Part 5

Oli jo pimenemässä ilta, kun metsämiehet saapuivat Karin majalle, kontit täynnä riistaa. Maja oli viettävällä, aukealla rinteellä ja tuvan ovelle näkyi koko Korpiselkä ja Uhrivaara ja Panulan kylä takaisine maineen.

Aina on Jorma tervetullut vieras Karilaan ja aina häntä siellä hyvänä pidetään. Lämpimin käsin ottaa emäntä hänet vastaan, saunaan vie, hyväksi kylvettää ja saunasta tultua pöydän päähän istuttaa. Myhäellen katselee Jorma siinä eteensä katettua ruokapöytää, johon emäntä kiidättää uunin arinalla hautuvia hutturoppeita toisen toisensa perästä, niin pian kuin entiset tyhjenevät. Mutta kun vieras on veronsa saanut ja pöytä pyyhitty, istuu emäntä takan viereen karsinanpuolelle värttinänsä kanssa ja Jorma nostaa kanteleen seinältä eteensä pöydälle ja sitä virittelee. Kari käy karhukeihäänsä aitasta ja alkaa sitä lujitella ja kärkeä hijoa. Siinä on vielä terässä ja varressa kuivunutta verta viimeisen karhun jäleltä ja siitä muistuu emännälle jotain mieleen. Hän pistäkse ulos ja kun tulee takaisin, heittää hän ovesta sisään kannannaisensa mytyn, suuren karhun nahkan, joka peittää puolet pienen pirtin lattiaa.

On Jorma isojakin nahkoja nähnyt, mutta ei koskaan niin isoa ja komeaa.

-- Olet malttanut myymättä jättää?

-- Tätä nahkaa ei myydä, tämä on nuoren naisen vuoteeksi pyydetty. Ja siitä emäntä selittämään, millä lailla se oli saatu.

Monena kesänä oli se näillä mailla maleksinut, välistä koto-ahollakin kellehtinyt, vaan ei koskaan saatu sitä kierretyksi. Luultiin sen jo niinkuin aina ennenkin ennen lumien tuloa makuilleen menneen, kun viime talvena Kari näkee Panulasta tullessaan karhun jälet Uhrivuorelta tulevan ja puhaltau jälkeen. Monta päivää ajattaa, kerran juoksee Uhrivaarankin poikki, mutta pois hylkäsi Tapio koiransa ja tänne kuletti. Kotiahon alle ajaessaan tekee Kari sen lupauksen, ett'ei myy turkkia, vaan morsiusvuoteeksi pyhittää. Jo alkaa uupua Metsolan ukko, siinä odottaa läähättäen suuren kiven kupeella, ja kun Kari keihäineen kohti käy, niin suin päin syöksähtää rautaan, niinkuin olisi elämäänsä kyllästynyt, ja hangelle kellahtaa.

-- Tuoss' on vielä haavan jälki rinnassa.

-- Tapion huomenlahja se on, siksi sitä ei myydä.

-- Hyvä on siinä nuorikon kanssa kelliä.

-- Kun tuon nyt tuoduksi saisi, huokasi Karin emäntä.

-- Anopiksi mielesi tekisi!

-- Olisihan rattosampi ollakseni, kun Kari metsiä kiertää ja saisinhan kerran soudateltavani minäkin.

-- Mutta metsäonnesi sinä menetät, Kari, kussa naisen kotiisi kuletat. Kateita ovat sinipiiat, eivät näyttäy, pois kaikottavat edestäsi riistan ja harakan tiellesi ajavat, laski Jorma leikkiään.

-- Eivät aja sen edestä, joka ei metsäaamuna päivän nousuun vuoteellansa virune, niin sanoi ennen isä vanha.

-- Ei sillä kuulu väliä olevan, kunhan mies puhtosena metsään menee ja viljavirret hyvin helkytellä taitaa.

-- Puhdas on mies tämä Kari ja pulska ja virsikäs verraton.

-- Ei ole Jorman virsille vertojen vetäjää, kehahti Kari puolestaan.

-- Nähnettekö noita sinipiikoja ja metsän väkeä, vaikka aina kehutte? arveli Karilan emäntä.

-- Monesti on nähty, hyvä emäntä. Olen Tapiotakin vilahdukselta saanut silmätä. Talvella Tapion parhaiten näkee, kovana pakkasaamuna, kun päivä vaarojen välistä kiiluu, silloin se suuren kuusen takana seisoo ja partaansa sukii... Mielikki syksyllä näytäkse, kun lehtoisen vaaran rinne koreimmillaan paistaa, punaisena ja keltaisena hohtaa, silloin se vähää ennen auringon laskua samannäköisissä kirjavissa vaatteissa vaaran rinteellä istuu. Silloin kun metsään menee, metsä niillä mailla viljaa vilisee, on kuin kaiken metsän elävät mukanaan kulettaisi: oravat kurahtelevat, teiret kukertavat, metso kotkottaa, metsäkana kokkaa pekkaa panee ja palokärki huilauttelee.

-- Sinipiiat, Tapion tyttäret, liikkuvat kesäilloin, kun käki vielä kukkuu ja lahorastas laulaa, virkkoi Kari... vetten vaiheilla ne näkee tai luhtain ranteilla metsän rinnassa... sumuhameihin pukeutuvat, ja jos kaukaa laulat toiselta rannalta tai hiljaa kannelta järvellä soittelet, niin karkeloon käyvät...

-- Mutt'ei niitä joka mies näe, ei näe nykykansa.

-- Mikä lie siihen syynä, ett'eivät näe?

-- Eivät katsoa osaa, ei ole silmä siihen teroittunut, ei mieli haltijoita kohtaan herkistynyt. Ystävinä ennen haltijoita pidettiin, jotka hyvää soivat, nyt vihamiehinä kohdellaan, joita manataan ja penätään ja taioilla ja tempuilla vangita ja sitoa koetetaan.

-- Vaan eikö ole tehonsa taioissakin?

-- Ei teho taika muihin kuin tyhmään kansaan, jolla Panu niitä teetättää. Manaukset ovat tarpeen, aseet pitää olla puhtaat, pyydystykset siistit ja mies hajuton, ja kun sitten metsän väen iloksi laulaa tai soittaa, niin siinä on taikain taika. Muuta ei tarvita, kun mies muuten kykenee. Mutta kymmeniä kujeita, satoja sotkuja vaatii nyt Panu ja niitä opettaa ja on ne kaiken kansan uskoksi ylentänyt. Ei nyt olekaan ylempää tietoa, ei korkeampaa viisautta muuta. Katsokaahan, mitä teetättää jäniksen pyytäjällä. Minä kun vien langat metsään, pyyhin havuilla, poltan pois pirtin hajun enkä paljaalla kädellä koskettele. Kun olen ne virittänyt, loihdin näin:

"Minä laitan lankojani, Liitän näitä liinojani, Liitän liinani lumelle, Lasken langat hangen päälle, Jänön poika kyykelöinen, Juokse noron notkokkeita, Painekkeita painattele, Juoskos kullaisna käkenä, Hopeaisna möykkyränä Vasten minun pyytöäni, Kohen kultalankojani."

-- En sen enempää pakottele enkä pinnistele, annan vallan, menköön jos tahtoo, ja useimmittain se menee. Mutta millainen on Panun opettama taika? No, puhdistaa hänkin käskee pyydykset ja sitten panna tuvan pohjoisnurkalle, joka on hyvä, mutta sitten kun metsään lähtee, niin pitää kolmasti vasemmalla kantapäällään painaa ovea lähtiessään ja sitten kirveellä tehdä tiehen kolme viisikantaa, joiden päällitse astua. Sitten kun menee pyytäjä näreikköön, niin siellä pitää katkaista kolme kolmikantaista näreen lehvää ja ne tielle viskata ja niiden päälle polkea, jotta ne kolmeen askeleeseen tulevat. Sitten ottaa yhden havun lehvä käteensä ja minkä langan panee polulle, sillä pyyhkii se sen lankansa ja panee vyönsä alle sen havun lehvän niin kauvaksi kuin toisen saa pannuksi. Sitten kun tulee kotiinsa, niin heittää aitan taa sen havun lehvän. Kun menee katsomaan lankojaan ja jos on siellä jänis, niin se pitää olla vyön alla se havun lehvä. Sitten pitää se jänis pyyhkiä myötäkarvaan joka paikasta, ja ennenkun sitä liikuttaa, niin pitää painaa lehvä siihen jäniksen tilalle, tyvipuoli päähän päin ja vasemmalla kantapäällään polkea se havun lehvä. Sitten kun ottaa siitä sen jäniksen, pitää vielä kerran taittaa kolmikantainen näreen oksa ja panna molempiin korviin... ja tiesi hänen, mitä kaikkea sitten vielä täytyy tehdä!

Ja Jorma nauroi niin makeasti, että vesi silmään kihosi. Mutta sitten hän suuttui.

-- Ja näitä mielettömyyksiä niitä nyt körötellään Wäinön tietoja ylemmä! Mutta eivät ole Wäinön tietojen veroisia, jolle Ilmatar-emo viisautensa neuvoi ja hän sen meille säilytti. Mutta niitä nyt halveksitaan, sanotaan: se on sitä joka miehen tietoa, mutta taika se on salaperäistä ja voimallista, sillä ne henget hallitaan.

-- Kuka hänen tiennee, huokasi Karin emäntä, paljon on nykyaikana tietoja, mitkä heistä oikeita lienevät. Kuka hänen tiennee sen Kiesuksenkaan, paljon on hänelläkin palvelijoita.

-- En tiedä hänestä enkä hänestä kysy... vieras on minulle ja muukalainen. Sen vain tiedän, että kun Wäinön tavoin haltijoita palvelee ja pitää hänen tietonsa suurinna tietonaan, ei oikeista tiedoista puutetta tule. Mutta mitä pajatan semmoisista asioista joka kerta käydessäni... vanhan aatos entisiä latujaan hiihtää.

-- Pajata, taatto, pajata, harvoin käyt, mutta viisaita puhut. Hupainen on sinua kuullaksemme.

Puhellessaan oli Jorma kannelta sormiellut ja säveliä juoksetellut.

-- Laulamme, Kari, ei ole viikkoihin taas virsikkäin oltu, virkkoi Jorma.

-- Laulakaatte! kehoitteli Karin äiti.

-- Laulamme, kun, äiti, säestänet.

Pöydän nurkalle asettuivat miehet, liittivät sormensa sormien lomahan ja kävivät laulamaan, Karin äidin, kantele polvellaan, heitä takan ääressä säestäessä.

-- Mistä laulamme? kysyi Kari.

-- Laulamme Wäinöstä, joka venettä rakenti, mutta ei saanut valmiiksi, kun kolmea sanaa puuttui.

Ja he lauloivat Wäinöstä, joka lähti sanojansa Tuonelasta hakemaan, ja kun ei sieltä saanut, upposi Vipusen vatsaan ja sieltä ne toi. Innosta tutisi Jorman harmaa parta Wäinön vaelluksia laulaessaan ja riemuiten lopetti hän laulunsa Wäinön sanoilla:

"Jo nyt sain sadan sanoja, Tuhansia tutkelmia, Sain sanat salasta ilmi, Julki luottehet lovesta!"

Mutta kun laulu oli lopussa, muistui hänelle mieleen entiset ajat ja nykyiset ja huoaten hän virkkoi:

-- Sieltä hän ne haki ja sieltä hän ne sai viisauden sanat. Mutta sinne ne taas katosivat, vainajain kera manalle menivät, eikä ole nuorisossa nousevassa, kansassa kasvavassa miestä, joka tietojen oikeat ongelmat uudelleen ilmi toisi. Ei ole eikä taida tulla. Pirstaleina on sanojen sampo.

Pitkälle karstalle oli päre pihdissään palannut, uupumus valtasi mielet ja uupumus miehet ja levolle laskeutuivat Jorma, Kari ja hänen äitinsä.

(Juhani Aho: Panu.)

TUHAT VUOTTA SIITÄ VIERRYT.

Tuhat vuotta siitä vierryt Lie jo ammoin ummellensa, Kun on joutui näille maille, Vuoksen vuolahan vesille, Mahtavan meren tiloille, Kalevaisten kuulu kansa, Heimo vanhan Väinämöisen.

Kaatui päivin kaskimaita, Öisin huhdat tuprueli; Kulki sauhut soita myöten, Käry kankaita samosi, Saatellen sanomat siitä, Viestit vieden loitommalle, Ett' on tullut toinen aika, Aika Sampsa Pellervoisen, Karjalan keväisen kylvön. Uusi kansa metsät kaatoi, Päivät raatoi, yöt lepäsi, Punoi verkot puhtehella. Onget aamulla väkäsi; Käkesi kalalle käydä: Lammet lahnoja vilisi, Syvät järvet säynähiä, Haukia matalat rannat, Virrat vuolahat lohia. Taikkapa katajan taittoi, Josta jousen jännitteli, Sata vuoli sulkanuolta, Vasamoita viinen täyden, Saalihille saadaksensa: Korvet kaikui koppeloita, Metsät mehtoja mekasti. Pihalla jänöset juoksi, Ketut keittiön takana.

Päivin pyyteli kaloja Tai on metsän antimia. Yönsä öitsi nuotiolla, Tulen leimuvan lähellä, Korven synkän kainalossa, Joen varsia varaten.

Vienosti tohisi tuuli Hyötyhongan latvuksissa, Suloinen suvinen henki Leikki miesten suortuvilla; Taivas siinteli sinessä, Reunat ruskoa punersi, Käki kukkui kuusikossa, Loitommalla laulurastas -- Lehdossa joen takana Satakielinen liversi, Lähellä lorisi lähde, Puro pieni pulputteli.

Kaunis on kesäinen päivä. Suloinen suvinen ilta, Ihanin valoisa yöhyt Suomen suurilla saloilla, Sydämessä laajan luonnon! Luonto laululle lumosi, Vanhat virsille viritti; Laulettihin, kuunneltihin Noita saatuja sanoja, Otettuja ongelmoita Vyöltä vanhan Väinämöisen Alta ahjon Ilmarisen, Kaukomielen kalvan päästä, Joukahaisen jousen tiestä.

Niit' ennen isot jo lauloi Kirvesvartta vuollessansa, Niitä emotkin opetti Värttinätä väätessänsä, Niitäpä vilu viritti, Sade liitteli sanoja, Virttä toista tuulet toivat, Meren aaltoset ajoivat Sille, joka puhde-illat Istui yksin ikävöiden, Kuullen luonnon suuren kieltä, Metsän taruja tajuten.

Tai oli kisat kylässä, Riemunpito raitiolla, Kunne kulki kukkahuivit, Tinarinnat riiaeli, Kestihin on kekrijuhlan, Kaiken kansan karkeloihin. Soipa siellä soittoneuvot, Koivukantelet helisi, Soi surua, soi iloa, Kaikui mieltä kaikenlaista; Milloin lietona lirisi Niinkuin laaksossa puronen, Milloin leivona liversi, Satakielen soittimella, Nuoren joukkuen ratoksi, Kassapäiden karkeloksi.

Siellä nuoret nuorten lailla, Tuollapa tuvan perällä, Päädyssä pisimmän pöydän Loihe vanhat laulamahan, Tietäjät runontekohon Pärevalkean valossa; Lauloi syntyjä syviä, Virsiä Antero Vipusen, Eikä sanat sanoen puutu, Virret veisaten vähene; Ennen kalliot kiviä, Umpilammet lumpehia Kuin on lauluja pitoset, Virsilöitä Keyrin kestit.

(Kasimir Leino: Runoja.)

USKON VARMAAN.

Uskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa kokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan harjoitti... omalla tavallaan... aikansa kaikkia taidelajeja yleensä ja kutakin erikseen.

Se oli silloin -- niin ainakin tekee mieleni kuvitella -- kun Kantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot luotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun kantele joka miehen polvella helisi.

Mikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että jokainen mies ja nainen -- tai vaikka kymmenes tai olkoonpa vaikka sadaskin -- oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja; -- ajatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova taiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki oli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti; -- että naisilla oli omat lempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoinkuin nuorukaisilla ja neitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he muistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta itsestään sen, mitä eivät muistaneet.

Ja että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua jokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä heidän taiteensa voi tarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä ihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja soittoa! Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia ilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia huojentamaan!

Jospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille "Kalevalan kankahille" kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään!

Kuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee mielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori mies metsää kävellessään lepyttelee sen haltijoita omalla sepittämällään loihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee runomuotoon vanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoutuu kansaa täyteen... kaikki eivät sinne mahdukaan... ja siellä sisällä vanhat laulajat, sormet sormien lomassa, esittävät osia maailman luomisesta, Väinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta, Sammon ryöstöstä ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu esille uusia miehiä uusi-aiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä, kuinka heitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai joutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi.

Ja näitä iloja kestää, vuoroin yhdessä talossa, vuoroin toisessa, kestää myöhään yöhön. Vihdoin väki hajautuu, lähtee kotiinsa, mutta metsänpolkuja suurissa joukoissa kävellen tai tyyniä selkiä valoisina kesäöinä soudellen keskustelevat he "taidekysymyksistään" ja vaihtavat mielipiteitä siitä, mitä olivat kuulleet.

Aate synnyttää aatteen, ennen kuultu runo ja laulu antaa aihetta uusien syntymiseen, vaatimukset nousevat, aisti kehittyy, eri suunnat taistelevat keskenään uusissa laulujuhlissa ja kilpalaulajaisissa, lyyrillinen runo ja kertomarunous voittavat vuorotellen alaa ja toisin ajoin rakastetaan laulua enemmän kuin soittoa, suorasanaista enemmän kuin runoa.

Minä uskon, että ne ajat ovat olleet olemassa.

(Juhani Aho: Tyven meri.)

VIIKINKEJÄ SUOMENRETKILLÄ SUOMALAISIA VIIKINKIRETKILLÄ

JUMALAN KAULAKORISTE.

Tore Hundin retki Perman maahan.

Sinä talvena oleskeli kuningas Olavi Sarpsborgissa ja hänellä oli siellä luonaan paljon miehiä. Silloin lähetti hän Karlen asioilleen pohjan puolelle maata. Karle meni ensin ylämaihin ja sitten pohjoisessa vuorien yli, tuli Nidarosiin ja otti siellä kuninkaan tavaraa niin paljon kuin hän niistä oli edeltäpäin ilmoituttanut, ja hyvän laivan, joka hänestä näytti kelpaavan sitä retkeä varten, minkä kuningas oli antanut hänen tehtäväkseen, nimittäin että hänen oli mentävä pohjolaan Perman maahan. Oli sovittu niin, että Karle olisi yhtiössä kuninkaan kanssa niin, että kummankin oli pantava tavarat tasan.

Karle ohjasi keväällä varhain laivansa pohjoista kohti Haalogalandiin. Siellä liittyi hänen seuraansa hänen veljensä Gunstein, ja hänellä oli kauppatavaraa omaan lukuunsa; siinä laivassa oli noin 25 miestä. He lähtivät heti varhain keväällä pohjoista kohti Finmarkeniin. Tore Hund sai kuulla tästä; silloin lähetti hän miehiä ja sanan veljeksille, että hänellä oli aikomus kesällä lähteä Perman maahan ja sanoi toivovansa, että matkustettaisiin yhdessä ja että kullakin olisi yhtä suuri osa anastettavasta saaliista. Karle ja Gunstein lähettivät hänelle sen vastauksen, että Toren oli otettava 25 miestä, samoinkuin hekin; ja voitettava saalis oli jaettava tasan laivojen kesken, paitsi kauppatavara, joka miehillä oli mukanaan. Mutta kun Toren lähettiläät palasivat, oli hän jo antanut asettaa esiin suuren sotalaivan, jonka hän omisti, ja laitattanut sen kuntoon. Hän otti siihen laivaan talonsa miehet, ja laivassa oli lähes 80 miestä. Torella yksin oli tämän miehistön johto ja samoin kaikki heidän matkalla voitettavansa saalis. Mutta kun Tore oli saanut kaikki kuntoon, ohjasi hän laivansa pohjoista kohti rannikkoa myöten ja tapasi Karlen Sandvärissä. Sitten jatkoivat he matkaansa yhdessä ja saivat hyvän myötätuulen. Gunstein sanoi veljellensä Karlelle, niinpiankun he ja Tore olivat kohdanneet toisensa, että Torella hänen mielestään oli liika paljon miehiä. "Ja minä luulen", sanoo hän, "että meidän olisi viisaampaa kääntyä takaisin eikä lähteä matkalle näin, kun olemme kokonaan Toren vallassa, sillä minä en luota siihen mieheen." Karle sanoi: "En minä käänny takaisin; vaan onhan niinkin, että jos tiesin kotona Langössä, että Torella tulisi matkallaan meidän kanssamme olemaan niin suuri miesjoukko kuin hänellä on, olisi meilläkin ollut enemmän miehiä mukanamme." Veljekset puhuivat tästä Torelle ja kysyivät, mikä oli syynä siihen, että hänellä oli mukanaan paljoa enemmän miehiä kuin mistä oli ollut puhetta. Hän vastasi näin: "Meillä on suuri laiva, jossa tarvitaan paljon väkeä; minusta näyttää, ett'ei näin vaarallisella retkellä koskaan voi olla liika paljon hyviä miehiä."

He kulkivat kesän aikana useimmittain niinkuin tuuli laivoja kuletti: kun oli heikko tuuli, purjehti Karlen laiva paremmin, ja niin laskettelivat he edellä; mutta kun tuuli oli terävämpi, pysyi Toren venhe mukana; he olivat harvoin yhdessä, mutta tiesivät kuitenkin aina toisistaan.

Perman maahan tultuaan laskivat he maihin kauppakaupunkiin [Vienanjoen suussa, luultavasti sama, jolle venäläiset myöhemmin antoivat nimen Cholmogory]. Siellä syntyi kaupanteko ja ne miehet, joilla oli tavaraa mukanaan, saivat kaikki paljon nahkoja. Tore sai paljon oravannahkoja ja majavan- ja soopelinnahkoja. Myöskin Karlella oli paljon tavaraa, jolla hän osti paljon nahkoja. Mutta kun kaupanteko oli loppunut, ohjasivat he laivansa pois Wienanjokea myöten; silloin irtisanottiin sen maan miesten kanssa sovittu kaupparauha.

Mutta kun he tulivat merelle, pitivät he neuvottelun laivaväen kanssa. Tore kysyy, onko miehillä halua nousta maihin ja voittaa saalista; he vastasivat olevansa siihen halukkaita, jos oli hyvä toivo saaliista. Tore sanoo, että saalista on voitettavissa, jos retki onnistuu. "Mutta mahdollista on, että henki on vaarassa matkalla". Kaikki vastasivat tahtovansa yrittää, olisiko saalista voitettavana. Tore sanoi, että täällä oli tapa semmoinen, että kun joku varakas mies kuolee, jaetaan irtaimisto vainajan ja hänen perillistensä kesken; hänen osalleen tulee puolet tai kolmas osa, joskus vähemmän, ja se osa omaisuudesta vietiin metsiin, välistä kumpuihin, ja sen päälle ajettiin multaa; joskus rakennettiin sitä varten huoneita. Hän sanoo, että heidän olisi oltava valmiina matkalle illan tultua. Sitten sovittiin, ett'ei kukaan saisi erota toisista eikä myöskään jättäytyä jälkeen, kun johtajat sanovat, että on lähdettävä. He jättivät miehiä vartioimaan laivoja, mutta itse he menivät maihin.

Ensin oli niittymaata ja sitten suurta metsää. Tore kulki eillimäisenä, mutta veljekset Karle ja Gunstein viimeisinä. Tore käski miesten kulkea hiljaa, ja "ottakaa kaarnaa puista, niin että toiselta puulta voi nähdä toisen". He tulivat suurelle aukeamalle, mutta aukeamassa oli korkea pystyaita ja portti, joka oli lukossa. Aidan sisässä oli kuuden sen maan miehen määrä olla vartioimassa joka yö, kaksi vuorollaan kolmannen osan yöstä. Kun Tore ja muut tulivat aidan luo, olivat vartijat menneet kotiin, mutta ne, joiden heidän jälkeensä oli valvottava, eivät vielä olleet saapuneet vartioimaan. Tore meni aidan luo ja kurkotti kirveensä sen selälle ja vetihe ylös; sillä tavalla nousi hän aidan yli toiselta puolelta portin. Silloin oli myöskin Karle tullut aidan yli toiselta puolelta. He tulivat samaan aikaan portille, ottivat sulkupuun pois ja avasivat portin. Miehet tulivat silloin aituuksen sisään. Silloin sanoi Tore: "Tässä aituuksessa on kumpu, joka on luotu kullasta ja hopeasta ja mullasta; käykööt miehet siihen käsiksi; mutta aituuksessa seisoo permalaisten jumala, jonka nimi on Jomale; kukaan älköön rohjetko ryöstää häntä." Sitten menivät he kummun luo ja ottivat niin paljon tavaraa kuin jaksoivat ja kantoivat sitä vaatteissaan; paljon multaa seurasi mukana, niinkuin ymmärrettävää on. Sitten käski Tore miesten lähteä pois, ja hän sanoi näin: "Menkää nyt, veljekset, Karle ja Gunstein, edeltä, mutta minä lähden viimeksi." He kääntyivät kaikki menemään portista ulos. Tore palasi takaisin Jomalen luo ja otti hopeamaljan, joka oli hänen polvillaan; se oli täynnä hopearahoja. Hän kaatoi hopean takkinsa helmaan, mutta ripaan, joka oli maljan päällä, pisti hän käsivartensa ja meni porttia kohti. Miehet olivat silloin kaikki päässeet ulos aituuksesta; silloin huomasivat he, että Tore oli jäänyt jälkeen. Karle kääntyi takaisin lähteäkseen häntä etsimään ja he kohtasivat toisensa portissa; Karle huomasi Torella hopeamaljan. Sitten riensi Karle Jomalen luo; hän näki, että sen kaulassa oli raskas koriste. Karle heilautti silloin kirveensä sitä kohti ja iski poikki niskasta nauhan, johon koriste oli kiinnitetty. Isku oli niin voimakas, että Jomalen pää putosi alas;, siitä syntyi niin suuri rysähdys, että se oli kaikkien mielestä merkillistä. Karle otti koristeen; sitten he lähtivät pois. Mutta samalla hetkellä, kun rysähdys oli tapahtunut, tulivat vartijat aukeamaan ja puhalsivat heti torviinsa. Sitten kuului torventoitotusta joka taholta. He riensivät metsän rantaan ja metsään, mutta kuulivat takaa aukeamalta päin huutoa ja melua; permalaiset olivat tulleet sinne. Tore Hund kulki miehistään viimeisenä. Kaksi miestä kulki hänen edellään säkkiä kantaen; siinä oli jotain tuhkan tapaista. Tore otti sitä käteensä ja kylvi sitä jälkeensä; joskus heitti hän sitä miesten päälle. Niin he tulivat metsästä niittymaille. He kuulivat permalaisten sotajoukon rientävän heidän jälkeensä huutaen ja ilkeästi ulvoen. He syöksivät heidän jälkeensä metsästä ja samoin molemmin puolin heitä; mutta eivät missään permalaiset tai heidän aseensa tulleet heitä niin lähelle, että siitä olisi ollut haittaa, ja siitä he päättivät, ett'eivät permalaiset heitä nähneet. Mutta kun he tulivat laivoille, astuivat Karle ja Gunstein ensiksi laivaan, sillä he olivat matkalla olleet ensimäisinä, mutta Tore jäi maihin kauas jälelle. Niinpiankun Karle ja hänen miehensä tulivat laivaansa, purkivat he teltat, ja irroittivat köydet, joilla laiva, oli kiinnitetty maihin; sitten nostivat he purjeensa ja laiva eteni nopeasti merelle.