Part 2

Aikaa ja päiviä kuluikin niin, Että päästihin vihdoin mikkeliin. Nyt nimessä Herran Jumalan Steen herra hän jättää Santahaminan, Hän nostaa santaa ja iloinen mahtaa olla, Ja lähtee liikkeelle aimo laivastolla. Satakolmekymment' oli niitä kaikkiaan, Niill' aikoo taas Ryssää ahdistamaan. Jumala armahtakoon Ruotsinmaata! Ei sotajoukko häntä suosia saata, Heidän mielensä kääntyy toiseksi, Herra Steenin he jättävät tylysti, Kotihin, Ruotsinmaalle heidän halunsa on, He eivät jäädä tahdo Herra Steenin joukkohon. Eikä sitä yhtään ihmetellä voi, Sillä nälkä heille suuren tuskan toi; Muuta ei kuin vettä ja huonoa ruokaa, Moni heistä aivan raskaasti huokaa. Jo aloit heiltä vaatteetkin loppua, Ja monta näkivät muutakin hädän hoppua. Kaikki huovit ja Svantekin palasi takaisin, Ei rahvaskaan tahtonut enää viipyä kauvemmin. Huovit Steeniä syyttää ja syystä kyllä Kaikesta, mikä juuri on sanottu yllä. Miks ajoissa ei rientänyt auttamaan, Miten mainittu jo on kertaan useampaan. "Oi, herra Steen, miksi vitkastelitte aina, Nyt teitä ja koko Ruotsia häpeä painaa. Mitä silloin oikein te tuumasitte, Kun Ryssää niin veltosti vastustitte? --" Niin antaakin Steen herra luvan monelle, Että saavat taas lähteä Ruotsin puolelle, Tätä pääsölupaa useat seuraavat, Herra Steenin luokse ei jää kuin muutamat. Ryssä Iivananlinnaan palaapi uudelleen, Ja ruotsalaiset ottaa aivan pilkakseen. Yhä vahvemmaks Iivananlinnan he laittaa, Eikä Ruotsi voi enää heille tehdä haittaa.

Herra Steenillä vielä on auttajansa, Siks Suomessa viipyy hän paikallansa. Olavinlinnan ja Viipurin hän miehittääpi, Mut suru hänen sydämeensä yhä jääpi. Hän hakkauttaa pitkin Suomen saloja Etumurrokoita monia ja jaloja, Pernajan väliin ja Hämeenlinnan, Niin Ryssälle raketen vastarinnan. Minkä käänteen asiat tästälähin saa, Sitä en minä taida ennustaa. Mun laata nyt täytynee kirjoittamasta, Kun tapahtuu lisää, niin jatkan vasta.

(Vanha ruotsalainen riimikronikka. Suomentanut Ilta Koskimies.)

SAVO JA SAVONLINNA.

Savon synty.

Ensimäinen aamuhetki oli koittanut Suomen saloille. Kalevalan kansa oli haltuunsa ottanut Laatokan ihanat rantamaat, joiden luonto vielä tuhannen vuoden perästä näyttää riemastuvan Väinämöisen kanteleen sävelistä. Siellä kuu ja päivyt taottiin, siellä taivaan kantta kalkuteltiin, siellä jumalat ja ihmiset loivat ensimäisen runomaailmansa.

Mutta Savon synkkien vesien päällitse kulki vielä öiset sumut. Ei mikään Vellamon neito sen aalloissa iloinnut, ei kukaan Tapionkaan tyttäristä sen salomaita sulostuttanut. Outo, jylhä suku, hiisien kamala kansa, vallitsi Saimaan vesistöjä Imatrasta länteen ja pohjaan, ja tuolla täällä lappalaiset käyttivät järvien ja metsien riistaa elatukseksensa. Vaan Lapin kansa ei missään vallinnut, ei missään isäntänä ollut. Kunkin voimakkaamman alamaisena se silloinkin maksoi veroa pelkästä elämisen oikeudesta.

Mihin nämä hämärän muinaisuuden asukkaat ovat hävinneet? Ovatko he mitään jälkiä jättäneet olemisestansa? -- Sangen vähän, tuskinpa ollenkaan. Muinaiskalujenkin mykkä kieli on tällä alalla melkein vaiti. Ainoastaan oudot paikan-nimet vielä vuosituhannen takaa meille puhuvat selvästi kuuluvalla äänellä; mutta ne puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä enää selvittää.

Vähitellen uusi päivä valkenee suomalaisille heimokunnille. Etelästä, sekä idän että lännen puolelta, tunkeuvat muukalaisen sivistyksen säteet näille pohjan perille. Vieraat kauppa-haahdet alkavat kulkea Suomenlahden pohjukoita; risti pystytetään Aurajoen rannalle, ja Athos-vuoren hiljaiset erakot laittavat itsellensä rauhallisen tyyssijan Valamon ihanaan saareen. Runojen ja luonnottarien aikakausi on loppumaisillaan; historiallisen elämän kaikki tuskat ja taistelut lähenevät.

Mutta Savon erämaille ei tunkeu vielä kuin kaukainen humu maailman levottomasta liikkeestä. Karjalan kansa on alkanut riehua. Kauppa-etu on kehoittanut sitä etsimään erämaiden kalliita turkiksia, ja niille autioille aloille, missä ihmisen astunta ei ole tähän asti luonnon hiljaisuutta häirinnyt, ilmestyy majavanpyytäjä jousinensa. Karjalan jumalista Tapio ja Ahti ovat ensimäiset, jotka levittävät valtaansa Savonkin saloille ja selänteille; metsästäjät ja kalastajat käyvät täälläkin saalistansa, ja missä joku lappalais-heimo on lahdelman pohjaan kotansa asettanut, sen jo täytyy metsänriistalla maksaa veronsa voimakkaammalle veljeskansalle. Nuo urheat Karjalan miehet retkeilevät tähän aikaan kauvas pohjan perille. Pitkin Savon ja Yli-Karjalan vesijaksoja tunkeuvat Kantalahteen, Lappiin ja Ruijaan, veroa ja voittosaalista etsimään, ja ahdistavat toisinaan itse norjalaisiakin kaukaisessa Haalogalannissa.

Vaan Karjalaisten vapaus jo lähestyy loppuansa. Mahtavan Novgorodin liittolaisina he ovat monta kertaa retkeilleet meren yli läntisille maille; nytpä Novgorod alkaa heitä valtansa alle vaatia, ja toiselta puolen lännenkin valta, Ruotsi, alkaa heitä läheltä ahdistaa. Suomen veden perukassa kohoaa kivinen linna, Viipuri; jopa itse Karjalan kansakunnan emä-paikkoihin, Vuoksen ja Nevajoen varsille, koetetaan pystyttää Pyhän Eerikin lippua. Silloin ei muuta neuvoa kuin turvautua Novgorodin apuun. Tuo verinen taistelu alkaa, taistelu idän ja lännen välillä, taistelu kahden mahtavan kansasuvun ja kahden erimuotoisen kristikunnan välillä -- taistelu, jota oli jatkuva puolen vuosituhannen ajat. Tähän verikasteeseen Karjalan ja sen ohessa koko Suomenkin kansallinen itsenäisyys hukkuu. Novgorodin liittolaiset muuttuvat Novgorodin alamaisiksi; Nevajoen varret ja Vuoksen suut tulevat venäläiseksi Karjalaksi, jonka pylväinä ovat Pähkinäsaaren ja Käkisalmen linnat. Mutta Karjalan takapuoliset kihlakunnat Saimaan ja Suomenlahden välillä joutuvat Ruotsinvallan haltuun ja muun Suomen yhteyteen. Viipurin linna on se vahva lukko ja telki, jolla läntinen maailma sulkee Suomen portit idän rynnäköitä vastaan.

Näin solmitaan "ikuinen rauha" -- pitäisi sanoa: _ikuinen veriviha_ -- Pähkinäsaaressa v. 1323. Tämä rauhanteko jakaa Suomen kansan ja Karjalan heimokunnan kahteen vihollis-leiriin. Mutta Savonkin historiassa on tämä rauhanteko merkillinen; sillä itse jakokirjassa Savon nimi nyt ensi kerran kajahtaa. Niistä kolmesta Karjalan kihlakunnasta, näet, jotka tulevat Ruotsin alle, on yksi nimeltä "Savo"; se on Saimaan takainen länsi-seutu, johon uudis-asukkaita jo on asettunut -- tuo sittemmin niinkutsuttu Suur-Savo eli Mikkelin seudut. Pohjoisten vesistöjen tienoot ovat vielä erämaina; mutta niidenkin suhteen tehdään jako valtakuntien välille, ja niin saapi Savonmaa ensimäisen rajansa itää kohden. Vaan tämä raja näkyy oikeastaan halkaisseen sen Savonmaan, jonka me nykyään sillä nimellä tunnemme. Ell'ei uuden-aikainen tutkimus erehdy, niin raja v. 1323 pantiin käymään Pihlajaveden kaakkois-kulmasta melkein luoteista suuntaa Säämingin kautta ja sitten pitkin Haukivettä Varkauteen ja niin edespäin. Nykyisen Savonlinnan sija ja Savon vesien itä-osa jäi niinmuodoin itäpuolelle rajaa, s.o. Emä-Karjalan omaksi. Sehän olikin ihan luonnollista sen aikuisten asutusolojen kannalta.

Tämä raja ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi, vaan siirrettiin pian itse teossa paljoa idemmäksi. Millä tavoin tämä tapahtui, sitä emme tiedä; sillä sen ajan taistelut Savonmaalla tuskin hämärinä haamuinakaan tulevat näkyviin. Vaan että taisteluja on ollut, saamme varmuudella arvata. Ruotsin Karjalaiset Suur-Savosta ovat tunkeuneet eteen päin ja Venäjän Karjalaisten on täytynyt väistyä. Niin oli alkanut tuo pitkä riita ja tora veljesten välillä kahden puolen valtarajaa.

Ensimmältä se ei ollut kuin maa-asukasten riita kalavesistä ja oravametsistä, -- useinkin turhan-aikainen

"tora totkusista Artti ahven-maimasista".

Mutta vähitellen siitä karttui ankaraa sodan-aihetta niiden valtakuntain välillä, jotka Pähkinäsaaressa olivat jakoa tehneet.

Olavin linnan synty.

Suur-Savosta oli uudis-asutus jo levinnyt Pihlajaveden ja Haukiveden rannoille. Nuo lukemattomat pikkujärvet, jotka muodostavat koko välin ikäänkuin tiheäksi taipalistoksi, olivat askelettain houkutelleet siirtolaisia eteenpäin koillista kohden. Pienen Jukajärven rannalla oli kohonnut Savonmaan toinen kirkko, joka suuren piispamme Maunu Tavastin toimesta sai ensimäisen pappinsa. Näin kirkollinen järjestys seurasi uutis-asutuksen jälessä. Mutta myöskin maallinen valta kulki rinnatusten hengellisen vallan kanssa, ja Ruotsin kruunu itse oli astunut uudis-asutuksen etupäähän. Niinpä jo joitakuita vuosikymmeniä rauhanteon jälkeen tuo Pihlajaveden ja Haukiveden välinen seutu, Sääminginsalo, jonka ohitse raja kulki, oli kruunun omaisuutena. Mahtava Suomen laamanni Niilo Tuurenpoika -- hän, joka toimitti Suomenmaalle osallisuuden kuninkaan-vaaleihin ja itse tavantakaa tätä oikeutta viljeli -- oli silloin isäntänä Viipurin linnassa ja nautti läänityksenä myöskin Sääminginsalon kruununtilaa läänin pohjoisilla erämailla. Vaan kun Niilo Tuurenpoika uusissa kuninkaanteko-puuhissaan kaatui Turun linnan edustalla v. 1365, annettiin Sääminginsalo särpimen-avuksi Vexiön piispalliselle istuimelle Ruotsiin kuitenkin sillä ehdolla, että jos joskus maailmassa eri piispan-istuin Karjalan puolella syntyisi, tämä omaisuus tulisi Karjalan piispain haltuun. Niinkuin näkyy, oli jo silloin ruvettu ajattelemaan Suomenmaan jakamista kahteen hiippakuntaan.

Kuluipa taas vuosisadan ajat. Valtiolliset rettelöt Ruotsin valtakunnassa olivat aivan vähän tuntuneet Savon kaukaisille salomaille, eikä Venäjänkään puolelta suurempia vaaroja ollut uhannut. Mutta silloin alkavat maailman olot muuttua. Moskovan valtaistuimelle on noussut Iivana Vasilinpoika, joka jälleen yhdistää kaikki Venäjän alat suureksi tsaarikunnaksi. Ruotsissa taas on Unioni katkaistu ja Skandinavian valtakuntain eripuraisuus tekee tuon paisuvan venäläisvallan kahta pelättävämmäksi. Näissä vaikeissa oloissa vanhempi Steen Stuure johtaa Ruotsin hallitusta, ja hänen ystävänsä, ritari ja valtaneuvos Eerik Akselinpoika Tott, istuu Viipurissa, itäistä rajaa valvomassa. Näistä kahdesta Tott on vanhempi ja arvossa melkein etevämpi. Hän on jo valtio-seikoissa paljon kokenut mies tämä mahtava Viipurin isäntä -- syntyperältään Tanskasta kotoisin, missä hänen isänsä aikoinaan oli ollut valtakunnan marskina, mutta äitinsä kautta ruotsalaisena ja Ruotsin ylimyskuntaan liittyneenä. Hänen nykyinen avio-puolisonsa, rouva Elina Kustaantytär Stuure, on valtionhoitajan isän-orpana, ja senkin vuoksi Steen herra on voinut turvallisesti jättää Suomenmaan puolustuksen hänen haltuunsa. Vuoden 1473 paikoilla nyt sota alkaa Venäjän kanssa. Rajan laajuuden vuoksi on maan puolustus varsin vaikea, ja vaikka Ruotsista tulee valtionhoitajan lähettämä apujoukko, ei ole noilla syrjäisillä Savon seuduilla tarpeellista suojaa. Silloin Eerik Akselinpoika lähtee ylös Savonmaalle, katsomaan soveliasta linnan asemaa. Sääminginsalon vieressä on pieni luoto itse Kyrönsalmen virrassa, missä pohjoisten ja koillisten erämaiden vedet purkauvat Pihlajaveteen ja sen kautta Saimaaseen. Venäläiset väittivät, että paikka oli heidän; siitä muka karjalaisten vanha tie kulki pohjan perille. Mutta Eerik Akselinpoika heti näkee paikan tärkeyden ja päättää siihen panna lukon, joka voipi estää Venäjän vallan etenemistä länteen ja pohjoiseen. Näin syntyy Savon "Uusi linna" v:na 1475.

Alussa se ei ollut kuin puinen varustus, joka ensi hätään laitettiin Savonmaan suojelukseksi. Vaan kaksi vuotta myöhemmin vahvempi kivinen linna rakennettiin sijaan. Tott hankki 16 taitavaa muurimestaria ulkomailta; sillä kivisten linnain rakentaminen ei ollut kotiteollisuutta Suomenmaassa. Hän lähti itse sinne asemiehinensä, rakennustyötä varjelemaan; sillä Venäjän Karjalasta tehtiin alituisia rynnäköitä ja viholliset olivat joka paikassa väijyksissä. Joka kerta, milloin työväki pantiin lotjilla tuomaan hiekkaa, kiviä ja kalkkia, täytyi kuhunkin alukseen panna parvi sotaväkeä ja 12 tai 14 Totein omia ritarillisia palvelijoita täysissä aseissa ja haarniskoissa. Se oli melkein niinkuin Jerusalemin muurien rakentaminen Nehemian aikana.

Näin nousi linnan kivinen muuri; tornit kohosivat, kuvastuen Kyrönsalmen syviin aaltoihin; muut tarpeelliset huoneet, kellarit ja vara-aitat varustettiin. Mutta maallisen vahvuuden ohessa tarvittiin taivaallisten valtain suojelus. Tuo pohjoisilla mailla kuuluisa ja kunnioitettu pyhimys, Norjan muinainen kuningas Olavi, valittiin linnan suojeluspyhäksi, ja Savon varustukselle annettiin nimi "Pyhän Olavin linna". Vaan itsellensäkin oli Eerik Akselinpoika tässä nostanut muistopatsaan. Muutaman käytävän seinään vastapäätä "kuninkaan-salia" hän antoi muurata kivisen taulun, jossa luettiin näin kuuluva kirjoitus:

"Anno 1475 minä Eerik Akselinpoika Ritari rakennutin tämän linnan, Jumalalle ylistykseksi, pyhälle Kristin-uskolle vahvistukseksi. Silloin vaimoni nimi oli Elina Kustaantytär Lagmansöö'n rouva".

Tämän seinäkirjoituksen yläpuolella olivat aviopuolisojen vaakunat, nimittäin Stuure-vaakuna ja Tott-vaakuna.

Uuden linnan suojassa alkoi uudis-asutus näillä tienoilla vahvistua; Säämingissä syntyi Savon kolmas seurakunta, ja muinais-taru kertoo Eerik Akselinpojan tuoneen ruotsalaisiakin asukkaita uuden voittomaan vahvistukseksi. Pian sen jälkeen Eerik Akselinpoika kuoli Viipurissa v. 1480. Vähän aikaa nyt oli rauhallisemmat menot rajan puolella. Mutta sodan myrsky-pilvet kokoontuivat yhä synkemmiksi, kunnes v. 1495 puhkesivat hirveään tuuliaispäähän. Iivana väitti, eikä aivan syyttä, että Pähkinäsaaren rauha oli rikottu. Raja oli siirretty itään päin, uusi linna oli vastoin rauhansovintoa näille maille rakennettu, vieläpä rakennettu semmoiseen paikkaan, jonka tsaari luki omaksi alueeksensa. Näin ollen pitäisi ruotsalaisten muka antaa takaisin nuo kolme Karjalan kihlakuntaa, mitkä olivat ennen muinoin ystävyydenlahjaksi saaneet. Semmoinen oli Iivanan ajatus, ja hänen todistajanansa oli 60,000 miehen armeija, joka vyörytettiin Viipuria vastaan. "Viipurin pamaus" tosin pelasti tämän tärkeän rajalinnan, mutta sota levisi pitkin koko valtarajaa perimmäiseen pohjaan asti. Nytpä vasta saatiin kokea, minkä hyvän työn Tott oli Savonmaalle tehnyt. Venäläinen parvikunta karkasi tähänkin maakuntaan; mutta Savonlinnan vouti, Pietari Niilonpoika, lähti ritaripalvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja karkoitti päällekarkaajat rajan yli. Seuraavana talvena tuli isompi voima, joka alkoi linnaa piirittää. Steen Stuure, joka nyt oli Suomeen tullut, oli siihen aikaan lähettänyt Olavinlinnan vahvistukseksi 70 huovia, ja nämä, jotka eivät aavistaneet vihollisten sitä silloin saartavan, joutuivat melkein kaikki venäläisten käsiin. Mutta linna Kyrönsalmessa ei kumminkaan kukistunut; Tott'in takoma lukko ei särkynyt -- ja Ruotsin valta Savossa säilyi.

Savonlinnan ihmeet.

Olipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.

Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt uskonpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee kuvallisen maantietonsa Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja luonnon-ilmiöistä.

Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on linna, joka Uudeksi linnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla rakennettu, kerrassaan luonnon ja taiteen vahvistama, seisoen ympyriäisen kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä kohden; portin edustalla on lautta-silta, vahvoilla rautavitjoilla kiinnitettynä, ja tämä aina yöksi vedetään koneiden avulla rantaan, -- tosin ankaralla vaivalla väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka siitä ohitse kulkee, on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista järvistä, Vienan "valkoisesta" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se on mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät, lohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat, ovat ihan mustia, mutta kuitenkin hyviä maultaan. Lahnakin siinä virrassa on kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki sitten purkautuu, kulkien Viipurin ohitse, se muuttaa itse järvenkin mustaksi.

Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka täällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alaisena linnan väki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, hän syöstään säälimättä tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä käypi kummallinen aave. Silloin, näet, ilmestyy virran aaltojen päälle neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta häiritsee, ikäänkuin seireenien tavalla houkutellen ihmis-parat luoksensa.

Semmoinen on Uusi linna Suomen perimmäisillä rajoilla, semmoinen virta ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.

Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia. Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa maille. Venäjän-puoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä veneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä vesimatka loppuu, kantavat veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes tulevat toiseen vesijaksoon. Suomen-puoliset samoin tekevät yhtäläisiä retkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket vähemmin tarkoittavat sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen elinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että kuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä pitämästä kotonaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja ja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surma-töitä tekisi. Ainoastaan kirveitä ja työ-aseita saavat pitää kotitarpeiksensa, ja heidän rakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi täytyy kumminkin olla jonkinlaisia puolustus-aseita. Suomalaiset ovat tarkkoja jousimiehiä, ja käsivarren voimilta he ovat sangen väkeviä, joka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt viholliset tekevät hyökkäyksiä, he heitä ensin kaukaa vastustavat nuolilla, joita jousista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi tullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka on kiinnitetty vahvaan hihnaan, taikka heitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä kiedotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisin, joiden kärjet ovat tulessa karaistut tai nauloilla teroitetut. Miehet ja naiset ovat yhtä ankarat puolustustyössä, ja kenellä ei ole muuta asetta, hän viskaa verkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa, jopa ratsumiehenkin, kumoon. Mutta suurimmaksi avuksi ovat suomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita venäläisten hevoset pelkäävät yhtä paljon kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameeleja. Sillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin ratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.

Näin mellastellaan pitkin Suomen itä-rajaa, Karjalan kyläkunnissa ja Savon sydänmailla.

* * * * *

Vaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takaisin Savonlinnan kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen, kun Olaus Magnus uutena Pliniona kirjoitti merkilliset juttunsa _Arx novam_ ihmeistä, on Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa seuraavan muistelman:

Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas, niin että toisen jälkeen aina toinen uusi on hankittu, ja kun venäläiset Ison Vihan aikana pitivät linnan hallussansa, hekin samoin hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viime kesänä eli v. 1728 on Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui, ja sen jälkeen ei ole toista enää hankittu.

Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan aivan epä-kirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.

(Yrjö Koskinen: Savo ja Savonlinna).

OLAVIN LINNA.

Ma kuulen jyskettä, sadatusta ja orhin korskean hirnuntaa, ja pauke kangeista, moukareista mun korvat lumpehen vallan saa; kuin muurahaista on miestä työssä ja kivet vonkuen halkeilee -- mut naurut narttujen kuuluu yössä ja miehet juopuen kiroilee.

Taas huomentaivahan valjetessa jo torven toitotus kauvas soi, ja palkkaorjat ja hylky huovit taas vouti toimehen piiskaroi. -- Ja vallit harmajat uuden linnan ja tornit pyöreät kohoaa, ei auta itku, ei naisten parku, ei auta vaivoja vaikertaa.

Näät viikot vierivät kilpasilla ja ryssäin ruhtinas uhmailee; on Savo suojaton Iivanalle, jonk' kalpa kauvaksi silpaisee -- ja uljas Eerikki Tott hän myöskin jo virkamatkalle tulla voi: niin, viikko sittenpä Viipurista sen sanan voudille viesti toi.

Siks kuuluu jyskettä, sadatusta ja orhin korskean hirnuntaa, siks rauta ryskää ja kirves laulaa ja louhet haljeten lohkiaa; taas tuhat kopria kouristuupi, taas sata rintoa hengästyy -- ja vouti kärppänä juosten haukkuu: on vika teidän, jos myöhästyy!

Mut kerran päivä kun heinäkuulla taas läpi pilvien puhkeaa ja haahden purjehet purppuraiset kun vouti salmella oivaltaa, niin linnan tornista Ruotsin lippu jo Eerik Tottia tervehtii ja uusi päällikkö Gyllenstjerna hän nostosillalle kiirehtii.

Ja tykit paukkuu ja liput liehuu ja rannat miestä on mustanaan ja linnan portilla huovijoukko nyt huutaa huikeeta hurraataan; jo nousee laivasta uljas urho, sen kannusraudat jo ilmoittaa, ja jalo jalkansa heitännältä nyt linnan valmihin tarkastaa.

Se hyväks nähdään -- ja Gyllenstjerna ja vouti kiitosta saavatkin: "tää varus olkohon Savon muuri, sen ristin linnaksi Olavin, ja halki aikojen tietköön kansa ja aikakirjojen kopiot: maan vainolaisien haudaks teetti sen Stuurein aikana Eerik Tott!"

Ja tykit paukkuu ja torvet soivat ja liput riemuiten liehuvat ja olvimaljat ja sarvet kuohuu ja miesi mieheltä kulkevat; -- mut pian purjehet purppuraiset taas taakse niemen jo katoaa ja uutten aikojen vaihevyötä nyt Savon linnakin vartoaa.

(K. Leino: Runoja.)

"KOTIMAAN PUOLESTA! OLENHAN SUOMALAINEN."

Turun tuomiokirkkoa ja sen hautuumaapihaa kiertävän korkean muurin portista, jonka kupeella kirkonpalvelijat myyskentelivät pyhäinsiruja ja vihittyjä vahakynttilöitä, astui eräänä marraskuun päivänä, puolipäivämessusta palaavan yleisön jälestä, kaksi pitkiin, mustiin papinviittoihin puettua kanunkia. Tullessaan ulos hämärästä kirkosta miehet tuokioksi pysähtyivät ja siristivät ulkoilman kirkasta, melkein häikäisevää valoa. Viikkokausia oli Turussa ollut sateensekainen, raaka, kostea syksyilma. Nyt oli syksyn ensimäinen pakkanen reväissyt rikki sumuvaipan.

-- Tuleepa vihdoinkin talvi, huudahti papeista toinen, pitkä, komearyhtinen nuori mies, jonka tummapintaisten kasvojen piirteet olivat hienot, mutta miehekkään lujat. -- Tätä ilmaa kelpaa hengittää!

Mutta toinen, vanhempi pappi, jolla oli pullea vatsa ja turpeat posket, kokosi viitan tiukemmas ympärilleen, koska hänestä tuo talvenviima tuntui viluttavalta, ja kiirehtien kirkonportailta alas hän virkkoi toverilleen:

-- Menetkö pappilaasi, Paavali, vai kommuuniinko? -- Hän viittasi päällään ensiksi vasemmalla olevaa kivitaloa, -- siinä oli tuomiorovastin talon vieressä Pyhän Katariinan alttarin pappila, -- ja sitten siitä vähän alempana olevaa, suurta rakennusta, jossa tuomiokirkon nuoremmilla papeilla oli yhteinen ruokala ja monella asuntokin.

Paavaliksi mainittu seurasi katseillaan toverinsa päänliikettä, mutta kumpainenkaan noista vaihtopuolista ei näyttänyt häntä tällä kertaa oikein miellyttävän.

-- Pitäisi kyllä, vastasi hän verkalleen. -- Minun täytyy taas pian joutua piispalaankin, sillä ukko aikoo illalla matkustaa Kuusistoon. -- Entä sinä, Paksu-Antti? -- kysäsi hän toveriltaan yhtäkkiä, käyttäen nimitystä, jonka kansa oli tälle paisuneelle kanungille antanut.