Part 7

"Vihollisen laivaston lähestyessä, sanoi kuningas, he laskevat laivansa maalle, piiloutuvat lymypaikkoihin ja antavat vihollistensa muka mieltä myöten itseänsä ahdistaa, mutta kun he huomaavat, että heidän ahdistajansa ovat hajonneet eri tahoille pitkin rannikkoa, he yht'äkkiä hyökkäävät piilopaikoistansa esille, tarttuvat käsin vihollistensa laivoihin, vetävät ne rannalle, surmaavat laivamiehet kiviä ja nuolia heittämällä, lävistävät laivat keihäillä ja tekevät ne kelpaamattomiksi lukuisia reikiä niihin iskemällä. Vaikka nämä viholliset siis näyttävätkin pakenevan, ei heitä pidä ajaa takaa, sillä heidän pakonsa on yhtä vaarallinen kuin hyökkäyksensä."

Kuningas neuvoi senvuoksi lähtijöitä pitämään laivastoa rantautuessa koossa ja taas ryhtymään tappeluun järjestetyissä riveissä. Siten tulisivat he saamaan varman voiton vihollisista, jotka taistelivat aseettomina ja melkein alastomina. --

Laivasto purjehti nyt Ölannin saarelle. Saatuansa saaren asukkailta kuulla, että Virolaiset ja Kuurilaiset ryöstivät läheistä satamaa, lähtivät Tanskalaiset kilvan purjehtimaan sinne muistamatta kuninkaan neuvoa. Virolaiset olivat yhdellä laivalla sataman suussa pitämässä vahtia ja alkoivat heti soutaa ulapalle, antamatta tovereillensa minkäänlaista tietoa vihollisen lähestymisestä. Merirosvot huomasivat kuitenkin uhkaavan vaaran, vetivät laivansa maalle ja kätkeytyivät läheiseen metsään. Kaksi Tanskalaista souti aluksensa kaikin voimin rannalle, ja he saavuttivat kaikkine laivamiehinensä pitkällisen puolustuksen jälkeen surmansa raakalaisten iskuista. Kaksi Absalon-piispan urhoollista ritaria riensi toveriensa avuksi, mutta hekin joutuivat surman omiksi. Eräs kolmas ritari, suuttuneena kumppaniensa kuolemasta, nousi maalle toisessa paikassa ja saavutti samanlaisen kuoleman. Kuurilaiset hakkasivat kirveillänsä reikiä vihollisten laivoihin ja upottivat ne mereen. Kristoffer, kuninkaan poika, nähtyänsä edellisten kohtalon, lakkautti soutamisen ja koetti estää alustansa maalle menemästä. Mutta laiva kulkeutui kuitenkin sivuttaisin rannalle ja viholliset ottivat sen vastaan sellaisella kivisateella, että laivamiehillä oli täysi työ itsensä puolustamisessa. Vihollisen ahdistamiseen ei jäänyt mitään aikaa. Tanskalainen sankari Esbern Snare, peläten että Kristoffer joutuisi tuhon omaksi, kuljetti laivansa keskelle kivisadetta ja pelasti siten nuorukaisen, asettuen hänen ja Kuurilaisten väliin.

Viholliset tarttuivat nyt kaikin voimin Esbernin laivaan, haavoittivat keulassa olevat miehet ja vetivät laivan matalalle. Esbern ollen laivan perässä, laukaisi kolme kertaa heittokoneensa vihollisiin osaamatta, särki sitten koko koneen, hyökkäsi aseilla varustettuna laivan perästä keulaan ja taisteli yksinänsä ihmeteltävän urhoollisesti melkoisen ajan vihollisten kanssa. Vihdoin oli hän kivien ja nuolien satutuksesta ja iskuista niin väsynyt, että hän töintuskin jaksoi kävellä laivan perään, johon hän asettui istumaan. Tovereistaan oli hänellä vain yksi ainoa jälellä, sillä kaikki muut olivat pelosta heittäytyneet mereen. Kuurilaiset puhkoivat rautakärkisillä lyömäaseillaan jo reikiä laivan kylkiin ja tunkeusivat itse laivaan. Silloin Esbern kokosi viimeiset voimansa, ajoi heidät kolme kertaa pakoon ja käytti vihollisten heittämiä keihäitä aseina heitä itseänsä vastaan. Vähissä voimin täytyi hänen taas peräytyä, mutta silloin heitettiin hänen päähänsä kivi niin lujasti, että hän kaatui pyörtyneenä laivansa perään. Viholliset nousivat nyt laivaan ja aikoivat iskeä hänen päänsä poikki, mutta ainoa laivalle jäänyt toveri nosti hänet taas pystyyn, jonka jälkeen Kuurilaiset, peläten uutta taistelua, peräytyivät. Toinnuttuansa näki hän vihollisia kaikkialla laivassa, ryhtyi taas taisteluun, karkoitti heidät vielä kerran, mutta vaipui sitten tajuttomana maston viereen.

Siinä olisi hänet ehkä surma saavuttanut, jolleivät Kristofferin soutajat olisi häntä pelastaneet. Muut Tanskalaiset tulivat tästä varovaisemmiksi ja pysyttelivät etäämmällä rannasta, ahdistellen sieltä vastustajiansa lingoilla ja heittokeihäillä.

Yön tullen keskeytyi taistelu ja Tanskalaiset asettivat laivoja sataman edustalle estääksensä merirosvoja yön aikana pakenemasta. Kuurilaiset tekivät osaksi omista, osaksi vihollisilta ottamistansa laivoista sekä isoista puunrungoista kaupungintapaisen varustuksen, jossa oli kaksi hyvin ahdasta ja matalaa sisäänkäytävää. Sen sivut verhosivat he ulkopuolelta useampiin kerroksiin sovitetuilla purjeilla. Toiset heistä teroittivat puita, toiset kokoilivat rannalta kiviä seuraavan päivän taistelua varten. Rohkeuttansa he ylläpitivät laululla ja tanssilla.

Alakuloisina viettivät Tanskalaiset yönsä, kunnes Kristofferin kirjuri, eräs englantilainen mies, rohkaisi heitä kertomalla muinaisaikain sankaritöitä ja kehoittamalla heitä miehuullisesti kostamaan toveriensa kuoleman. Seuraavana aamuna Tanskalaiset nousivat maalle ja sotarinta järjestettiin niin, että aatelismiehet tulivat ensi riviin, sitten muu väki. Kuurilaiset hyökkäsivät leiristänsä heitä vastaan kovasti huutaen, ei järjestetyissä riveissä, vaan mikä missäkin. Heidän huutonsa ja melunsa oli niin kova, että Tanskalaisten jälkirivin miehet säikähtyneinä lähtivät pakoon. Eturivin miehet ryhtyivät ankaraan vastarintaan, ja Kuurilaisten täytyi vetäytyä leiriinsä, Useat heistä surmattiin, Tanskalaisista haavottui yksi. Ensimäinen leiriin ryntäävä Tanskalainen sai puulla niin kovan iskun, että hän kuoli. Muut Tanskalaiset kuitenkin väkirynnäköllä hyökkäsivät leiriin, kiipeilivät pitkin mastoja ylös ja tunkeutuivat varustukseen vihollisten keskelle. Viholliset surmattiin niin tyystin, ett'ei edes onnettomuuden sanansaattajaa jäänyt henkiin.

(Saxo: A.H. Snellmannin suomennos.)

KARSIKOSSA.

Korkean kuusen kupeella, joka äskettäin oli karsittu oksattomaksi aivan latvatupsua myöten, seisoi äänetönnä miesjoukko metsäisellä mäelle. Mäen alla oli tiheä, heleänvehreä vesakko, joka ulottui jokeen asti, mikä ikäänkuin metsään auennut, valkealta välkähtävä valorako etäämmältä halkasi tuon muuten melkein rajattoman, yhtä lakean ja yhtä tasaisen, tummanruskean korven. Tuon leveän, sydänkesällä korkea-äyräisen joen rannalla oli juuri mäen kohdalla pieni kylä, puolenkymmentä matalaa, harmajaa taloa yhdessä rypäleessä, jotka ikäänkuin puolittain painautuivat viereisen metsän kätköön.

Tuonne joelle ja kylään päin miehet vakavina katselivat. Joki oli Kemijoki ja se heidän kylänsä oli Sihtuunan (Liedakkalan) kylä. He olivat sieltä nyt päivällä kantaneet notkon läpi tänne mäelle, kalmistoon, kylänsä vanhimman, jota miehistä useat isoäidikseen sanoivat. He olivat peittäneet vainajan soramäkeen, luoneet siihen pienen kummun ja karsineet sen vierestä kuusen -- nuo ennemmin karsitut puut, jotka kuivina törröttivät mäellä, ne merkitsivät useimmat sen polven miesten ja naisten leposijoja, joista nyt haudattu muorivanhus oli viimeinen.

Miehet olivat jo valmiit palaamaan kylään, he odottivat vain naisia, jotka vielä kyyhöttivät eri hautojen ympärillä. Silloin yksi nuoremmista kysäsi vanhimmalta, joka siinä kirves olalla lähtövalmiina seisoi:

-- Nytkö ei ole, isä, enää yhtään hengissä niistä, jotka tämän suvannon rannalle kylän rakensivat?

-- Ei, äiti oli niistä viimeinen. Täällä karsikossa ovat ne nyt kaikki hyvinä naapureina, mitä lienevät eläissään olleetkin.

-- Mutta olivathan he hyviä naapureita eläissäänkin, huomautti nuorukainen.

-- Aluksi huonoja, kovin huonoja... lopuksi hyviä. Mutta parasta onkin, että he ovat vieneet ne tarinansa mukaansa, silloinpa eivät enää toisten kyläinkään eläjät meiltä kysele, mistä me olemme tulleet, eivätkä meitä vieraina karso.

Isän ja pojan näin jutellessa oli siihen heidän ympärilleen koko miesjoukko ryhmittynyt kuuntelemaan. Tuo keskustelu oli hipaissut useimmille tunnettuja, mutta vain vaillinaisesti ja hämärästi tunnettuja tarinoita, sukumuistoja, joihin vanhemmat aina vain hyvin arkaillen olivat koskeneet ja joista nyt enää ei vuosikausiin, nuorimman polven kasvaessa, oltu puhuttu. Uteliaina senvuoksi kaikki korvansa terästivät. He olivat kaikki pitkänsolakoita, rotevia miehiä, lujatekoisia vaaleakatseisia -- muodoltaankin he naapurikyläläisistään erosivat --, ja omituisen luja yhteenkuuluvaisuuden henki sitoi heitä toisiinsa. Kun keskustelijat vaikenivat, kysäsi taas eräs nuoremman polven vesa:

-- Miksi vierovat sitten toisten kyläin väet meitä?

-- Ei ne sinua enää viero, ole huoletta, naurahti vanhus. -- Muorivainajaa ja niitä, jotka hänen kanssaan tänne tulivat, niitä he vieroivat siksi, että nämä olivat omilta teiltään tänne tulleet ja laittaneet metsään omat polut ja jokeen omat padot.

-- Mistä olivat sitten meidän väet tulleet?

-- Mereltä, pitkien, pitkien matkain takaa. Mutta se on pitkä tarina, poikaseni.

-- Kertokaa se meille! pyysi poika. Ja lukuisat äänet yhtyivät siihen hartaaseen anomukseen. -- Kertokaa meille isävainajain tarina!

Harmajakulmainen, jakopartainen vanhus istahti uhrikiven reunalle ja laski kirveensä maahan. -- Kertoisinko, virkahti hän puolittain kuin itsekseen. Korkeallahan vielä kierii päivän kehä, kaunis on levätä tässä karsikon laidassa, -- jospa sen kertoisin noiden kuopattujen muistoksi. Ja tämän viimeisen varsinkin. Sillä tietäkää, lapset, että äitini oli ryöstetty sotavoitto ja isäni oli hänen ryöstäjänsä, kokonaan toista heimoa; mutta tällä jokivarrella joutuivat he elämään yhdessä ja onnellisina kaukana kumpaisenkin syntymäsijoilta. Ja toisten turpeenalaisten laita oli sama.

Uteliaina painautuivat ympärillä seisovat, joiden joukkoon jo vaimojakin ehti, kuuntelemaan kertojan sukutarinoita, ja tiheänä rypäleenä he siten istuivat tai seisoivat karsikkomäen suvisella rinteellä. Vaan kookasvartinen vanhus täytti lupauksensa ja alkoi:

-- Tuo kotikylämme on tavallaan pitkäin ja katkerain vainoretkien tulos, ja me olemme jälkeläisiä kahden toisilleen vihamielisen kansan, jotka miespolvia ovat toisiaan suurten merien poikki sotineet ja sortaneet. Ne meret, joiden partaalla nuo kansat asuivat ja vieläkin asuvat, ne ovat kaukana täältä, kukaan meistä ei ole siellä asti koskaan käynyt. Ja loitolla olivat toisistaankin noiden kansojen asumarannat -- karjalaisten ranta oli päivännousun puolella, ruotsalaisten eli svealaisten maa siitä kauas länteen. Mutta suurilla venekunnilla, monisataisilla miesjoukoilla, olivat he silti jo vanhastaan tottuneet tekemään ryöstö- ja hävitysretkiä toistensa asunnoille.

Niin tekivät Karjalan nuoret miehet taas eräänä kesänä satamastaan, jota Vehkalahdeksi mainitaan, suuren ryöstöretken svealaisten rannoille. Heidän venheissään oli kahdet teljot päällekkäin ja kumpaisessakin kerroksessa souti aseellisia miehiä kahdessakymmenessä hangassa, ja näitä venheitä oli heillä paljo. He soutivat syyspimeillä vihollisrannikkoon uurtuviin lahtiin, joiden pohjasta he asutusta etsivät, he soutivat ja sauvoivat vielä virtojakin ylöspäin ja saapuivat suurelle järvelle, jonka rannoilla oli vankka, vauras asutus ja komea kauppakylä -- näin etäälle eivät karjalaiset eivätkä hämäläisetkään ennen koskaan olleet retkeilleet ruotsalaisten maahan. Äkkiarvaamatta yllättivät he siellä nyt rauhalliset viljelijät, ryöstivät saalista laajalti koko rannikolta ja hävittivät kylät, senkin suuren kauppalan, joka oli Sihtuuna nimeltään.

-- Niinkuin meidän kylämme! huudahtivat nuorimmista kuuntelijoista monet. Vaan toiset tiesivät toki jo oikaista: -- Siitähän se kuuluu meidän kylälle nimi annetunkin.

Mutta kertoja ei kuunnellut tuota sivullisten väittelyä, vaan jatkoi:

-- Kova kuuluu olleen ottelu sen kylän tienoilla karjalaisten merisissien ja svealaisten miesten välillä, mikäli viimemainittuja ehti kertyä kokoon. Mutta harvempina joutuivat svealaiset alakynteen; voittaja ryösti tavaran, tappoi karjan, talot poltti ja eläjiä, ketä hengissä kouriinsa sai, vei se venheilleen, orjiksi omalle maalleen kuljettaakseen. Siksipä souti erästäkin Karjalan venhettä pois Mälarjärven vesiltä se nainen, jolle äsken kuusen karsimme, mutta nuorena impenä silloin -- siksi souti hän, sekä moni muu teljoon kytketty Ruotsin mies ja nainen.

-- Hän oli siis todella Ruotsin heimoa, kuiskaili joku nuorukainen. Ja toinen kuului vastaavan:

-- Sen maan kieltähän hän vielä tautivuoteellaan toisinaan puhui.

Mutta kolmas nuori mies kysyi ääneensä, kertojan puoleen kääntyen:

-- Orjiksiko nuo Ruotsin vangit tänne kaikki joutuivat?

-- Eivät orjiksi -- eivätkä kaikki tänne joutuneetkaan. Vaan malttakaahan, kun kerron.

Hetkisen oli kivellä istuja muistellut niitä tarinoita, joita hän lapsena ollessaan enin oli kuullut, ja jatkoi sitten:

-- Hurjaa oli ollut karjalaisten voitonhuumaus, kun he taas pitkänä jonona soutivat salmivesiä ulos meren aukeille. Mutta kun merelle ehdittiin, niin jopa loppui remu ja riemu. Syysmyrsky siellä laivakunnan tapasi ja toisen venheen toisestaan erotti, aalto ja tuuli ajeli aluksia valloillaan, siinä säässä eivät enää airot paljoja pidelleet. Miten lie muiden sotavenheiden käynyt, pääsivätkö saarien suojaan vai hukkuivatko soutajineen, saaliineen, siitä eivät ne esi-isämme, jotka tänne pelastuivat, koskaan mitään tietoja saaneet. Vaan sen venheen, jota he soutamalla pystyssä pitelivät, sen kiidätti kaakkoismyrsky kauas oudoille, pohjoisille vesille, ja he antoivat sen kulkea myötäiseen, ponnistellen vain, ett'ei aalto laitoja särkisi eikä alusta täyttäisi.

Sitä myrskyä kesti päivän ja toisen ja kappaleen kolmatta päivää yhtä painoa. Kovaa työtä saivat miehet tehdä, säilyttääkseen aluksensa uppoamasta, ja heidän ruotsalaiset vankinsa ponnistelivat yhtä sitkeästi -- henkihän siinä oli kysymyksessä kaikilla. Ja pelastumaan he lopulta pääsivät. Myrsky taukosi vihdoinkin. Vaan kun silloin sotavenhe, laitarikkona ja peräsimettä, vihdoin saatiin lasketuksi kallioisen meriluodon kupeelle tuulen suojaan, niin olipa koko miehistö ahdistuksesta ja valvonnasta niin väsynyt, että miehet hervottomina retkahtivat lepäämään ja nukkuivat heti, mikä kivien koloon, mikä satalaudan pohjalle. Siitä unesta eivät useimmat heistä heränneetkään.

-- Siihenkö kuolivat, viluko tappoi? utelivat kuuntelijat.

-- Ei, vaan viha, viha ja kosto, vastaili kertoja harvakseen. -- Myrskyssä henkensä puolesta tapellessaan olivat karjalaiset laskeneet vankinsa irti auttajikseen, sama surmahan heitä kaikkia uhkasi. Uupuneina nämäkin nyt suojaan päästyä heittäytyivät lepäämään -- vaan he eivät nukkuneet. He ajattelivat poltettuja kotejaan ja orjankohtaloaan. Mies nousi sieltä, toinen täältä, he nykäsivät toisiaan, hakivat aluksesta aseita...

-- Ja surmasivat Karjalan miehet, niinkö?

-- Niin, ryöstäjänsä, vainolaisensa -- vapauttaan ajattelivat, pelastustaan... Surmasivat makaajia monta, ennenkun näistä toiset meluun heräsivät ja tarttuivat aseihinsa hekin.

-- Ja tappelu syntyi?

-- Raateleva, verinen tappelu, katkerampi kuin koskaan kauppakylän rannassa, se riehui nyt aution meriluodon sateenmärillä kallioilla. Karjalaisista oli monta nukkuessa nujerrettu, molemmankieliset olivat nyt melkein tasaväkiset ja epätoivon vimma heitä kannusti. Kumman heimon perujen oli päästävä luodolta poistumaan? -- siitä oli kysymys. Nuo merihädästä pelastuneet, jotka äsken olivat yhdestä airosta kiskoneet, säilyttääkseen venheensä ja henkensä ärjyvässä myrskyssä, he nyt iskivät toisiaan armottomammin kuin koskaan myrsky, ja kun mies kaatui toiselta puolen, niin jo kellahti toiseltakin. Niin tuhoisasti he hävittivät toisiaan, että pian oli ainoastaan kolme, neljä miestä kummallakin puolella pystyssä. Silloin vasta he oivalsivat, että he eivät voita kumpaisetkaan, vaan hävittävät toisensa niin tyyten, ett'ei kukaan pääse luodolta hengissä pois, -- silloin vasta he väsyivät ja laskivat alas aseensa ja katselivat kauhulla niitostaan. Silloin tehtiin rauha -- ja kerrottiinpa sen silloinkin tapahtuneen vasta sen naisen ansiosta, joka Ruotsista ryöstettynä oli karjalaisten venhettä soutanut.

-- Isoäiti-vainajan! Hänkö eriheimoiset sovitti? kyselivät henkeään pidellen kuuntelevat naiset.

-- Hänestä tuli sitten karjalaisten sotavenheen päällikön puoliso -- se mies oli isäni, ja hänkin oli taistelussa mukana...

Kertoja huoahti hetkisen, hymähti ja virkkoi:

-- Eipä se sovinto sentään aluksi kuulu niin aivan eheätä olleen -- pakko siihen ajoi, ei sydänten halu. Ja pakko ajoi taistelijat takaisin laitarikkoon sotavenheeseen, taas yksissä voimin ponnistelemaan, päästäkseen kuolemanpeittoiselta meriluodolta johonkin elämisen ilmoille. Mutta katkeruus ja epäilys asui miesten mielissä, kun he nyt harvoilla airopareilla kiskoivat raskasta alusta uudelleen aallokon halki. Miehet eivät tienneet, missä olivat, minne soutivat. Sen he aavistivat, että jossakin päivännousun puolella oli karjalaisten maa ja päinvastaisella taholla ruotsalainen ranta. Mutta itään eivät ruotsalaiset taipuneet soutamaan, koska heitä siellä odotti orjuus, eikä karjalaiset taas länteen, koska heitä sieltä odotti kosto, eikä kumpainenkaan puolue kyennyt toistaan pakottamaan. Suunnattiin senvuoksi kulku yhä vain pohjoiseen, edelleen myötätuuleen, toivottiin siten vihdoin jouduttavan jollekin puolueettomalle mantereelle.

Tätä retkeä kesti kauan. Vaan tämän jatkuvan sounnin varrella tapahtui se ihme, että nuo raatelevain vihollisjoukkojen tähteet, jotka vielä äsken meriluodolla olivat koettaneet tyyten lopettaa toisensa, nyt vähitellen sulivat todella sovinnollisemmiksi ja ystävällisemmiksi toisilleen. Kuta useampi päivä laski heidän näiltä oudoilta vesiltä mihinkään saapumattaan, sitä selvemmäksi heille kävi, että kaikki ajatus palaamisesta vanhoihin, kotoisiin asumapaikkoihin oli turha ja mahdoton, ja sitä ilmeisempää heille oli, että heidän oli pakko koettaa pelastua elämään yhdessä. Joka hetki he tarvitsivat toisiaan, siinä edelleen syysmerellä kamppaillessaan, ja he oppivat nyt vähitellen yhä enemmän luottamaan toistensa kuntoon ja tahtoonkin. Mutta ehkä sovinnon syntymiseen sittenkin tehokkaimmin vaikutti lemmen liitto. -- Karjalaisten johtajan ja ruotsalaisen immen väliset kihlajaiset isäni ja äitini aviojuhlat -- oli jo laivan kannella Sihtuunan simana juotu. Nämä nuorikot eivät tietysti enää toisilleen turmiota tahtoneet ja he juuri tasoittelivat, sitä myöten kuin toistensa kieltä oppivat ymmärtämään, seuralaistensakin mielien särmäkkyyttä.

Kertoja vaikeni, ikäänkuin merkiksi, että siinä se suvun tarina nyt olikin. Mutta nuoret kuulijat utelivat vielä:

-- Tänne Kemijoelleko sitten vihdoin päätyi venekunnan matka?

-- Tänne -- autiolle rannalle, jota ei kumpainenkaan heimo omakseen tuntenut, tänne saapuivat soutajat vihdoin eräänä syyspäivänä. Ja kun he eivät tienneet, missä päinkään siitä olivat heidän kotoiset maansa, päättivät he ainakin ensi talveksi jäädä tähän asumaan. Vaan meren rannalle, jonka levottomuuden ja epäturvallisuuden he kokemuksesta tunsivat, eivät he jääneet, vaan soutivat ja sauvoivat venheensä leveää virtaa ylöspäin niin pitkälle kuin koskilta pääsivät, ja kantoivat myrskyltä säilyneet ryöstösaaliinsa siitäkin vielä kappaleen ylöspäin. Vasta kun tapasivat tämän mielestään rauhaisan suvannon asumattoman salon keskeltä, kävivät he kiireesti ensimäiset pirttinsä talven varaksi kyhäämään -- yhdessä he metsässä ryskivät, yhdessä salvokset pystyttivät, yhdessä myös veden ja metsän viljaa ravinnokseen pyytivät. Ja siihen he jäivät toiseksikin talveksi ja kolmanneksi, jäivät, vaikka kyllä pian havaitsivat, että siellä, täällä joen partaalla jo muidenkin saunoja savusi. Ne eivät toki olleet niin lähellä, että pyyntimaat olisivat sotkeutuneet, mutta sen nämä tulokkaat toki oivalsivat, että heidän oli pysyttävä sovinnossa koossa, jos mieli kyetä uutta asumustaan puolustamaan.

Siten syntyi kotikylämme -- nimi sille pantiin hävitetyn kauppakylän mukaan, jonka tytär oli ensimäisen perhekunnan emäntä uudella rannalla. Mutta pian perustivat toisetkin tänne perheitä, hakivat tyttöjä naapurikylistä tai ryöstivät niitä etäämpääkin, ja uusia pirttejä kohosi jokiahteelle. Ja lujasti he koossa pysyivät, aina valmiina taistelemaan ympäröiviä uudisasukkaita vastaan, jotka heitä aluksi ja kauankin vieroivat, yhdessä he kävivät tuntureilla kierteleviä lappalaisia verottamassa, yhdessä he uhrinsa tällä mäellä toimittivat, jossa nuo entiset taisteluveikot nyt hyvässä sovussa rinnakkain lepäävät. Syntyi kuin yhteinen, hiljainen sopimus siitä, ettei tässä kylässä enää muistellakaan, miten viha ja vaino oli alkujaan vallinnut sen ensi eläjäin joukossa ja miten hätä ja pakko oli lopulta ajanut heidät yhteen. Siksi siitä ei ole täällä puhuttukaan vuosikymmeniin -- nyt sen kotikylänne tarinan tunnette tekin, mutta teidänkin on tarpeeton siitä joka päivä puhua.

Kertoja nousi kiveltä, ja kun nuoret miehet vielä hänelle kysymyksiä heittelivät, katkaisi hän ne kokonaan, vastaten leikkisästi:

-- Elkää kyselkö, en ollut itse mukana, olen täällä syntynyt, niinkuin tekin. Ne, jotka olivat mukana merihädässä ja tappeluissa, ne lepäävät nyt kaikki kalmistossa ja jääkööt tänne rauhassa nukkumaan. Meidän on aika laskeutua kylään -- kas, päivän kehä sivelee jo läheisen metsän latvoja, ilta on käsissä.

Ensimäisenä laskeusi kookas, leveäharteinen vanhus alaspäin kanervaista rinnettä notkoon päin, jonka keskeltä ilta-auringon hohteessa joen vetinen vyö nyt punertavalta välkähti, ja äänettömissä, vakavissa mietteissä seurasivat toiset, miehet ja naiset, häntä polkua pitkin jokiahteelle, Sihtuunan kotoiseen kylään. Hiljaiseksi jäi kalmisto, ainoastaan hieno iltatuuli humahteli siellä yksin vainajille karsittujen kuusten latvatupsuissa.

(Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.)

ERÄS KOSTORETKI.

Vanhat ja katkerat lienevät olleet hämäläisen ja karjalaisen heimon keskenäiset perintövihat jo silloin, kun nämä heimot joutuivat rinnakkain elämään Suomessa, jonne edelliset olivat tulleet merenlahden poikki Virosta ja jälkimmäiset maitse Laatokan ympärille. Ja uusilla asuinpaikoilla jatkui vihoja vuosisatain halki yhtä katkerasti. Laaja oli kyllä erämaa noiden sukulaisheimojen välillä, se ulottui Kymijoelta Vuokselle, vaan eipä se estänyt heimojen nuoria, sotaisia hiihtäjiä tekemästä partioretkiä toistensa asuma-aloille, jossa ryöstivät, polttivat, hävittivät, surmasivat. Ja kun sitten asutukset molemmilta puolin vuosisatain vieriessä lähenivät toisiaan, sitä myöten kuin kalastajat ja pyyntimiehet rakensivat saloon saunojaan, ja välissä oleva erämaa siten kapeni ja suli, niin eipä se lähestyminen suinkaan heimovihojen särmiä tylsemmiksi hionut. Päinvastoin, toistensa kuuluville joutuneet pyyntimaat ja kalavedet aiheuttivat alinomaa uusia riitoja eränkävijäin ja uudisasukasten kesken ja uusia rettelöitä rintamaiden laitojen vakinaisenkin asutuksen välillä. Eräkorvessa syntyi vuosittain pienempiä tai suurempia kahakoita apajoista ja ne pitivät aina vireillä heimojen sotaista mieltä. Sillä kun

Unto verkkonsa viritti Kalervoisen kalavesille

ja taas vuorostaan

Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta,

niin nuo pienet paikalliset kiistat ja kiusat herkästi laajenivat heimojen välisiksi riidoiksi, kuohuttaen vanhat vihan veret uusiin intohimoihin ja nostattaen sotaisan kiihkon. Nuorten hiihtäjäin pienet partioretket paisuivat siten pian suuremmiksi kosto- ja ryöstöretkiksi. Yhtenä kesänä hyökkäsi Karjalan väki miesjoukolla Hämettä ryöstämään ja jo seuraavana talvena hiihti Hämeen miespuolinen nuoriso Laatokan rannoille, karjalaisten asutuksia savustamaan. Ja siitä seurasi uudet kostoretket...

Joskus paisuivat kosto- ja ryöstöretket varsinaisiksi järjestetyiksikin sotaretkiksi, joihin koko heimosta lähti mies talosta, ja silloin kohtasi täysi tuho toisen heimon koko asutusta. Näitä retkiä jatkui vuosisatain halki, jatkui vielä sittenkin, kun molemmat nämä kilpailevat heimot olivat joutuneet toisten, voimakkaampain kansojen isännyyden ja ylivallan alaisiksi, valtakuntain, jotka käyttivät tätä suomalaisten sukulaisheimojen sisällistä särkymystä ja keskenäistä vihaa hyväkseen, tyydyttääkseen omaa valloitushaluaan tai uskonnollista käännytysintoaan.

* * * * *