Part 3

Molemmat riensivät niitä neljää kohti, vaan soittelo muutti vähän luontoansa, se helisi niin, että kielten ääntä ei kukaan tainnut kuulla.

Sisarukset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä syleilyllä, ja syvä, rajaton ilo leimahteli heidän silmistänsä.

Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen kasvoillani ja -- heräsin.

(A. Oksanen: Säkeniä.)

SUOMETTAREN KOSIJAT.

Oli ennen neiti nuori, Läksi lehmien ajohon, Ajoi lehmät suota myöten, Löysi suolta sorsalinnun, Tavin rannalta tapasi.

Kantoi sorsansa kotihin, Syötti, juotti sorsaistansa, Sorsa suorivi pesäsen, Muni kultaisen munasen.

Hierelevi, hautelevi, Muna muuttui neitoseksi. Mikä neielle nimeksi -- Sorsatarko, Suometarko? Ei ole sorsatar soria, Suometar nimi soria.

Oli aikoa vähäsen, Kului kuuta viisi, kuusi, Neito kasvoi kaunihiksi, Yleni ylen hyväksi, Kolmet sulhaset käkesi, Yheksiset ylkämiehet: Kulki Kuu, ajeli Päivä, Kulki kolmas Pohjantähti.

Tuli ensin Kuu kosija, Tuli kullassa kulisten, Hopiassa helkkäellen: "Tuleppas minulle, neiti, Lähe pois talosta tästä, Hopeaisihin tupihin, Kultaisihin kammioihin!"

Eipä neiti mennytkänä, Tuon neiti sanoiksi virkki: "Tok' en Kuulle mennekkänä, Kuull' on kumma katsantonsa, Muotonsa monennäköinen: Milloin kaita kasvoiltansa, Milloin liiaksi leviä; öill' on kurja kulkemassa, Päivällä lepeämässä, Ei taia taloa tulla".

Tuli toinen, Päivä poika, Tuli kullassa kulisten, Hopiassa helkkäellen: "Tuleppas minulle neiti, Lähe pois talosta tästä, Hopeaisihin tupihin, Kultaisihin kammioihin!"

Eipä neiti mennytkänä, Tuon neiti sanoiksi virkki: "En mä Päivälle menisi, Päivä se pahantapainen Kesän vaivasi varilla, Talven paahtoi pakkasella; Heliällä hein'ajalla Antoi ainaiset satehet, Kallihilla kaur'-ajalla Teki pouat ponnettomat."

Tuli poika Pohjantähti Kullassa kulisematta, Hopiassa helkkimättä: "Tuleppas minulle, neiti, Lähe pois talosta tästä, Kultaisihin kammioihin, Hopeaisihin tupihin!"

Neiti vasten vastaeli: "Taianpa tähelle mennä, Tähti se hyväntapainen, Talossansa aina tarkka, Koissahan ylen koria, Otavaisten olkapäillä, Seitsentähtisen selällä."

Vieähän Tähen hevonen, Tallihin talutetahan, Hienot heinät heitetähän, Kauravakka kannetahan; Tähti tuoahan tupahan, Päähän pöyän laitetahan; Tuoppi tuoahan olutta, Mettä kannu kannetahan: "Syöppä, juoppa, Tähti kulta!"

"En taho syöä, enkä juoa, Kun en nähne neitoani; Missäp' on minun omani, Kussa Suometar soria?"

Suometar soria neiti. Itse aitasta sanovi: "Sulhoseni suotuseni, Ylkäni ylimäiseni! Anna aikoa vähäsen, Aikoa isottomalle, Emottomalle enempi; Ei mua emoni auta, Oma vanhin valmistele, Auttavat kyläiset eukot, Kylän vaimot vaatehtivat, Kylmä on kyläinen toimi, Valju vieraan vaatehtima."

(Kanteletar.)

UHRIVAARA.

Ison selän pohjukassa Savon ja Karjalan rajoilla oli Korpivaaran suuri karjalaiskylä. Kahtaalta tulevat ylimaiden vedet muodostivat korkean vuorisen niemen, jonka juuressa mantereen puolella kaitaa kannasta oli Panulan kaikkia muita isompi talo. Kesällä meni kaikkien koskia myöten kulkevain tie siitä sivu ja talvella toivat siihen kaikki suksenladut ja porotiet. Kaikki liike, mikä Venäjältä ja Vienasta kulki Suomeen, kävi tästä ohitse.

Korpivaaran kylä oli ammoisista ajoista ollut kaiken pohjoisen Karjalan keskusta ja yhtymäpaikka. Siinä he keskinäiset kauppansa kävivät ja siihen kokoontuivat jokavuotisia uhrejaan viettämään.

Tietäjäsuku, joka niemen talossa asui, oli niin vanha, ett'ei sen alkujuurista vanhimmatkaan miehet tainneet selvää tehdä. Arveltiin sen siinä asuneen satoja vuosia aina siitä alkaen kuin lappalaiset järven rannoilta karkoitettiin ja karkoittajat vakinaisen asumuksen laativat. Se oli rikastunut metsänkäynnillä ja turkisten kaupalla, mutta maanviljelykseen ei vielä oltu suuremmassa määrin perehdytty, kun maat olivat vuorisia ja soisia. Siellä täällä rusotti joku pieni kaski vaaran rinteellä, mutta peltoa ei ollut ollenkaan, ei Panun talon ympärillä eikä muuallakaan. Suurimman rikkautensa ja mahtavuutensa olivat Panut kuitenkin hankkineet tietäjä-ammatillaan. Panulan isäntä oli aina, niin kauvan kuin muistettiin, ollut taikuri. Kaikki olivat he olleet kuuluja noitia, muutamat kuuluja kautta koko Karjalan. Kotipuolessa kerrottiin lukemattomia taruja vanhain Panujen taidosta. He osasivat sairaita parantaa paljaan sanan voimalla, ja jos tarvittiin, myöskin terveet ihmiset tai eläimet sairaiksi saattaa. Metsästys-, kalastus-, karja- ja kauppaonnea he jakoivat kaikille tarvitseville, eikä kukaan viisas ja mielevä mies lähtenyt pitemmälle matkalle käymättä vaaroja vastaan varautumassa Panunniemessä. Tulevia asioita tiesivät he arpaseulan ja taikarummun avulla ilmoitella, varkaita ilmiantaa ja varastettuja tavaroita takaisin tuottaa. Silmä oli Panuilla terävä ja sen luonti niin voimakas, että kerrottiin rohkeimpainkin sitä vavahdelleen. Mutta kuta kauvempana heistä kerrottiin, sitä suurempia sanottiin heidän tehneen. Sanottiin heidän osaavan oman haamunsa muuttaa, tekeytyä karhuiksi, susiksi, kotkiksi, käärmeiksi, jopa ankeriainakin järvien poikki uiskennella. Lapin kuuluisimpiin noitiin heitä verrattiin, vaikk'eivät voineetkaan loveen langeten ja tainnoksiin heittäytyen antaa hengen ruumiista irrallaan vaeltaa ja sen sinne aikansa oltua taas palata näkemiään kertomaan. Mutta loihduissa ja sanainsa voimassa olivat he Lapin noitia etevämmät.

Monet olivat ne tarinat, joita kerrattiin Panujen ja lappalaisnoitain välisistä taisteluista. Kerrankin olivat muuan vanha muinainen Panu ja lappalainen olleet kalassa toinen toisella puolella järven. Lompsalo oli lappalaisen nimi ja oli hänellä seita niemen nenässä, jossa kalasti ja jota palveli. Mutta Panulla ei ollut seitaa eikä hän semmoisia lähitienoillakaan suvainnut, kun tiesi sen pilaavan kalaonnea. Silloin meni Panu salaa yöllä ja särki seidan. Lompsalon kalaonni katosi, mutta nyt sai Panu kaloja niin runsaasti kuin tahtoi ottaa. Uuden rakensi Lompsalo seidan ja paransi oman onnensa, pilasi toisen. Vielä senkin repi vihollinen. Mutta silloin suuttui Lompsalo ja vaati Panun taisteluun korkealle vuorelle, jossa oli sanan voimalla tapeltava, loihtuja ja taikoja tehden. Panu suostui vaateeseen ja varasi parhaat sanansa ja tietonsa terävimmät. Mutta Lompsalo pukeutui porohäräksi ja aikoi sillä tavalla yllättäen säikäyttää luonnon Panulta. Mutta Panu seisoi jo vaaran laella valmiina ja kun näki poron juoksevan vuoren rinnettä ylös, huusi hän: "Sinä olet Lompsalo!" Silloin muuttui Lompsalo siitä manauksesta takaisin omaksi itsekseen ja tunnusti itsensä voitetuksi, eivätkä lappalaiset sen kerran perästä rakentaneet seitojaan sinne, missä panulaiset liikkuivat.

Isästä poikaan kulki tieto ja oli yhä karttumaan päin, sillä he hankkivat sitä muiltakin tietäjiltä läheltä ja kaukaa, anastamalla heidän haltijansa joko väkivallalla tai ostamalla ottaen. Ei ollut tietäjän toimi perinnöllinen, mutta valittiin kuitenkin aina heimon yhteisissä käräjissä isänsä seuraajaksi Panulan vanhin poika, jolle isä parhaat ja salaisimmat tietonsa antoi perinnöksi. Mutta vaikka vanhin poika sai parhaat tiedot, pirahteli siitä muruja nuoremmillekin, jotka suvun kasvaessa eroilivat emätalosta ja rakensivat itselleen talonsa sen läheisyyteen, niin että vähitellen kasvoi kylä toisensa perästä järven rannoille kalaisimpien lahtien pohjaan. Yhtä heimoa olivat kaikki, mutta eivät etäisimmät talot enää pitkiin aikoihin olleet sukulaisuuden polvekkeista osanneet lukua pitää. Mutta pikkutietäjiä olivat kaikki panulaiset. Kannustaan osasi jokaisen talon isäntä kotitarpeikseen päristää, osasi kysyä arvalta neuvoa yksinkertaisimmissa asioissa ja loihtia ja vihoja parannella. Suvun vanhemmilla miehillä oli vielä useammilla oma määrätty tehtävänsä jokavuotisissa suurissa uhrijuhlissa; mutta ylimmäisenä uhripappina toimi aina Panulan isäntä.

Muissakin asioissa oli hän kansansa ensimäinen mies ja sen johtaja. Jokatalviset karhun tapot, suden ja hirven hiihdännät ja suuremmat kaupparetket hän järjesti ja ohjasi. Käräjissä hän oli ylimmäinen tuomari ja tuomion toimeenpanija.

Eikä missään talossa ollut soitto- ja laulutaito niin viljelty kuin Panulassa. Siellä ne enimmät laulut taidettiin ja siellä oli parhaat soittajat ja soittokoneet. Tuvan seinämällä riippui vanha kannel, jota sanottiin samaksi, minkä Wäinämöinen heitti rannalle Suomesta lähtiessään; toiset arvelivat sitä vain sen mukaan tehdyksi. Pitkät talvipuhteet suurissa tuvissa laulettiin ja soitettiin ja kisailtiin, sillä yhtä varakas kuin oli talo, yhtä vieraanvarainen se myöskin oli.

Mutta suurimman maineensa ja merkityksensä olivat panulaiset saaneet siitä, että he uhripaikkaa hoitivat ja pyhää vuorta vartioivat. Korpivaaran korkeimmalla kukkulalla oli tuuhean näreikön ympäröimänä tasanen kenttä ja sen keskellä suunnattoman suuri koivu, mikä näkyi peninkulmien päähän etäisimpien vaarojen harjanteille ja yli aavojen ulappain. Koivun oksille ripustettiin jumalalle uhratut turkikset, kalliit ostokankaat ja helyt kiitokseksi metsästyksen onnistumisesta ja onnistuneista kaupparetkistä, mutta sen juuresta pulppuavan kiiltävän lähteen pohjaan upotettu hopeakattila sai kullat, hopeat, vasket ja tinat. Koivun alla oli kivinen alttari, jonka edessä teuraat tapettiin ja jonka päällä ne pistettiin; alttarin ympärillä oli suuri kehä tasaisia kiviä, joiden päällä istuen tietäjät uhriateriansa nauttivat, mutta muu väki asettui niiden ulkopuolelle. Samain kivien päällä istuttiin käräjätkin.

Paikka oli pyhä ja pyhitetty oli koko laaja niemi kärestään alkaen aina siihen, missä metsä loppui nuolen ampuman päässä Panulan talosta. Ei saanut niemen rannoilla kalaa pyytää, ei vaaran rinteillä metsällistä ampua. Hiljaa, airoja kolistelematta soudettiin sen rantoja ja metsässä ei saanut huhuta eikä tulta virittää muuta kuin uhritulen uhrien aikana. Sillä vuori oli haltijain asuma ja Tapiolaisten käymäpaikka ja he tahtoivat siellä häiritsemättä lepäillä. Sinne ajoi Tapio karjansa, minkä tahtoi metsämiehiltä säilyttää. Kun hirvi ui lahden poikki tai ilves jään yli niemeen juoksi, turvautuen sen rotkoihin ja louhuihin, jotka yhdeltä puolelta veitsiviilo-kallioina veteen putosivat, tuli ajomiehen jättää riista rauhaan ja avopäin astua pyhän puun juurelle uhraamaan ja lepyttämään metsän haltijata siitä, että oli hänen elukkaansa ahdistellut. Siellä kukutteli Mielikki kaunisäänisimpiä käkösiään ja sinne vihelteli Tellervo pikku-karjansa: oravat, teiret ja pyyt. Mutta kun talon väki sattui simasuulle, ajoi se vuoren rinteiltä linnut lentoon ja pani kiirettä neljän jalan juokseville, joita silloin kaikki läheiset metsät vilisi. Itse olivat jumalat vuoren asunnokseen pyhittäneet. Vanha tarina näet kertoi, että kun ensimäinen Panu tähän asettui ja kysyi arvalta, mihin haltija tahtoisi uhrilehdon asettaa, niin vastasi arpa ja neuvoi valjastamaan nuoren poron, joka ei ennen ollut pulkan edessä ollut, ja ajamaan sillä, kunnes pysähtyi. Kuhun poro pysähtyy, siihen tehköön Panu karsikon. Valjasti Panu poron varsan ja hyppäsi pulkkaan. Hihnaton varsa kiiti kuin myrskytuuli ulos järven jäälle, laukkasi niemen vartta ja sen nenän ympäritse ja kun oli kierroksen tehnyt, heitti tiukan mutkan ja kiisi jyrkimmästä kohdasta vaaran rinnettä ylös. Jo luuli ajaja tuhonsa tulleen ja viimeisen päivänsä valenneen; kivet kipenöitsivät ja kaarna puista sinkoili. Mutta päästyään vaaran korkeimmalle kukkulalle pysähtyi poro korkean koivun alle, särpäsi vettä sen lähteestä ja kaatui kuoliaana sen partaalle. Siitä tiesi Panu vaaran ja niemen pyhitettäviksi ja pyhitti tässä lähteen ja koivun, ja uhrasi joka vuosi poron varsan sillä sijalla, missä haltijat olivat omansa ottaneet.

(Juhani Aho: Panu.)

UHRITOIMITUS.

Kevään tullen, kun kirret kankailta sulavat, kun mahla puun suoniin kihahtaa ja lehti luomensa aukasee, herää haltija eloon talvisesta unestaan, virkoo kuin perhonen ja pyrkii siivilleen. Ja silloin on sillä nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen ja silloin se vaatii uhrinsa ja otollisin mielin sen vastaanottaa. Silloin on suurien kevätuhrien aika.

Laumoittain on Karjalan saloilta rientänyt kansaa pyhää uhrivuorta kohti, jonka korkea koivu ja kuusiset rinteet näkyvät kauvas yli soitten, järvien ja toisten matalampain kukkulain. Toiset ovat tulleet järviä soutaen ja ylävesistä koskia alas viiletellen, toiset jalkaisin vanhoja uhripolkuja, jotka hiekkaisia harjanteita noudattelevat ja pitkospuita myöten suosalmekkeiden poikki oikasevat.

Yhtä mittaa, öin ja päivin, toitottelevat tulijain tuohiluikut saloilta ja vesiltä, pajupillit soivat ja leppätorvet lurikoivat. Täynnä ovat talot vieraita, tuvat, aitat, saunat ja ullakot.

Runsain uhrein ovat he tulleet, isoja uhrieläimiä suuremmat suvut tuoden, pienempiä pienet, eikä kukaan ole tyhjin käsin tullut, sillä hyvä on ollut vuosi ja suuret saaliit, ja on haltijalle annettava osansa.

Taitavasti oli Panu, suuri tietäjä ja heimonsa johtaja, metsästyksen järjestänyt. Eivät miehet yksitellen hiihtäneet, eivätkä taloittainkaan erän ajoon lähteneet, vaan kaikki heimon miehet yksissä tuumin ja yhteisen neuvonpidon mukaan. Miehissä otukset saarrettiin, nopeasti kävi ajo, kun ajajat vaihtuivat, toiset jälkeen rientäen, toiset vastuuseen ja huonoimmat hiihtäjät kaadetun riistan kotiin kantaen. Eivät karhut päässeet käsistä karkaamaan, uupuivat hirvet ja turkki nujerrettiin susien, ahmain ja ilvesten selästä. Ei ollut hätää eläessä, kun semmoinen mies heimon asioita johti.

Kaikki saapuivat nyt Panulaan härkineen, lehmineen, hiehoineen, lampaineen ja lintuineen, ja ne, jotka eivät voineet elävätä uhrattavaa kaukaisista kotipaikoistaan kulettaa, toivat muuta tavaraa, jolla vaihtoivat uhrieläimiä lähempänä asuvilta, niin että oli kuin markkinat Panulan tanhualla. Kaikki uhrattavat elukat vietiin heti tultuaan pyhälle vuorelle laitumelle, sillä niin vaati vanha taika, että uhrinaudan piti saada haltijain omaa heinää maistaa ja heidän omista lähteistään juoda, ennenkun se teurastettavaksi vietiin. Nuoret pojat, kirjavilla nauhoilla koristetut, pantiin pyhää karjaa paimentamaan.

Paljon oli työtä Panulla uhripäivän aattopäivinä. Panulan suuressa tuvassa otti hän vastaan sairaita, jakoi lääkkeitä, paranti, teki taikoja, kyseli arpaa ja sen vastauksia tulkitsi, möi taikakaluja ja kannuksia ja opetti uusia taikoja: uusia kalataikoja ja uusia karjataikoja tämän kesän varalle. Aamusta varhaisesta myöhäiseen iltaan hän tuvan peräpenkillä istui, ollen tuvan luukut sulettuina ja tuli takassa palaen. Ja yksi oli väijyvä vihollinen ja paha haltija, josta sanoi kaiken pahan tulevan: "Ristin-Kiesus, papin peikko, sitä vastaan kun varainnet, et muita vaaroja varanne".

Vaan jo rusottaa kevätaamu ihana. Yön lyhyen ovat laulurastaat uhrivaaran viidakoissa vihellelleet, aamun koittaessa yltyvät kaikki Mielikin käköset koivujen latvoissa kukkumaan. Hiirenkorvalla heloittavat koivut Uhrivaaran rinteillä, tyyni on taivas ja tyynet ovat vedet, keväistä voimaansa yli rantainsa tulvehtien. Ei ole uhrikansa hennonut silmää ummistaa. Kantelot rannoilla helähtelee, kirjavissa vaatteissaan parveilevat nuoret pihoilla ja penkereillä, siellä täällä syttyy risukokko palamaan ja toitahtaa tuohitorvi tulien äärestä.

Talonsa pihalla järjestää Panu uhrikulkuetta liikkeelle lähtemään. Eläimet ovat illalla kytketyt ja pihaan tuodut ja asetetaan kulettajineen ja ajajineen eturiviin. Uhrikarjan jälkeen asettuu Panu heimojen vanhimpain kanssa ja heidän jälkeensä muut miehet, kaikki puhtahimpiinsa valkeihin sarkakauhtanoihin puetut, jalassa uudet ennen käyttämättömät virsut. Yhdet heistä uhrikaluja kantavat: patoja, kattiloita ja hahloja, kuppeja, roppeita ja vakkasia, lusikoita ja kapustoita, jotka kaikki eri uhriaitassa Panulan pirtin perässä säilytetään ja sieltä vain uhrien aikana otetaan esille, toiset soittokaluja ja kannuksia. Mutta aseita ei ole muilla kuin Panulla ja hänen apulaisillaan uhrintoimittajilla, sillä ei saa kynttä terävämpää eikä hammasta purevampaa asetta kukaan pyhälle uhrivuorelle mukanaan viedä. Mutta jälkijoukossa, erillään muusta, ovat naiset ja tyttölapset, jotka saavat vain loitolta seurata.

Vaan on heilläkin uhrinsa, joita aikovat miehillä haltijain hyvitykseksi annattaa: on millä kesy kana tai muu lintu, millä elättijänis, millä käsin tehtyjä antimia minkinlaisia.

Yhä enemmän kirkastuu taivaan ranta päivän nousun pohjolassa. Jo heittää päivätär ensimäiset säteensä ylös aamupilviin ja ruiskauttaa sieltä niitä kimppusen pyhän koivun latvaan korkean uhrivaaran harjalla... hehkuu taivas, helottaa koivun latva ja vaaran rinteet, kirkastuvat vedet ja maat...

Helähtää vanhan Jorman kannel saattueen etupäässä, yhtyy siihen kanteleita jälkijoukosta ja toisia joukon keskestä; alottaa Jorma ikivanhan uhrivirren vapisevalla äänellään, joka pian peittyy miesten karkeiden ja naisten kimeiden äänien alle, ja kohta laulaa koko uhrikansa:

"Kuule meitä, metsän joukko, Tapio talon isäntä, Metsän kultainen kuningas, Mielikki metsän emäntä, Kaunotar valio vaimo Sekä kaikki korven kansa! Ukko pilvien pitäjä, Hattaroiden hallitsija, Ahti aaltojen alainen, Vellamo veden emäntä, Edellämme astukatte, Kupehella kulkekatte, Tulkatte ottamaan omanne. Uhrit kaikki kallihimmat, Lahjat suuret suotuisimmat."

Ulos Panulan pihasta kulkee jono, läpi uhriportin, joka on koristettu lehvillä, yli alavan niittykannaksen, jonka kahden puolen tyynet vedet välkkyvät, ja alkaa siitä nousta uhrivuorelle leveää polkua, joka milloin lehtoon katoo, milloin kulkee aukean ahon laitaa, milloin vie harvan, viileän hongikon läpi. Kuta korkeammalle kohotaan, sitä jyrkemmäksi käy tie ja viepi viimein pystynä törmänä ylös kukkulan laelle.

Tuohesta punotulla köydellä on uhrikenttä sitä ympäröivine puineen erotettu eri pyhätöksi, jonka sisälle miehet astuvat, mutta naiset ja tyttölapset jäävät ulkopuolelle. Maahan kumartuu Panu haltijan kuvan ja pyhän puun eteen ja kaikki muut miehet seuraavat hänen esimerkkiään. Panu nousee, lähestyy haltijan kuvaa, heittää hopearahoja kourallisen jumalan maljaan ja rukoilee, sill'aikaa kun muut miehet vielä polvillaan maassa odottavat:

"Annan kullat kuppihisi, Hopeat pikarihisi, Nämä on kullat kuun ikuiset, Päivän polviset hopeat, Aartehet on uhrikansan, Kullat kansan karjalaisen -- Sulle tuovat tuomisensa. Antimensa ensimäiset."

Uhrikentän keskellä, haltijan kuvan edessä on kivinen arina vuoresta itsestään yhdeksi paadeksi lohennut, jonka päälle on pinottu puita viisikannan muotoiseen kuvioon, tuohia keskessä ja tuohia halkojen välissä; puut ovat ukon kaatamista hongista pilkotut ja tuohet kiskotut pyhältä vuorelta. Uhriarinan edessä lepää ristiin pantujen puiden varassa pitkä riuku, johon nyt hahlat kiinnitetään ja hahlain koukkuihin kattilat uhrilihain keittämistä varten. Keskelle riukua uhrikiven kohdalle ripustetaan koko heimon yhteinen suuri uhrikattila ja kahden puolen sitä kylien, talojen ja yksityisten kattilat ja padat.

Uhritoimitus alkaa. Kattilat ja padat kannetaan vettä täyteen suuren koivun alla olevasta uhrilähteestä, tulet viritetään niiden alle ja uhrielukat talutetaan nuora-aitauksen takaa esiin.

Ensin tuodaan koko heimon yhteinen uhri, Panulassa kasvatettu nuori härkä, vanhaa rotua, jota polvi polvesta on tietäjän talossa kasvatettu ja jonka sukuperä on yhtä vanha kuin Panujen. Se asetetaan keskelle kenttää, vastapäätä uhrikiveä ja haltijan kuvaa. Panu asettuu sen eteen. Ilpo, hänen ystävänsä ja apumiehensä, on toisella puolella kaulaa, kädessä teurastuskirves ja toisella puolella on Patva, heimon miehistä vanhin, puukko kädessä, ja vähän syrjemmällä seisoo Panun poika Jouko, hopeinen vedellä täytetty malja kädessä.

Kääntyy Panu taas puolittain haltijan puoleen ja sanoo:

"Otollinen uhri ollos, Kelvollinen kaiken kansan, Jos vähän värähtelevi, Päältä vettä puistanevi."

Ottaa Panu maljan Joukon kädestä ja heittää sen sisällön jääkylmää vettä uhrielukan selkään. Elukka pudistaa nahkaansa ja otollinen on uhri, kelpaa sille, jolle se tarjotaan, ja heimonsa puolesta puhuu Panu, uhrieläintä osoittaen:

-- Hyväksi katsoit, haltija, uhrimme halvan, kuitenkin parhaan, minkä antaa taidamme kiitokseksi kaikesta, minkä meille soit... paljon soit, suuret annoit... vierasten vihoista varjelit, kirot kiersit, kiukut käänsit, katehet vitahan väänsit. Kalaonnen ison annoit, metsäonnen sitäkin isomman, kauppaonnen kaikista isoimman. Siitä sinua kiitämme ja siitä sinulle uhrit kannamme. Anna onnea vastaistakin... riista eteemme aja, kalat ainaisille apajille kutemaan kuleta, karjamme kasvata ja varjele... yhä isommat uhrit, yhä uhkeammat elukat sinulle teurastamme... katso, kuinka komea on elukka edessäsi, kuule, kuinka tuolla toiset vuoroansa vartovat... kuule malttamatonta mylvintää... sinun eteesi polvilleen pyrkivät, sinun jalkaisi juureen verensä vuodattavat!

Panun rukoillessa soivat yhä kanteleet ja kun hän viimeiset sanansa on sanonut, tempaa hän kirveen Ilpon kädestä ja iskee sillä uhrihärkää otsaan, joka siitä maahan lyykähtää ja niitten jalkainsa sijoilla henkensä heittää. Patva sysää puukon sydämeen ja Jouko jouduttaa astian vuotavan veren alle. Kiireesti nyhtäistään nahka uhrieläimen päältä ja pyhään puuhun ripustetaan. Lihat paloitellaan luuta rikkomatta ja parhaat niistä suurimpaan uhrikattilaan pannaan. Mutta sydämen ja keuhkot sijoittaa Panu uhripaaden päälle, valelee halkoja verellä ja sytyttää tuohet kitkavalkealla, jonka puut ovat orrella vuoden kuivaneet. Ja hyvänmielen hymähdys karehtii huulilta huulille, kun savu otollisen uhrin merkkinä kohoo kohtisuorana ilmaan ja kohotessaan pyhän koivun latvuksia pyyhkäisee.

Heimon yhteinen uhri kun on haltijalle uhrattu, tuodaan toiset uhrielukat esiin vuorotellen siinä järjestyksessä kuin olivat saattueeseen asetetut, tapetaan ja paloitellaan, sydän ja keuhkot annetaan haltijalle ja lihat pannaan patoihin ja kattiloihin. Siinä paloitellaan hiehoja, vasikoita ja lampaita, ja lopulta, kun sukujen ja talojen uhrit ovat tehdyt, ojentelevat naiset sulkunuoransa takaa kukkoja, kesyjä metsälintuja: metsoja, teiriä ja metsäkanoja uhrattavaksi.

-- Tässä paras kaluni, tätä haltijalle hoidin ja kasvatin, antakoon haltija paraansa minulle, -- kuiskaavat naiset uhrieräänsä antaessaan.

-- Mitä toivot haltijalta? kysyy Panu.

Mikä pyytää karjaonnea, mikä onnea lapsilleen, mikä itselleen.

Mutta ne, jotka eivät mitään nimitä, vaan sanovat: "haltija itse tietää", ne itselleen sulho-onnea toivottavat.

Juhlallinen hiljaisuus on vallinnut isompien uhrien aikana ja alallaan on totisena seisonut uhrikansa. Mutta kun naisten uhria aletaan toimittaa, kun kukot kotkottavat, linnut siipiään räpyttävät ja padat iloisesti porisevat, hilpenee juhlamieli ja kielet laukeilevat kantimistaan.

Ilpotar, iso emäntä, joka seisoo etumaisena naisten joukossa sulkunuoran takana, kutsuu Panua nimeltään ja ojentaa hänelle pienoisen valkeavillaisen karitsan.

-- Anna, Panu, uhriksi erinomaiseksi tämä... anna, iso tietäjä, isolle haltijalle tämä vähäinen villavuonani.

Aina oli Ilpottarella joku erikoinen uhrinsa loppu-uhriksi varustettu, milloin valkea vuona, milloin musta, milloin jänösen poika.

Panu ottaa vuonan, mutta kysyy piloillaan:

-- Antaisin, jos tietäisin, onko uhrisi otollinen.

-- Kaada vettä koetteheksi, tokko pudistelekse.

Vuona lasketaan maahan ja pirautetaan vettä sen selkään. Se kyyristäkse, ponnistakse ja potkasekse irti pitäjänsä kädestä. Syntyy naurua ja hälinää, koetetaan ottaa kiinni karkuria, mutta se hyppii sinne ja hyppii tänne, pelastuu käsistä ja karkaa piirin pensaikkoon, ja katoo sinne.

-- Elävänä otti uhrin! huutaa riemuiten Ilpotar, -- elävänä otti, ei henkeään hennonut ottaa!