Part 9

Pakanuudenaikana on keyri tietysti ollut syysjuhla, jota vietettiin, sitten kun viljankorjuu puimisineen oli päättynyt ja karjan laitumella-olo loppunut, kiitokseksi vuoden antimista sekä uuden vuoden menestykseksi. Muutamin paikoin on keyrin tienoilla vietetty _vuoden alkajaisia_. Eikä vainajain liikkumisaikaa syksyn pimeydessä alkuansa ajateltu pariin kolmeen päivään rajoittuvaksi. N.s. _jakoaikaa_ on pyhitetty Hämeessä viikko ennen pyhäinmiesten päivää ja viikko sen jälkeen. Savossa ulottui uusi jakoaika pyhäinmiesten päivästä Martin päivään (11/11), vaan vanha jakoaika Katrinan päivään (25/11), kestäen siis miltei koko _marraskuun_, joka on nimensäkin saanut _martaasta_ s.o. vainajasta. Jakoaikana on eläimet jakailtu s.o. eroitettu ne, jotka jätetään talveksi elämään, ja tapettavat teurastettu. Edellisiä varten on vielä rehu jaettu; jälkimäisistä on vainajille uhrattu siinä toivossa, että nämä lisäisivät karjan kasvun.

Itse ihmistenkin terveys oli riippuvainen vainajista, jotka saattoivat lähettää tauteja, muistuttaakseen eloonjääneitä sukulaisiaan jostain laiminlyömisestä. Taudeista, joita myös kuviteltiin henkiolennoiksi, päästiin ottamalla selkoa ensin pahastuneesta panettajasta ja sitten uhrista, jonka tämä vaati leppyäksensä. Tiedustelu tapahtui keinotekoisessa tainnostilassa, jossa ihmisen sielun luultiin samaan tapaan kuin kuollessa irtaantuvan ruumiista ja pääsevän vainajien puheille. Lappalaisilta, jotka tästä taidostaan olivat kuuluisat, on suomalaisillakin säilynyt muistoja, m.m. nimitys _kannus_ sille noitarummulle, jonka avulla he itsensä kiihdyttivät langetakseen _loveen_. Venäläisissä ajantiedoissa vuodelta 1071 kerrotaan "tshudilaisesta" noidasta, joka mykkänä maaten antautui henkien kera seurusteluun. Tietäjiä, jotka unenhorroksessa näkivät, mikä tauti on sairaassa, mistä tarttunut ja miten päästettävä, tunnetaan suomalaisiakin. _Keijusia_ eli _keijunkaisia_ s.o. kuolleitten henkiä, mainitsee Ganander, saattoi myös nähdä viinanhumalassa tai kuumeenhoureissa. Näiden uskottiin olevan joko valkeita tai mustia, joko hyviä tai pahoja; vaan toisten mukaan keijuset eivät olleet enkeleitä eivätkä perkeleitä, vaan välillä olevia henkiä. Jälkimäinen käsitys on epäilemättä alkuperäinen: vainajat on käsitetty täydesti ihmisenluontoisiksi, enemmän hyvää tai pahaa harjoittaviksi taipumustensa, oikkujensa ja persoonallisten suhteittensa mukaan -- ennen kaikkea siis itsekkäiksi. "Lahja lahjoa kysyvi" on vainajainpalveluksen periaate: aineellinen uhri aineellisen edun tavottamiseksi tai aineellisen vahingon välttämiseksi.

Vainajain palveleminen on alkuansa ollut lähempäin sukulaisten asia. Ostjakeilla on vaimojen ollut tapana pukea miesvainajansa vaatteet puisen kuvan päälle, jota on syötetty joka aterialla, riisuttu iltaisin ja puettu aamuisin. Näin on kunnioitettu vainajan kuvaa vuosi tai kolmekin vuotta ja sitten sekin pantu hautakehikkoon tai poltettu, kun on luultu vainajan ruumiin jo mädänneen. Leskien velvollisuuksiin viittaa niinikään Agricolan säepari: "Menninkäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait." Inkerissä kerrotaan käytävän haudalla itkemässä ja kuolleelle ruokaa viemässä, siksi kunnes ruumiin arvellaan mädänneen, jonka jälkeen ei muka sieluakaan enää missään ole. Sen kautta että kuitenkin merkillisempäin perheenisäntäin ja -emäntäin muisto ja kunnioitus useammassa polvessa säilyi, kehittyi yksinkertaisin vainajainpalveluksen muoto _esi-isäinpalvelukseksi_. Yhteiskuntaolojen edistyessä myös vainajien joukosta kohosivat kokonaisten sukujen suojelushenget. Agricolan mainitsema karjalaisten jumala _Äkräs_, joka "herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi", on kenties ollut n.s. Äkrämöisten eli Äyrämöisten heimojumala, sillä mainittuja viljelyskasveja tuskin muualla Suomen Karjalassa on kaikkia viljelty, kuin eteläisimmässä Äyräpään vanhassa kihlakunnassa, johon Agricolan aikana luettiin Rannan, Jääsken ja Äyräpään nykyiset kihlakunnat.

Missä suhteessa _luonnonpalvelus_ on vainajainpalvelukseen, siitä ovat tutkijat eri mieltä. Tosin luonnonvoimien pelkääminen ja henkilöiminen on riippumaton vainajainpalveluksesta, mutta ilman tämän välitystä on vaikea käsittää ruuan ja juoman uhrina tarjoamista etäisille luonnonilmiöille. Ainakin suomensukuisilla kansoilla on luonnonpalvelus myöhäisempi kehitysaste.

Metsään kuolleitten hengistä on helposti syntynyt metsänhaltijoita. Agricolan _Liekkiä_, joka "ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut", on metsään kätketyn sikiön sielu, joka virvatulena pimeällä näyttäytyy. _Hiisi_, joka "metsä-eläjistä soi voiton", esiintyy Agricolan suomennoksissa myös paikallisena, _pyhää metsistöä_ merkitsevänä, joka merkitys sillä on vielä viron kielessä. Jos otamme huomioon, että useat uhrimetsät ovat alkuperäisin kalmistoja [vrt. myös eräässä loitsijan luvussa: "Minä nostan nukkuvia, pellon alle peitetyitä, Hiien alle heitetyitä"] tai vanhoja asuinpaikkoja, voimme Hiidessä nähdä pyhäkön haltijana kunnioitetun esivanhemman. Hiiden väestä on Länsi-Suomessa osittain sama käsitys kuin vainajista. Vaan tavallisesti Hiidet esiintyvät entisajan eläjinä, jättiläisinä Agricolan mainitsemain _Kalevan poikain_ rinnalla, jotka "niityt ja muut löit". Vasta kristillisestä vaikutuksesta on Hiisi sekä persoonallisena että paikallisena (_mene Hiiteen_) saanut _pahan_ merkityksen. _Hittavainen_, joka "toi jänikset pensaasta", on mahdollisesti johdannainen Hiiden toisintomuodosta Hitto.

Vainajainpalvelusta aivan lähellä on _karhunpalvelus_, kuten karhunpeijaismenoista lappalaisilla ja suomalaisilla ilmenee. Alkuansa itse karhua tarkoittavasta metsän isännästä irroittautui erityinen metsäneläinten haltija; loitsuissa esiintyy metsän kuningas molemmissa merkityksissä, toisinaan samassa kirjaanpanossakin. _Tapio_, joka "metsästä pyydykset soi", esiintyy runoissa paikallisilla kertosanoilla: _metsä, korpi, lehto_, eikä Juslenius tiedäkään sille muuta merkitystä kuin metsän. _E.A. Tunkelon_ arvelun mukaan Tapio voisi johtua virolaisesta sanasta _taba_ (lukko), samoin kuin _ansio_ sanasta _ansa_, ja merkitä siis _pyydysaluetta_. Siihen viittaisivat myös Tapion määräyssanat runoissa: _risuntäytinen, tarhantäytinen_. Samoin _Virankannos_, joka "kauran kaitsi", ei ole ollut muuta kuin kanto, jolle on asetettu virka s.o. sadin; sitä vastaava _Viran akka_ on Suomen lappalaisilla ollut metsästyksen jumalana.

Täysin persoonalliset metsänhaltijain nimet ilmestyvät vasta katolisella ajalla, jolloin pyhimyksistä Katrinaa, Annaa ja Yrjänää on rukoiltu karjan suojelijoina ja metsän viljan vartijoina. Metsän piian, Tapion tytön yleinen nimitys loitsuissa on _Annikki_. Tilapäisesti Tapion neidon nimenä tavattava _Tellervo_ on alkusoinnun aiheuttama väännös _Pellervosta_, joka joskus Tapion poikana esiintyy _Nyyrikin_ ohella. Viimeksimainitun naisellinen pääte -kki ei voi olla alkuperäinen; toisintomuodoista arvaten on se runomitan vaatima pitennys muotoa _Nyrki_. Tämä, samoin kuin Agricolan _Nyrckes_, joka "oravat antoi metsästä", ei liene muuta kuin _Jyrki_ eli Yrjänä (vrt. nyrkkä = jyrkkä). _Mielikki_ metsän miniänä tai emäntänä on Annikin mukaan laatusanasta _mieluisa_ muodostunut runollinen nimitys.

Vedenhaltijoiksi ovat veteen hukkuneitten henget luonnollisesti muuntuneet. Aikaisemmin on eri järvillä ja joilla ollut kullakin oma haltijansa. Vasta myöhemmin on niistä kehittynyt yleinen vedenjumala, karjalaisilla nimetön _Veden emä_, joka "vei kalat verkkoon", ja hämäläisillä _Ahti_, joka "vedestä kaloja toi". Onko Ahtikaan alkuansa nimi, on epätietoista, sillä veden ja meren Ahdin ohella tavataan runoissa myös tuulen, metsän ja maan Ahti, josta saattaisi päättää Ahti sanan merkinneen yleensä haltijaa. Ahdin puolisona joskus harvoin esiintyvä _Vellamo_ eli Vellimys ei ole muuta kuin runollinen muodostus veden määräsanasta _vellova_. Varsinainen vedenjumalan nimitys on sitä vastoin _(V)Äinämöinen_, joka "virret takoi". Väinä merkitsee suvantoa joen suussa, johon myös Väinämöisen kertosana runoissa _Suvantolainen_ viittaa. Hänen virsiseppyytensä on verrattava ruotsalaisten _Näkin_ soitannollisuuteen. Väinämöinen on verrattain myöhään skandinaavisen vaikutuksen alaisessa Länsi-Suomessa muodostunut jumaluusolento ja vasta runojen mukana levinnyt Itä-Suomeen, jossa hänet on tehty inhimilliseksi tietäjäksi ja loitsijaksi.

Kasvullisuuden jumala suomalaisilla on ollut _Sämpsä_, jolla runoissa on lisänimenä _Pellervo_. Sämpsä on germanilainen lainasana ja merkitsee _metsäkaislaa_. Sämpsä- eli sämpsykkä-heinää on kevään esikoisena, joka lumen sulattua ennen muita ruohoja maasta ilmestyy, Inkerissä elukoille rehuksi koottu. Pellervo tarkoittaa Inkerin runoissa _pellavaa_, vaan saattaisi sen myös selittää johdannaiseksi _pelto_ sanasta. Sämpsän noutaa maita kylvämään, talvipojan turhaan yritettyä, suvi- eli kesäpoika. Sämpsän kuvaillaan asuvan merensaarella ja makaavan jyvälaivassa tai ajelevan kirjavassa korjassa oma emo puolisona rinnallaan. Yhtäläisesti kerrotaan svealaisten Freyr-jumalasta. Tämän kuva ajeli vaunuissa ympäri maata nuori papitar puolisona rinnallaan; joka paikassa oli heille valmistettuna uhripitoja hyvän vuodentulon toivossa. Freyr-jumalan isä, Njordr, myöskin viljavuoden edustaja ja vaunujumala, vaikka merenkulun haltijaksi erikoistunut, johtuu saksalaisten "maa-emosta", Nerthus-jumalattaresta, joka asui merensaarella ja jota miespappi kuljetti vaunuissa ympäri. Oikeastaan on tässä palveltu kahta kasvullisuudenjumalaa, miespuolista ja naispuolista, joita on ajateltu pojan ja äidin, vaan samalla puolisojen suhteessa toisiinsa; suomalaisessa runossa alkuperäinen käsitys vielä selvänä kuvastuu. Agricolan _Pellon Pekko_, joka "ohran kasvun soi", on ehkä yhdistettävä Viron kreikanuskoisten setukaisten palvelemaan _Peko_-jumalaan. Tämän kuva, osuuskunnan yhteisesti omistama, on ollut vahasta valettu ja kolmivuotisenkin lapsen kokoinen; sitä on säilytetty osakkaista vuosittain valitun hoitajan viljalaarissa ja kylvön aikana käytetty pellolla. _Rongoteus_, joka "ruista antoi", on kenties sama kuin loitsuissa ilmaantuva _Rukotivo_ ja mahdollisesti germanilainen laina (skand. _rugr_ ruis, _tivar_ jumalat). [Agricolan maanviljelysjumalista on vielä _Köndös_, joka "huhdat ja pellot teki", -- ellei se tarkoittane huuhdalla käypää kontiota -- selitystä vailla.]

Skandinaavilaisten ukkosenjumalasta Thorista johtunut on hämäläisten _Turisas_ (Tur isänen), joka "antoi voiton sodasta". Vapautensa puolesta taistelevien virolaisten sotahuuto kuului _Tar-avita_ ja kansan muistossa on säilynyt _Tar isa_. Karjalaiset nimittivät häntä pelkästänsä _Ukoksi_ tai _Äijäksi_. Runoissa on edellinen enimmiten sulautunut kristilliseen Isään ja Ylijumalaan, vaan jälkimäinen samoin kuin Viron puolella (_äikene_ ukkoseen ja _äijo_ Hiiteen) muuntunut paholaisen nimitykseksi. Viimeksimainitun kohtalon alaisiksi ovat joutuneet liettualaisten ja venäläisten ukkosenjumalia Perkunas ja Perun vastaavat _perkele_ ja _piru; perckun nool_ esiintyy vielä 1600-luvulla vironkielen sanakirjassa ukkosenvaajaa merkitsevänä.

Ukon maljan juominen kevätkylvön aikana Ukon vakan haettua, jota Agricola kuvailee, mainiten naistenkin siinä tilaisuudessa juopuneen, oli vielä hänen aikanaan voimassa. V. 1545 valittavat Savon talonpojat heitä siitä sakotetun, että olivat juoneet _Thordns gildhe_. Tapa on skandinaavilainen samoin kuin Ukon puolison nimitys Agricolan säkeissä: "Kuin Rauni Ukon naini härskyi, jalosti Ukoi pohjasti pärskyi, se siis antoi ilman ja vuodentulon". Suomen lappalaisilla on tavattu Ukon naisena _Raudna_, joka myös merkitsee _pihlajaa_: hänelle olivat pyhitetyt pihlajat, joita hänen luolainsa tienoilla runsaasti kasvoi. Tämän johdosta on _E.N. Setälä_ yhdistänyt Raunin ruotsin sanaan _rönn_ pihlaja.

Lappalaiset ovat skandinaaveilta lainanneet paitsi Thorin ja Freyn myös Njordin mainitussa erikoisemmassa merenkulunjumalan merkityksessä nimellä _Bieka galles_ (tuulen mies). Tämän asemesta näemme erään puolisuomalaisen lappalaisnoidan rummulla kuvattuna _Ilmaris_ nimisen, myrskyn ja pahan sään haltijan.

Aivan yhtäläisenä jumaluusolentona Agricolalla "Ilmarinen rauhan ja ilman te[k]i ja matkamiehet edesvei." Ilmaria äänteellisesti täysin vastaava _Inmar_ on votjakeilla kohonnut korkeimman jumalan asemaan nähtävästi muhammedilaisten ja kristittyjen naapurien vaikutuksesta. Samasta syystä ostjakkien aikaisempi ilmanhaltija _Iitem_, jota ei näytä uhreilla ja rukouksilla kunnioitetun, nykyään esiintyy taivaanjumalana, maaihnanhaltijana, joka etupäässä eteläosissa aluetta jo on uskonnollisten palvelusmenojen esineeksi tullut. Jos nimien samuudesta päättäen uskaltaa olettaa suomalais-ugrilaisille kansoille yhteisen ilmanhaltijan, niin tämä lienee käsitettävä germanilaisen Wodanin eli Odinin kaltaiseksi, joka oli alkuansa ilmassa liikkuvien vainajien johtaja ja vasta myöhemmin kehittyi erityisessä Valhallassa asuvaksi ylijumalaksi.

_Auringonpalveluskaan_ ei ole suomensukuisilla kansoilla alkuperäinen; lappalaiset ovat sen myöhemmin skandinaaveilta oppineet. _Päivätär_ ja _Kuutar_ runoissamme, samoin kuin enimmät -tar päätteiset nimet, ovat puhtaasti runollisia henkilöimisiä, joilla ei ole pakanallisen uskontomme kanssa mitään tekemistä. _Kuunpalvelusta_ eivät todista Agricolan säkeet: "Rahkoi kuun mustaksi jakoi" ja "Kapeet myös heiltä kuun söit". Ne vaan viittaavat taikauskoiseen käsitykseen kuun pilkuista ja pimennyksistä. Uskoa kuuta nieleviin kapeisiin eli eläimiin tavataan skandinaaveillakin. Rahko merkitsee _rohtumaa_, joka kuun kasvot näyttää pilanneen; että sen on kuvailtu tapahtuneen kuumetaudissa, osottaa Gananderin painattama loitsu, joka alkaa: "Kuume ennen kuun kehitti."

_Taivaanpalvelusta_ on tahdottu nähdä sanassa _Jumala_, joka tsheremisseilläkin tavataan muodossa _juma_. Viime aikoina on koetettu osottaa, että se on indoiraanilainen lainasana, joka on merkinnyt taivasta. Toiselta puolen on arveltu, että juma voisi olla alkuperäinen suomalais-ugrilainen sana, sama kuin vogulin _jomas_ ja unkarin _jo_, hyvä. Merkityksen kehitykseen nähden olisi verrattava venäläisten jumalannimitys _bog_ ja laatusana _bogatyi_ pohatta, rikas. _Juma-la_ siis osoittaisi hyvän, onnen omistajaa, _onnellista_ ja tarkoittaisi alkuansa arvattavasti vainajaa, siitä yleensä jumaluusolentoa ja viimein ainoaa Jumalaa kristillisessä merkityksessä.

Taivaan korkeudet eivät näy pakanallisissa esi-isissämme herättäneen ajatusta jumaluudesta. Manalaisiin liittyy heidän alkuperäinen käsityksensä henkiolennoista. Kuoleman arvoitus on kuolemattomuuden käsitteeseen heidät johtanut.

(Kaarle Krohn. Oma maa.)

VAINAJIA PALVELEMASSA.

Kevätkalaan ovat menneet kaikki miehet, etäisten selkien saariin soutaneet, orjatytöt apuna airoja kiskomassa. Siellä kutuaikoja ja kalain nousua alavesistä kaiken kevättä odottavat, nuottaa vetävät, verkkoja laskevat, koukkuja pitävät ja saaliin siivottua sen päivänpaisteessa talven varaksi kuivaavat.

Mutta kotokylään ovat jääneet naiset lehmiä laitumelle laskemaan, taikoja tekemään ja karjan onneksi kotihaltijoille uhraamaan.

Ilpolan karja on paras kylässä, suurempi kuin tietäjän talossa Panulassa itsessäänkään ja llpotar on heimon naisista karjataikain tekijä taitavin. Panu hänelle joka kevät uudet taiat neuvoo ja kaikki kylän naiset niitä häneltä tietämään.

Urvon aamuna varhain saapuvat kylän naiset neuvoja saamaan. Kuin kutsuvieraina parhaina vastaanottaa heidät llpotar, katettu on pöytä, kukkuranaan on piiraita, rieskoja ja meheviä kakkuja, voita, lihaa, kalaa ja simaa. Vaan on tuomisensa tulleillakin, millä vakkanen voita, millä tuohipullollinen suoloja, harvinaisia ja kallisarvoisia, millä mytty sämpylälämpöisiä, eräällä käärö Saksan verkaa, toisilla sukkia, paitoja, nauhoja ja lahjoja kaikellaisia.

Arvokkaasti ja armollisesti ottaa Ilpotar vastaan vieraansa, pöytään istuttaa ja syömään ja juomaan kehottelee eikä ole tietävinään, mitä varten tulivat.

-- Iloinen on emännän mieli, kun vieras taloon tulee, -- puhelee hän. Harvoin tulette, usein ohi kulette. Eihän ole isot tarjouksetkaan, mutta sen antaa talo, minkä taitaa... istukaatte, ottakaatte!

-- Useinhan käymme, aina on Ilpolaan asiaa, aina ovat tarjoukset toisiaan paremmat, -- mairittelee emännistä ensimäinen.

-- Aina ovat naapurit tervetulleet, -- sanoo Ilpotar uudelleen. Aina asian kanssa, vielä enemmän ilman.

Iskevät silloin toiset silmää sille, joka ensin puhui, ja hän virkkaa:

-- Tulimme taas tietämään, mitä meille, Ilpotar, neuvoa tahtonet: taikoja tämän kesäisiä... viisauttasi karjamme varaukseksi... oppia oikein laitumelle laskeaksemme... Et liene altis tällä erällä antamaan, toiste tulemme, tiedustelemme.

-- Mitäpä minun tiedoistani. Vähät vaimon viisaudesta, vähät naisen neuvonnasta. Vaan kun siihen tyytynette, minkä muilta olen kuullut...

-- Aina apu tiedoistasi, aina teho taioistasi.

Kun oli syötellyt ja juotellut vieraansa, virkkoi Ilpotar:

-- Tähdelliset ovat taiat tänä vuonna, paljon on vaaroja väijymässä... kirkon uhat, Lapin vihat, salataudit ja käärmeet, eikä tiedä Tapiotakaan taata, ei koiriaan, ei kontioitaan...

-- Neuvo taika, avokorvin kuuntelemme.

-- Tehkää muut, miten tahtonette, näin minä teen, en tiedä, tehoneeko. Otan tuohisen, puun mallon päivättömältä puolelta kiskotun...

-- Ei ole minulla semmoista tuohista...

-- Saanet minulta, kun tahtonet.. Panen siihen jokaisen laitumelle laskettavan lehmän maitoa, kiuluun katsomatta lypsettyä.

-- Ei toki saa kiuluun katsoa, siitä tehonsa menettäisi.

-- Vaan mitenkäs?

-- Asetut pystypolveen, helmat polviin nostettuina ja katsot lehmäin jalkain väliin.

-- Niinpä niin, sehän on vanha lypsytaika.

-- Vaikk' onkin, niin hyvä on, ett'et unohda sitä, muuten elä lähde alkuunkaan. No, kun olet lypsänyt, niin nyhtäse joka lehmästä kolme karvaa.

-- Mistä paikasta?

-- Korvain välistä, hännän juuresta ja vasemman jalan vuohisesta. Ota sitten tuhkaa kolmelta tulisijalta, kodasta, sannasta ja riihestä.

-- Auta armias, kun riihen tuhkan lipeeksi keitin!

-- Saat meidän riihestä, siellä on. Riputa tuhkaa maitoon ja mene maidon kanssa laitumelle, kierrä laidun niin kauvatse kuin et enää tahdo lehmiä edemmä kulkemaan ja riputa maitoa maahan aina vähän matkan päähän. Jos et yhtenä päivänä ehdi, kule kahtena. Kun olet kierretyksi saanut ja heti kierrettyäsi lasket lehmäsi, pysyvät koko kesän siinä kierroksessa, jossa ei peto pure eikä pysty taudinkaan hammas.

-- Eikö muuta tarvita?

-- Teen minä vielä toisenkin, tehnette tekin, kun tahtonette: otan kolme kukon virkahöyhentä ja käärin ne kellojen kantimeen. Panen suurusjuomaa astiaan ja siihen kellot kantimineen ja yhtä monta sirppiä ja yhtä monta viikatetta kuin on kelloja. Kuletan kirnua navetan ympäri selässäni kolme kertaa myötäpäivään ja kolme kertaa vastapäivään, asetan sitten kellot lehmäin kaulaan ja sirpit ja viikatteet navetan oven päälle. Kun kaikki lehmät ovat sitä juomaa juoneet, niin päästän kytkyestä ja lasken pihalle, ja silloin tulevat kotiin joka ilta, kohta kun aurinko alkaa mailleen painua.

Silmät pyöreinä kuuntelivat emännät tietäjänaisen puhetta.

-- Oiva taioilta taikasi tuntuvat! Neuvonet vieläkin.

-- Neuvo, neuvo!

Ilpotar neuvoi vielä toisiakin taikoja, neuvoi, miten paimen oli varattava, miten lehmät hyvälypsyisiksi saatavat, miten metsän peitosta päästettävät.

-- Oiva taioilta taikasi tuntuvat! -- ihailivat taas naiset.

-- Tehoisat ovat taiatkin, vastasi Ilpotar, mutta uhrit aina tehoisammat. Miehet aina isoille haltijoille uhraavat, me pieniä lepyttäkäämme. Ei vieraan opettama taika ole oman uhrin veroinen. Kukin kotolehtoonsa antimet parhaat kantakoon.

-- Joko itse uhrasit, Ilpotar?

-- En vielä, vaan nyt on mieleni mennä.

-- Et antane meidän mukanasi tulla?

-- Ei haltija hyviä vieraita vierone.

Joka kevät kehoitti Ilpotar vieraitaan heidän omille haltijoilleen uhraamaan, mutta joka kerta oli heidän samalla tapana seurata häntä hänen uhrilehtoonsa.

Asettuivat riviin Ilpolan pihalle, Ilpotar ensimäiseksi, ja lähtivät Ilpolan uhrilehtoon.

Kullakin talolla oli oma pieni uhrilehtonsa, mihin emäntä uhrinsa kantoi, kaikista esikoisista ensimäiset -- oli ainakin pihlaja aitan takana kunnaalla, kun ei muuta ollut. Mutta suurin ja komein lehto oli Ilpolassa, parhaiten hoidettu, parhaalla paikalla ja parhailla lahjoilla varustettu. Sinne saattaa Ilpotar vieraansa läpi pienoisen metsikön, yli niityn ja siitä rantaa myöten niemen nenään, jossa on lehto valkeita koivuja, karsituita niin ylös kuin kädellä yletti, muistoksi vainajille ja heidän haltijoilleen pyhitetty. Siinä on ensiksi vanhan emännän karsikko, jo ainakin sadan vuoden vanha, sadan vuoden vanhaksi eläneen naisen muistoksi, joka emäntä oli ollut karjan kasvattaja kuulu ja jolle karjan menestykseksi jokaisesta poikineesta lehmästä kiulullinen ensimäistä juustomaitoa kaadettiin.

Siihen nyt Ilpotar ensiksi meni ja asetti kupposen maitoa puun juurelle, joka oli puhtaaksi lakaistu ja jossa oli tyven ympärillä raunio rannan kiviä. Joka kerta käydessään kantoivat naiset kukin kivensä asunnon isontamiseksi pyhälle käärmeelle ja kärpälle, joiden tiedettiin rauniossa elävän ja antimista osansa ottavan.

Vähän matkaa siitä oli toisen vanhan emäntävainajan puu, jonka karjaa ei karhu ollut koskaan repinyt, niin oli ollut taitava taikain tekijä ja niin oli osannut pitää hyvät paimenet. Sille teki Ilpotar lupauksen vasikan nahkasta, hienoimmasta ja parhaiten parkitusta, ripustamalla uudet lipokkaansa koivun oksaan, ja toiset naiset tekivät samaten.

Kolmas koivu oli ammoin sitten naimatonna kuolleen naisen muistokoivu, vanhojen Ilpojen sisaren, joka parhaat piiraat aikoinaan leipoi. Hänellä oli puunsa juurella uhripöytänä laakea kivinen paasi, johon piiraita ja sämpylöitä laskettiin kaikkien taikinain hyväksi kohota ja leipomusten hyvin onnistua.

Oli pitkä rivi puita, talouden toimissa taitaville naisille pyhitetyitä, oli eräänkin Ilpolan tyttären, nuorena kuolleen, joka oli kätevä ja kankaitten kutoja, ja hänelle uhrasivat nyt emännät oksiin ripustellen mikä päähineen, mikä esiliinan, mikä nauhan, mikä sukkaparin.

Puulta puulle kulki Ilpotar, uhria tehden ja lukujansa lukien hiljaisella hymisevällä äänellä, ja vieraat seurasivat mukana samaa tehden. Mutta kun näki vieraittensa uhreja antavan, virkkoi:

-- Eihän vainajat vierailta vaatine... tyytynevät siihen, mitä oma talo antaa.

Mutta vieraat pyytämään:

-- Antanethan meidänkin... ethän kadehtine, jos meitäkin muistaa, kun sinulle hyvää suo.

-- Vai kadehtisinko! Enhän toki, vaikka kaikki teille antaisi eikä minulle mitään jättäisi.

-- Sinulla on hyvät haltijat, sinua kuulevat, sinulle antavat, mitä tahdot, aina karjasi menestyy, aina Ilpo hyvät kaupat tekee.

-- Tuoss' on minun puuni, karsimaton vielä. Sen karsivat, kun kerran kuolen.

-- Ja uhrinsa uhraavat.

-- Kukapa minulle...

-- Jo toki kaikki sinulle, kaikkien taikain tekijälle.

-- Ell'eivät maahan kaatane kaikkia pyhiä puita.

-- Kukapahan toki pyhät puut maahan kaataisi?

-- Kaatajat jo kirveitään hiovat. Vaarat ja vihat väijyy. Ristin haltija tänne rintamailta hiipii. Outoja aavistelen.

Paljonhan tiesi Ilpotar salaisia asioita, joita muut eivät tienneet, vielä enemmän oli tietävinään. Oli aika lähteä kotiin opittuja karjataikoja tekemään ja heittivät naiset hyvästinsä Ilpottarelle, joka jäi vielä lehtoon, omia salauhrejaan uhraamaan, joita ei muille näyttänyt.

Pienen hiekkarantaisen lahdelman pohjukassa on pihlaja, herttainen puu, jonka kellanvalkeat kukkaistertut juuri parhaallaan lemuaan levittävät. Omin käsin on Ilpotar sen siihen istuttanut ruohoiselle penkereelle ja ympärystän puhtaaksi raivannut, muistoksi pienoisen poikansa, joka nyt olisi iso ja reipas, jos olisi elää saanut. Tietäjää oli hän siitä toivonut, ne olivat olleet kaikki merkit, Panun vertaista, -- vaan kateetko lienevät kaataneet, tuntematon viha tuhonnut? Usein arveli Ilpotar, miten olisi ollut varattava säilyäkseen, katui sitäkin, ett'ei salaa Kiesuksen nimeen kastattanut... tiesi hänen, eikö siten olisi salavihoja välttänyt.