Part 16

Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi. Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.

Suurimman osan yötä pysyi hän täydessä tajussaan, mutta unta hän ei saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä kynttilänvalossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että hänen nyt jo täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin keskeneräiseksi. Mutta omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä en sitä tällä haavaa kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen nöyrästi.

Sitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä tovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon vallassa, mutta kuinka hän oli siitä vapautunut, niin pian kun hänen sisäiselle katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä jumalallinen johto hänen siihenastisessa elämässään. Niin saattoi hän taas tällä hetkellä nähdä jumalallisen johdon viisautta ja tarkotuksenmukaisuutta myöskin kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin kansan muinoin oli Jumala johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian pimennoista ja osoittanut heille oman erikoisen maan, jossa he olivat päässeet lännestä tulevan kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja kuinka viisaasti asiat siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että noista kahdesta veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri idän puolelle ja hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi ollut päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää olemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä helposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain venäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi, että verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon vähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin ruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla kun karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen araksi käymästä.

Omituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä valossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi Jumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa näki hän taas niin selvän tarkoituksen, että suomalaiset, asetettuina asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkoitusperäänsä varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu ja tyytyväisenä saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä kerran oli vakaumus, ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.

* * * * *

Aamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen hourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja autettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen tajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle. Kun arkkipiispa ilmoitti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa rajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla maalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän horrosmaiseen uneen josta hän vasta illan suussa havahtui.

Ilta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees. Silmiään räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen vaikutelmista täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle.

"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa."

"Niin olemme", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan matkatoverinsa äänen. "Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu, kun tunnet isänmaasi ilmankin."

"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka hengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on merikin, rakas Suomenlahteni!"

Vasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen etäisyydessä teräksen väriseen iltataivaaseen. Rajajoen suulta alkain he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä, jonka Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat muodostaneet.

"Jumalan kiitos!" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen pitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu uuvuttivat häntä kovin.

* * * * *

Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut hänen vointiaan tiedustamaan:

"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja kuulla suomenkieltä."

Hän teki liikkeen kohotakseen reestä mutta silloin hänen sisällään jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa. Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan: "Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!" "Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä", virkkoi Olavi Laurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse koetti nostaa häntä ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle ja saanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se tarttui häntä hellästi käteen ja lausuen: "katso!" viittasi sauvallaan etäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky hävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä ja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa korvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle...

Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.

"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi Laurinpoika.

Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille loihtinut.

(Kyösti Vilkuna: Suomalaisia kohtaloita.)

SUOMEN JA SEN MAAKUNTAIN VAAKUNAT.

Joka ainutta Suomen maakuntaa Oma kilpimerkki kaunistaa: Vaan koko Suomen on vaakuna Punakentässä seisova Leijona, Pääss' on Kruunu, ja Miekkaa heiluttaa Se oikeall' etujalallaan, Ja vasen takajalka sen Tallaa Venäjän-Sapelin allehen. Sen ympäri on yhdeksän Ruusua, Näit' älä, Lukija, unhoita. Viel' joka Maakunnall' erikseen On oma Vaakuna merkkeineen. Niinpä Pohjois-Suomen merkkinä On komea Karhu pystyssä, On Tähti sen eessä ja takana Ja puoleksi kullatulla pohjalla Se kultaista Miekkaa liikuttaa Ja mahtavan näköisnä vaeltaa. Ja Etelä-Suomen kilpehen on kuvattu kypärä kultainen, Sen läpi kaks Lippua sinistä Näät käyvän ja ne ovat ristissä, Niissä Kultaristin vielä nään Ja kultakruunu niill' on keskellään. Kaks käsivartta koristaa Karjalaa, Ne toistansa vastaan sotaan saa; Toinen niistä Sapelia heiluttaa, Toinen Miekkaa, -- ja kumpikin anastaa Ne tahtois Kruunun kultaisen, Jok' on pantuna niiden välillen. Ne on Ruotsi ja Ryssä sanotaan. Vaan asujaimet Hämeenmaan Ovat keskellä Vaakunan punasen Kuvanneet aimo Ilveksen, On sillä Tähtiä yllä pään, Yhtä monta Ruusua alla nään. Savonmaan mustalla pohjalla On Jousi, kullattu taidolla, Siinä terävä Nuoli vielä on, Joka varmasti tuottaa turmion. Pohjanmaa käyttää Vaakunaa, Jota viisi Kärppää koristaa. Uusmaan Vaakunaan kuvattu On Vene, vahvasti kullattu, Sen molemmin puolin Virta käy, Sen kohina sit' ei haittaavan näy.

(Vanha riimikronikka. Suom. Ilta Koskimies.)

LOPPUSANA.

Suunnitellessani näitä "Kuvia ja kuvauksia Suomen historiasta" olin ensin ajatellut voivani saada teoksen puitteihin mahtumaan kaunokirjallista historiallista lukemista aina ruotsinvallan loppuaikoihin saakka. Työn edistyessä huomasin kuitenkin käytettävänä olevan ainehiston niin runsaaksi, että annettavia ajankuvia olisi pitänyt kovin paljon puristaa kokoon, jos mieli saada ne ulottumaan näin laajan ajan yli. Oli sentähden mielestäni parempi tyytyä lyhyempään ajanjaksoon ja lopettaa Agricolaan. Näin teos tosin on tullut käsittämään vain esihistoriallisen ajan, keskiajan ja osan uutta aikaa, mutta historiallinen maistiaiskokoelma on saatu monipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi. Kuinka runsas historiallinen kaunokirjallisuutemme jo on, siitä on tämän teoksen laajuus valaiseva näyte.

Vielä laajempi on se historiallisia aiheita käsittelevä kaunokirjallisuus, joka alkaa Agricolasta ja kulkee nuijasodan, kolmekymmenvuotisen sodan ja isonvihan yli vuosien 1808-9:n tapahtumiin. Ajateltakoon vain paitse Ivaloa, Vilkunaa, Finneä y.m. myöskin Topeliusta, Runebergia, Weckselliä, Cygnaeusta, joiden teoksista aikakausien mukaiset otteet antaisivat varsin tyhjentävän kuvan Suomen-kansasta historian näyttämöllä. Tuollainen vastainen valikoima voisi helposti paisua yhtä laajaksi kuin tämä tänäinen, jos sellainen vain osoittautuisi halutuksi. Yritykseni jatkuminen tähän suuntaan jääköön kuitenkin riippuvaksi siitä suosiosta, mitä historiallista kaunokirjallista lukemista harrastava yleisö osoittaa tälle nyt valmistuneelle jaksolle.

En tietysti voi arvostella, missä määrin olen onnistunut tässä teoksessa olevien otteiden valinnassa. Niinkuin alkusanassani huomautin on johtolankanani ollut se, että olen pyrkinyt asettamaan historiallisesti mahdollisimman asiallisen ja jotain aikaa tai historiallista tapahtumaa esittävän todenmukaisen kuvauksen etusijaan puhtaasti mielikuvituksellisen ja romanttisen rinnalla.

Otteiden valintaa tarkastaessa voidaan ehkä huomauttaa, että olen julaissut joitain kuvauksia, jotka eivät ole suomalaisten kirjailijain kirjoittamia. Arvelin kuitenkin, että suomalaisen lukijan, joka ei voi alkukielellä tutustua suomalaisia tai suomensukuisia aiheita käsitteleviin skandinavialaisiin taruihin ja kronikoihin, ehkä olisi huvittavaa ja opettavaa saada niistäkin näytteitä tässä teoksessa. Samasta syystä panin väliin myöskin pienen virolaisia käsittelevän osaston.

Olin ajatellut ottaa sinne tänne mukaan ei ainoastaan puhtaasti kaunokirjallista lukemista, vaan sen lomaan, suolaksi ja asiallisuuden selkärangaksi, näytteitä muustakin keveämmästä mielikuvitusta liikkeelle panevasta historiallisesta kirjallisuudesta, varsinkin kulttuurihistorian alalta. Alkupuolella niitä olikin muutamia sellaisia. Tilan puutteen vuoksi oli siitä suunnitelmasta kuitenkin pakko luopua. Ikävä kyllä. Sillä on olemassa väitöskirjoihin, tutkimuksiin ja aikakautisiin ammattijulkaisuihin hautautuneita tiedemiesten helppotajuisia kirjoitelmia, jotka sisältöönsä ja esitystapaansa nähden olisivat erinomaisesti sopineet ja sointuneet tämän teoksen tarkoitukseen. Onpa varsinaisia historiallisia asiakirjojakin, jotka, oikeaan paikkaansa asetettuina, panevat lukijan mielikuvituksen yhtä lennokkaaseen toimintaan kuin kaunokirjallisesi käsitellyt aiheet.

Lopuksi lämmin kiitos niille kirjailijoille, ennen muita herroille Ivalolle ja Vilkunalle, jotka sallimalla otteiden ottamisen teoksistaan ovat tehneet tämän kirjan syntymisen mahdolliseksi.

Helsingissä 27 p:nä maaliskuuta 1915.

_Juhani Aho_.