Part 4

Ja sitä kaikki muutkin sanomaan, että elävänä haltija hempeimmän uhrielukan otti, ei tahtonut siitä muille osaa antaa. Eikä huoli enää lisää uhrattavaa, vaan on kylläinen siihen, mitä jo on saanut.

-- Panuhan sen päästi! sanoo joku, mutta toinen kääntyy päin sanojaan ja virkkaa: -- Entäpä jos päästikin, kun haltijain tahdon tiesi!

Padat ovat alkaneet kiehua yhä kiivaammin. Olutta ja makeaa mahlasimaa lasketaan hopeamaljoihin tietäjämiehille ja heimojen vanhimmille ja visakupposiin ja tuohisiin muille miehille suurista tynnöreistä, joita on pyhän puun juurelle pinottu. Kohta ovat lihat kypsyneet ja uhriateria alkaa. Suurimmasta uhrikattilasta nostelee Panu lihakimpaleita astioihin ja nuoremmat miehet ja poikaset kantavat niitä vanhempain eteen, jotka ovat istuutuneet uhrikentän vihreälle nurmelle. Ei riitä astioita kaikille, mutta sill'aikaa kun toiset syövät, laulavat toiset odotellessa ja kanteloitaan helkyttelevät:

"Hyvä on meidän ollaksemme, Armas aikaellaksemme, Kun on ruuat, kun on juomat, Kun on hyvät haltijamme! Haihdu huoli, poistu puute, Kadotkosi köyhän kiusa, Nääntyösi näihin nälkä, Näihin juhlajuominkeihin, Suuriin uhrisyöminkeihin!"

-- Nyt uhri viimeinen tehkäämme, savu viimeinen suitsuamaan pankaamme! käskee Panu.

Huolellisesti oli kaikki luut syödyistä lihoista talteen pantu ja koottiin nyt uhriarinan päälle. Sen tehtyä pinottiin pitkiä halkoja kodan muotoiseksi suippopinoksi paaden ympärille ja sytytettiin. Miehet seisoivat puolikehänä tulen ympärillä ja naiset sulkunuoran takana. Panu kohotti kätensä taivasta kohti ja kiitti vielä kerran haltijoita siitä että olivat uhrit otollisin mielin vastaanottaneet, pyysi heitä muistossaan pitämään, mitä heille oli annettu ja uhrattu ja kuinka miehet kaukaisenkin matkan takaa olivat tänne tulleet. Jos palkitseisivat hyvällä onnella, metsän viljan onnella, veden viljan onnella ja onnella kaikella muullakin, yhä upeammat uhrit ensi vuonna tuotaisiin, yhä tarkemmin tahtoaan noudatettaisiin, minkä unessa ja arvan avulla ihmisille ilmaisevat. Ei vieraihin jumaliin taivuttaisi, pois heidän viettelyksensä torjuttaisiin ja haltijain pyhiä paikkoja, lehtoja, vuoria ja karsikoita tarvittaessa puolustettaisiin. Vielä kiitti Panu haltijoita hyvistä neuvoista ja viisaista tiedoista, joita miesten mielissä herättävät ja siellä älykkäiksi päätöksiksi kypsyä antavat, ja lausui lopuksi:

-- Niinkuin aurinko nousee, kuu kohoaa ja joet ja järvet äyräittensä tasalle täyttyvät, niin te, hyvät haltijat, ilahuttakaa meitä viljan paljoudella, perheen siunauksella, karjan runsaudella ja kaikellaisella yltäkylläisyydellä! Niinkuin pääsky visertelee ja käki kukkuu, niin olkoon elämämme huoleton ja iloinen. Niinkuin lehto leikitsee ja tuuli lehvissä lehahtaa, niin asukoon mielemme iloisena ja rinta riemuisena sykkiköön! Ja niinkuin tuo savupatsas päivää kohti kohoaa ja ilmaan haihtuu, niin kohotkoon toivomuksemme taivaan kaaren takaisten luo.

Sykkivin sydämin, riemuisin mielin ja suut ja silmät hyväksyvässä hymyssä otti uhrikansa osaa tietäjän rukoukseen ja kiitokseen.

(Juhani Aho: Panu.)

YHTEISKASKEN KAADANTA.

Kiven päällä uhrivaaralla seisoo Panu uhrien päätyttyä, miehet ovat kokoontuneet hänen ympärilleen ja hän puhuu heille näin asiasta, jota on kauvan mielessään hautonut, mutta jonka ilmaisemiseksi hän vasta nyt katsoo sopivan tilaisuuden tulleen: -- Karjalan miehet, miehet Panujen heimon ja heimojen kaikkien muidenkin! Uhrattu on jumalille ja puolellemme on haltijoita lepytelty. Ei ole miesmuistiin tällä vuorella näin suuria lahjoja tehty eikä näin runsaita antimia annettu. Hyvitetty on haltijain mieli, mielellä hyvällä on uhrit otettu vastaan, ihanan ilman on Ukko antanut ja savun kohtisuorana taivaalle kohottanut. Siitä olkoon mielemme iloinen!

-- Iloinen on siitä mielemme, Panu, että hyvin osasit uhrit otollisiksi laatia! säestää Ilpo.

-- Aika on nyt käydä nuorison kisakentälle karkeloimaan ja vanhain ilovirsillä virkisteleimään, sillä siitä käy haltijain mieli hyväksi ja herttaisin silmin he ihmisten ilonpitoa pyhällä vuorella katselevat, kuuntelevat. Mutta ennenkun huvihuilut puhaltamaan panemme, pitäkäämme totinen tuuma, pankaamme miesten neuvo käymään miesten asiasta.

-- Mikä on mielesi, Panu? Puhu, sinua kuuntelemme.

-- Tämä on tuumani, joka on kauan mielessäni kytenyt, tuon nyt tuleen puhallan, kohentanette, kun tahtonette, -- kun ette, siihen sammuttanette! -- Hyvä oli riistavuosi tämä, hyvä kaupan vuosi, kaiken vuosi. Hyvä oli Tapio lapsilleen, joita suosii ja joille mielensä leppeänä asustaa. Mutta oikullinen on hän isäntä, emme tiedä taata tuuliansa, milloin myötä puhaltavat, milloin vastaan. Yhtenä vuonna ylenmäärin antaa, toisena kaiken viljan kadottaa. Hyvä on Tapio, mutta vielä parempi sitäkin Pellervo. Kun kourallisen siementä maahan kylvät, antaa välistä vuoden viljan. Katsokaa, miten Savon miehet Kontojärvellä elävät ja hyötyvät. Kaskia kaatavat, polttavat ja kylvävät, viljan Viipuriin soutavat, hyvät hinnat kotiin tuovat, äveriäinä elävät! Miks'emme mekin, Karjalan miehet, viljaa Viipuriin vietäväksi kylväisi! Hyötyvät ovat hongikot ja hikevät lehtomme vesien varsilla, niitä jo Kontojärven kansakin himoiten katselee. Mutta ei ole apua joka miehen pienestä puurojauhokaskesta, tuskin omaksi leiväksi riittää. Suuri hakatkaamme kaski, koko heimon yhteinen kaski miehissä kaatakaamme; yhdessä sen poltamme, vierrämme ja kylvämme, ja yhteen aittaan viljan korjaamme ja sen miehiä myöten ja'amme. Se on tuumani!

Kun ei kukaan mitään virkkanut, jatkoi Panu:

-- Käykäämme kirveinemme jo huomenna metsään! Ennen juhlapäivät haarikoita kallistellen vietimme, nyt ne kirveitä keikutellen viettäkäämme, suuri aukeama korpeen hakatkaamme! Sanokaa mielenne, miehet!

Kuului ääniä miesjoukosta:

-- Mitä Tapio sanonee, jos tanhuansa poltamme?

-- On Tapiolla tanhuvia! vastasi Panu, kädellään metsiä ja maita osoittaen.

-- Vaan jos sattunee asumuksensa siihen, mistä metsän kaadamme? virkkaa toinen.

-- Paikan olen katsonut ja siitä arvan mieltä kysynyt, eikä ole siinä Tapiolla taloaan. Tuolla vastapäätä Lehtoniemen rinteellä, esi-isäin vanhalla kaskipaikalla, siellä on kasken paikka parasta lajia.

-- Kyllä Panu paikat tietää ja osaa arvan ajatukset!

-- Osanneehan Panu, osannee, mutta syttyy tuleen salo, ryöstäkse kulo käsistäsi, etkä tiedä minne karkaa.

-- Saataneehan tuli sammumaan ja onhan saloja palamaankin, paremmin heinää kasvaa ja helpompi on metsän kävijän kulkea.

-- Heitämme sen asian Panun haltuun, lie hänellä taikoja tulellekin.

-- Mitä miehet arvelevat? kysyy vielä kerran Panu.

-- Ei ole tyhmä tuumasi, voipi kasvaa vilja runsas, mutta miten kaukaisten paikkain miehet tänne tullemme kaatamaan ja polttamaan?

-- Niinkuin metsällekin tulette ja niinkuin me taas vuorostamme hiihdämme riistan ajoon teidän saloillenne. Nyt kasken kaadamme, ensi kevännä sen miehissä poltamme, kun taas uhreillenne tulette. Jos Pellervo nyt meille onnea antaa, käymme toiste teidän korpianne kaatamaan. Vuoron Karjalan kankaat viljelemme emmekä päästä vierasta maillemme, emme halmeillemme. Hyödymme, rikastumme, ei köyhyys paina, ei puutetta tule, vaikka Lappi metsän karjan veisi.

-- Hyvä on tuumasi, Panu! Minä tulen, vaikk'eivät muut tulisi!

-- Tulen minäkin!

-- Koetamme, sitten näemme! -- Emmehän tässä mitään menetä. Huomenna olisi karkelopäivä nuorten ja meidän vanhain maljojen edessä istuminen. Siirtäkäämme ilot ja karkelot ja juomingit tuonne vastaisen vaaran rinteelle. Kirves kädessä siellä karkelemme, nuorukaiset ja neidot kassaroita heiluttavat.

-- Ja Jorma kannelta soittaa!

Jorma ei ollut tähän saakka mitään virkkanut.

-- En minä haltijain uhripyhiä häpäise arkitöihin menemällä.

-- Vanha on Jorma ja viisas, mutta viisaampi on vielä haltija ja paremmin etunsa ymmärtää. Yhtä uhria on kasken kaadanta, kun se haltijan hyväksi koituu. Karjalan kansalle kun siitä kerran valta kasvaa, kasvaa haltijainkin valta. Miksi ristinkansa niin hyvin elää, miksi Kiesuksensa voimat varttuu? Anna meidän saada sama valta, niin ei ole tarvis haltijamme väistyä. Kontokoskella on kirkko Kiesuksella, missä meillä ennen oli uhripyhättö. Kaskensa siihen kaasivat ja siihen jäivät. Olisi meillä ollut siinä heitä ennen kaski, ei olisi väistytty eikä haltijamme ollut pakko perästä tulla.

-- Sanoin mieleni, kun kysyitte... pidän oman pääni, pitäkööt muut omansa, virkkoi Jorma.

-- Koetammehan, koetamme!

-- Hyvä siitä sukeuu!

-- Lähdemme heti kaskea kaatamaan! huusivat herkkämieliset miehet yhdestä suusta.

-- Teemme talkoot, ett'ei moisista ole ennen kuultu!

-- Tullette, jotka tahtonette osalle päästä. Niinkuin metsän viljan ja'amme jousia myöten, niin ja'amme maan viljan kirveitä myöten.

-- Kaikki tulemme!

-- Heti lähdemme!

-- Hetikö lähtenemme, vaiko huomisaamuna?

-- Yöllä on viileä lehdossa liehua.

-- Olkoon päätetty!

Päätetty on Panun tuuma, hyvä tuuma, ja tyytyväisin mielin astui hän alas kiveltä.

Kun Panu yön tultua palasi kylään, soivat siellä kanteleet ja pillit, nuoriso karkeli Panulan tanhualla ja vanhat miehet kellettelivät penkereillä maljain ja haarikkain keskessä olutta ja simaa ryypiskellen.

Mutta kun Panun näkivät tulevan, ottivat he hänet ilohuudoilla vastaan, ylistivät hänet ikihyväksi, kirveensä tempasivat ja olivat heti valmiit kaskimaalle lähtemään.

-- Yön kun miehissä riehumme -- olivat keskenään tuumineet ja sen nyt Panulle ilmaisivat -- niin on aamulla metsä jo maan tasalla ja huominen päivä on karkelon ja ilon päivä koskematon!

Ja siitä kaikki kaskimaalle hankkiutumaan. Kirveet olalla he rantaan riensivät ja siitä itsensä salmen yli soudattivat. Laulaen, soittaen ja iloa pitäen siirtyi uhrikansa täysissä venheissä tyyntä järven pintaa pitkin Lehtoniemen nenään, josta Panu heidät hakkauspaikalle opasti, itse edellä kulkien.

Hyötyvää lehtoa, raitaa, pihlajaa, tuomia ja pajuja kasvoi niemen nenä ja ranta kahdenpuolinen. Maan yletessä muuttui metsä koivikoksi, sitä komeammaksi, kuta ylemmäksi tultiin kukkulalle, joksi maa niemen keskikohdalla kohosi, mutta kukkulan takana maan puolella kohoili kuusia ja honkia lehdon sisästä, ja etäämpänä alkoi havumetsä suureen saloon yhtyen.

Kukkulan korkeimmalle kohdalle johdattaa Panu miehet; siinä suuren koivun ympärillä, joka itse käen kukkumapuuksi pyhitetään, osoittaa hän jokaiselle puun, mihin ensin kirveensä iskeä. Vuolasee Panu sitten koivun alle palan hopeaa, toisen kultaa ja metsänväeltä ja Tapiolta anteeksi anoo. Ei sano puita omin lupinsa ottavansa, ei arvan kysymättä kaatavansa. Eikä ilmaiseksi ota eikä ainaiseksi, lainaksi lehdon ottaa, uudet puut ja paremmat siihen sijalle kasvattaa. Siihen kun kaski kaatuu, hyvä on teirien, riekkojen ja metsojen rytöjen alla pesiä ja poikiansa piilotella. Kun laiho kasvaa, ei lopu jänöltä helpeinen ruoho, ja kun ohra olkea työntää, tulkoon hirvi vasikoinensa osansa ottamaan. -- Emme itse isoa osaa himoitse, emme suuren saaliin toivossa koivujasi kaada, sinulle kaadamme, Tapio, sinun mieliksesi, Mielikki, siinä on kukkaisella aholla kevyt impiesi ilakoida, kun itse tämän koivun alla istut ja käkesi latvassa kukkuu.

Ei Panu ylen totisin suin puhunut, hymy parran alla piili ja ilo silmissä säteili. Ja noin puhuttuaan puoli runoon iski hän kirveensä koivuun ja samoin tekivät muut.

Iloiset tuli siitä illatsut ja iloiset öitsyt miesten paitahihasillaan heiluessa ja naisten tullessa jälestä vastoja ja kerppuja taittaen ja tyynenä, valoisana kesäisenä yönä työmiesten iloksi laulellen. Kaatui vanhoja rosoisia koivuja, joiden ympäri ei miehen syli ylettynyt, kaatui ikihonkia sikin sokin yhä kasvavaksi röykkiöksi, suunnattomaksi kaskeksi kukkulalta alas niemen kärkeen päin ja korven puolelle päin. Tuon tuostakin pyrähti lintuja lentoon tai lähti jänö tiehensä hippasemaan, mutta ei ahdistettu lintuja eikä jänöä hätyytetty -- rauha täytyi nyt Tapion karjalle antaa. Ja tuon tuostakin jätettiin joku suurempi puu pystyyn käkien kukkumapuuksi ja kokkojen leposijaksi.

Ylinnä muita liehui Panu ja välkkyi hänen kiiltävä kirveensä muita vinhemmin singotellen lastuja ympärilleen kuin myllyn ratas veden pärskyä. Niin oli mielensä kiihkeä kuin sotilaan, joka voitollisena temmeltää pakenevassa vihollislaumassa sen viimeistä vastustusta murtaen. Hyvin olivat kaikki hankkeensa käyneet, kaikki häntä kuulivat ja kaikki tottelivat.

Kun aamu valkenee ja aurinko nousee, on kaski kaadettu, metsä avattu, iso aukeama lohkaistu suunnattoman salon niemeen. Siihen, minne ei metsän sisään näkynyt muuta kuin taivasta palanen puiden latvojen läpi, näkyy nyt vihertävä uhrivaara ja sen niemitse siintävät selät.

Istuivat miehet aamun tultua keskelle kaskea käkikoivun alle einettä nauttimaan, jonka naiset olivat heille valmistaneet. Uuvuksissa olivat jäsenet oudosta työstä, mutta mieli oli hilpeä työaloja tarkastaessa.

Kukahti silloin aamukäki pyhältä vuorelta. Paljastuivat kaikki päät ja Panu virkkoi:

-- Onnen käki, Karjalan onnea kukkuu!

Kauan kukkui pyhän vaaran käkönen yhteen menoon. Mutta kun viimein lakkasi, tarttui sen säveltä jatkamaan toinen käki koivun latvasta keskeltä kaskea.

-- Onnen käki, kaskemme onnea kukkuu!

(Juhani Aho: Panu.)

METSÄNKÄVIJÄ.

Vinha ukko Jorma eleli omia aikojaan omassa salvamassaan metsäsaunassa vähän matkaa Panulasta. Ilta- ja aamupuhteet hän verkkoja kutoi, ansoja punoi, suksia valmisteli ja nahkoja muokkasi, eikä kellään ollut verkot niin hienot, ansat niin näpsät, sukset niin sujakat ja nahkat niin puhtaat. Päivät hän metsissä hiihti pyydystellen jäniksiä ja metsäkanoja langoilla ja loukuilla ja kettuja raudoilla, ja läpi talven oli hänen latunsa auki, kulkien ensin järven yli, sitten erään lahden pohjasta metsään upoten ja noudatellen puron vartta, kunnes vei pienen jyrkkärantaisen metsälammen luo, jossa oli hänen pyydysmaansa ja jonne eivät muut kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan käyneet ansojaan virittämään. Vaikka olikin Jorma-ukko useimmassa asiassa toista mieltä kuin heimon johtajat, suosi häntä hänen sukunsa, sillä oikeat olivat usein ukolla tuumat, aina hän nuorten iloissa soitteli ja lauloi, opetti muillekin laulujaan ja jakoi tarvitseville saaliistaan sen, mikä itseltä tähteeksi jäi.

Oli vielä varhainen aamuyö, kun Jorma majansa ovella asetti sukset jalkaansa ja valmistautui pyydyksilleen lähtemään. Kontti selässään, kupeellaan jousi ja kädessä sauva solahutti hän alas tuttua latuaan järven jäälle. Ketterästi nouseskeli vielä vanhuksen jalka ja säännöllisesti loksahteli suksi ennen tehdyn ladun kovaan pohjaan. Aamu oli kirkas ja kylmä ja tähdet leimusivat taivaalla revontulten kanssa kilvan. Kun mäen antama vauhti loppui ja sileä jää oli alla, hiljeni hiihtokin ja verkkasata kulkua eteni iäkäs suksimies tarttuen tuumiinsa kiinni, jotka näin aamusta päivin aina olivat virkeimmillään.

-- Paha on, kun ei nykykansa enää kallista korvaansa Wäinön viisaudelle, joka sananparsiin puki ajatustensa aarteet ja soiton ja laulun opetti. Pilkaten hänestä puhuvat, Panu itse kaikista pahimmin. Hyvähän saattaa olla kaupan mies ja hyvässä kurissa pitää kansaa, mutta ne sen taiat ja temput, jotka Wäinön tietojen rinnalle asettaa -- julkeata se on ja häpeä se on, ja kerran jumalat kostavat. Ei nykykansa osaa jumalien kera seurustella eikä haltijain tahtoa tajua. Luulevat Tapiota ja Mielikkiä ahneiksi pohatoiksi, jotka ihmisten tavaroita himoitsevat, kultaa, hopeaa, ja herkkuisia uhreja kysyvät. Eivät ne sitä kysy, kysyvät tuota, miten mieli on herkkä, miten heitä sydämessäsi hyvittelet ja miten rinnassasi hellänä pitelet -- niille näyttäytyvät ja mielihyvänsä hymähtävät. Eivät kaikille näyttäy, vaikka mitä temppuja tekisivät ja mitä antimia tahansa eteensä levittäisivät. Sille, joka osaa oikein katsoa, ilmaantuu haltija siinä, missä et luulekaan. Vaan ei osaa nykykansa enää haltijata huomata.

Jorma oli hiihtänyt joen poikki ja läheni rantaa, joka korkeana metsäisenä rinteenä kohosi hänen edessään muodostuen vähitellen kaitaiseksi lahdeksi, minkä pohjassa oleva puro vei syvemmälle metsään.

-- Haltija on kuin otus metsässä, jatkoi hän mietteitään, saattaa olla lähellä, saatat kulkea ihan ohitsensa etkä huomaa, ennenkun jo on pakosalla, -- voi katsella sinua kuin metso puun mallosta ja säikäyttää sinua pääsi päältä lentoon lähtiessään; jälkeensä lähdet, vaan et enää saavuta.

Mutta mikä siinä on, ett'ei nykyisen kansan silmä näe haltijata niin hyvin kuin niitä ennen nähtiin, jolloin heitä joka oksalla istui, jolloin joka aholla iloaan pitivät? kysyi Jorma itseltään, kun latu vei hongikkoon, jonka katon läpi tähdet tuikkivat. Paljon oli Jorma sitä miettinyt... lie siinä syy, että silmä on huijennut metsänväen aarteita liiaksi tähysteltäessä. Ei huolita Tapiosta, vaan hänen tavaroistaan. Tapetaan kaikki, mitä eteen ilmaantuu. Siitä jumala työlästyy ja riistansa arkiuttaa. Ei metsän ukko itsekään teurasta karjastaan enempää kuin tarvitsee. Niin tehtiin ennen ja niin teki Jorma vieläkin. Kun oli tarpeekseen saanut, nosti loukkunsa puun oksaan ja viritti taas, kun tuli puute. Aina sai hän siten, mitä tarvitsi. Siinä se oli. Mutta oli se siinäkin, että vaikka heimo tietäjänsä Panun käskemänä suuria uhria suitsutteli, eivät metsämiehet Mielikin mieltä lepytelleet, niinkuin esi-isäin oli tapana. Eivät puhtoisimpiinsa pukeuneet, eivät lauluilla lumoilleet, vaan rumilla Lapin taioilla pettääkseen pyysivät.

Mielikki rakastaa sitä, joka metsälle lähtiessään hienoimman paitansa ja kauneimman kauhtanansa yllensä pukee ja uusimmat kenkänsä jalkaansa vetää eikä haisevissa vaatteissa hänen siistityissä huoneissaan värjöttele. Mutta enin kaikesta ihastuu salon emäntä metsämieheen, joka hänen tyttäriensä iloksi virtensä virittää.

Eikä sitä kertaa hiihtänyt Jorma metsässä, ett'ei jotakuta vähää hyräillyt:

"Mielikki metsän emäntä, Metsän muori muoto kaunis, Lyöte lykkyvaattehisin, Antipaitoihin panete, Sormet kullan sormuksihin, Käet kullan käärehisin, Pää kullan vipalehisin, Tukka kullan suortuvihin, Korvat kullan koltuskoihin, Kaula helmihin hyvihin."

-- Eihän se minun ääneni enää metsässä kajahda, mutta tarkka on korva metsän väellä, kyllä kuulevat, kun tahtovat...

"Tuo'os metsä tuonnempata, Etsiös etempätäkin, Saata tälle saarekselle, Tälle kummulle kuleta, Saata poikki salmistakin, Vetele vesien poikki."

Aamu alkoi vähitellen kuultaa puiden läpi. Pakkanen oli kiihtynyt ja tähdet liekehtivät niinkuin olisivat vilun käsissä hyppineet. Jorma oli puron vartta noudatellen tullut lammille, josta puro lähti. Lampi oli korkeiden harjujen välissä ja kasvoivat sen rinteet tuuheata lehtimetsää ja toisin paikoin sakeata näreikköä. Puron niskassa oli lumen alla patoja, sillä keväisin tulvaveden aikana oli purossa Jorman paras kalastuspaikka ja lähellä sitä havumaja suuren kuusen alla, johon hän oli talviteloilleen ripustanut pyydyksiään: vitsamertoja, ongenvapoja, linturihmoja ja loukkujen lukkoja. Aina pistihe Jorma sitä kautta kulkiessaan, ennenkun edemmä meni, katsomaan, olivatko kaikki paikoillaan. Ja aina uhrasi hän puunsa alle palasen hopeaa, toisen vaskea. Ei ollut nyt viimeisestään muuta muutosta tapahtunut kuin että jänö oli käynyt puun juurella tepastelemassa ja kettu sen jälkiä nuuskimassa. Päivä oli valkenemistaan valennut ja metsässä alkoivat sen eläjät liikkeelle lähteä. Palokärki huuteli, oravat kurahtelivat ja ylhäällä harjulla kukerteli teiri toverejaan houkutellen. Jorma nousi suksilleen ja lähti pyydyksiään kokemaan. Lammin rannalle pajukkoon oli hän laittanut riekkopihan risuista. Kaksi valkoista kanaa oli käynyt lankaan. Ylempänä rinteellä olivat jänislangat maahan kaadettujen haapojen ympärillä. Puolikymmentä lankaa oli Jormalla vireessä ja kahteen oli käynyt. Mutta kokonainen karja niitä näytti vielä olevan jälellä, tantereeksi oli lumi haapojen ympärillä polkeutunut. Jorma myhäili siinä jänöjen yöllistä temmellystä, myhähteli hangen pinnalla kelluvia papanoita ja siististi nakerrettuja haavan oksia, joissa näkyi hampaitten sijat ja milteipä hennon turpasenkin jälki. Kohta olivat kaikki hipleimmät ja hienoimmat oksat jyrsityt, uutta elämistä pitää antaa... ja Jorma kaatoi maahan muutamia vereksiä haavan vesoja lehdosta. Keskelle aukkoa oli jäänyt saareke haapoja ja pikku näreitä. Tuuheimman näreen juuressa vilkkuivat nytkin nuo ruskeat silmät ja mustat korvan päät, jotka siinä olivat koko talven näkyneet. Se oli suuri, kesy jänis, joka ei koskaan käynyt pyydykseen, loikkasi aina loukkujen yli ja liisi langat. Milloin tahansa olisi Jorma saanut sen nuolella makuukseensa kolkatuksi, mutta ei kolkannut asentojänistä, jolla oli siinä kotonsa; ja hän alkoi uskoa, että se on haltijan jänis, kun ei pyydykseen mene, saattaa olla haltija itsekin, jota jos hätyyttää, kaikoo muille maailmoille ja vie kaiken riistan mukanaan. Ja varovasti, ett'ei pyhä elävä turhaa pelästyisi, vetäytyi Jorma viidakkoon ruskeain silmäin häntä seuratessa ja mustakärkisten korvain hörhällään seistessä.

Koettuaan pyydyksensä vei Jorma saaliinsa suuren majakuusen alle lammin rannalle ja ripusti ne puun oksaan niin korkealle kuin yletti. Sen tehtyään läksi hän Karin mökille hiihtämään.

Korkean hiekkaharjun selkää hän hiihteli, joka kahden suon välitse kulki. Pitkät hoikat hongat pyrkivät rinteiden alta aina sen tasalle kohoamaan. Alempana oli metsä sakeaa, mutta harjun selällä harvempaa ja puitten välitse näkyi etäisiä vaaroja. Karin mökki oli siellä vuoristossa korkeimman vaaran vierteellä, mistä savupatsas ilmaan suitsusi.

Ei ollut nuoressa kansassa Jorman mieleisiä miehiä muita kuin Kari. Kari oli puhdas poika, äitinsä kanssa kahden eleli. Ei kukaan osannut Jorman mielestä niin laulaa ja soittaa kuin Kari. Kaikki Jorman laulut oli hän oppinut ja uusiakin hän sepitteli, niin soinnukaita, ett'ei aina isän vanhoista virsistä eroittaa tiennyt; vanhoillaankin oli niitä vielä Jormankin pitänyt ruveta oppimaan, niin ne häntä viehättivät. Puhdas oli poika sekä mieleltään että tavoiltaan ja taisi ja tahtoi metsolaa miellytellä, niinkuin Kalevan miesten ennen oli tapana. Ei hänkään taikoihin ja temppuihin luottanut, sanaan uskoi ja sanaa viljeli ja Wäinön tietoa piti tiedoista korkeimpana.

Kun Jorma oli harjun selkää kappaleen hiihtänyt, kohahti yhtäkkiä hiihtäjän edestä iso metso lentoon. Kuulostettuaan, minne se asettui, lähti Jorma jälestä hiihtämään. Ollakseen oikein varma siitä, ett'ei metso keksisi häntä ennen kuin hän metson, laskeutui ukko suksiltaan, heitti pois tuuhean ketunhäntähattunsa ja hiipi metsästysintoa palaen sinnepäin, minne metso oli lentänyt. Korpi oli sakeaa, puut korkeita ja tuuheita ja tiheimpään kuuseen lentää Tapion kukko, katselee sieltä maurottaa, pää kallellaan ja nokkaansa väliin hiaisten huomatessaan puitten juurilla paarustelevan vaanijan, joka ei näe, vaikka hänet nähdään. Liika laiska on lentoon lähtemään raskas lintu, puun maltoa vain kiertää sitä mukaa kuin toinen puuta kiertää. Mutta jo on Jorma saanut vihiä linnusta, ei pysäytä kulkuaan, vaan virittää salaa jousensa, maahan painuu mättään taa ja tähtää, mutta ei ennätä laukaista, kun suhahtaa ilmassa ja Jorman varma saalis vieraan nuolen lävistämänä tulla rumistaa puusta alas.

Eihän ole Jorma kiivas mies eikä kiroisa, mutta kun ei ole vielä ennen sattunut, että toinen hänen saartamansa riistan viepi, niin jo kirasee hän metsään ja kysyy, kuka lempo se siellä hänen lintujaan ampuu.

Ei kuulu metsästä vastausta ja Jorma rientää anastamaan otusta, jonka hän pitää omanaan, oli ampuja kuka tahansa.

-- Eläpä vie toisen lintua! kuulee hän tutunomaisen äänen sanovan ja kun kääntyy jälelleen, näkee hän Karin astuvan esiin paksun puun suojasta.

Jorma on olevinaan vihainen ja tiuskasee:

-- Minun on lintu.

Karikin on olevinaan tiukkana ja vastaa:

-- Sen on lintu, joka linnun ampuu.

-- Sen se on, joka löytää ja saartaa!

Mutta sitten he molemmat nauramaan ja kättelemään.

-- Lähdemme lintuun vielä, ehdotti Kari. Kierrämme vaaran ja menemme toiselta rinteeltä kotiin.