Part 22

Silloin, eräänä syysaamuna, ryntäsi vartija tornista pitkin harppauksin alas ja juoksi piispalle ilmoittamaan, että jo näkyy ratsastaja routaisella tiellä... hän ei sitä tunne, vaan kiire sillä on linnaan. Tuomas kiirehti heti alas portille, juoksi avopäin, väljä vaippa hulmusi tuulessa. Ja samassa kun portti aukeni, ajoikin sen eteen jo ryysyinen, likainen, kalvakka ja kuihtunut mies, joka melkein putosi hevosen selästä, kun tämä pihalle pysähtyi. Se oli vihdoinkin Ohto, vaikka oli vaikea tuntea tuota kalpeata, laihtunutta miestä siksi reippaaksi nuorukaiseksi, joka eräänä kevätpäivänä verevänä ja notkeana linnasta ajoi. Vaatteet olivat repaleina, iho pilkisti purkautuneista saumoista esiin pistävän syyskylmän purtavaksi, varpaat paistoivat rikkinäisten kenkien teristä ja kuiva yskä tukehdutti hänen äänensä, kun hän yritti tervehtiä vastaantulijoita.

Mutta se oli Ohto, hän oli hengissä, hän oli vihdoinkin palannut, se oli pääasia. Piispa talutti omin käsin riutuneen nuorukaisen käsivarresta ylös linnan lämpöiseen tupaan, komensi hänelle juotavaksi kuumaa olutta ja haki lämpöisiä taljoja hänen väriseviä raajojaan peittämään. Ja kärsimätönnä hän kyseli retken tuloksia. Vaivoin jaksoi väsynyt airut yskänsä välihetkinä hänelle matkansa käheällä äänellä kertoa.

Hän oli kyllä ajoissa päässyt Roomasta kotiinpäin lähtemään ja yötä päivää oli hän pohjoiseen päin matkaa tehnyt. Mutta Vironmaalla, jossa hän odotti tilaisuutta Suomeen päästäkseen, olivat kalparitarit hänet pidättäneet ja epäiltävänä kulkijana hänet vankityrmään sulkeneet, vaikka hän ilmoitti olevansa Tuomas piispan airut. Pitkiä viikkoja olivat häntä tornissa pitäneet, kunnes hän vihdoin eräänä yönä vartijan nukkuessa pääsi pakenemaan. Mutta se oli myrskyinen yö, ei kukaan lähtenyt häntä meren yli saattamaan eikä hän uskaltanut siellä kauemmin odottaa. Silloin hän läksi ajamaan itäänpäin, kiertämään vatjalaisten, inkerikkojen ja karjalaisten pakanallisten heimojen asuma-alojen kautta Suomeen. Se oli tuiki tuskallinen, vaivaloinen ja pitkällinen matka; monta kertaa oli hän ollut aivan uupua syyssateista liuonneihin, tiettömiin metsämaihin, monesti oli hän myös heittää henkensä pakanain käsissä, jotka häntä vihasivat, kun hän oli piispan huovi, ja riistivät häneltä hevosen ja vaatteet ja aikoivat hänet haltijoilleen uhrata. Jalan oli hän sitten saanut kahlata laidattomia suomaita, kunnes taas laitumelta hevosen tapasi ja ilman satulaa, vitsasuitsilla, pääsi Hämeen metsien halki ajamaan kotiinsa...

-- Mutta paavin kirjeen olen koko ajan povellani säilyttänyt... se on tässä.

Väsynyt mies ojensi piispalle nahkaisen salkun ja sen tehtyään hän ikäänkuin keventyneenä huokasi ja silmät hänen kuihtuneissa kasvoissaan säteilivät riemua -- hän oli tehtävänsä täyttänyt. Silloin hän vaipui hervotonna nahkaisten väliin rahille makaamaan -- kertominenkin oli ollut niin rasittavaa, tuvan lämpö niin suloisesti uuvutti.

-- Hyvin olet asiasi toimittanut, suotta en ole sinuun luottanut, Ohto, virkkoi piispa taputtaen lepäävän airueensa kuumaa päätä. -- Lepää nyt ja voimistu suurista rasituksistasi, vielä sinusta mies tulee ja palkkiosi olen kyllä pitänyt muistissani.

Piispa oli jo käynyt käsiksi paavin sinettiin, jota hän melkein vapisevin käsin rupesi murtamaan. Mutta hän päätti avata tuon kirjeen yksinäisyydessä, peittääkseen mielenliikutuksensa, ja hän kiirehti senvuoksi omiin huoneihinsa, puristaen lujasti tuota kallista salkkua rintaansa vastaan. Linnan koko väestö tiesi, millä äärettömällä jännityksellä tätä airutta ja tätä kirjettä oli odotettu ja syvä äänettömyys vallitsi senvuoksi piispan poistuttua koko linnassa; odotettiin häneltä tietoja. Sen äänettömyyden vallitessa vaipui väsynyt airut sikeään uneen lämpöisten sudennahkain peitossa.

Mutta tuskin oli hän tuokion saanut nauttia virkistävää unta, kun jo pitkäkoipinen kirjuri juoksi alas piispan huoneista, herätti hänet hartioista ravistaen ja kutsui hänet heti piispan puheille.

Tämä seisoi kalpeana, tukka pörröttävänä pöytänsä ääressä ja tuijotti liikkumattomana auki kehitettyyn pergamenttikääröön. Hänen katseessaan oli outo palo kuin pedon kiiluvassa silmässä ja kun hän sen airueeseen iski, näytti siitä vihaa suitsuavan. Ja kuiva, soinnuton oli hänen äänensä, kun hän kysyi:

-- Tunnetko, mitä tämä paavin kirje sisältää?

-- Sen pääsisällöstä on minulle selkoa tehty siltä varalta, että kirje olisi matkalla joutunut hukkaan.

Vihan ilme piispan silmissä näytti sen vastauksen johdosta yhä kiihtyvän. Hän kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä:

-- Tunnetko sen, tunnetko kaikki... sano!

-- En tiedä, tunnenko kaikkea. Minulle vain ilmoitettiin paavin suostuneen pyydettyyn ristiretkeen sekä kehoittaneen kansoja sille lähtemään, luvaten lähteville syntien aneet.

Helpotuksen huokaus kohosi Tuomaan rinnasta; hän astui askelta lähemmäs Ohtoa, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi heltyneellä, riemastuneella äänellä:

-- Niin, Rooman korkea isä on hartaan pyyntömme täyttänyt, se on meille kaikille suuri ilon sanoma. Sinulle on kirjeen sisällys oikein kerrottu.

Mutta musta varjo ei poistunut vielä Tuomaan otsalta eikä tuo outo kiilto hänen silmistään ja hänen äänensä oli taas synkkä, kun hän tuokion mietittyään jatkoi:

-- Sinulle ei siis luettu koko kirjettä, ei sen yksityiskohtia kerrottu? Vai sanottiinko, ketä vastaan retki on tehtäväksi määrätty?

-- Sanottiin, hämäläisiä vastaan, vastasi Ohto avomielisesti ja reippaasti.

Tuomas kiivastui ja tiuskasi:

-- Ja muita kirkon vihollisia vastaan, se on kyllä sinulle ilmoitettu sekin, vaikka et muista. Eikö olekin?

Ohto vaikeni. Mutta tumma puna rupesi ohimoilta päin laskeutumaan piispan silmien ympärille ja hänen äsken niin kalpeille kasvoilleen ja hän kysyi edelleen kiihtyvällä kiivaudella:

-- Entä puhuttiinko sinulle mitään siitä, kenet paavi on määrännyt ristiretken johtajaksi?

Jo rupesi Ohto aavistamaan pahaa. Hän ei tosin käsittänyt tämän tiedustelun tarkoitusta, mutta häntä pelotti puhua kaikkea, mitä kardinaali Roomassa hänelle kirjeen antaessaan oli sen sisällöstä kertonut. Mutta piispa oli itse häntä opettanut pysymään totuudessa, häneltä hän ainakaan ei voinut totuutta salata. Eikä hän voinut muuta kuin avonaisella katseella, joskin arkaillen vastata:

-- Kyllä... vähän.

-- Kenet siis, kenet... sano välemmin!

Piispa pidätti läähättävää hengitystään, odottaessaan Ohdon vastausta, joka viipyi. Ja melkein tuskalla hän kiljasi:

-- Onneton mies, miksi et vastaa? Kenet...?

Harvakseen läksivät sanat Ohdon suusta:

-- Ei mainittu nimeä... retken johtajaksi sanottiin tulevan sen ruhtinaan tai ritarin, jonka Riian suurmestari siihen valitsee.

Pergamentti rutistui Tuomaan kädessä. Hän hypähti nyrkki ojennettuna airuttaan vastaan, hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina ja kotvaan aikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Se kiukku ja harmi, jonka synnytti vuosikautisten laajain valmistusten myttyyn meneminen, pitkässä odotuksessa vatvotun sielun hartaimman toivon pettäminen, se nyt valtoineen liekitsi hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja hänen verestävistä silmistään ja kun vihdoin ääni kurkusta lähti, niin hän karjui puhuessaan:

-- Sinä valehtelet, petturi, olet Riian ritarein lahjoma, kavala kyy, jota olen povellani elättänyt... Rooman papit eivät ole sinulle tuollaista kertoneet. Muistele tarkemmin, muista, ketä palvelet. Paavi on määrännyt minut, minut, eikä ketään muuta suuren ristiretkensä johtajaksi -- niinhän luetaan kirjeessä, minut, Tuomaan, Suomen piispan. Tunnusta minulle, niinhän on sinulle Roomassa ilmoitettu ja käsketty kaikille julistaa, niinhän, puhu, kurja mies, puhu...!

Mutta Ohto oli ääneti. Hänen sydämensä vapisi niin, ett'ei hän voinutkaan puhua. Ja jos hän olisi voinutkin, ei hän tahtonut vastata. Hän tiesi itse, mitä hänelle oli ilmoitettu ja tiesi piispan tuntevaa kirjeen sisällön: jos hän nyt olisi kieltänytkin totuuden, olisi piispa tiennyt hänen valehtelevan -- mitä se olisi auttanut? Molemmissa tapauksissa oli hän tuon vimmaisen vihan uhri. Hän seisoi siinä ääneti, tuijotti vain tylsästi eteensä.

Mutta Tuomas piispan rinnassa kävi korkeana myrsky ja paloitelluin lausein hän hätäisesti puhui:

-- Olet ainoa mies, joka voit todistaa... minua vastaan... tai minun puolesta... Sinun täytyy itsesi uskoa... uskoa hievahtamatta, että paavi on _minut_ määrännyt ristiretken johtajaksi... Uskotko sen... todistatko sen...?

Ohto vaikeni yhä. Tuska pingoitti Tuomas piispan jäntereitä, hän astui airueensa viereen, puhui yhtämittaa, kuiskaili melkein rukoilevalla äänellä:

-- Kirkon voiton, suuren retkemme menestymisen vuoksi, Rooman pyhän istuimen kunniaksi sinun täytyy se todistaa, ei minun vuokseni. Ymmärräthän, kirkolle tärkeä retkemme ei saa jäädä sattuman varaan, sillä täytyy olla varma ja tarmokas johtaja... Tapahtunut erehdys on korjattava, paavin omaksi eduksi on se tehtävä, ymmärräthän... Vaan ei, sinä et sitä ymmärrä...

Se katseen puhdas, iloinen kirkkaus, joka nuoren airueen silmässä väsymyksestä ja ruumiin riutumisesta huolimatta näihin asti entisellään oli loistanut, se nyt ikäänkuin taittui ja sammui ja raukeasti hän eteensä katsoi. Mutta tuo raukea katse todisti ääretöntä pettymystä, kärsimystä ja surua ja vihdoin sen samensi kokonaan kuuma kyynel -- piispa näki sen ja ymmärsi sen lähteen. Ohto ei ollut kuullut eikä käsittänyt kaikkea, mitä piispa nyt hänelle puhui, hänen mielensä täytti vain yksi ainoa katkera tunne ja sen painon alla hän ikäänkuin luhistui kokoon: se suuruuden, jalouden kunnioitus, jota hän aina oli tuntenut kasvattajaansa, piispaa kohtaan ja joka häntä vaikealla retkellään oli kannustanut äärimmäisiin ponnistuksiin, se oli nyt kerralla särkynyt; hän oli tottunut katsomaan piispaan kuin oikeuden jumalaan... nyt ei hän voinut katsettaan nostaa hänen puoleensa. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänessä olisi särkynyt ja sortunut ja kuin joku rutistava kärsimysten taakka, johon matkan kaikki vaivat eivät olleet verrattavissakaan, olisi laskeutunut hänen sydämeensä. Hän koetti ääneensä itkeä, helpottaakseen tuota painoa, hän koetti vihdoin avata suunsa, lausuakseen edes jotakin, vaan hänen kurkkunsa kuristui kokoon, siitä ei lähtenyt kuin kuiva, repivä rykäys.

Piispa katseli ammottavin silmin tuota edessään kokoon kyyristyvää nuorukaista ja käsitti kaikki, mitä hänen povessaan liikkui, hän saattoi seurata jokaista hänen tunteensa värähdystä. Ja silloin hätä tuokioksi täytti hänen mielensä, hänen rinnastaan yritti tuska kuohahtamaan yli. Hän oli rakastanut tuota puhdasmielistä nuorta miestä, joka oli hänelle uskollinen kuin koira, hän rakasti häntä vieläkin kuin omaa poikaansa... Mutta tuo onneton nuorukainen, hän tiesi totuuden, tuon totuuden, jota ei kukaan saanut tuntea, ei ainakaan ennen kuin toimeenpantava ristiretki oli loppuun suoritettu ja kaikki oli unhottunut voiton loistoon... hän tiesi sen, eikä voinut sitä kieltää, -- siksi täytyi hänen nyt kuolla.

Tuomaan äsken niin kiihoittuneet ja vihasta hehkuvat kasvot kertoivat nyt hetkisen kovaa sielun ponnistusta. Mutta kauaksi ei hän sen valtaan antautunut. Varmoilla, päättävillä askelilla astui Tuomas ovelle, avasi sen ja jyrisevällä, värähtämättömällä äänellä hän huusi:

-- Tapani, tänne!

Ohto hypähti sen huudon kuullessaan, hänen väsyneet polvensa notkahtivat ja hänen täytyi nojautua pöytää vastaan. Sillä hän tiesi hyvin, mitä tuo käsky merkitsi: tyrmää, josta ei kukaan ollut palannut. Hänen päätään huimasi, sanomaton katkeruus hänet tukahdutti... tämä oli siis hänen palkintonsa, hänen kohtalonsa. Ja kuin jostakin kaukaisesta sielun kätköstä, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevankaan, vilahti hänen eteensä kuva, hänen isänsä hämärä muisto, tuon isän, joka oli ristiä vastaan taistellessaan kaatunut -- hän itse oli taistellut sen puolesta...! Hänen ajatuksensa sekausi, pysähtyi, hän käsitti vain, että kaikki oli rikki, kaikki autiota, mennyttä...

Tapani, tyrmän vartija, mustapintainen silmäpuoli mies, astui sisään ja käveli suoraan Ohtoon päin, ojentaen suuren, tummanruskean kouransa häntä kohden. Pysähtyi hän kumminkin vielä, ennenkun nuorukaiseen tarttui, ja käänsi päänsä katsoakseen ainoalla silmällään kysyvästi piispaa.

Tämä virkkoi lyhyesti ja kylmästi:

-- Niin, hän vastustelee minua, hän niskoittelee...

Muuta ei tarvittu, ruskea koura tarttui Ohdon olkapäähän, ja nuorukainen käveli sanaa puhumatta pyövelin rinnalla ulos, tietäen, että hän astui viimeisiä asekeleitaan. --

Mutta Tuomas istahti pöytänsä ääreen työtä tekemään, näöltään aivan rauhallisena ja tyynenä. Hän painautui syvälle noihin tärkeihin askareihinsa, joiden hetkiä hän niin kauan ja niin kärsimätönnä oli odottanut, hän tahtoi unhottaa kaikki pienet sivukohtaukset noiden Suomen ja koko Pohjoismaiden katoliselle kirkolle niin suuriarvoisten toimien vuoksi, joita hänen nyt vihdoinkin oli ryhdyttävä toteuttamaan ja jotka vaativat koko hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa. Ensiksi oli hänen nyt paavin kirjeen johdosta lähetettävä kiireiset viestit kaikille Pohjoismaiden ruhtinaille, piispoille ja lääniherroille, että he valmistautuisivat ensi avovedellä saapumaan Aurajoen suuhun, paavin käskystä lähteäkseen ristiretkelle Rooman kirkon vihollisia vastaan, hänen, Suomen piispan johdolla. Nyt oli herätyshuuto huudettava ja se oli tehtävä tarpeellisella voimalla. Siksi hän nyt kirjoitutti kirjureillaan otteet paavin kirjeestä, lähettääkseen niitä joka taholle. Mutta sanellessaan tuota korkean istuimen kirjettä hän sitä hiukan muutti, muutamia sanoja vain. Ne pienet muutokset olivat kirkon edun ja retken menestymisen vuoksi välttämättömät -- hän ei sitä epäillyt, hänen äänensä ei vapissut jättäessään pois Riian piispan nimen ja pannessaan omansa sen sijalle, se oli välttämättömyys. Tätä päivää kauan odottaneen innolla hän teki työtä: saneli kirjeitä ja kirjoitti itse, hankki airueita, neuvoi heitä ja lähetti heitä kiireesti matkalle noita tärkeitä viestejä kiidättämään, toimitti oman tuomiokapitulinsa pappeja viipymättä matkalle eri maihin ristiretkeä saarnaamaan kansojen sekaan, laati heille suositukset ja matkakaavat, ajatteli itse kaikkea ja muisti kaikki ja uhmaili toimeliaisuudessaan. Ja sen kaiken hän teki tyynesti, varmasti, harkitusti ja tarkasti, niinkuin ainakin tottunut, empimätön käskijä, eikä mikään epäilys eikä katumus hetkeäkään häirinnyt hänen työtään.

(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

RISTISOTAVÄKI TURUSSA.

Talvi oli kulunut ja tullut oli taas lauhkeahenkinen, heleätaivainen kevät. Lehtipuut Aurajoen rannalla olivat hiirenkorvalla, sen suvisilla ahteilla oli nurmella jo vihanta vivahdus ja lumipäiviä piiloili enää ainoastaan notkoissa ja syvemmissä katvepaikoissa. Itse joki oli äsken luonut jääpeitteensä ja tulvaili nyt kellertävänä merta kohden, huuhtoen korkealta äyräitään ja kuljettaen mukanaan rannalta tempaamiaan puita ja sammalmättäitä. Saariston selillä oli vielä viimeisiin asti pysynyt paikoillaan tummahtava, hauras, päivän polttama jää, mutta nyt oli jo hieno etelätuuli saanut senkin liikkeelle ja se keinutti nyt halkeilevia telejä yhä kauemmas ulapalle taikka muserteli niitä pirstaleiksi luotojen kivirantoja vastaan.

Auran suistossa oli rakennustyö päättynyt ja valmiina kellui siellä vesille työnnettyjä aluksia, uutukaisina ja vastatervattuina kimallellen kullalta päiväpaisteessa. Toisia juuri parhaillaan telakoilta laskettiin ja kauas kajahti miesten riemuisa huuto, aina kun uusi solakkakeula, tukipuiden poistettua, jyristen luisui alas pyöriviä teloja myöten ja loiskahtaen paiskautui veteen, nostattaen kumpaiseltakin kupeeltaan korkean aallon. Hankavitsoja väännettiin ja purjeita käärittiin matalain mastopuiden ympäri ja alukset olivat valmiit ulapalla kuntoaan osoittamaan.

Mutta tyhjenneiden telakoiden sijoille oli törmälle lautavajoja pystytetty ja niihin oli piispanlinnan väki kevään kuluessa kerännyt muonaa ja aseita ja muita pitkän retken tarpeita. Ratsastavia viestejä lennähteli ehtimiseen edestakaisin linnan ja jokisuun väliä ja kauppasaksoja asettui tavallista aikaisemmin kojuihinsa jokisuun "turulle", keräten sinne tavaroitaan. Sillä varottiinpa tavallista vilkkaampia kevätmarkkinoita, kun sinne nyt oli saapuva paitsi tavallisia saariston venheitä ja sisämaalaisia, jotka tarvitsevat paljo suoloja, rautaa ja rihkamia, vielä koko suuri ristiretkeläisjoukko, jota ensi avovedellä odotettiin.

Vedet olivat auki ja yhä useammin tähystivät rannalla olijat selälle päin, näkyisikö sieltä jo ristipurjeita tulevan. Pian niitä näkyikin. Aikaisin eräänä aamuna soutivat ensimäiset ruotsalaiset ristiretkeläislaivat, jotka Ahvenanmaalla olivat odottaneet saaristojäiden lähtöä, Auran suulle ja soutajat nousivat maihin. Vaan tuskin olivat nuo alukset ankkurinsa pudottaneet, kun jo toisia, korkeampia keuloja, kaukaisempimatkaisia aluksia, rupesi näkymään saarien lomissa. Ja viikon vierähdettyä oli siten kymmeniä vieraita aluksia kylikkäin Aurajoen suistossa ja moninkirjava, äänekäs ihmisjoukko kuhisi niiden kohdalla joen molemmilla törmillä. Linnasta ehättäneet papit ja soturit vastaanottivat rannalle saapuvia ristisotilaita ja käskivät heidän leiriytyä siihen, kunnes kaikki olivat koossa ja lähdön hetki ehti. Linnanvanhin, Belgerd-ritari, ratsasti loistavassa haarniskassaan ja tupsupäisessä kypärässään huovijoukon seuraamana alinomaa edestakaisin noiden yhä kasvavien joukkojen keskitse, määräten saapuneille leiripaikkoja ja koettaen tyydyttää kunkin tarpeita ja säilyttää kuria noissa levottomissa laumoissa.

Rooman paavin kehoitukset ja Suomen piispan monet lähettiläät sekä hänen omat saarnamatkansa olivat siten kasvaneet runsaita hedelmiä. Viestit, joita oli viety Ruotsin riiteleville ruhtinaille, ritareille ja piispoille, Norjan rannoille, Tanskan saariin ja Saksan pohjoisten jokien suistoihin, olivat saaneet suuria joukkoja liikkeelle kaikista näistä maista. Laivoja oli Auran suussa koolla sekaisin Ruotsin kauppaloista ja linnoista, oli Oslosta ja Bergenistä asti, oli Lyypekistä, Riibestä, Juutinniemeltä ja Visbystä ja monenmalliset olivat nuo vierekkäin kelluvat alukset. Siellä oli pitkiä, solakoita viikinkilaivoja, joiden keula suippeni punakieliseksi lohikäärmeenpääksi, oli leveäkeulaisia, paksumahaisia, litteäpohjaisia hollantilaismallisia purjealuksia, joissa oli umpinaiset kannet ja niiden alla huoneet miesten maata, oli pitkiä sadan miehen kaleereja ja niiden lomissa pieniä yksimastoisia viisihankoja, joilla kumminkin suuria meriä kuljettiin. Mastojen nokissa riippui erimallisia ja erivärisiä viirejä ja lippuja ja ylpeäin ritarien laivojen keulapielissä olivat heidän vaakunakilpensä kuvattuina. Vasta tervatut, karkeatekoiset suomalaiset alukset näyttivät ujostelevan pienuuttaan ja kömpelyyttään noiden sirojen maalilaivojen sivulla.

Useammista laivoista on miehistö jo noussut maihin ja raitapukuiset ritarit ovat sinne jokiäyräälle telttojaan pystyttäneet, jota vastoin heidän palvelijansa ja aseenkantajansa asuvat taivasalla ja hoitavat laivoissa mukana tuotuja ratsuja. Tavaton on siellä hälinä ja hurina ihmeellinen on kielten, kansallisuuksien, säätyasteiden ja ammattiluokkain sekoitus. Täällä kävelee piispoja korkeissa hiipoissa ja väljissä vaipoissa ja heitä nuoremmat papit ja kaniikit nöyrästi palvelevat; tuolla kimaltelee ritarien haarniskoja, kreivit ja jaarlit tervehtivät toisiaan ja heidän nuoret poikansa, jotka ovat pyhälle retkelle tulleet kultakannuksia voittamaan, laukkuuttavat kilpaa korskeita ratsujaan; kypäräin sulat huojuvat ja kannukset kilahtavat kärsimättömästi, kun ritarit jokirannalla astuvat lähdön hetkeä odotellen. Eri kielet ja murteet sorahtavat heidän puheistaan; he ovat useat riiteleväin ruhtinaiden ja valtojen edustajia, jotka äsken ovat keskenäisissä kahakoissa miekkojaan mitelleet, mutta joita risti nyt yhteen sovittaa. Munkkeja ja pappeja, eri veljeskuntiin kuuluvia ja eri pukuisia, seisoo siellä aseellisten ritarijoukkojen keskessä ja näiden siloleukaisten hengenmiesten latinalaisilla lauseilla koristettuihin, sieviin puheihin sekaantuu karskien sotaurhojen kirouksia ja kompasanoja. Eri ritarien huovit ja kilpikouraiset jalkamiehet tekevät tuttavuutta toistensa kanssa, karahtavat yhtäkkiä tappeluun, juovat taas sovinnon maljan ja laulavat käsikaulassa rivoja laulujaan, välittämättä mustien munkkien nuhteista.

Mutta näiden säännöllisten joukkojen lomissa, jotka ovat eri ritarien karaistuja sotilaita, kiertelee ja kuhisee siellä kaikenlaista epämääräistä väkeä, joka ei näytä sotilasammattia eikä kuria paljo tuntevan ja jota seikkailuinto tai halu saada synnit anteeksi tai voitonpyynti ja ryöstönhimo taikka muu vietti on ristiretkelle mukaan vetänyt. Siellä on resuisiin turkinturveloihin puettuja kerjäläisiä, joilla ei ole aseita eikä eväitä ja jotka kiiluvin silmin pyörivät täysinäisten eväsarkkujensa päällä istuvain leveähihaisten, villalakkisten porvarien ympärillä, jotka ovat rauhallisen ja hyvinvoivan näköiset ja jotka käärivät villaraanuja jalkojensa ympäri ja leikkelevät siankyljystä makeain vehnäkyrsäin päälle. Nämä ryhdittömät ristisoturit ovat muitta mutkitta lähteneet laivoihin mukaan -- kaikki ovat kutsutut!-- heillä ei ole aseita eivätkä he osaa niitä käyttää, pääasia heille on, että ovat matkassa. Toisia taas on joukossa, jotka ovat aseissa ihan leukaa myöten ja joiden puolittain julmat, puolittain arat kasvojenpiirteet osoittavat, että he kyllä niitä käyttääkin osaavat. He ovat viettäneet elämänsä isoimman osan merirosvoina luotojen takaa kauppalaivoja ja haaksirikkoutuvia väijyen taikka ovat he tienvarsilla yön aikana keventäneet matkustajain liikoja tavaroita -- nyt ovat he lähteneet vaihteen vuoksi ristiretkelle, mutta eivät tunnusta ketään isännäkseen eikä ritarikseen. Ja sivummalla näistä kaikista, metsän rinnassa, linnan ratsumiesten vartioimina, piileilee pakolla käännettyjä ja pakolla retkelle ajettuja suomalaisia pakanoita, jotka eivät vihaa mitään muuta niin kuin sitä ristiä, jonka puolesta heidän nyt on lähdettävä taistelemaan. He ovat puetut poronnahkaisiin turkkeihin taikka valkoisiin, solkivöisiin mekkoihin ja aseina heillä on karkea karhukeihäs, jolle kirkaspeitsiset, miekkavöiset soturit ilkkuvat ja nauravat.

Mutta muuten vallitsee vastaiseksi hyvä sopu ja iloinen mieli noissa sekaseuraisissa, kirjavissa joukoissa; yhteinen päämäärä heitä yhdistää. He pysähtyvät toisiaan puhuttelemaan ja ell'eivät he toistensa puhetta ymmärrä, nyökyttävät he päätään ja taputtavat toisiaan olalle, tarkastelevat toistensa aseita ja koristeita ja hierovat vaihtokauppaa tavaroillaan. Mutta yksi yhteinen merkki noilla monipäisillä laumoilla kumminkin on: ristin merkki on heillä kaikilla rintansa päällä, kenellä karkeasta palttinasta ommeltuna turkkiin tai mekkoon, kenellä taas hohtavalla hopealla kirjailtuna haarniskapaitaan taikka valkoisella silkillä samettitakkiin neulottuna.

Niin viettävät ristiretkeläiset iloisia viikkoja Auran suussa ja aina tuontuostaankin saapuu vielä uusi laiva entisten jatkoksi; telttarivi joen äyräällä venyy yhä pitemmäksi. Mutta nyt ei ole enää muutamiin päiviin uusia laivoja tullut eikä niitä ole odotettavissakaan, -- kevät on jo pitkälle ehtinyt.

Tuomas piispa on pukeutunut komeaan piispanpukuunsa, ripustanut kultavitjaisen ristin kaulaansa ja ottanut käteensä johtajanviirinsä, pitkään sauvaan kiinnitetyn kultaisen ristin. Hän on valtiaan, mutta samalla hurskaan, hengellisen valtiaan näköinen. Täydessä loistossaan ratsastaa hän huovijoukon etunenässä levottomana odottavaan ristiretkeläisten leiriin.