Part 15

Jostain kuului lasten ääniä ja pihlaja, puutarhanmuuri sekä notkon takainen kunnas uivat auringon valossa. Mutta Kaarinan pieneen ikkunaan eivät päivänsäteet ulottuneet. Ensi kerran ja vaativana nousi hänen mieleensä kysymys, miksi hän oli tänne tullut ja antanut itsensä elävältä haudata. Hyvänen aika, hänhän oli vasta kahdeksantoista vuotias eikä enää koskaan saisi nähdä maailmasta muuta kuin tuon saman pikku täplän, joka sopi korttelin laajuisesta muurinaukosta näkymään! Oliko tämä hänen syytään vai jonkun toisen?

Äkkiä kohosi hänen silmäinsä eteen, aivankuin ikkuna-aukko olisi ollut taikapeili, teininpukuun puetun, keltakiharaisen nuorukaisen kuva. Hänen sydäntään vihlasi, hän purskahti itkuun ja heittäytyen vuoteelle suulleen toisti hän kiivaasti: "vihaan! vihaan!" Hän kouristeli sileän tyynynpäällisen ryppyyn ja toisti nyyhkyttäen noita sanoja, olematta kuitenkaan selvillä, ketä hän niillä erikoisesti tarkotti, itseäänkö vai tuota keltatukkaista teiniä.

Maaten kasvot tyynyyn painettuina rupesi hän muistelemaan kaikkea alusta ja siten kiihottamaan sydäntuskaansa kaksinkertaiseksi.

* * * * *

On sunnuntaiehtoo varhain keväällä. Kupittaan lähteelle on kokoontunut suuri joukko kaupungin nuorta väkeä leikkimään. Ilmassa tuntuu vasta puhjenneen lehden tuoksu ja se ikäänkuin huumaa kaikkia. Iloisia, nauravia ääniä, laulua, rallatusta ja vallattomia hoilauksia kajahtelee tyynessä iltailmassa. Eräs pitkä teini puhaltaa säkkipilliä ja hänen ympärillään pyörii sikin sokin joukko pareja. Ne kieppuvat toistensa ympäri kuin hyttyset auringonpaisteessa. Se näyttää niin hullunkuriselta, kun hän syrjässä kivellä istuen katselee heitä. Hän on vasta täyttänyt kuusitoista vuotta ja ollut hyvin vähän nuorten mukana. Niin mielellään tahtoisi hän itsekin heittäytyä tuolla tavoin pyörimään, mutta hänellä ei ole yhtään tuttua noiden nuorten miesten joukossa. Hän keinuttaa hiljaa ruumistaan ja seuraa hymyillen toisten karkeloa.

Sitten kiintyy hänen katseensa erääseen teiniin, joka myöskin istuu kivellä yksinään ja hymysuin seuraa toisten karkeloa. Se on tavallista siistimmin puettu ja baretin alta valuu olkapäille keltainen tukka. Kalpeine kasvoineen ja kirkkaine, hymyilevine silmineen näyttää se Kaarinasta niin ylhäiseltä ja saavuttamattomalta. Mutta äkkiä käy se levottomaksi, aivankuin olisi tuntenut että häntä syrjästä katsellaan, ja kääntää silmänsä häneen. Heidän katseensa yhtyvät, hän vavahtaa ja nuorukainen vavahtaa myös. ikäänkuin heissä kummassakin olisi yhtaikaa herännyt jotakin uinuvaa. Mutta keltatukkainen teini tulee yhtäkkiä aivankuin virmapääksi, karkaa kiveltään ja alkaa vallattomasti remuta karkelijain joukossa. Sitten se yhtäkkiä ja odottamatta, aivankuin sattumalta, karkaa häntä kohti, tempaa häntä kädestä ja vie keskelle tanssivia pareja sekä alkaa pyörittää. Teini ei osaa tanssia, mutta pyörittää vain häntä, katsoo silmiin ja nauraa ja kaikki nauravat heidän mukanaan. Kun hän viimein lopen hengästyneenä hellittää, joutuu hän yhtäkkiä suunnattomasti hämilleen, sopertaa jotakin käsittämätöntä ja poistuu kiiruusti toisten taakse. Ja kun hän, Kaarina, etsii häntä silmillään, ei häntä näy enää missään.

Kun hän sitten seuraavina päivinä istuu yksinään tai äitinsä kanssa heidän pienessä laskupuodissaan torin varrella, tähystelee hän kaikkia ohikulkevia teinejä. Ja kahden päivän päästä kulkeekin ihan puodin editse se keltatukkainen. Hän sävähtää aivan kuumaksi ja yrittää piilottua tavarakääröjen taakse, mutta samassa kääntääkin teini päätään -- aivan kuten sunnuntaina siellä Kupittaalla -- ja huomaa hänet. Se nyökäyttää hymyillen päätään, punastuu ja jatkaa kiiruusti matkaansa. Hän pistää päänsä puodin myymäaukosta ja katsoo hänen jälkeensä, silloin vilkasee teini taakseen ja nyökäyttää uudelleen päätään, samalla kuin hän itse häpeissään vetää nopeasti päänsä takaisin. Ja sitten kulkee teini joka päivä heidän puotinsa ohi, tervehtien toisinaan päännyökäyksellä, mutta toisinaan vain ujosti vaihtaen silmäyksen hänen kanssaan. Sitten huomaa hän eräänä ehtoona teinin etäällä seuraavan häntä ja äitiä, kun he puodista palaavat kotiinsa Luostariyläkadulle. Niin saa teini selville hänen kotinsa ja kulkee sen jälkeen aina, milloin hän ei puodissa ole, heidän talonsa ohitse. Ja hän aivankuin tuntee itsessään milloin teini lähenee, menee akkunaan ja -- eikös se kohta tulekin siitä ohi ja tapansa mukaan katsahda ylös häneen.

Eräänä sunnuntaina asettuu hän akkunanpieleen niin, ettei teini voi nähdä häntä, mutta että hän itse näkee kadulle. Silloin huomaa hän teinin katseessa suurta pettymystä ja voi kuinka iloiseksi hän siitä tulee. Illalla, myöhään hämärässä nousee hän sitten Vartiavuorelle, istuu siellä kivelle, painaa kädet silmilleen ja ajattelee, että teinin täytyy seisoa tuossa hänen edessään, kun hän ottaa kädet silmiltään. Ja hän ihan kirkasee hämmästyksestä, kun hän hetken päästä avaa silmänsä ja teini todellakin seisoo hänen edessään. He katsovat toisiaan, tulevat yhä enemmän hämilleen eikä kumpikaan tiedä, mitä sanoa tai mitä tehdä. Vihdoin änkyttää teini:

"Suutuitko sinä silloin sunnuntaina... siellä Kupittaalla?"

"Suutuin", vastaa hän hiljaa, tietämättä itsekään mitä sanoo. Mutta kun hän hetken päästä nostaa katseensa ja vilkasee teiniä, purskahtaa hän nauruun, sillä niin hullunkuriselta näyttää tämä avuttomuudessaan. Silloin leimahtavat teinin silmät ja se tulee taas yhtäkkiä hurjapäiseksi, tempaa hänet kiveltä, pyöräyttää häntä moniaan kerran ympäri ja sanoo: "Etpäs suuttunut!" Vaan samalla se taas tulee ujoksi, ei tiedä mitä edelleen sanoa tai tehdä ja kysyy lopuksi sopertaen: "Mikä sinun nimesi on? Tahtoisin mielelläni tietää sen."

"Kaarina minun nimeni on, Kaarina Tuomaantytär Sakko", vastaa hän nauraen, "entäs sinun?"

"Antti", vastaa teini, "_alias Andreas Petri_."

"Elä soperra sitä latinaasi" sanoo hän, tuntien yhtäkkiä vapautuvansa ujoudesta. Ja kun teini ei vieläkään tiedä mitä sanoa, auttaa hän häntä kysymällä:

"Pappiko sinusta tulee?"

"Pappi", vastaa teini ja lisää sitten kiiruusti: "mutta minä olen agricolalainen."

Hän purskahtaa uudelleen nauruun, sillä hän paikalla tajuaa, mitä teini noilla sanoillaan tarkoittaa. Mutta hänen haluttaa kiusata ja hän sanoo:

"Minä en pidä ollenkaan mestari Agricolasta enkä hänen papeistaan, kun ne menevät naimisiinkin. Hyi, eihän se papille sovi. Paljon somempia ovat nuo vanhauskoiset papit paljaine päineen..."

Mutta taas saa teinin avuttomuus hänet nauramaan ja siitä tulee teini niin hurjapäiseksi, että suutelee häntä suut silmät täyteen ja vakuuttaa rupeavansa papiksi eikä ottavansa vaimokseen ketään muita kuin hänen.

Sitten tapaavat he joka ilta Vartiavuorella toisensa, kunnes Antti lyhyen kesäloman ajaksi lähtee kaukaiselle kotiseudulleen. Silloin on hänellä niin ikävä eikä hän tahdo mitenkään saada aikaansa kulumaan. Tulee sitten viimein syksy ja teinit kokoontuvat kaupunkiin. Nuorta väkeä on taas eräänä sunnuntaina leikkimässä Kupittaan lähteellä. Hän on jo pari kertaa saanut tavata Anttia ja hän on tavattoman iloisena. Pyöritään piiriä ja hän joutuu erään pitkän teiniroikaleen pariksi, saman, joka silloisena sunnuntai-iltana keväällä puhalsi säkkipilliä. Silloin huomaa hän ohimennen, että Antti katsoo karsaasti teinitoveriaan. Sekös on hänestä niin hauskaa ja Anttia kiusatakseen tekeytyy hän hyvin huomaavaiseksi sille pitkälle roikaleelle. Aina kun hän on piirin keskellä, ei hän ole Anttia huomaavinaankaan -- vaikka hän kyllä aivan tarkkaan näkee Antin ilmeen, jopa hänen ajatuksensakin --, vaan valitsee aina parikseen sen pitkän ja hymyilee hänelle. Se on niin suloisesti jännittävää!

Kun piirileikki sitten päättyy, näkee hän Antin lähenevän itseään, mutta hän vain katsoo sitä pitkää kohti, vaikka tekisikin mieli karata Antin kaulaan.

"Kovinpa sinä näyt tuohon roikaleeseen mieltyneen!" sanoo Antti katkerasti.

"Mitä, eikö se sitten sinustakin ole miellyttävä poika?" vastaa hän ja on yhä katsovinaan Antin ohi sitä toista.

"Kuinka se nauraakin! Aivankuin hevonen hirnuisi... ja venyttää kurkkuaan niin ilettävästi!" sanoo Antti yhä katkerammin.

Nyt hän ei varmastikaan enää kauan voi pidättäytyä heittäytymästä Antin kaulaan, mutta vielä pikkusen tahtoo hän jännitystä jatkaa. Kun tanssi samassa alkaa, juoksee hän kuin huumeessa sen pitkän luo, pyöräyttää sitä käsivarresta ja sanoo vallattoman kuuluvasti: "Hei, etkös jaksa enää tanssia!" Ja sitten he tanssivat ja hän hakee koko ajan syrjäsilmällään Anttia, mutta sitä ei näy enää missään. Silloin hänen jännityksensä laukeaa, hän kääntyy ja jättää pitkän teinin siihen paikkaan kesken tanssivuoron. Mutta Anttia ei löydy karkeloivien joukosta ja silloin hän lähtee itkien ja onnetonna kotiin. Anttia ei näy seuraavana päivänä torilla eikä hän tule illalla Vartiavuorelle, vaikka hän vilusta väristen odottaa siellä monta tuntia.

Kun hän sitten seuraavana iltana kulkee katua kotiinsa, ilmestyy siihen se pitkä roikale kuin ilmasta pudoten ja lyöttäytyy hänen seuraansa. Ja silloin tulee Antti heitä vastaan! Hän yrittää jättämään Pitkän siihen juostakseen Antin luokse, mutta Antti ei katsokaan heihin, vaan kulkee kiiruusti ohi. Silloin sivaltaa hän Pitkää korvalle, juoksee kotiin ja itkee koko illan, antamatta huolestuneelle äidille mitään selitystä.

Kuluu sitten syksy edelleen eikä hän saa tavata Anttia. Kerran pyryisenä marraskuun iltana uskaltautuu hän Mätäjärven kortteliin, jossa Antti asuu nahkapeitturi Ruotsalaisen tuvassa. Hän kiertelee Ruotsalaisen talon ympärillä ja kastuu läpimäräksi, mutta Antista ei hän näe vilahdustakaan. Ja niin kuluu aika lähelle joulua. Silloin esittävät teinit koulutuvassa tavanmukaisen joulukomedian, jota porvarit miehissä saapuvat katsomaan. Hän menee sinne myös ja siellä näkee hän Antin, mutta Antti ei näe häntä. Pyytävin rukoilevin silmin etsii hän lakkaamatta Antin katsetta, mutta Antti katsoo aina muualle ja näyttää niin jääkylmältä. Silloin valtaa hänen mielensä kolkko epätoivo, hän lähtee koulutuvasta kesken iltaa pois, tulee kotiin ja vuoteelle heittäytyen itkee niin, niin... Äiti rientää hätään, utelee ja houkuttelee ja silloin sanoo hän yhtäkkiä, muistaen isoäitinsä Marketta Sakon elämäntarinan:

"Äiti, minä lähden nunnaksi Naantalin luostariin'"

"Hyvä lapsi, mitä sinä nyt oikein hourit?" hätääntyy äiti, "eihän nyt enää nunnia... poishan ne luostarit häviävät."

"Mutta eipähän Naantalin luostari", tiukkaa hän nyyhkytystensä lomasta, "eihän siitä ole kauan, kun sinne vielä vihittiin nuori tyttö nannaksi."

Ja hän kiintyy yhä enemmän tuohon päähänpistoonsa. Oikeastaan ajattelee hän sitä kostoksi Antille. Isoäidistään hän oli kuullut kerrottavan, että hänkin oli onnettoman rakkauden takia lähtenyt luostariin. Miehessä oli viime hetkessä herännyt vastarakkaus ja kun Marketta oli jo nunnaksi vihitty, oli hän kuin mielipuoli kierrellyt luostarin ympärillä, mutta Marketta oli ollut hänelle kuin kuollut. Tuntui niin katkeran suloiselta kuvitella, että Antissa herää syvä katumus kuullessaan hänen menneen luostariin. Ja sitten tapahtuu, että eräänä päivänä ilmoitetaan hänelle, että luostarin puheluportissa on eräs nuori pappi, joka pyytää puhutella sisar Kaarinaa. Hän arvaa, kuka se on, sillä sitä juuri hän on odottanut, ja hän menee portille, avaa puheluluukun ja siellä seisoo Antti nöyränä, katuvaisena ja armoa pyytävänä. Mutta hän katsoo vain kylmästi hänen ohitseen, sulkee luukun ja palaa jäykkänä sisälle, vaikka katkera tuska kaihertaakin sydäntä.

Mielikuva syöpyy hänessä yhä syvemmälle, hän kuvittelee elämää luostarin yksinäisyydessä suloisen katkeraksi lemmentuskaksi ja yhdistää tähän kuvaan vähitellen muutkin luostarisisaret sekä itse pyhän neitsyenkin. Hän puhuu asiasta yhä uudelleen äidille ja jouduttaa asiaa kuumeisella kiiruulla, ikäänkuin peläten Antin ennen aikojaan ilmestyvän katumuksentekijänä hänen eteensä. Ja vihdoin äiti, se hellä ja aina myötenantava äiti, suostuu, sillä pohjaltaanhan hän vielä on puhdas katolilainen, joka kunnioittaa luostareita ja vanhoja muotoja. He päättävät antaa kaiken omaisuutensa luostarille ja itse lupaa äiti, heti kun on heidän kauppansa lopettanut, tulla luostariin ulkojäseneksi, viettääkseen vanhuutensa päivät tyttärensä läheisyydessä.

Kiiruusti lähtee hän käymään Naantalissa ja ilmoittaa luostarin portilla haluavansa päästä nunnaksi. Hänen käsketään tulla uudelleen kolmen kuun perästä. Mutta päätös pysyy hänessä vahvana ja hän käy uudelleen ilmoittamassa sekä taas kolmen kuun perästä vielä kolmannenkin kerran, kuten luostarin säännöt määräävät. Koko koetusvuoden ajan on hänellä kuitenkin Antti mielessään ja iltaisin asettuu hän usein ikkunanpieleen kadulle katselemaan. Muutaman kerran hän näkeekin Antin kulkevan ohi ja tähyävän ylös, mutta silloin vetäytyy hän kiiruusti syrjään ja koettaa näyttää "jääkylmältä". Suurta, sykähtelevää riemua tuntee hän silloin sydämessään, mutta hänen luostariinmenopäätöksensä siitä vain vahvistuu. Kesällä sitten, kun teinit ovat lomalla, alkaa tuo päätös hänessä arveluttavasti horjua, hän käy tuskaiseksi ja tuntee pelkoa ja epäilystä. Mutta kun teinien paluuaika lähenee ja hän tietää Antin kohta ilmestyvän kaupunkiin tuleekin hänelle taas kuumeinen kiiru päästä luostariin ja joutua ennen Antin tuloa pois Turusta. Niin lähtee hän Naantaliin piispantalossa nunnanvihkiäisiä odottaakseen.

Koko ajan on hän siis mielikuvituksessaan leikkinyt eräänlaista piilosilla-oloa Antin kanssa. Vasta nyt, jouduttuaan näihin hämäriin käytäviin, tähän alastomaan ja ahtaaseen vankikomeroon sekä kylmän ja jäykän abbedissan välittömään komentoon, on hän ikäänkuin havahtunut ja tullut siirretyksi mielikuvamaailmasta todellisuuteen. Entäpä Antin sydämestä ovatkin sammuneet kaikki tunteet häntä kohtaan eikä hän koskaan tulisi vähintäkään piittaamaan hänen kohtalostaan? Kenties ei hän välitä edes tiedustella, mihinkä hän on kaupungista hävinnyt. Ja hän on tuomittu eliniäkseen näiden ahtaiden muurien sisälle ja täydelliseen eroon muusta maailmasta!

Vihan sijasta täytti hänen rintansa lohduton epätoivo ja hiljaa uikuttaen kuin hylyksi jäänyt lapsi itki hän kauan, maaten yhä suullaan tyynyä vasten.

(Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.)

PÄIVÄTYÖN PÄÄTTYESSÄ.

Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi virrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi. Kalat rupesivat sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä. Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma kävi yhä synkemmäksi hänen ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla rantakalliolle.

Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven nietoksissa ja hänen rinnallaan istui matkaturkkeihinsa kääriytyneenä arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.

Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään omituisesti pyörryttävän.

"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä kotiin", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta oli kääntynyt puolittain häntä kohti.

"Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?" kysyi jälkimmäinen huolestuneena.

"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä parantua", vastasi Agricola. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

Sitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä, varrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa vaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä ja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan raamatunsuomennosta.

Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin ajatuksiinsa.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja. Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut hämäränä alueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä oli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä hänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti torjuttu ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneinä hajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen enempää piitattu. Mutta tällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava valtakunta. Se oli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa valtikan alle.

Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä kaikista lännen kansoista! Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä olihan ruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan sielu kokonaisuudessaan oli toinen.

Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi mikä vaara täältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä puolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan turmelemaan sen työn. jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään. Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa virkkoi hän tähän kääntyen:

"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin uhkaamaan entistä suurempi vaara."

Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen kasvonsa ja lausui:

"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä ja lisäksi on meri välillämme."

Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen kaikilta idän vaaroilta.

Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän ja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa selviämään vihollisesta ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen, Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon epäedullisemman muodon.

Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen. Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin sen tjoktista, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle. Tällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää kiihdyttävästi.

Ja nuo ihmiset sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja kohteliaita, mutta luottaa heihin ei voinut.

Alussa sikäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton antaa-mennä-vain-ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.

* * * * *

Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä jätti hänet kokonaan rauhaan.

Saiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa kehittyä edelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen kuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Kun hän ajatteli, että ne tokeet, jotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu pystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat, niin häntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi silloin Suomen kansan ja hänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle?

"Herra, auta minua epäuskon suosta!" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän kuin tuo arkkipiispa, joka puolinukuksissa istui hänen rinnallaan, kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän saattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa. "Auttakoot suomalaiset itseään!" oli kuningas viimeisen sodan aikana lausunut -- sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten seisottava tai kaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta mihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen kansastaan?

* * * * *

Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine silmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu tällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten tarkkaavasti kuunnellessa. "Aivan samoin kansoja, joilla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja kurin kautta", puhuu hän. "Sellaisen on aina aikanansa elettävä suuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan."

Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa! Ne ovat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja innostuu... ja havahtuu samassa todellisuuteen.

Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa ja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja mitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä Lutherin pöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti, aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu. Vaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa keveämmäksi.

"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen ankaran kasvatuksen ja kurin kautta", toisti hän itsekseen suuren opettajansa sanoja, "se on sanottu juuri minun kansalleni."

"Mitä lausuit, veljeni?" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa puoleen.

Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.

"Niin, niin, epäilemättä se niin on", hymähteli arkkipiispa, ihmetellen itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja muisteli.