Part 6

Mutta Toren ja hänen miestensä lähtö tapahtui myöhemmin; heidän laivansa ei ollut niin helposti hoidettavissa. Mutta kun he pääsivät purjehtimaan, oli Karlen laiva jo tullut kauvas maista. Niin he molemmat purjehtivat Gandvikin [Valkea meri] poikki; yö oli vielä valoisa. He purjehtivat siis yötä päivää, kunnes Karle eräänä iltana laski maihin muutamien saarien luona; he laskivat purjeen, ankkuroivat ja odottivat veden laskeutumista, sillä heidän edessään oli suuri akanvirta [Svjatoi Nosin (pyhän niemen) luona]. Silloin tuli siihen Toren laiva; hekin ankkuroivat. Sitten työnsivät he venheen vesille; siihen astui Tore ja hänen kanssaan muutamia miehiä, ja he soutivat Karlen laivaan. Tore nousi laivaan. Veljekset tervehtivät häntä ystävällisesti. Tore pyysi Karlea antamaan hänelle koristeen: "Minusta näyttää kohtuulliselta, että minä saan ne kalleudet, jotka siellä otettiin, sillä minun ansioni oli, että pääsimme pakoon ilman mieshukkaa; mutta sinä, Karle, olisit saattanut meidät pahimpaan onnettomuuteen." Silloin sanoo Karle: "Kuningas Olavi omistaa puolet saaliista, minkä minä voitan tällä retkellä; aion luovuttaa koristeen hänelle. Mene hänen luoksensa, jos mielesi tekee; mahdollisesti antaa hän sinulle koristeen, joll'ei itse tahdo sitä pitää, sillä minä otin sen Jomalelta." Silloin vastaa Tore ja sanoo tahtovansa, että on noustava maihin saareen saalista jakamaan. Gunstein sanoo, että nyt on veden vaihtumisen aika ja että on lähdettävä purjehtimaan. Sitten vetävät he ylös peräköytensä. Mutta kun Tore näki sen, astui hän venheeseensä; he soutivat laivaansa. Karlen miehet olivat nostaneet purjeensa ja olivat jo tulleet kauas, ennenkun Toren miehet olivat saaneet purjeensa ylös.

Nyt kuljettiin niin, että Karlen laiva purjehti aina edellä, ja molemmin puolin purjehdittiin mikä suinkin voitiin. Sillä tavalla tehtiin matkaa, kunnes tultiin Geirsväriin [nykyinen _Gjesvär_, kalastuskylä luoteeseen päin Mageröstä, lähellä Nordkapia]; se on ensimäinen valkama pohjoisesta päin tultaessa. Sinne saapuivat molemmat laivat eräänä iltana ja asettuivat satamaan. Toren laiva oli sisäsatamassa, mutta Karlen oli sataman ulkopuolisessa osassa. Mutta kun Toren miehet olivat laittaneet telttansa, lähti hän maihin yhdessä useiden miestensä kanssa, ja he menivät Karlen laivaan; he olivat laittautuneet valmiiksi. Tore huusi laivaan ja pyysi johtajia tulemaan maihin. Veljekset lähtivät maihin, mukanaan muutamia miehiä. Silloin rupesi Tore puhumaan samaa kuin ennen, pyytäen heitä tulemaan maihin ja kantamaan jaettavaksi sen mitä sotaretkellä oli saatu. Veljekset sanoivat, ett'ei se ollut tarpeellista, ennenkun oli saavuttu kotiin. Tore sanoo, ett'ei ole tapana jättää jakamatta, kunnes on tultu kotiin, ja niin panna koetukselle ihmisten rehellisyyttä. He vaihtoivat siitä muutamia sanoja, ja kumpainenkin puoli pysyy kannassaan. Silloin lähti Tore pois, mutta kun oli tullut jonkun matkan päähän, käännähti hän ja käski väkensä odottamaan siinä. Hän huutaa Karlelle: "Tahdon puhutella sinua kahden kesken", sanoo hän. Karle meni häntä vastaan. Mutta kun he kohtasivat toisensa, iski Tore keihään hänen ruumiiseensa niin, että se meni sen läpi. Karle kuoli kohta, mutta Tore miehineen palasi laivaansa. Gunstein ja hänen miehensä näkivät Karlen kaatuvan; he juoksivat heti luo ja ottivat ruumiin ja kantoivat sen laivaansa. He ottivat heti teltat alas ja vetivät pois lautaportaan ja työnsivät laivan maista; sitten he nostivat purjeen ja menivät menojaan. Tore ja hänen miehensä näkivät sen, he purkivat telttansa ja laittautuivat pian valmiiksi. Mutta purjetta nostettaessa meni taaki rikki ja purje putosi alas poikkiteloin laivaan; se viivytti kauan Toren miehiä, ennenkun he toisen kerran saivat purjeen ylös.

Gunsteinin laiva oli ehtinyt pitkälle, ennenkun Toren laiva pääsi liikkeelle. Toren miehet sekä purjehtivat että soutivat, ja samoin tekivät Gunsteinin. He kulkivat molemmat niin kiihkeästi kuin suinkin, yötä päivää. Kesti kauan, ennenkun he yhtyivät, sillä niinpiankun tultiin saarien salmiin, oli Gunsteinin laivan helpompi päästä tieltä, mutta kuitenkin pysyttelihe Toren laiva perässä, niin että kun Gunsteinin miehet tulivat Lengjuvikiin [nykyinen Lenvik], pujahtivat he siellä maihin ja juoksivat pois laivastaan; mutta vähää myöhemmin tulivat Toren miehet sinne ja juoksivat heidän jälkeensä ja ajoivat heitä takaa. Muuan nainen sai autetuksi Gunsteinia ja piilotetuksi hänet, ja niin on sanottu, että hän oli hyvin taitava tekemään taikoja. Toren miehet menivät takaisin laivaan ja ottivat kaiken tavaran, joka oli Gunsteinin laivassa, ja panivat kiviä sijaan; he siirsivät laivan lahden ulapalle, hakkasivat reikiä siihen ja upottivat sen. Sitten purjehti Tore miehineen kotiinsa Björköhön. Gunstein ja hänen miehensä kulkivat ensin hyvin salaisesti, siirtyivät eteenpäin pikku venheissä ja olivat liikkeellä öiseen aikaan, mutta pysyivät paikoillaan päivällä; sillä tavalla he kulkivat, kunnes tulivat Björköhön ja pääsivät pois Toren alueelta. Gunstein meni ensin kotiinsa Langöhön, mutta viipyi siellä vain vähän aikaa. Sitten lähti hän etelään päin eikä pysähtynyt, ennenkun tuli Trondhjemiin, ja tapasi siellä Olavi kuninkaan ja kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Perman retkellä. Kuningas oli pahoillaan heidän matkastaan, mutta pyysi Gunsteinia jäämään luokseen ja sanoi, että hän tulee antamaan tuomionsa hänen asiassaan, niinpiankun saa siihen tilaisuuden. Gunstein suostui siihen ja jäi nyt Olavi kuninkaan luo.

* * * * *

Eräänä päivänä kutsuu Olavi kuningas puheilleen Finn Arnenpojan ja vielä useita muitakin miehiä, joita hänellä oli tapana pitää läsnä neuvotteluissaan. Silloin ryhtyi Olavi kuningas puhumaan ja sanoi: "Se päätös on nyt vakaantunut mielessäni, että minä keväällä aion vaatia sekä väkeä että laivoja ja sitten koko saamallani sotajoukolla lähteä Knut mahtavata vastaan. Nyt sanon sinulle, Finn Arnenpoika, että sinun on mentävä lähettiläänäni pohjoiseen päin, Haalogalandiin."

Finnin matkalta on mainittava, että hänellä oli pursi ja siinä noin 30 miestä. Finn lähetti miehiä Björköhön Tore Hundin luo vaatimaan sotaväkeä sieltä niinkuin muualtakin. Mutta kun kuninkaan lähettiläs tuli Toren luo, valmistautui tämä matkalle ja otti talonsa väestä miehistön samaan laivaan, joka hänellä edellisenä kesänä oli ollut Perman retkellä; sen varusti hän omalla kustannuksellaan. Finn kutsui Vaaganiin kaikki ne haalogalantilaiset, jotka olivat pohjoisesta päin; niin kokoontui sinne keväällä suuri joukko ja ne odottivat kaikki siellä Finnin saapumista; myöskin Tore Hund oli tullut. Mutta kun Finn saapui, soitatti hän koolle kaiken sotaväen käräjiin ja niissä käräjissä näyttivät miehet aseensa. Mutta kun se oli toimitettu, sanoi Finn: "Sinulta kysyn, Tore Hund, minkä tarjouksen aiot tehdä kuningas Olaville siitä, että tapoit Karlen, hänen miehensä, ja siitä, että ryöstit kuninkaan tavaran Lengjuvikissä? Minulla on kuninkaan valtuus siinä asiassa; mutta nyt tahdon kuulla sinun vastauksesi." Tore katsahti ympärilleen ja huomasi, että molemmin puolin seisoi monta täysin asestettua miestä; hän tunsi Gunsteinin ja monta muuta Karlen sukulaista. Silloin sanoi Tore: "Tarjoukseni on pian tehty, Finn, minä jätän asiani kuninkaan tuomittavaksi, mitä hän minulta vaatii." Finn vastaa: "Näyttää eniten luultavalta, että sinulle ei suoda niin suurta kunniaa, sillä nyt on sinun jätettävä asiasi minun tuomittavakseni, jos tahdot saada sen sovituksi." Tore sanoo: "Silloinpa olen sitä mieltä, että asia on joutunut hyviin käsiin enkä minä aio vetäytyä pois."

Sitten luettelee Finn sovinnon ehdot, että Toren oli suoritettava kuninkaalle kymmenen naulaa kultaa, ja Gunsteinille ja hänen sukulaisilleen toiset kymmenen naulaa, ja ryöväyksestä ja tavaran menettämisestä kolmannet kymmenen naulaa. "Mutta sinun on maksettava nyt heti", sanoo hän. Tore sanoo: "Tämä on suuri rahasakko." -- "On toinenkin ehto, se, että muutoin on kaikki sovinto lopussa", sanoi Finn. Tore sanoo, että Finnin oli annettava hänelle sen verran aikaa, että hän ehtii lainata seuralaisiltaan. Finn vaati häneltä suoritusta heti paikalla ja mainitsi sitä paitsi, että Toren olisi luovutettava se suuri kaulakoriste, jonka hän oli ottanut kuolleelta Karlelta. Tore sanoi, ett'ei hän ollut ottanut mitään kaulakoristetta. Silloin astui Gunstein esiin ja sanoi, että Karlella heidän erotessaan oli ollut koriste kaulassaan, "mutta kun me otimme hänen ruumiinsa, oli se poissa." Tore sanoi, ett'ei hän ollut huomannut koristetta, mutta jos meillä on jotain koristetta, niin kai se on kotona Björkössä. Silloin laski Finn keihään kären Toren rintaan ja vaati koristetta esille; Tore otti silloin koristeen kaulastaan ja antoi sen Finnille.

Sitten meni Finn laivaansa ja purjehti pois. Tore lähti myöhemmin satamasta; mutta kun hän sai purjeensa pystyyn, ohjasi hän ulos merelle ja purjehti Englannin merelle ja tuli Englantiin, jossa Knut kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan. Silloin kävi selville, että Torella siellä oli paljon irtainta; hänellä oli siellä kaikki ne tavarat, jotka hän ja Karle olivat ottaneet Permanmaalta. Finn Arnenpoika saapui joukkoineen Olavi kuninkaan luo ja kertoi matkastaan ja sanoi vielä luulevansa, että Tore oli lähtenyt pois maasta ja mennyt Englantiin, "ja minä luulen, että hän tuottaa meille vielä paljon vahinkoa." Kuningas sanoi: "Minäkin luulen, että Toresta on tuleva meille vihamies, mutta minä luulen aina paremmaksi, että hän on meistä kaukana kuin meitä lähellä."

(Snorrc Sturlason: Olavi pyhän taru.)

TYTTÄREN KOSTO.

Oli suuri sotilas nimeltä Agne, kuuluisa ja mahtava kuningas ja kaikin puolin tarmokas mies. Eräänä kesänä purjehti hän sotajoukkoineen Suomeen, nousi maihin ja hävitti maata. Suomalaiset kokosivat suuren joukon ja lähtivät taisteluun; heidän päällikkönsä nimi oli Froste. Syntyi suuri taistelu, mutta Agne kuningas sai voiton; Froste kaatui ja paljon muita hänen kerallaan. Agne kuningas kiersi Suomen maata, valloitti sen ja otti suuren sotasaaliin; hän otti mukaansa Frosten tyttären Skjaalvin ja tämän veljen Logen.

Mutta kun hän tuli kotiinsa länsimaille, laski hän maihin Stoksundissa [Stoksund on nykyinen Tukholman Norrström Mälarin ja meren välillä] ja pystytti telttansa metsäiselle rannalle.

Kuninkaalla oli kaulassaan kultainen koriste. Hän meni ottamaan Skjaalvia omaksensa. Tämä pyysi kuningasta viettämään juhlaa hänen isävainajansa muistoksi. Kuningas kutsui silloin luokseen monta suurmiestä ja pani toimeen suuret pidot. Hänen maineensa oli kasvanut paljon tästä retkestä. Pidettiin siis suuret juomingit.

Mutta kun kuningas oli juopunut, pyysi Skjaalv häntä varomaan koristetta, joka hänellä oli kaulallaan. Kuningas otti koristeen ja kiersi sen kaulaansa, ennenkun meni maata.

Makuuteltta oli metsän rinnassa suuren puun alla, joka suojasi sitä auringolta. Kun Agne kuningas oli vaipunut uneen, otti Skjaalv paksun nuoran ja kiinnitti sen koristeeseen. Hänen miehensä löivät samalla teltan kannattimet alas ja nakkasivat nuoran puun oksaan ja kiskasivat sitten niin, että kuningas jäi riippumaan melkein oksien tasalle, ja se oli hänen loppunsa.

Skjaalv ja hänen miehensä juoksivat muutamaan laivaan ja soutivat pois. Agne kuningas poltettiin sitten siinä, länsipuolella Stoksundia.

(Ynglingataru.)

Gunhild ja lappalaiset.

Erik Haraldin poika purjehti pohjoista kohti Finnmarkeniin ja aina Perman maahan saakka, taisteli siellä suuren taistelun ja sai voiton. Kun hän tuli takaisin Finnmarkeniin, saivat hänen miehensä käsiinsä eräässä kodassa naisen, jonka vertaista kauneudessa he eivät olleet nähneet. Hänen nimensä oli Gunhild ja hän sanoi, että hänen isänsä asui Haalogalandissa ja oli nimeltään Assur Tote.

"Olen ollut täällä", sanoi Gunhild, "oppimassa taikatietoja niiltä kahdelta lappalaiselta, jotka ovat taitavimmat täällä Finnmarkenissa. He tahtovat molemmat naida minut. He ovat niin taitavia, että seuraavat jälkiä myöten kuin koirat, sekä leudolla säällä että hankiaisella, ja he hiihtävät niin hyvin, ettei mikään voi päästä heitä pakoon, ei ihminen eikä eläin, ja he osuvat kaikkeen, mihin ampuvat. Niinpä he ovat tappaneet jokaisen, joka on lähestynyt tätä paikkaa, ja jos he vihastuvat, niin pyörii maa heidän silmäinsä edessä, ja jos mikä elävä olento tulee heidän katseensa piiriin, niin se kaatuu kuolleena maahan. Elkää nyt millään muotoa joutuko heidän tielleen, minä piilotan teidät tähän kotaan. Koettakaamme, saammeko heidät hengiltä."

He suostuivat siihen, että hän piilottaisi heidät. Hän otti säkin, ja miehistä näytti kuin siinä olisi ollut tuhkaa. Gunhild pisti kätensä sen sisään ja kylvi sitä sekä kodan ulkopuolelle että sen sisään.

Hetken kuluttua tulivat lappalaiset kotiin; he kysyivät, ketä tänne on tullut, mutta hän vastaa, ettei tänne ole tullut ketään. Se oli lappalaisista merkillistä, kun he olivat seuranneet jälkiä kodalle saakka eivätkä sitten löydäkään mitään.

Sitten tekevät he tulen ja laittavat ruokaa, mutta kun he ovat syöneet kyllänsä, valmistaa Gunhild vuoteensa. Ja niin oli tapahtunut tätä ennen kolmena yönä peräkkäin, että Gunhild oli nukkunut, mutta miehet olivat valvoneet ja vartioineet toisiansa mustasukkaisuudesta.

Nyt sanoo Gunhild: "Tulkaahan tänne ja paneutukaa toinen toiselle puolelle minua." He ilostuivat siitä ja tekivät niin. Hän kietoi käden kummankin kaulaan. He nukkuvat heti, mutta hän herättää heidät, ja taas he nukkuvat heti ja niin sikeästi, että hän tuskin saa heidät herätetyksi; ja taas he nukkuvat ja silloin hän ei saa heitä ollenkaan hereille. Hän nostaa heitä ylös, mutta he nukkuvat yhä.

Silloin ottaa hän kaksi suurta hylkeen nahkaa ja vetää ne heidän korviinsa ja sitoo ne lujasti kainalojen alta. Sitten hän antaa merkin kuninkaan miehille, he hyökkäävät esiin ja iskevät lappalaiset kuoliaaksi ja vetävät heidät ulos kodasta.

Seuraavana yönä oli niin ankara ukkonen, etteivät he voineet purjehtia pois, mutta aamulla menivät he laivalle, otettuaan Gunhildin mukaansa, ja veivät hänet Eerikin luo. Eerik purjehti hänen kanssaan Haalogalandiin; hän meni Assur Toten luo ja sanoi tahtovansa hänen tyttärensä omakseen. Assur suostui siihen ja niin sai Eerik Gunhildin ja vei hänet mukanaan etelään.

(Harald Haarfagerin tavu.)

RUOTSILL' OLI VASTUS SUUR'.

Ruotsill' oli vastus suur' karjalaisista vaiva juur'; he meren yli tulit Mälariin, tyynell' ja myrskyll' liikuit siin'; he Ruotsin saaristoon pujahdit sotajoukoll' uljaall' useinkin. Kerran johtui heille mielehen, ett' he Sigtunan kaupungin polttaisit. Ja he poltit sen niin täydellisest' ei nouse se koskaan totisest. Juhana arkkipiispa tapettiin siellä, siitä moni pakana on hyvällä miellä, kristittyin vahingost' iloita mahtaa nyt Karjalan kansa ja Venäjän valta.

(Ruotsin vanha riimihronihka.)

VIIKINGIT SUOMENSUKUISTEN KIMPUSSA.

Sinä kevännä hankkivat Torolf ja Egil itselleen miehiä ja varustivat suuren pitkälaidan. Kesän tultua he lähtivät sotaretkelle itäänpäin ja hävittivät maita, olivat monessa taistelussa ja saivat paljon saalista. He suuntasivat kulkunsa Kuurinmaahan ja solmivat puolen kuukauden välirauhan asukkaiden kanssa. Heillä oli kauppakokous heidän kanssaan. Kun se oli päättynyt, alkoivat he hävittää ja nousivat maihin eri paikoissa. Eräänä päivänä laskivat he maihin suuren kymin suuhun. Rannikko kasvoi suurta metsää. He päättivät tässä tunkeutua sisämaahan. Väki jaettiin kaksitoistamiehisiin joukkueihin. He kulkivat metsän läpi eikä siitä sitten enää ollut pitkä matka, ennenkun asuttu seutu alkoi. Siellä he ryöstivät ja tappoivat, ja kansa pakeni, kunnes heille ei enää tehty mitään vastarintaa.

Illan tultua Torolf puhallutti paluumerkin. Kaikki palasivat siitä, missä sattuivat olemaan, takaisin metsään.

Kun Torolf tarkasti miehiään, eivät Egil eikä hänen miehensä olleet mukana. Pimeni pimenemistään eikä häntä enää luultu voitavan löytää.

Egil oli, seuranaan kaksitoista miestä, mennyt toisen metsän läpi. Pian näkivät he edessään laakeita tasankoja ja asuttuja seutuja. Vähän matkan päässä oli talo. He riensivät sinne.

Perille tultuaan hyökkäsivät he erääseen taloon. Väki ei ollut kotona. He ottivat kaiken irtaimen tavaran, minkä saivat käsiinsä. Talossa oli monta huonetta, niin että heiltä kului aikaa siihen.

Tultuaan taas ulos ja vähän matkaa talosta, oli heidän ja metsän välillä väkeä koolla. Kiireellä lähestyivät he heitä.

Korkea pystyaita kulki talosta metsän rantaan.

Egil käski, että muiden oli tultava hänen jälestään niin, ett'ei heidän päälleen voitaisi tunkea kaikilta tahoilta. He tekivät niin. Etumaisena kulki Egil ja sitten muut toinen toistaan niin lähellä, ett'ei riviä voitu murtaa.

Kuurilaiset ahdistivat heitä kovasti, heittäen keihäitä ja ampuen jousilla, mutta eivät antautuneet käsikähmään.

Kulkiessaan aitovartta näkivät Egil ja hänen miehensä yhtäkkiä toisen aidan, joka tuli toisaalta ja yhtyi ensimäiseen. Siinä säkeytyivät he molempain kulmaukseen eivätkä päässeet eteenpäin.

Kuurilaiset kävivät tässä heidän kimppuunsa, toiset pistellen keihäillä ja miekoilla aidan läpi, toiset heitellen vaatteita heidän aseidensa päälle.

Egil ja hänen miehensä haavoittuivat. Heidät vangittiin ja sidottiin. Sitten vietiin heidät taloon.

Se oli mahtavan ja varakkaan miehen talo. Hänellä oli aikamiespoika.

He neuvottelivat siitä, mitä vangeille oli tehtävä. Talonpojan mielestä olisivat he jokikinen olleet tapettavat. Hänen poikansa arveli kuitenkin, että nyt oli jo niin pimeä, ett'ei olisi mitään iloa heidän kiduttamisestaan. Hän pyysi, että odotettaisiin aamuun.

Sitten sysättiin heidät muutamaan huoneeseen ja kytkettiin kovaan. Egil sidottiin käsistään ja jaloistaan paaluun. Huone lukittiin lujaan, ja kuurilaiset menivät tupaan, söivät, olivat hyvin hyvillään ja joivat.

Egil ponnisti kaikki voimansa ja nytkytteli paalua, kunnes se irtautui lattiasta. Sitten se kaatui.

Hän kiersihe siitä pois, päästeli hampaillaan irti kätensä ja longisti sitten jalkansa auki. Sen tehtyään vapautti hän toverinsa.

Kun kaikki olivat päässeet irti, alkoivat he tarkastella, mistä olisi paras päästä ulos. Huoneen sivuseinät olivat suurista hirsistä, mutta pääty oli laudoista. He syöksivät niitä kohti ja murskasivat ne. Niin olivat he tulleet toiseen huoneeseen. Senkin seinät olivat hirsistä.

Silloin kuulivat he syvällä jalkainsa alla miehenääniä. He haparoivat ympärilleen ja löysivät lattiasta luukun, jonka avasivat. Sen alla oli syvä hauta. Siitä kuului ääniä. Egil kysyi, mitä he olivat miehiään. Se, joka vastasi, sanoi olevansa nimeltään Åke. Egil kysyi, tahtoiko hän päästä pois haudasta. Åke sanoi hyvin mielellään tahtovansa. He laskivat aukkoon ne nuorat, joilla olivat olleet sidotut ja vetivät ylös kolme miestä.

Åke sanoi, että ne kaksi muuta olivat hänen poikiaan. He olivat tanskalaisia miehiä ja olivat joutuneet vangeiksi sotaretkellä edellisenä kesänä.

"Talvella oli minun hyvä olla", sanoi hän. "Minulla oli melkein koko ajan tehtävänä talonpojan karjan hoitaminen, mutta poikani olivat kovassa orjuudessa ja tyytymättömiä oloonsa. Keväällä teimme tiukan päätöksen ja juoksimme tiehemme. Meidät saatiin kiinni ja sitten meidät pantiin tähän hautaan."

"Sinä kai tunnet tarkoin tämän talon?" kysyi Egil. "Mitä tietä me parhaiten voimme päästä ulos?" Åke sanoi, että siinä vielä oli yksi lautaseinä.

"Murtakaa se, niin tulette eloaittaan, ja siitä pääsee estämättä ulos."

He mursivat lautaseinän ja olivat niin aitassa. Sitten menivät he ulos.

Oli pilkkosen pimeä. Egilin miehet olivat sitä mieltä, että olisi riennettävä metsään.

"Koska tuntenet talon, niin näytä meille, missä täällä olisi jotain ottamista", sanoi Egil Åkelie.

Tämä vastasi, että täällä kyllä oli irtainta tavaraa kuinka paljon tahansa.

"Täällä on suuri ullakkohuone, jossa talonpoika nukkuu. Siellä on aseita kuinka paljon tahansa."

Egil pyysi miehiään seuraamaan häntä sinne. Tultuaan portaille he näkivät, että ovi oli auki. Siellä näkyi tulta ja palvelijat laittoivat vuoteita. Egil käski muutamain miestensä pysähtyä alhaalle ja pitää huolta siitä, ett'ei kukaan pääse ulos. Itse juoksi hän huoneeseen. Siellä oli aseita suuret määrät. Ne hän antoi miehilleen. Sitten tappoivat he kaikki, jotka olivat sisällä. Nyt saivat hänen seuralaisensa täydet tamineet.

Åke meni paikkaan, jossa oli irtonainen lattiapalkki ja nosti sen ylös ja kehoitti menemään allaolevaan huoneeseen. He ottivat tulta ja menivät sinne. Sinne oli talonpoika kätkenyt kaikki aarteensa. Siellä oli iso määrä kalleuksia ja paljon hopeaa. Miehet sälyttivät niitä selkäänsä ja kantoivat ulos. Egil otti aika suuren simakannun ja kantoi sen kainalossaan ulos. Kun he olivat tulleet metsään, pysähtyi Egil ja sanoi:

"Tämä on kurjaa, sankareille arvotonta menoa. Me olemme varastaneet talonpojan tavaran, hänen siitä mitään tietämättä. Semmoista häpeää ei saa meille tapahtua. Palatkaamme takaisin taloon ja antakaamme hänelle tieto siitä, mitä siellä on tapahtunut."

Kaikki panivat vastaan, he tahtoivat takaisin laivaan. Egil asetti simakannunsa maahan. Sitten lähti hän juoksemaan taloa kohti.

Perille tultuaan näki hän palvelijain tulevan keittohuoneesta ja kantavan ruoka-astioita tupaan. Keittohuoneessa näki hän kattiloita kiehumassa suurella tulella. Hän meni sinne.

Suuria halkohirsiä oli vedetty sinne ja tuli oli tehty niinkuin maan tapa oli: hirren toinen pää sytytettiin ja jätettiin palamaan.

Egil tarttui hirteen, meni tuvan luo ja nosti hirren palavan pään räystään tuoheen. Se syttyi heti palamaan.

Vähän matkaa siitä oli halkopino. Hän pinosi halot tuvan oven eteen. Tuli syöpyi pian kattolautoihin.

Miehet, jotka istuivat tuvassa ja joivat, eivät tienneet mitään, ennenkun katto oli ilmitulessa. He hyökkäsivät ovelle. Siitä ei ollut mukava päästä ulos sekä halkojen tähden että sentähden, että Egil vartioi ovea ja tappoi kynnyksellä ja ulkona kaikki, jotka pyrkivät ulos.

Talonpoika kysyi, kuka siellä tulta sillä tavalla hoiti.

"Juuri se hoitaa täällä tällä tavalla tulta, jonka eilen illalla olisit voinut luulla sitä vähimmin tekevän", vastasi Egil. "Eikä sinun tarvitse pyytää minulta kuumempaa kylyä kuin mitä nyt lämmitän. Saaos hyvä löyly palkkioksi siitä pehmeästä vuoteesta, jonka tarjosit minulle ja miehilleni. Olen se sama Egil, jonka kahlehdit ja sidotit paaluun siinä huoneessa, jonka niin huolellisesti lukitsitte. Minä palkitsen vastaanottosi niin hyvin kuin olet ansainnut."

Samassa aikoi talonpoika pujahtaa ulos pimeään Egilin ohitse. Silloin iski Egil hänet hengiltä ja monelle muullekin hän antoi kuoliniskun.

Se tapahtui vain muutama silmänräpäys ennen kuin tupa palaen romahti kokoon.

Useimmat, jotka olivat siellä sisällä, menettivät henkensä.

Egil palasi takaisin metsään. Hän tapasi siellä seuralaisensa ja he menivät kaikki laivaan. Egil sanoi, että hän tahtoi pitää erikoissaaliinaan simakannun, joka hänellä oli kainalossaan. Se oli täynnä hopeaa.

Torolf ja kaikki muut olivat kovin iloissaan, kun Egil tuli.

Heti aamun koitteessa lähtivät he maista. Åke ja hänen poikansa olivat Egilin seurassa.

Syyskesällä he purjehtivat Tanskanmaahan, asettuivat sielläkin väijymään kauppalaivoja ja ryöstivät mitä saivat.

(Egil Skalle-Grimssonin taru.)

MUUAN MERITAISTELU.

Valdemar Suuri lähetti v:na 1170 laivastonsa ahdistamaan Tanskan rannikoita ryöstäviä merirosvoja. Hän käski sotamiehensä lähestyä näitä vihollisia varovaisesti, sillä heillä oli tapana taistellessa käyttää enemmän viekkautta kuin urhoollisuutta.