Part 8

Suomalaiset heimot elivät vielä pakanoina kaskiensa ja karsikkojensa ympärillä. Hämäläiset olivat vielä vapaita miehiä, kenenkään herruutta he eivät tunnustaneet, vaikka oli kyllä sekä lännestä että idästä päin heille jo koetettu tyrkyttää vierasta valtaa ja uutta uskoa, jonka tieltä heidän vanhojen kotoisten haltijainsa olisi pitänyt väistyä. Mutta toistaiseksi se ei ollut onnistunut. Vaan toista, itäistä, valloitushaluista naapuria oli tämä lännestä tuleva vaikutus hämäläisiin kuitenkin ruvennut huolettamaan: Nowgorodin tasavallan toimekkaat ruhtinaat tekivät nyt entistä rajummin hyökkäyksiään hämäläisten maahan -- taikka tekivät niitä heidän nimessään ja johdollaan Laatokan karjalaiset.

Karjalainen heimo oli näet ensiksi joutunut vieraan vallan ja vaikutuksen alle. Siitä oli tullut Ilmenjärven rannalle kasvaneen venäläisskandinaavilaisen vallan, Nowgorodin ja sen ruhtinaiden käskykansa ja näiden ruhtinaiden lähettäminä ja johtamina he nyt jatkoivat vanhoja retkiään Hämeeseen. Nowgorodin sotaisa ruhtinas Jaroslaw oli karjalaisten johtajana tehnyt Laatokan kaupungista, Syvärijoen suulta, laivastoineen hirmuisen hävitysretken Hämeeseen, josta hän oli vankejakin vienyt sellaiset määrät, ett'ei hän voinut kaikkia mukanaan kuljettaa -- osa niistä oli siten tapettu, toinen osa vapaiksi laskettu. Sanomaton katkeruus ja kiukku oli taas täyttänyt hämäläisten mielet, joiden poltetuilla asuinmailla nyt vallitsi hävitys ja suru, ja he olivat päättäneet kostaa -- kostaa taas kerran, mutta kostaa nyt kerrankin niin, että tuntuisi. He olivat sitä varten pitkin koko rintamaataan vuosikauden kengittäneet keihäitä ja vuolleet vasamia, he olivat valmistaneet kostoretkensä vainolaisten maahan niin voimakkaaksi ja suureksi, että he nyt luulivat voivansa iskeä iskun itse sen pahan sydänjuuriin, joka sieltä alituisesti heidän kotejaan uhkasi -- itse Suuren Nowgorodin tasavallan keskustaan. Mutta Karjalan heimo oli silloin ensiksi heitä vastassa ja siihen vanhaan vainolaiseen heidän ensi hävittävä iskunsa siis taaskin kohdistui.

Mies talosta, kaksi parhaasta oli kiertokapuloilla pitkin Hämettä liikkeelle nostatettu ja varhain keväillä nämä miesjoukot jo olivat surmaretkeään varten kokoontuneet. He olivat tällä kertaa hekin lähteneet liikkeelle laivoilla ja venheillä hämäläisten satamista Suomenlahden poukamista -- vesitsepä olivat karjalaisetkin viimeksi heidän mailleen tulleet. Puolisen sataa oli alusta, 2000 miestä niissä souti Suomen lahden aavoja pitkin sen kärkeen asti ja sieltä Nevan virtaa ylöspäin lakeiden suomaiden lomitse väljälle Laatokalle, jossa kevättuuli nosti järvilaineen korkeammalle kuin suolaisen meren aallon.

Mahtava oli se laivasto, joka näin vieraan saariston halki souti vainolaisen rannoille, karvaita kärsimyksiään kostamaan; rohkeuden nosti se näky soutajain mieliin, joita poltteli pitkän vihan jano, ja sitä sammuttamaan nyt miehet ilolla kiirehtivät. Jokaisen kymmenhangan perässä istui vanha teiden tuntija, joka oli joko karjalaisten vankina ennen näillä vesillä liikkunut taikka siellä partioissa nuorempana retkeillyt, ja kukin venhekunta kuunteli tottelevaisena johtajansa käskyjä. Uhkaavina ja voitonvarmoina soutivat hämäläiset siten Syvärijoen suuhun ja sieltä kappaleen matkaa ylöspäinkin. Siellä laskivat he venheensä alavalle rannalle ja siitä hajautuivat he venekunnittain karjalaisten maata ryöstämään, retkeilivät polttaen ja hävittäen aina Aunukseen asti. Tämän heimokostonsa tahtoivat he ensiksi suorittaa, ja sammuttaa polttavimman janonsa, ennenkun lähtivät sille pitemmälle retkelle Syvärijokea ylöspäin ja Ilmenjärven ruhtinaskaupunkiin saakka, joka oli heidän suuren retkensä suuri päämaali.

Rannikon karjalaiset katselivat verkkovenheistään salaa saarien rantapajujen takaa kauhistuneina ja hätääntyneinä tätä mahtavaa venhejoukkoa, jonka keuloista tuhannet keihäänkärjet välkkyivät ja jonka teljoilla soutivat kevätahavan polttamat, tuimannäköiset, valkotukkaiset miehet, ja he tiesivät, että nämä keihäät välkkyivät ja nuo vihaiset silmät paloivat juuri heidän ja heidän perheittensä pään varalta. Ja pajujen takana lymyillen kalastajat soutivat henkensä hädässä mantereen lahtiin, varoittamaan pahaa aavistamattomia omaisiaan, ja soutivat sieltä edelleen mataloita sisäsalmia pitkin Laatokan kaupunkiin, ilmoittamaan siellä vartioivalle sotaväelle, mikä vaara seutua uhkasi. He muistivat, minkä tuhon he olivat jättäneet jälkeensä hämäläisten maahan ja aavistivat, että nämä keihäsmiehet olivat tulleet nyt maksamaan samalla mitalla. Mutta Laatokan kaupunkiin sijoitettu Nowgorodin vallan edustaja, posadniekka Wolodislaw kokosi kiireellä kiviseen linnaansa venäläiset ja karjalaiset soturinsa, hylkäsi autioksi kaupunkinsa, joka vain puumuureilla oli ympäröity, ja lähetti lentävän viestin Nowgorodiin, ruhtinas Jaroslawille: "Nyt on hätä käsissä, nyt on Häme soutamassa. Se uhkaa meitä Laatokan varsilla, se uhkaa teitäkin Ilmenjärveliä, sillä sen voima on nyt suuri, joudu apuun, ruhtinas Jaroslaw, jos tahdot maasi säilyttää ja valtasi pitää!"

Airut ajoi selkähevosella alavia metsiä pitkin ja pelkoa ja hätää jätti hänenkin tuoma viestinsä jälkeensä, missä vain hän kulki. Mutta Hämeen suuttuneet miehet sammuttelivat sillävälin kostonjanoaan Karjalan rannoilla, joita pitkin he soutivat Aunukseen asti, he riehuivat, polttivat, nauttivat. Saalista kertyi venheisiin, käryäviä raunioita jäi vesistöjen varsille ja metsäin piiloista kuului haavoittuneiden tai ylisillään paenneiden karjalaisten naisten ja lasten itkua ja valitusta. Niillä karjalaisilla, jotka kreikkalaiseen uskoon olivat kastetut -- niitä ei ollut vielä monta -- oli juuri vainolaisten tullessa Vapahtajan juhla, helluntai, ja juuri tänä juhlana siis heidän koteihinsa ilmestyi hävitys ja suru. Ja silloinpa kotien ja omaisten mukana hävisi heiltäkin hetkeksi luottamus uuden uskon voimaan. Mutta hurjistuneet tulokkaat jatkoivat vain riehumistaan yhä laajemmilla aloilla.

Vaan Laatokan vanhaan linnaan oli sillävälin posadniekan ympärille kertynyt säännöllisen sotaväen lisäksi joukko hätääntyneitä Karjalan miehiä, ja niiden kanssa läksi Wolodislaw, hämäläisten ryöstellessä karjalaiskyliä, liikkeelle, ahdistelemaan tuota tuhatlukuisena raivoavaa vihollista. Hän läksi soutamaan, odottamatta Jaroslawilta Nowgorodista saapuvaa apua. Sillä hän toivoi yllättävänsä ryöstämään hajaantuneet viholliset ja souti sotajoukollaan vesitse matalapohjaisilla aluksillaan heidän venhevalkamaansa, joka oli Syvärijoen suistossa.

Mutta vartioitta eivät olleet hämäläiset venheitään jättäneet ja ryöstömatkoiltaan he nopeasti kertyivät valkamaansa vartijoilleen avuksi. Posadniekka ryntäsi aamuhämärissä hämäläisiä vastaan ja tuima tappelu syntyi hietikkokentällä ja Syvärijoen pensaikkoisella suistorannalla. Taistelua kesti koko päivän; yhä useampia ryösteleviä hämäläisiä ehti päivän kuluessa saapua venheheittopaikalle omaisilleen avuksi. He olivat aamupäivästä olleet alakynnessä ja karjalaiset uhkasivat jo saartaa ja tappaa heidät kaikki siihen yhteen rymäkkään. Mutta iltapuoleen kallistui voitto kokoontuneiden hämäläisten puolelle ja hyökkäävät karjalaiset olivat nyt päälliköineen vuorostaan ahdistuksessa ja saarron hädässä. Henkensä puolesta molemmat joukot tappelivat, sillä julma, armoton surma oli tiedossa sillä, joka toisen alle sortui.

Keväisen illan hämärään asti kesti taistelua ja paljo kaatuneita makasi silloin kuolleina ja haavoitettuina nevaisilla rannoilla tai vesirajassa särkyneiden venheiden kupeilla. Voitto oli silloin Hämeen miesten, Laatokan posadniekan täytyi joukkoineen lähteä kiireesti peräytymään taistelupaikalta, soutamaan raskaita lotjiaan supistuneilla soutojoukoilla päin aavaa merta, pelastuakseen saarroksesta. Mutta niin uupuneet olivat silloin voittajatkin, joiden haltuun taistelutanner jäi, ett'eivät he kyenneet peräytyviä täydellä tarmolla takaa-ajamaan. He seurasivat kyllä aluksillaan posadniekan pakenevaa joukkoa ja erottivat sen kotilinnastaan, Laatokan kaupungista. Wolodislawin oli pakko peräytyä erääseen Laatokan saareen, Pekinsaareen, (johon myöhemmin Pähkinälinna rakennettiin) ja karjalaiset jäivät sinne ponnistuksistaan lepäämään. Hämäläiset taas laskivat yöksi venheensä mantereen rannalle, johon leiriytyivät.

Seuraavana päivänä luultiin taistelun taas uudistuvan uudella raivolla, hämäläisten varottiin silloin hyökkäävän koko kertyneellä voimallaan Pekinsaareen, tekemään lopun vastustajistaan. Pelossa ja hädässä siellä heitä posadniekan johtamat karjalaiset yökauden odottivat, valmiina henkensä puolesta viimeiseen mieheen asti kaatumaan ja jättämään kotiseutunsa alttiiksi vainoojilleen.

Mutta hämäläisetpä eivät hyökänneetkään. Päinvastoin souti vielä samana aamuyönä yksinäinen alus hämäläisten rannalta Pekinsaareen tarjoten Wolodislawille rauhaa. Kummeksuen kuunteli voitetun karjalaisjoukon johtaja sitä tarjousta; hän epäili siinä jonkun viekkauden piilevän ja antoi kieltävän vastauksen -- tulkoot hämäläiset tappelemaan, uhmaili hän! -- Mutta hämäläiset eivät tulleet nytkään, eivät sinä päivänä eivätkä seuraavana, eivätpä vielä kolmantenakaan, vaikka karjalaiset jännittynein mielin heitä odottelivat. Ja kun karjalaiset sitten vihdoin saarivarustuksestaan varoskellen lähtivät heidän tuumiaan tutkimaan, tapasivat he hämäläisvenheet poltettuina rannalla, heidän ottamansa vangit palasiksi hakattuina metsän rinnassa ja enimmät vainolaisten ryöstämät saaliit löysivät he sieltä mantereen puoleisesta valkamasta, johon voittajat taistelun jälkeen olivat laskeneet. Mutta hämäläisiä siellä ei enää näkynyt, vartioitta olivat siellä ruhjotut alukset. Tutkittiin silloin laajempaan koko mantereen ranta, samottiin varoskellen kotiin Laatokan linnaan asti, jota valloittamaan vainolaisten luultiin lähteneen. Ei ollut heitä sielläkään, ei missään...

Vihollinen oli hävinnyt, kadonnut kuin tuhka tuuleen. Karjalan maa oli taas vainoojista vapaa, metsiin piiloutuneet perheetkin uskalsivat taas vähitellen palailla poltetuille pirtinpaikoilleen ja ruveta tapettujen omaisten kuoppain vierelle suunnittelemaan uutta elämistä.

Mutta Laatokan linnassa tapasi Wolodislaw, sinne karjalaisineen palattuaan, toisen vieraan -- Nowgorodin ruhtinaan Jaroslawin, joka nyt oli apujoukkoineen hätääntyneiden avuksi ehtinyt. Ruhtinas kysyi vihollista, kiukustui, suuttui -- se oli siis rankaisematta laskettu palaamaan hävitystyöstään! Mutta minne? Laivastonsa se oli jälkeensä jättänyt, se oli siis paennut maitse, jalan. Miksi ja minne?

* * * * *

Miksi olivat tosiaankin mieslukuiset, hyvin asestetut hämäläiset voittonsa jälkeen ja juuri sen huumauksessa ollen jättäneet saaliinsa ja aluksensa ja lähteneet tiettömiä metsiä, soisia taipaleita myöten pakenemaan tietymättömille, vaikeille taipaleille?

Vasta myöhemmin se Laatokan karjalaisille ja ihmettelevälle posadniekalle ja äskensaapuneelle ruhtinaalle selvisi ja silloin laittoi Jaroslaw kiireellä ratsumiehensä ajamaan väistyneitä vihollisia takaa. Vaan se oli jo myöhäistä, vieraat olivat silloin jo painuneet syvälle läntisiin metsiin ja joutuneet taistelemaan uusia vaaroja ja vaikeuksia vastaan raivaamattomilla erämailla. --

Huumauksessa oli voiton jälkeinen yö ja aamu vietetty hämäläisten valkamarannalla, syöty ja juotu ryöstösaaliita ja uhmaten puhuttu uusista voitoista. Vaan juuri sen humun keskelle palasi eräs vakoilemaan lähetetyistä vartijavenheistä, ja sepä kertoi, että Nevan matalahko laskuniska oli tukettu, vihollisten laivasto oli siellä takanapäin, paluutie hämäläisiltä oli ummessa. Ei ollut hämäläisillä aavistusta siitä, että pienempi osasto Nowgorodin ruhtinaan väkeä oli sinnepäin matkansa suunnannut ja koonnut aluksia meren puolelta ryöstäjäin niskaan hyökätäkseen. Mutta kun tämä seikka nyt vartijain kertomuksista heille selvisi, niin he hytkähtivät ja hätäysivät. Merrassa ollaan! valittivat heti hätäisimmät miehet. Vaan maltillisemmat johtajamiehet koettivat vielä joukkojaan rauhoittaa, viitaten väkensä suuruuteen ja äsken saavutettuun voittoon. He neuvottelivat ja lähettivät Pekinsaareen yksinäisen venheen soutamaan, tarjotakseen Wolodislawille rauhaa. Siten toivoivat he selviytyvänsä selkävihollisestaan ja he luulivat voitetun posadniekan siihen tarjottuun sovinnonkämmeneeseen ilollakin tarttuvan.

Vaan kun sanantuojat saaresta palasivat kertoen, että posadniekka oli välirauhan teosta kieltäytynyt, silloin sai pian sekasorto ja päättömyys vallan hämäläisten äsken vielä voitonhuumaamissa venekunnissa. Mitä nyt on tehtävä? Niin kysyttiin joka taholta valkamarannalla, jossa toiset temmelsivät puolihumalassa karjalaisten oluista, toiset pöpperössään heräilivät nuotiotuliensa äärestä. Riitaa syntyi pian johtomiestenkin kesken. Toiset tahtoivat tuotapikaa hyökätä Pekinsaareen, lopen tuhoamaan eilen voitetun vihollisen; toisista se oli uhkarohkeaa ja he vaativat pikaiseen pakoon lähtemistä. Mutta minne paeta, sitä eivät he osanneet sanoa; vesitie kotiinpäin, Nevajoki, oli tukossa. Paetaan maitse! huusivat silloin säikähtyneimmät. Ja vaikka kylmäverisemmät johtajamiehet, jotka tunsivat nämä soiset tienoot Laatokan lounaisrannoilla, varottelivat ja estelivät, ei siitä enää ollut apua. Maltti oli miehiltä mennyt.

Pakokauhu sai ennen pitkää valtoihinsa sotaisat miehet ja miesryhmä toisensa jälkeen rupesi jo ominpäin painumaan outoon metsään, jättäen venheensä, vankinsa ja saaliinsa. Pakko tuli silloin vastahakoisillekin seurata heitä. Vanhat johtajamiehet kävivät surulla ja mielenkarvaudella viimeiseen tehtäväänsä valkamarannalla. He iskivät vihapäissään kuoliaiksi vankinsa, särkivät saalislastissa olevat venheensä tai sytyttivät ne palamaan, ottivat selkäänsä evästä, mitä kantaa jaksoivat, ja painuivat niin salolle hekin, auttaakseen toki paenneita tovereitaan eksymästä ja opastaakseen heitä niin eheinä kuin suinkin sen pitkän jalkataipaleen halki, jolle he hätäännyksissään olivat lähteneet.

Siinä oli syy, miksi posadniekan hiipijät löysivät autiona hämäläisten leirirannan, siitä tuli lopulta selitys, miksei äsken voittanutta, tuhatlukuista vihollista enää tavattu mistään. Kun se keksittiin, harmistui Nowgorodista apuun rientänyt ruhtinas ja pani väkensä kynsistään livistäneitä vihollisia vielä takaa-ajamaan, samaan aikaan kuin kirkonkellot Laatokan kaupungissa ilolla läppäsivät tietoa vainolaisten poistumisesta karjalaisten rannoilta ja helpotuksen huokaus pääsi vaivautuneitten, ahdistuksissa eläneitten naisten ja lasten huulilta.

Takaa-ajajainsa kynsistä olivat metsiin paenneet hämäläiset siten pelastuneet, mutta monet muut vaarat ja surmat heitä vielä näillä tiettömillä taipalilla väijyivät. Suot olivat vielä keväiseltään vetelät, työlästä oli niiden yli miesjoukon paeta, monetpa sinne rämeisiin sortuivatkin. Ja kovin pitkä oli hämäläisten kuljettava taival. Heidän oli, metsien läpi taivallettuaan, samottava inkeriläisten asutun maan halki ja sitten Karjalan kannaksen poikki, ennenkun ehtivät kotoiselle Suomenniemelleen. Ja näiden seutujen asukkaat olivat nekin heidän verivihollisiaan, jotka eivät hädässä pakenevia vastustajiaan säälineet. Pienissä parvissa paettiin ja niitä väijyivät solateillä ja jokien kaalamoissa inkerikot ja karjalaiset, surmaten sadottain pakolaisia ja toisia orjikseen kytkien. Se oli surma suurempi kuin koskaan tasapään tappelun tantereella, sinne hämäläisten tuhatlukuisesta, ylpeästä laivastoväestä useimmat hupenivat ja hukkuivat. Vain harvat heistä pääsivät palaamaan takaisin kotoisille Hämeen mailleen.

Uljaana oli Hämeen väki liikkeelle lähtenyt, voimalla oli se vihollisensa voittanut, kostonjanonsa oli se sammuttanut ja runsaat saaliit oli se koonnut karjalaisten ryöstetyistä kylistä. Vaan voitettuna, masennettuna, pieneksi pivolliseksi kutistuneena palasi tämä matkue kuitenkin kesäsydännä takaisin, tuoden mukanaan hämäläisten rintamaille enemmän tuskaa, enemmän surua ja itkua, kuin suurinkaan karjalaisten partiojoukko taikka edes Nowgorodin ruhtinasten järjestämä sotaretkikään oli tuonut.

Moniksi vuosiksi taittoi tämä hämäläisten hukkaan mennyt ryöstöretki heiltä miehuuden ja tarmon. Sen aiheuttaman masennuksen aikana pääsi lännestä päin hiljalleen hiipivä toinen vieras valloittaja, joka eturintamanaan yhä taajemmin lähetti heidän joukkoonsa munkkejaan ja pappejaan saarnaamaan ja kastamaan, tunkeutumaan heidän asumustensa sydänseutuihin saakka ja niissä vaikutusta voittamaan. Ja ennen pitkää oli Hämeeseen rakennettu ruotsalainen linna ja katolinen kirkko, joka iski juurensa siellä paljo syvemmälle kuin toinen kirkko Karjalassa.

Mutta viimeinen retki Karjalan maille ei toki tämä hämäläisten ryöstöretki ollut. Niitä jatkui taas pian ja jatkui kauan, veljesvihan lieska kyti lakkaamatta ja tupsahti ehtimiseen uuteen tuleen. Vuoroin ryösti Karjala Hämettä, vuoroin Häme Karjalaa, kosto kasvoi aina kostosta. Ja näiden katkerain veljessotain aikana juurtui molempain heimojen maihin sekä idästä että lännestä yhä lujemmaksi vieras vaikutus ja vieras valta, joka suomalaisten särkymystä hyväkseen käytti.

(Santeri Ivalo, Karjalan kirja.)

YNGVAR VIROSSA.

Eysteinillä oli poika Yngvar niminen, joka hänen jälkeensä hallitsi svealaisia. Hän oli ankara soturi ja sousi usein sotia, sillä siihen aikaan sekä tanskalaiset että Itämaan miehet tuottivat Sveanvallalle paljon vainovahinkoa. Yngvar kuningas rakensi rauhan Tanskalaisten kanssa ja alkoi sitten Itämaita hävittää. Eräänä kesänä oli hän sotajoukkoineen retkeilemässä, läksi Vironmaahan ja teki siellä sinä kesänä hävitystä paikalla, jonka nimi on Kallio (Stein). Silloin virolaiset tulivat maastaan suurella sotavoimalla ja nostivat taistelun. Maanasukkaiden sotajoukko oli sillä kertaa niin suuri, että svealaiset eivät pystyneet sille vastarintaa tekemään; Yngvar kuningas kaatui ja hänen väkensä pakeni. Hän sai kumpunsa itse meren partaalla Manner-Virossa. Svealaiset palasivat kotia tämän epävoiton jälkeen. Näin sanoo Tjodolf runoilija:

Mainitaanpa Manner-Viron urhoin Yngvar kuninkaan kuoloon tuhonneen; Viron että joukot valkeahipiäisen ruhtinaan sorsivat Sydämessä meren. Aallotpa Idän Ulapan virttä laulavat riemuksi Svean ruhtinaan.

(Snorre Sturlanpojan Heimskringlasta, Ynglingasatu 36. Suomentanut A.V. Koskimies.)

SUOMALAISTEN VANHAT JUMALAT

EPÄJUMALAT MONET TÄSSÄ...

Epäjumalat monet tässä muinen palveltiin kaukan ja läsnä. Näitä kumarsit hämäläiset sekä miehet että naiset:

Tapio metsäst pyydykset soi ja Ahti vedest kaloja toi. Äinemöinen virret takoi, Rahkoi kuun mustaksi jakoi. Liekkiö ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut. Ilmarinen rauhan ja ilman te(k)i ja matkamiehet edesvei. Turisas antoi voiton sodast, Kratti murheen piti tavarast. Tonttu huoneen menon hallitsi, kun Piru monta villitsi. Kapeet myös heiltä kuun söit. Kalevanpojat niityt ja muut löit.

Vaan karjalaisten nämät olit epäjumalat kuin he rukoilit: Rongoteus ruista antoi. Pellonpekko ohran kasvon soi. Virankannos kauran kaitsi, muutoin oltiin kaurast paitsi. Ägräs herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi. Köndös huhdat ja pellot teki, kuin heidän epäuskons näki. Ja kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin. Siihen haettiin Ukon vakka, niin juopui piika että akka. Sitten paljon häpeää siellä tehtiin, kuin sekä kuultiin että nähtiin. Kun Rauni Ukon nainen härskyi, jalosti Ukko pohjasta pärskyi. Se siis antoi ilman ja vedentulon. Kekri se lisäs karjan kasvon. Hiisi metsäläisistä soi voiton, Veden Emä vei kalat verkkoon. Nyrkäs oravat antoi metsäst, Hittavainen toi jänekset pensaast.

Eikö se kansa vimmattu ole, joka näitä uskoo ja rukoilee. Siihen Piru ja synti veti heitä, että he kumarsit ja uskoit näitä.

Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin. Menningäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait. Palveltiin myös paljon muuta, kivet, kannot, tähdet ja kuuta.

(Ote Agricolan psalttarin esipuheesta.)

SUOMALAISTEN PAKANALLISET JUMALAT.

Vanhin, kaikille suomensukuisille kansoille yhteinen jumalainpalveluksen aste on ollut vainajainpalvelus. Siihen viittaa Agricolan ylläolevassa runossa oleva säepari: "Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin." Vainajien ajateltiin jatkavan elämäänsä maan povessa ja olevan yhtäläisesti kuin maan päällä asunnon, vaatteen ja ravinnon tarpeessa. Vainajalle asunnoksi Karjalan rautakauden hautoihin asetettiin puista salvettu neliskulmainen kehys, jossa toisinaan oli lautapohja ja katteena lautoja tai tuohia. Tähän laskettiin kuollut ilman arkkua juhlapuvussaan ja viereen pantiin kaikenlaisia työkaluja ja muita aseita. Mukaan vielä annettiin vaskikattiloissa tai saviruukuissa keittoruokaa, jäännös haudan luona pidetystä uhriateriasta. Venäjän Karjalan kalmistoissa on nähty hautojen päällä vanhojen asuinrakennusten malliin pienistä pyöreistä hirsistä salvettuja katollisia suojia. Suomen Itä-Karjalassa on tehty ruumisarkun kupeeseen pienoinen ikkuna lasista, niinkuin ainakin asuntoon. Inkerikkojen on ollut tapa kätkeä hautaan pata, jossa on herneitä, lihaa, leipää, voita ja mitä laatua suinkin talossa on. Erilaisia esineitä ja eväitä on kaikkialla Suomessa vielä viime aikoina ruumiin kera kirstuun pantu; etenkin raha ja viinapullo näyttävät olleen tarpeen. Isännän ja emännän hautajaisiksi on paikoittain tapettu nautaeläin siinä uskossa, että karja ei muuten menesty, vaan joku elukoista kuitenkin kuollen seuraa vainajata. Hautajaisateria eli peijaiset -- -_peijainen_ eli _peikko_ merkitsee kummitusta s.o. kuolleen henkeä -- ovat nykyisin yleensä siirtyneet vainajan kotiin. Vaan alkuperäisempää tapaa edustavat kreikanuskoisten karjalaisten muistoateriat, jotka määräpäivinä kuoleman jälkeen pidetään kalmistossa. Piiraita, talkkunaa, kiisseliä ynnä muita herkkuja asetetaan haudalle ja itkuvirsin kutsutaan vainaja niitä maistelemaan; vähän ajan kuluttua ruuat jaetaan keräytyneille köyhille. Vainajien niinmuodoin ajateltiin olevan elantoonsa nähden riippuvaisia jälkeenjääneiden omaisten huolenpidosta; manalaiset henget taas palkitsivat antamalla maahan kylvetyn viljan kasvaa ja karjan lisääntyä.

Selvästi tämä vuorovaikutus ilmenee vuotuisessa _keyrin_ eli kekrin vietossa. _Kekri_, joka Agricolan mukaan "lisäsi karjan kasvon", merkitsee alkujaan kummitusta ja käytetään sitä vielä nykyäänkin Tverin Karjalassa lasten pelottimena. Keyrin vietto on keskiajalla kiintynyt yhtäläiseen katolisen kirkon pyhimysten muistojuhlaan, pyhäinmiesten päivään. Suomen Karjalassa on valmistettu tupaan hyvät pitoruuat, samalla tavalla laitettuina kuin hautajaisiin, talon entisten isäntien ja emäntien hengille, joiden uskottiin keyrinä tulevan vanhoille kotipaikoilleen. Aattoiltana näille n.s. Keyrittärille lämmitettiin sauna ja varattiin lämmintä vettä, haudotut vastat, saippuat ja pyyheliinat, vieläpä pääharjatkin. Vasta sitten kun heidän arveltiin kylliksensä kylpeneen, talonväki vuorostaan kävi saunassa, jolla aikaa taas henkien kuvailtiin aterioivan tyhjäksi jätetyssä tuvassa. Saunasta palatessaan isäntä tiedusteli: "joko vieraat ovat ruualla olleet?" kaatoi vielä lusikallaan lientä kerran pöydälle ja kahdesti maahan, ennenkun ruvettiin syömään. Toisin paikoin oli ruokapöytä katettu saunaan. Aattoehtoona pimeässä isäntä pihalla otti vastaan vieraat ja vei heidät saunaan, jossa toimitti heille palvelusta määrättyinä aikoina. Keyrin jälkeisenä _sielujen päivänä_, jota niinikään katolinen kirkko pyhitti, hän pimeällä saattoi hautoihinsa palaavat vainajat pois pihaltansa avopäin edellä kulkien ja kaataen olutta ynnä viinaa maahan.