Part 23

Jo etäältä näkee hän nuo pitkät telttarivit ja tuon tuhatpäisen, kuhisevan, kirjavan lauman, joka rantaäyräällä liikkuu. Ristiretkeläiset näkevät myös johtajansa saapuvan ja he asettuvat riveihin häntä vastaanottamaan. Miehestä mieheen on levinnyt tieto, että paavin määräämä johtaja-piispa on viikkoja paastoten viettänyt hiljaisissa keskusteluissa äitijumalan kanssa, siten toimeensa valmistautuakseen ja korkeimman suojeluksen retkelle voittaakseen. Ja kun he nyt näkevät hänen läpikuultavat, laihat kasvonsa, hänen muita korkeamman vartalonsa ja hänen luiset kätensä, jotka ristiä korkealle kohottavat, niin he näkevät edessään ikäänkuin ihmismuotoon asettuneena retkensä pyhän tarkoituksen. Ja hiljainen kuiske käy kautta pitkien rivien:

-- Hän on johtajamme, hän meidät voittoon vie!

Ylpeät ritarit, joista monet olivat lukemattomia kertoja sotajoukkoja komentaneet, he olivat sitä ennen melkein loukkautuneina ja halveksuen ajatelleet, että joku tuntematon, vähäpätöinen pappi tai piispa, josta he tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, tulisi olemaan heidän päämiehensä ja käskijänsä. Mutta kun he nyt näkivät Tuomaan edessään mustan ratsun selässä, niin hurskaan ja samalla voimakkaan näköisenä, niin he kernaasti ja nöyrinä asettuivat hänen komentoonsa, valmiina hänen käskyjään tottelemaan. He asettivat joukkonsa järjestykseen, valmiina marssimaan -- useimmat näet luulivat, että tästä se nyt vihdoinkin retki alkaa suoraan sisämaahan päin, pakanoita vastaan. Kauan olikin oltu lähtövalmiita ja vitkasteltu, nyt vain odotettiin johtajan lopullista käskyä.

Tuomas piispa ratsasti seurueineen ääneti noiden moniväristen ja -pukuisten joukkojen ohi, tarkastaen yksitellen eri ryhmiä, kohotti sitten ristinsä korkealle ja komensi yli kentän kaikuvalla äänellä:

-- Eteenpäin, pyhän Pietarin nimessä!

Itse ratsasti hän edellä ja koko ristijoukko seurasi perässä, kunkin ritarin huovit ja jalkamiehet hänen ympärillään. Noille hajanaisille, järjestymättömille ristiretkeläisille, jotka armeijaan olivat liittyneet, oli niillekin hankittu aseet ja päälliköt, ja nekin näyttivät nyt säännölliseltä sotaväeltä, marssiessaan siinä toisten joukossa. Mutta kauaa sitä marssia ei nyt kestänyt. Kun tuo suuri armeija oli saapunut siihen lehtoon, jossa Henrik piispa ensi kerran lähteen vedellä oli kastanut pakanallisia suomalaisia, jolla lähteellä jo oli kristittyjen kesken pyhä maine, seisautti Tuomas ratsunsa, pysäytti joukkonsa ja antoi sen ryhmittyä lähteen ympärille. Itse kostutti hän ristin pyhässä vedessä, pystytti sen sitten kunnaalle, johon toiset piispat ja papit hänen ympärilleen kerääntyivät, paljasti päänsä ja siunasi Rooman paavin puolesta ja nimessä hänen edustajanaan ja valtuutettunaan ristijoukkonsa, vihkien sen suureen tehtäväänsä siunatun veden partaalla. Hän sulki alkavan retken jumalanäidin huomaan ja anoi sille hänen suojelustaan ja apuaan.

Ja paljain päin koko ristijoukko otti sen siunauksen vastaan. Kaikkien katseet olivat käännetyt Tuomaaseen päin, joka siinä heidän kaikkien puolesta rukoili. Ja kun he näkivät johtajansa valkoisen tukan liehuvan tuulessa ja kuulivat hänen hartaan äänensä, niin he olivat vakuutetut, että jumalanäiti oli heidät suojelukseensa ottanut.

Mutta Tuomas silmäili ylängöltään tuota ympärillään nöyränä ja alttiina seisovaa sotajoukkoa, joka laajalta peitti lakeuden, ja hänen puserruksissa ollut rintansa paisui taas ja hän tunsi kasvavaa rohkeutta povessaan. Ja kun koko ristiarmeija hänen kehoituksestaan polvistui vastaanottamaan hänen siunauksensa ja hän levitti kätensä sen ylitse, kävi ikäänkuin pyhä väristys hänen ruumiinsa läpi, täyttäen hänet varmuudella ja voimalla. Hän oli voimakas kirkon ruhtinas, jumalanäidin valittu ase, soturi ja pappi.

Papit vihmoivat ristisotureita lähteen vihityllä vedellä ja Tuomas ojensi vielä kerran kätensä kuin viimeiseksi voiteluksi heidän ylitsensä. Sitten komensi hän polvistuneet nousemaan ja käski ristijoukon palata takaisin laivoihin. Kysyvinä ja hämmästyen kuuntelivat tätä käskyä ritarit ja papit; he eivät sitä ymmärtäneet, he olivat luulleet retken jo alkaneen. Mutta kyselemättä ja nurisematta he kaikki seurasivat johtajaansa. Rantaan palattua asettuivat kaikki laivoihinsa, joilla olivat tulleet, sälyttivät niihin taas hevosensa, telttansa ja tavaransa, niinkuin tullessaankin; mutta suomalaiset keihäsmiehet, linnan huovit ja papit ja saarnaajat, ne sijoitettiin niihin uusiin laivoihin, jotka piispa oli Auran suussa rakennuttanut. Ja kun kaikki vihdoin oli järjestyksessä, kuului taas johtajapiispan kaikuva komento:

-- Pyhän Pietarin nimessä, seuratkaa minua!

Toinen toisensa perästä irroittausivat nuo monenmuotoiset alukset, suuret ja pienet, rannasta ja ankkuripaikoiltaan ja koko sotajoukko seurasi Tuomas piispan laivaa, eikä kukaan kysellyt eikä napissut. Soutajat asettuivat airoihin ja hiljaa läksi mahtava laivasto lipumaan joen suulta merelle päin. Mutta laivasta laivaan kajahti ristiretkeläisten tunnushuuto:

-- Pyhän Pietarin nimessä!

Tyyni ja kirkas oli kevätkesän päivä, nuori lehti heloitti kirkkaana rannan lehtipuissa ja vaalea vihanta loisti törmiltä, joiden välitse suuri laivasto verkalleen kulki. Etumaisena kulki korkea, uusi alus, jonka mastossa kimalteli kullattu risti päiväpaisteessa. Se oli johtajapiispan laiva ja sen perässä seisoi perämiehen vieressä pitkänä ja suorana Suomen kirkon päämies, katsellen ylpeyttä ja varmuutta sykkivällä sydämellä tuota pitkää, mahtavaa laivajonoa, joka häntä seurasi niinkuin kesytetty jättiläiskäärme, joka häneen sokeasti luotti, joka hänen pienintä vihjaustaan totteli ja jonka hän oli vievä taisteluun ja voittoon.

Pysähtelemättä ja levähtelemättä souti suuri ristilaivasto ulapoita pitkin ja kun tuuli myötäisenä puhalsi, nostettiin purjeet avuksi. Kun yhdet soutajat airoissa väsyivät, laskettiin heidät makaamaan ja aina oli vereksiä, levänneitä miehiä heidän tiloilleen hankojen ääreen istumaan. Laajalti humisi ulappa keulojen kohinasta ja airojen loiskeesta.

Ja vielä rannattomalla merelläkin kasvoi ristijoukon laivasto. Lyypekkiläiset ja gotlantilaiset kauppalaivat, jotka nytkin, vastoin paavin kieltoa, heti ensi sulalla olivat vanhaan tapaansa kiirehtineet viemään kauppatavaroitaan Suomenlahden rannikoille, Nevan ja Laatokan pakanoille ja Suureen Novgorodiin asti, ne nyt koettivat, tavattoman ristilaivaston nähtyään, paeta sen reitiltä ja näkyvistä pois; mutta Tuomas piispa, joka itselleen lepoa suomatta valppaana tähystyspaikallaan seisoi, lähetti kohta nopeimpia aluksiaan ottamaan kiinni noita luvattomia kaupankulkijoita. Ne tuotiin johtajalaivan kylkeen ja niiden miehistöt vietiin vangittuina piispan eteen. Tämä jätti silloin heidän valittavakseen kaksi vaihtopuolta: joko yhtyvät he ristijoukkoon ja antavat laivansa ja tavaransa retken tarpeisiin, jolloin heille armo ja ristisoturin edut suodaan; taikka upotetaan heidät laivoineen meren syvyyteen, koska ovat paavin kiellon rikkoneet. Kaikki tietysti suostuivat edelliseen vaihtopuoleen, neuloivat ristit merimiespuserojensa rinnoille ja liittyivät näöltään nöyrinä ja alttiina, joskin sydämissään kiroten, soutamaan ristiarmeijan riveissä.

Ylvistyvällä mielellä näki Tuomas, joka korkealta paikaltaan laivastonsa kulkua tarkasti, ristijoukkonsa näin yhä kasvavan, -- hän piti kaikkia näitä enteitä jumalanäidin suosion ja huolenpidon merkkeinä.

Mutta viimeisenä pitkässä laivajonossa souti suuri, raskas, tervattu alus, jonka hangoissa suomalaiset mekkomiehet hikoilivat. Sen perässä, perämiehen vieressä, seisoi myös kookasvartaloinen mies, mutta sulkaniekassa kypärässä, ja hän myöskin lakkaamatta tähysteli edellään liukuvaa suurta laivastoa ja sen kirjavaa miehistöä. Mutta hänen otsansa oli synkkä ja päätänsä hän pudisteli, kun kauppalaiva näin ristilaivastoon yhdistettiin. Se oli Belgerd-ritari, vanha, arpinaama sodanpäämies. Hän oli jo Auran suussa ristijoukkoa kurissa pitäessään pudistellut päätään: joukko on suuri, laumaa on paljo, mutta se ei ole sotajoukko, se on karjalauma, joka taluttajaansa seuraa, yksi halusta, toinen pakosta -- siihen on vaarallista taistelussa luottaa!

(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

TUOMAS PIISPAN RISTIRETKI.

Leikattiin vuosiluku 1240. Suomenlahden aaltoja viilteli suuri paljous aluksia matkalla itäänpäin. Ne kulkivat kauppiasten tavallista reittiä pitkin lahden pohjoista rannikkoa, Uhrimaan (nykyinen Jurmo?), Kumiupään (Hankoniemi), Juoksaaren (Jussarö), Horinsaaren (Ors?) ja Porkkalan ohitse Nevajoen suuta kohti. Helposti nähtiin kuitenkin, etteivät nämä matkailijat olleet mikään rauhallinen kauppiaslaivue: liput liehuivat, ja miehet laivoissa olivat rautaan puettuina, miekat ja keihäät kiilsivät kesäauringon loisteessa. Laivasto kuljettikin sitä ristiretkeläisjoukkoa, jonka Suomen piispa Tuomas suurilla ponnistuksilla oli kokoonsaanut levittääksensä pyhää katolista oppia Inkerin karjalaisten sekaan ja häätääksensä sisälle tunkeutuvaa kreikkalaista kirkkoa ja Novgorodin valtaa. Joukossa nähtiin ruotsalaisia ja norjalaisia, suomalaisia ja Tuomas piispan toimesta äsken kääntyneitä hämäläisiäkin; nähtiinpä saksalaisia ritareita, kalpaveljeksiä Suomen lahden toiselta puolen, puettuina veljeskuntansa silmäänpistävään pukuun, valkoiseen punaisella ristin ja kalvan kuvalla varustettuun viittaan.

Tultuansa Porkkalan ohitse kääntyi laivasto vähemmän tunnetuille vesille, ja purjehti Retusaaren nenitse Nevan suuhun, mistä sitten jatkoi matkaansa joen mahtavaa, leveätä uomaa ylöspäin siihen paikkaan asti, missä Inkerinjoki vasemmalta juoksee Nevajokeen. Vasta tässä laskivat ristiretkeilijät rantaan. Sieltä Tuomas piispa ja ruotsalaisten päämies Birger lähettivät airuet ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpojan luo Novgorodiin ilmoittamaan tulostansa.

Suuret toiveet näyttivät olevan toteutumaisillaan. Rooman kirkon valtaa levitettäisiin Inkerinmaahan, Laatokan mereen ja Nevan molemmille rannoille saakka. Karjalan koko heimo tulisi yhdistetyksi muitten suomalaisten heimojen kanssa länsimaisen sivistyksen ja paavin turviin. Sitähän varten tuo lukuisa ja uhkea sotajoukko, suurin mitä milloinkaan oli näillä mailla nähty, oli tänne saapunut. Tarkoitus oli ensin valloittaa Laatokan kaupunki, joka oli ikäänkuin Novgorodin porttina Olhavajoen suussa, ja sitten oli isku suunnattava itse Novgorodiin.

Mutta "suuressa" Novgorodissakin oltiin varuillaan. Oli sille varsin arveluttava hetki. Idässä olivat mongoolein peljättävät laumat juuri edellisinä vuosina laskeneet koko Venäjänmaan valtansa alle ja Novgorodinkin tasavallan oli täytynyt tunnustaa suurkaanin yliherruus, eikä tiedetty, kuinka kauvan sillä oli vältetty heidän tuhoisaa hävitystänsä. Ja nyt uusi vaara lännessä! Mutta Novgorodin onneksi oli tällä hetkellä sen asiain etunenässä rohkea ja tarmokas ruhtinas, Aleksanteri Jaroslavinpoika. Hän ei vastarinnatta aikonut heittää vihollisen valtaan sitä maata, johon äsken oli levitetty kreikkalaisen kirkon ja Novgorodin valtaa. Pontevasti ryhtyi hän kokoilemaan sotavoimia Novgorodista ja Laatokan kaupungista, ympäri Novgorodin koko laajaa aluetta; nähtiinpä hänen joukossaan paljon taistelijoita semmoisiltakin seuduilta, joiden asukkaat kieleltään ja kansallisuudeltaan eivät olleet venäläisiä, kuten vatjalaisten maasta ja Karjalasta. Niinkuin niin usein on tapahtunut, varustautui silloinkin suomalaisia taisteluun suomalaisia vastaan, surmaamaan omia veljiänsä vieraan voitoksi.

Inkerinmaan rannikon vartioiminen oli uskottu erään karjalaisen, Pelkoin huostaan. Jo siihen aikaan, kun hänen heimonsa vielä eli pakanuudessa, oli hän vastaanottanut pyhän kasteen ja siinä saanut nimen Filippos. Hän eli jumalisesti ja piti tarkkaan paastoja, sekä luotti vahvasti pyhiin marttyreihin Borisiin ja Gljebiin. Tämän Pelkoin oli ruhtinas Aleksanteri määrännyt koko Inkerin ja meren rannikon päämieheksi. Ja hän täyttikin tehtävänsä kelvollisesti. Tähystäjiltänsä sai hän tiedon suomalaisen laivaston tulosta jo silloin kun se vielä oli kaukana ulapalla. Silloin Pelkoi kohta riensi ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpojan luo ja kertoi hänelle "varjaagilaisen" laivaston saapumisesta ja sotajoukon suuruudesta. Ja nyt ruhtinas kohta läksi liikkeelle uskon-innosta hehkuvan sotajoukkonsa kanssa.

Tuomas piispan airuet sentähden eivät olleet ennättäneet kovin kauvas, ennenkun ruhtinas Aleksanteri jo tuli heitä vastaan. He toimittivat silloin asiansa. "Meidän herramme", sanoivat he ruhtinaalle, "lähettää meidät sinun luoksesi ilmoittamaan, että jos sinä tahdot vastustaa häntä, niin on hän jo matkalla sinua vastaan ja valloittaa maatasi rohkean, voittamattoman sotajoukon kanssa". Mutta kun Aleksanteri Jaroslavinpoika kuuli nuo ylpeät sanat, syttyi hänen sydämensä vain suurempaan intoon, ja hän polvistui ja rukoili kyyneleillä pyhää Sofiaa, että muistaisi hänen vanhempainsa parannusta, ja hänen omia rukouksiansa suojeluspyhänsä puoleen, ja muistaisi kirkkonsa ja kansansa parasta ja soisi hänelle voiton taistelussa vääräuskoisia hyökkääjiä vastaan. Ja sotamiehillensä hän puhui: "Jumala ei ole voiman, vaan totuuden puolella; sentähden hän on antava meille voiton lukuisammastakin vihollisjoukosta". Ja niin hän pysähtymättä jatkoi kulkuansa vihollista vastaan. Mutta Tuomas piispan lähettiläät saivat tyhjin toimin rientää takaisin ristiretkeläisten leiriin, ja heidän kintereillään seurasi novgorodilaisten sotajoukko.

Oli 15 p. heinäkuuta, kello 6 aamulla, kun novgorodilaiset saapuivat Nevajoen rannalle, jossa Tuomas piispan soturit olivat leirissä. Vaikka olikin sunnuntai, päätti ruhtinas Aleksanteri kohta hyökätä vihollisen kimppuun. Eturivissä kulki ruhtinaan oma henkijoukko, valittuja, rohkeita miehiä, ja ruhtinas Aleksanteri itse nähtiin usein kiihkeimmässä miekanmelskeessä. Mutta ristiretkeilijätkin taistelivat urhoollisesti: useamman kerran hyökkäsivät novgorodilaiset heitä vastaan, mutta kauvan turhaan, toinen hyökkäys toisensa jälkeen torjuttiin. Molemmin puolin peittivät monen sankarin ruumiit taistelutannerta. Mutta venäläisten urheus ja uskon-into oli sittenkin suurempi kuin toisten. Olivatpa he näkevinään kuinka Jumalan enkelit laskeutuivat ilmasta ja taistelivat heidän puolestaan, ja uudella voimalla he syöksivät vihollisia vastaan. Ruhtinas Aleksanterin asemies, Sava nimeltään, tunkeutui keskelle ruotsalaisia ja suomalaisia, missä seisoi päällikköjen iso, kultaisine nastoineen kauvas näkyvä teltta. Hän pääsi aina perille asti, ja hakkasi teltanpatsaan poikki, niin että teltta kovalla jymyllä romahti maahan, venäläisten suureksi iloksi. Toinen ruhtinaan henkivartija Ratmir oli mainio suuren voimansa takia ja monta vihollista hän iski kuoliaaksi, kunnes itse monen haavan peittämänä kaatui. Mutta lopulta kaatui myöskin uljaasti taistellen ruotsalaisten päämies Birger, ja nyt ristiretkeilijäin joukko rupesi kääntymään pakoon Inkerinjoen rannassa oleviin laivoihinsa. Mutta novgorodilaiset ajoivat heitä takaa, ja juoksivat pelkäämättä kauvas rannasta veteen saadaksensa aluksetkin valtaansa. Muutamiin he pohjaan hakkasivat reikiä ja estivät näin vihollista niillä pakenemasta. Eräs novgorodilainen, Gavrilo Alekseinpoika, näki vihollis-päällikköä haavoitettuna vietävän laivaan, ja hyökkäsi kohta perään. Muutamilla laudoilla hän pääsi laivan luo ja kiipesi kannelle, mutta tässä tuli vastarinta liian ankaraksi ja hänet heitettiin veteen, mutta pelastui kuitenkin hengissä jälleen maalle.

Tässä takaa-ajamisessa olivat sentään novgorodilaiset olleet liian hätäisiä ja heidän parvensa hajosivat, luottaen jo saavutettuun voittoon, ympäri taistelukenttää etsimään saalista vihollisen valloitetusta leiristä. Ristiretkeläiset pääsivät laivoillaan ja veneillään turviin Inkerinjoen toiselle rannalle, jonne venäläiset eivät voineet heitä seurata. Täältä he vielä illan suussa uskalsivat mennä taistelupaikalle etsimään kaatuneitten toveriensa ruumiita, jotka vietiin toiselle rannalle ja joilla täytettiin kolme laivaa. Mutta yön hämärässä läksivät he merille, jättäen Nevan rannat, jossa niin suuri onnettomuus oli heitä kohdannut. Mutta vielä paluumatkalla onnettomuus heitä seurasi: nousi ankara myrsky, joka hajotti laivaston ja nuo vainajain ruumiilla täytetyt laivat hukkuivat Suomenlahden aaltoihin. Alakuloisena saapui Tuomas piispa muutamalla laivalla Turkuun, jonne muutkin pelastuneet retkeilijät toinen toisensa perästä tulivat.

Mutta ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpoika palasi suurella riemulla Novgorodiin, ja sai kiitollisilta kansalaisilta liikanimen "Nevalainen" kuuluisan voittonsa muistoksi Neva-joen rannoilla. Ja kuolemansa jälkeen hänet korotettiin Venäjän kirkon pyhimysten joukkoon.

(Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)

TAKAISIN PAKANUUTEEN.

Raskaasti humisee metsä, kohisee oudon synkästi iltatuulen puhaltaessa. Jokainen puu koko laajassa, rajattomassa metsässä huojuu ja humisee hiljaa ja siitä kohisee koko metsä, kuin meri myrskyn talttuessa. Vuoroin se kiihtyy ja vuoroin se asettuu, kuin harras virsi, joka soinnuttuaan intohimoisesti ja juhlallisesti juoksee kappaleen tasaisena ja nöyränä, taas yltyäkseen. Se on laajan korven iltarukousta, metsän iltamessua.

Kapeaa polkua pitkin kävelee humisevan metsän läpi yksinäinen vanhus, hamppuköysi vyöllään, kädessään sauva.

Autio on erämaan kierteinen polku; ei astu ihmistä vastaan, ei aukene peltosarkaa eikä talon pihamaata kulkijan eteen. Ilta on yöhön vaihtumassa, pitkät varjot pimentävät jo polun ja yhä harmajammaksi käy taivas. Yksinäinen kulkija ei ole edeltäpäin tuuminut, missä hän yösijansa saisi, hän ei tiedä, onko ihmisasuntoa läheisyydessä ja jaksaako hän siihen kävellä.

Silloin rupee hänen korviinsa kuulumaan säännöllistä, jatkuvaa töminää. Se on vielä hyvin kaukaista, mutta hän erottaa siltä selvästi jalan astuvan askeleet. Ne kaikuvat takaapäin ja lähenevät myötäänsä. Se on ihminen, se on kai yksi niitä, joita hän on lähdössä opettamaan ja pelastamaan.

Jo kuuluvat askeleet aivan läheltä ja Tuomas, tuo kumara kulkija, kääntyy taakseen katsomaan tulijaa. Se on nainen, joka kiireisin askelin näyttää johonkin päämaaliin ehättävän. Jo on hän -- päätään kääntämättä, tervehtimättä -- menossa Tuomaan ohi, mutta tämä ei häntä puhuttelematta laske ohitsensa.

-- Hyvää iltaa, yksinäinen kulkija, sanoo hän ystävällisesti naiselle ja kiirehtii askeleitaan pysyäkseen tämän tasalla. Nainen ei näytä ensiksi hänestä välittävän, hänen päänsä heilahtaa vain hiukan sivulle eikä hän kuljeksivaa munkkia paljo huomaakaan. Tuomaan täytyy uudistaa tervehdyksensä:

-- Hyvää iltaa. Mihin näin yksin yötä vasten kuljet, vaimo?

Silloin nainen käännähtää päin Tuomaaseen, katsoo häntä pitkään huivinsa alta ja rupeaa nauramaan.

-- Miksi naurat? kysyy hän.

Nainen hypähtää mättäältä ja huudahtaa Tuomaalle, hänen rinnalleen asettuen:

-- Tule!

-- Minne? Mihin käy matkasi?

-- Tule ja katso!

Kun Tuomas viipyy, virkkaa hän: -- Miksi viivyt, etkö jo lähde? Vai eikö meillä olekkaan yhteinen matka?

Melkein vaistomaisesti totellen rupeaa Tuomas naisen jälestä tietä eteenpäin kävelemään. Ja hän vastaa:

-- Ehkä on. Minä olen menossa saarnaamaan ristin oppia, rauhan oppia kansalle.

Nainen viilettää jo kappaleen edellä ja hihittää sieltä:

-- Ristin ja rauhan... ka niin, tule! Täällähän sitä kirkkoväkeä on koolla, sinne olen matkalla minäkin. Mutta kiireemmin... ei, ei sieltä, tule tästä, tästä suoraan....

Edellä rientävä nainen poikkeaa polulta metsän sisään, ja kun ei Tuomas häntä heti sinne seuraa, pysähtyy hän kärsimättömänä odottamaan. Ja hän tarttuu Tuomaan käteen ja taluttaa häntä, vetäen puolijuoksua eteenpäin metsän läpi puhumatta enää mitään. Ilta on jo käynyt pimeäksi, tiheässä metsässä ei voi nähdä askelta eteensä, siellä ei voi väistää puita eikä kantoja. Mutta eteenpäin kiitää vain kiihkomielinen nainen, kontti heiluu kahta puolta kolahdellen oksiin, ja hän vetää perässään väsymyksestä hoipertelevaa, risuihin kompastelevaa ja puihin töksähtelevää vanhusta. Yli kannokkojen ja louhikkojen, läpi murrosten ja tiheäin pensaikkojen, poikki veteläin soiden ja kivikkojen ahojen siinä riennetään, levähtämättä, huoahtamatta, eteenpäin vain. Vanhan piispan jalka livettää keväisissä rapakoissa, vaipan liepeet sekautuvat katajikkoihin ja repeilevät, hän kompastelee alinomaa juuriin ja oksiin.

Vihdoin nainen toki pysähtyy erään mäen rinteelle, päästää munkin käden ja antaa hänen istahtaa mättäälle huohottamaan. Hänen omakin henkensä läähättää ja vaivoin saa hän käheästi kuiskatuksi:

-- Katso, siinä on kansa, käy saarnaamaan!

Tuomas kohottaa kuuman päänsä ja luo väsyneen katseen eteensä naisen viittaamaan suuntaan. Hän ei huomaa ensiksi muuta kuin puitten lomitse häilyvää tulen hohdetta, jonka editse esineitä liikkuu ja häämöittää. Mutta vähitellen, kun silmä tottuu valoon, käy kuva selvemmäksi ja tarkkapiirteisemmäksi. Siinä on mäkien ympäröimässä laaksossa pieni aavikko metsän kätkössä. Korkea nuotio roihuaa keskellä kenttää ja sen ympärillä häärii valkopukuisia miehiä, jotka loihtuja lukien ja taikoja tehden paistavat vartaissa uhrieläinten lihoja. Mutta ulompana kedolla liehuu taaja ihmisjoukko: toiset haltioissaan riehuvat ja sopottavat uhrilaulujaan, toiset laulavat syrjemmässä vanhoja uhrilaulujaan. Sekavaa sohinaa ja salaperäistä humua kuuluu kohisten laaksosta mäelle, jonka rinteellä läähättävä munkki istuu ja verestävin silmin tuijottaa eteensä, katsoen kastamansa kristityn seurakunnan ja sen lähimmän kantajoukon pakanallista uhrijuhlaa vanhassa uhrilehdossa. Hän näkee, kuinka loitsijat uhrituleen heittävät ristejä, joita ovat repineet alas kristittyjen talojen harjoilta, ja näkee naisten kantavan kastettuja lapsiaan uhripappien luo, jotka taikojaan lukien niitä pyhien puiden lehvillä kylvettävät. Hän ei puhu mitään, katselee vain.

Mutta nainen, joka on hänet tuonut tätä näytelmää näkemään, ja huohottaen, mutta leveä, pilkallinen vahingonilo huulillaan hänen vieressään seisoo, hän päästää taas naurun ja kuiskasee:

-- Katso piispa seurakuntaasi, katso!

Tuomas lyyhistyy yhä pienemmäksi, yhä kumarammaksi mättäällään, kuta kauemmin hän katselee. Hänen silmiään rupeaa vihdoin hämärtämään, on aivan kuin vesiä olisi noussut tuota tuijottavaa katsetta himmentämään, ja hänen äänensä kaikuu pehmoiselta kuin itkevän lapsen, kun hän vihdoin hiljaa kuin itsekseen virkkaa:

-- Minä näen, minä näen elämäni työn. Kiitos, Jumalani, nyt minä ymmärrän, mitä olet minulle tahtonut sanoa. Nyt oivallan, minkä arvoista työni on ollut alusta loppuun ja millaiset ovat ansioni. Se on kaikki ollut turhaa, hyödytöntä kaikki, ne ovat pakanoita nuo, niinkuin olivat tänne tullessani, minä en ole valtakuntasi hyväksi tehnyt mitään....

Hän vaikenee hetkeksi ja äänen vilpittömään nöyryyteen sekautuu syvää surua ja hartautta, kun hän jatkaa huokaustaan:

-- Heitä elä tuomitse, Jumala, siitä että ovat sinusta luopuneet, minä, minä olen syypää siihen. Minä olen vain itseäni ajatellut, en sinua enkä heitä, alusta asti on vilppiä ollut aikeissani ja toimissani, oman kunnian ja suuruuden himoa, heitä olen kiusannut, sinua olen koettanut pettää -- sinun on tuomio!

(_Santeri Ivalo_: Tuomas piispa.)