Part 21

Ei kuulunut muuta kuin että vähän uppiniskaisuuden oireita oli rannikon kastetussa väestössäkin taas näkynyt. Kansa ei saapunut säännöllisesti kirkkoihin, avioliittoja solmittiin ilman kirkon vihkimystä ja vanhoissa kielletyissä lehdoissa oli salaa kuhissut maan ja veden haltijoita palvelevia kristittyjä. Paikkakunnan papit olivat noista merkeistä hyvin huolissaan ja valittivat surkeasti, että metsäteitä hiipivät velhot tekivät tyhjäksi heidän työnsä ja kylvönsä.

Mutta Tuomas piispaa nuo uutiset eivät paljoa huolettaneet, hän nuhteli pilkallisesti ruikuttavia pappeja ja nauroi heidän hätääntynyttä voimattomuuttaan:

-- Miksi ette ole paremmin saarnanneet ja ristin oppia tiukemmin heidän pakanallisiin päihinsä iskeneet? kysyi hän. Ja kun papit rupesivat selittämään, että pakolla kastetut vihaavat uutta uskoa eivätkä siihen sydämestään tahdo taipua, tiuskasi hän:

-- Mutta he pelkäävät sitä ja minua, ja se onkin pääasia. Hyvin vähällä lähtevät heistä nuo luopumisen oireet, kun heitä oikein kohdellaan. Minä teen taas pian retken heidän kyliinsä, ja te saatte nähdä, kuinka nöyriä ja hartaita kristittyjä he ovat.

Eikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan rauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä intoa, läksi Tuomas tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän läksi mustalla ratsullaan, ainoastaan nuoren diakoonin otti hän mukaansa apulaisekseen -- hän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja että se oli hänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun hän metsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Vaan siitä ei piispa välittänyt, se ikäänkuin vilvoitti häntä ja hän ajoi edelleen, kylästä kylään laajassa hiippakunnassaan.

Jo etäältä kyläin väet hyvin tunsivat tulijan piispaksi; hän oli ennenkin odottamatta heidän luokseen ilmestynyt ja heidän taloissaan vieraillut. Mutta se ei iloinnut hänen tulostaan, tuo väestö, se ei rakastanut häntä. Hän oli aina tullut kansan luo kylmänä, jyrkkänä, ankarana käskijänä ja jotakin uutta rasitusta oli sille aina jäänyt hänen käyntinsä muistoksi. Milloin oli hän ottanut veroja, milloin vienyt miehiä linnaan päivätöihin, milloin toisia jokisuulle laivoja veistämään; milloin taas antanut määräyksiä pidettävistä paastoista ja kirkossa vietettävistä pyhistä. Kansa oli totellut, oli maksanut verot, tehnyt päivätyöt, oli saapunut sunnuntaisin kirkolle ja tuonut vielä tullessaan näädännahkoja tai kapahaukeja piispalle antimiksi ja lepyttäjäisiksi -- se pelkäsi häntä ja hänen huovejaan, mutta vihasi samalla salaa. Ja samalla kuin se vihasi häntä, vihasi se hänen oppiaankin.

"Mitähän se nyt taas vaatii", tuumivat talon miehet pihalla, nähdessään piispan mustan ratsun ajavan kujan suulle, mutta he valmistautuivat silti kohta häntä kunnioittaen vastaanottamaan. Hän kutsui kylän väet koolle, tutki ja nuhteli, ja kyseli kultakin erikseen hänen perheolojaan. Ja jos kenellä oli kastamaton lapsi, sen hän heti tuotatti diakooninsa kastettavaksi, ja jos ken oli omin päin haudannut omaisensa vihkimättömään maahan, sen hän kohta ajoi kaivamaan vainajan maasta ja viemään sen kirkolle haudattavaksi. Ja kansa taipui ja totteli napisematta -- linna oli liian lähellä.

Mutta kun piispa lopuksi kussakin kylässä ilmoitti tärkeimmän asiansa, silloin monen mekkomiehen koura salaa nyrkiksi puristui, silloin kuului väliin miesjoukosta hiljaista suhinaa, joka kertoi mielten napisevan ja kuohuvan. Vastenmielisesti oli kansa ottanut maksaakseen linnaan veroja: vapaa mies ei ollut ennen vastoin tahtoaan tottunut maksamaan toiselle mitään, eikä ollut hänen käsityksensä mukaan kukaan oikeutettu häneltä mitään ottamaan -- ken mitä väkisin vei, se ryösti. Raskaalta nyt tuntui, kun omalla työllä koottuja tavaroita täytyi joka kesä ja talvi toiselle luovuttaa -- mutta kansa oli maksanut verot. Vielä raskaammalta tuntui vapaasta miehestä, kun hänen täytyi niinkuin orjan lähteä toisen työhön raatamaan -- mutta päivätyötkin olivat kumminkin tehdyt. Mutta nyt -- nyt vaati piispa heiltä kaikkein raskainta: hän kutsui heidät, rauhan töissä kasvaneet miehet, sotamiehiksi, käski miehen talosta määräaikana olemaan valmiina saapumaan ristiretkelle kirkon vihollisia vastaan. Se oli jo melkein liikaa. He olivat tottuneet sotia käymään ainoastaan omia ja heimonsa vihollisia vastaan, omasta halustaan ja omasta vihastaan, ei toisen käskystä. Nyt täytyisi asestautua ristinlinnan pakolliseen sotapalvelukseen!

Vaan he eivät vastustaneet tätäkään käskyä, ääneen nurisematta he sitä kuuntelivat -- tuon linnan ratsumiehet saattoivat köysissä noutaa sen, joka ei mielisuosiolla tullut. Mutta he kirosivat synkästi sydämessään ja vihasivat tuota linnaa ja sen piispaa, sen uskoa ja sen ristiä, monta vertaa katkerammin kuin ennen.

Tuomas piispa ratsasti siten kylästä kylään ja muistoksi hänen tältä käynniltään jäi kaikkialle käsky, että kun linnasta viesti saapuu, silloin tulee miesten heti lähteä liikkeelle, jousi ja keihäs mukanaan. Hän lupasi lähteville synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden, vaan hän huomasi kyllä, että se lupaus jätti heidät yhtä kylmiksi; he eivät ymmärtäneet sitä autuutta eivätkä siitä välittäneet. Ja hän näki kyllä salaisen kiukun heidän silmissään, mutta se ei häntä surettanut: heidän rakkauttaan ei hän nyt ehtinyt voittaa, no, hän ei sitä tarvinnutkaan, ainoastaan heidän alistumisensa ja tottelevaisuutensa. Kunhan kaikki nämä pohjoiset heimot saadaan alistetuiksi kirkon valtaan ja vaikutukseen, silloin juurtuu kyllä uusi uskokin vähitellen -- niin ajatteli Tuomas kylästä ratsastaessaan. Vihatkoot, kunhan pelkäävät!

(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

TUOMAS PIISPA VÄÄRENTÄÄ PAAVIN KIRJEEN.

Tuomas piispa istui työhuoneessaan pitkää pöydän päässä.

-- Ovatko lähettiläämme saapuneet Riiasta ja Roomasta?

-- Ovat.

-- Tuokaa salkut tänne!

Tuomas viittasi eräälle naispalvelijalle ja käski sytyttää useampia tuohuksia pöydän päähän. Tuokion kuluttua toi linnan vanhin tupaan useampia suuria, kankeita nahkakääröjä, jotka olivat visusti sidotut ja sinetöidyt. Pikaisella silmäyksellä tarkasti piispa noita matkalla kuluneita salkkuja, joihin kankeat pergamentit olivat kätketyt, ja erotti ne toisistaan. Siinä oli kirjeitä Ruotsista ja Lyypekistä, tavallisia piispain välisiä asiakirjeitä... ne hän laski syrjään. Mutta kaksi salkkua oli joukossa, joita hän katseli pitempään ja jotka hän jätti eteensä. Hän viittasi vieressään seisoville sotureille, että he saavat mennä askareihinsa ja ryhtyi sitten kirjeitä avaamaan.

Toinen niistä oli tullut Vironmaalta ja siinä oli Kalparitarien suurmestarin sinetti, kuvana paljastettu miekka. Jotenkin välinpitämättömästi mursi Tuomas tämän sinetin, kehitti paperin auki ja rupesi silmäilemään noita sirosti piirustettuja rivejä. Ja ivansekainen hymy leikki hänen huulillaan. Sillä niin sirosti olivat siinä lauseetkin pyöristetyt, paljo imartelua, paljo koreita sanoja, vaan sittenkin: sisältö oli melkein tyhjää lörpötystä vain. Tuomasta se suututtikin hymynsä sekaan ja hän puheli itsekseen tuota kirjettä lukiessaan:

-- Tiesinhän sen... se vanha kettu... pyörittää ja silittää ja kiertää siinä luikertelevassa pyöreydessään itse asiat aivan syrjään -- se on juuri hänen tapaistaan!

Tuomas oli pyytänyt noilta hengellisiltä ritareilta apua taistelussaan pakanallisten suomalaisten käännyttämiseksi ja oli sitä tehdessään viitannut erääseen paavin käskykirjeeseen, jossa tämä kehoitti saksalaisia ja kalparitareita kannattamaan käännytystyötä Suomessa. Sen lisäksi oli Tuomas ehdottanut, että he, kalparitarien suurmestari ja hän, perustaisivat varsinaisen liiton taistellakseen yhdessä ja kukistaakseen pakanat ja kaikki muutkin, jotka vastustivat Rooman kirkon levenemistä Itämeren partaalla, jossa ritarikunta toimi Viron ja Tuomas piispa Suomen puolisella rannikolla. Mutta Riian vanha, viisas pääpiispa kiersi ja kielsi kohteliaimmassa muodossa sekä liiton että avun... hänellä oli muka yllinkyllin huolta omista asioistaan ja monista vihollisistaan... ei voinut hän tällä kertaa laajentaa toimintaansa muualle... toivoi, että hänen "miehevä ja voimakas veljensä Suomessa" on suoriutuva vaikeasta tehtävästään kirkon kunniaksi ja voitoksi...

-- Niinpä niin, hän pelkää minua, pelkää vaikutustani paavin luona, pelkää kasvavaa valtaani Itämeren varrella. Hyvä, kiertele ja epäile sinä vielä vastaiseksi, ehkäpä saat sitten varmuutta, jota et odottanutkaan. Ehkäpä tämä toinen salkku jo antaakin enemmän vauhtia!

Kasvavalla jännityksellä ja selvästi näkyvällä uteliaisuudella, mutta samalla tyynesti ja kunnioittaen, kävi Tuomas tuohon toiseen salkkuun käsiksi. Se oli suljettu suurella, vahvalla vahasinetillä, jossa Pietarin istuimen tunnettavat merkit, ristiin asetetut avaimet, olivat kuvattuina, ja hartaudella Tuomas päänsä kumarsi, ennenkun sen pyhän sinetin mursi. Mutta avattuaan kirjeen liukuivat hänen silmänsä nopeasti pitkin paperikäärön rivejä ja henkeään pidätellen hän sen luki päästä päähän.

Viimeisellä avovedellä oli Tuomas lähettänyt sanoman Roomaan, kirkon korkealle ruhtinaalle, anoen häneltä apua ja kannatusta taistelussaan Suomen kirkon vihollisia vastaan. Hän oli pyytänyt paavia, toimekasta ja tarmokasta Gregorius IX:ttä, kehoittamaan pohjoismaiden kansoja ristiretkelle hämäläisiä ja heidän pakanallisia liittolaisiaan vastaan, koska muuten maahan juurrutettu kirkko ei koskaan ollut pääsevä varmasti ja rehevästi kukoistamaan. Hän oli kertonut ponnistuksistaan ja menestyksestään Rooman kirkon levittämisessä ja hän oli toivonut myöntävää vastausta -- olihan hänen työllään ja nimellään jo siksi vaikutusta paavin luona.

Mutta tämä nyt saapunut paavin kirje kumosi kerrassaan hänen hartaimman toivonsa. Se oli kyllä hyväntahtoinen, siinä oli tunnustusta ja kehoitusta, mutta ristiretkeä ei paavi kumminkaan käskenyt toimeenpanna, ja siksi se vastaus oli pilassa. Kirjeen alkua lukiessaan olivat Tuomaan kasvot jo kirkastuneet, vaan pian toivon ja pettymyksen pilvet risteilivät hänen otsallaan, ja kun hän pääsi loppuun, levisi harmin puna hänen kasvoilleen. Hän antoi käärön itsekseen räiskeellä kiertyä kokoon, viskasi sen vihaisesti syrjään, muistamatta, että sen alla oli kirkon päämiehen oma nimikirjoitus, ja huudahti harmistuneena:

-- Sitäkö vain -- kauppakielto eikä mitään muuta, siinä paavin koko apu Suomen kirkolle! Se on mitätöntä! Uutta paavia kehutaan voiman mieheksi, mutta tämä on pehmeyttä! -- Uudestaan otti hän kirjeen käteensä, luki sen varmuuden vuoksi toistamiseen: -- Sellaisella vakavuudella käsketään -- mitä? Käsketään kristittyjä kansoja gotlantilaisia ja lyypekkiläisiä ja muita, olemaan käymättä kauppaa pakanain ja heidän liittolaistensa kanssa, kielletään myömästä näille hevosia ja aseita. Kyllä kai ne karjalaiset ja novgorodilaiset siitä välittävät -- mitä eivät saa ostaa, sen he ryöstävät! Ja Lyypekin saksoilleko ja Gotlannin merirosvoille olisi siitä apua, hekö luopuisivat kaupastaan, joka on heidän elinkeinonsa, tuollaisen kirjeen käskystä -- ei koskaan! Pitkät ovat täällä rannikot, Visbyn merimiehet osaavat salaa kulkea -- siitä ei tule mitään!

Synkkänä istui Tuomas pöydän päässä, avasi vieläkin käärön ja heitti sen jälleen pöydälle ja ääneensä hän taas huudahti:

-- Ja mitä se meidän asiaamme auttaisi, vaikka saksat luopuisivatkin kaupankäynnistään -- ei pakanuus siitä häviä eikä sellaisella avulla toteudu minun suuri suunnitelmani!

Hän oli kiihkossaan noussut lattialle kävelemään. -- Paavi on liian kaukana, hän ei tunne näitä oloja eikä ymmärrä täkäläisen kirkon tarpeita. Täällä karjalaiset yllyttävät hämäläisiä kirkkoamme vastaan, karjalaisten takana on muita yllyttäjiä, kaikki on levotonta, kirkon taimitarha alituisessa vaarassa, -- siihen ei auta kauppakielto, ei totta tosiaan!

Tuomas nojasi hetkeksi päänsä kämmeneensä, mutta kämmen kouristui pian nyrkiksi, hän heristi sitä ilmassa ja karjasi niin, että tupa kaikui ja siinä hyörineet palkkapiiat pelästyneinä pakenivat:

-- Ei sittenkään! Täällä kurottavat pakanat saastaiset kätensä itse kirkon tiluksiin ja uhkaavat sen sydäntä, ja minun käteni ovat sidotut, paavi kieltää auttavan sanansa! Ei, se ei kelpaa, siihen ei saa suuri tuumani rauveta, täältä täytyy löytyä terästä, ell'ei sitä ole Roomassa, ja täältä sitä löytyy!

Vankat jäntereet piispan kasvoissa olivat koviksi pingottuneet, sieramet paisuivat, lihakset käsivarsissa pullistuivat ja koura puristi miekan kahvaa. Niin seisoi hän kauan aikaa yhdessä kohden pöydän päässä ja tulta iski vihainen silmä. Synkkä äänettömyys vallitsi suuressa tuvassa. Miehet olivat yksi toisensa perästä poistuneet pihalle ja arkoina lymyilivät naiset oviloukossa katsellen piispaa, jonka suuttumuksen syitä he eivät voineet ymmärtää. He tiesivät kaikki, että leikki oli kaukana Tuomaspiispan tuossa mielentilassa ollessa -- vaivainen oli se, johon hänen kiukkunsa vasama silloin kohdistui!

Mutta Tuomas koputti pöytään ja kun naiset arkoina ovensuusta lähestyivät, käski hän:

-- Kutsukaa linnanvanhin tänne!

Hän oli tuossa seisoessaan jo pääpiirteissään viitoittanut itselleen tien, jonka kautta hän sittenkin aikoi pyrkiä laajaa hankettaan toteuttamaan. Ja suunnitelmansa rakennettuaan hän aina rauhoittui ja kävi sitä tarmolla ja johdonmukaisesti toteuttamaan. Kun Belgerd saapui, oli hän taas tyyni ja kylmä, kokosi kirjeet salkkuihinsa, pisti ne kainaloonsa ja virkkoi rauhallisesti:

-- Odottakaa, Ohto ja sinä, käskyjäni täällä kotosalla.

Hän lähti omiin piispallisiin huoneihinsa, joissa hänen oli tapana miettiä ja suunnitella hankkeitaan ja harjoittaa kirjallisia töitään -- enimmät aikansa hän muuten vietti linnueen seurassa suuressa arkituvassa, ottaen osaa väkensä askareihin ja aterioihin. Hänen yksityisen työhuoneensa vieressä, jossa hänellä oli pieni rukouskappeli, oli toinen suurempi huone, jota hän sanoi kirjastokseen. Siellä oli pitkillä pöydillä suuria, paksuja, vitjoilla seiniin kiinnitettyjä, lautakantisia kirjoja, pyhäin tarinoita, tunnustuskirjoja ja muita katoolisen kirkon pääkirjoja, jotka hän itse oli muualta, luostareista ja piispoilta lainaamistaan kappaleista itselleen kopioittanut ja jotka olivat hänen aarteensa ja ylpeytensä. Sitä kopioimistyötä jatkoi lakkaamatta Tuomaan toimesta ja hänen kustannuksellaan kolme nuorta diakonia, joista yksi aina vuorollaan ääneensä harvakseen saneli jotakin pyhää kirjaa, toisten piirustaessa sanoja paperille. Siten niistä saatiin kaksi uutta kappaletta. Käryävät rasvalamput paloivat siitä syystä aamusta iltaan tässä huoneessa, jossa kalpeat nuorukaiset ilottomia päiviään viettivät -- ainakin piispan kotona ollessa työskentelivät kirjurit ahkerasti. Niinpä kuului sieltä nytkin tuota yhtämittaista, yksitoikkoista sanelua ja hanhensulan hiljaista rapinaa karkeaa paperia vastaan, kun Tuomas viereisessä huoneessa työpöytänsä ääressä istui. Mutta hän nousi pian ja astui saliin kirjurien luo, jotka heti keskeyttivät työnsä ja nousivat kumartaen piispaa tervehtimään.

-- Voitte hetkeksi panna syrjään kopiokirjanne, virkkoi tämä -- minulla on nyt teille muuta, kiireellisempää työtä. Valmistautukaa kirjottamaan saneluni mukaan.

Harvakseen ja selvästi saneli Tuomas piispa latinalaiset lauseensa, pitkät ja mutkalliset, saneli sana sanalta, kertaakaan hakaltamatta, sanaakaan muuttamatta.

Tämä ensimäkien kirje, jota laadittiin näin useampia kappaleita, se oli menevä piispoille, hengellisille ruhtinaille ja maallisille hallituksille kaikissa Pohjoismaissa. Suomen piispa ilmoitti heille -- ruotsalaisille, norjalaisille, tanskalaisille, saksalaisille ja riikalaisille -- että paavi oli kieltänyt kaiken kaupankäynnin pakanain ja Suuren Novgorodin kanssa ja vaati heitä tarkoin tätä kieltoa tottelemaan, kirkon vihan ja kirouksen uhalla. Ja kirjeen loppuun saneli hän vielä pienen lisäyksen, että tätä paavin toimenpidettä on pidettävä väliaikaisena, valmistavana, kunnes suurempi, kaikkien Pohjoismaiden kristittyjen yhteinen yritys saadaan toimeen näiden pimeydessä vaeltavain pakanain liittämiseksi sen ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, jota he nyt vielä vastustavat ja pilkkaavat.

Kun tämä kirje oli valmis, lähetti Tuomas kirjureistaan kaksi pois lepäämään ja piti luonaan heistä ainoastaan vanhimman ja taitavimman, johon hän täydellisesti luotti. Ja tälle rupesi hän nyt sanelemaan Rooman paaville menevää kirjettä.

Voimakkaasti ja räikein värein kuvasi hän siinä aluksi hämäläisten uusimman kapinan; hän kertoi, kuinka suuri ja sotaisa Karjalan heimo yllyttää jo kastettuja hämäläisiä alituisiin kapinoihin Rooman kirkkoa vastaan ja kuinka Suuren Novgorodin ylimykset, jotka ovat omistaneet bysantiolaisen opin, kannattavat ja kiihoittavat näitä pakanoita, siten jos mahdollista tunkeakseen Rooman kirkon pois koko Pohjoismaista ja valmistaakseen tilaa omain pappiensa käännytystyölle. Hän kuvasi Suomen kristityn seurakunnan hädän ja pulan äärettömän tukalaksi, kuvasi, kuinka vuosikymmeniä sitten käännytettyjä maakuntia oli noiden hyökkäysten johdosta palautettu taikka palaamaisillaan pakanuuteen ja kuinka siten, ellei tarmokkaaseen toimeen pian ryhdytä, vuosisataisen työn tulos ristin ja Rooman opin hyväksi Suomen laajassa maassa kohta on purettu. Oman tilansa, kirkon soturien ja pappien aseman, kuvasi hän miltei toivottomaksi, sotaväen riittämättömäksi, varat vähentyviksi, linnan pakanain hätyyttämäksi. Tätä kirkolle häpeällistä taantumista ei enää voida ehkäistä muuten kuin yleisellä, suurella ristiretkellä, jolla vastarinnan ahjo olisi sammutettava. Jos mieli oikean opin säilyä näillä pohjoisilla rajoilla, on paavin kehoitettava Pohjoismaiden kansoja ristiretkelle ja otettava se retki korkeaan suojelukseensa.

Siinä oli kirjeen ydin ja sen hän oli tarmolla ja vakuuttavasti esittänyt. Mutta siihen piti nyt vielä tulla vähän lisää ja hän viivähti hetkisen sitä loppua mielessään muovaellessaan -- sanottava kyllä oli selvillä, vaan muoto nyt ensi kerran rasasi, ajatus ei kestänyt koossa. Mutta hän pakotti sen kokoon ja tuskin oli kirjuri ehtinyt terottaa sulkansa, ennenkun Tuomas taas jatkoi ja entistä terävämmällä ja kaikuvammalla äänellä saneli:

"Ja jotta tämä toimenpide pyhän kirkon hyväksi olisi kyllin tehokas ja hedelmällinen, on välttämätöntä, että tämän ristiretken johto uskotaan jollekin sellaiselle kirkon palvelijalle, joka tuntee nämä seudut ja niiden tarpeet ja jolla on voimaa ja alttiutta antautuakseen koko sielullaan tähän yritykseen. Se, joka tätä pyytää, Suomen piispa Tuomas, on halvin pyhän kirkon palvelijoista, mutta hän uskaltaa silti sielunsa koko hartaudella uskoa, että pyhä neitsyt tahtoisi antaa hänelle nöyrän ja alttiin mielen lisäksi tarpeellisen voiman ja tarmon, menestyksellä suorittaakseen tämän retken Rooman kirkon kunniaksi, laajennukseksi ja voitoksi, jos korkea istuin hänelle sen tärkeän tehtävän uskoisi."

Hän lopetti, antoi kirjurilleen merkin poistua ja jättäysi yksin kirjettään lukemaan. Sen tehtyään hän piirsi nimensä kirjeiden alle, laski ne kokoon, lukitsi ne piispallisella sinetillään ja kätki nahkaisiin koteloihin.

Toiminnan aika oli nyt alkanut. Se oli alkanut vaikeammin ja verkkasemmin kuin piispa oli ajatellut, mutta nyt toki luuli Tuomas hankkeilleen lujan pohjan laskeneensa. Päivä oli jo iltapuoleen kulunut, kun Tuomas näistä kirjetöistään herkesi ja taas reippaana astui suureen arkitupaan.

Siellä linnanväki hiljaa liikkui ja kuiskaili levottomana odottaen, mitähän tuo suuttunut piispa nyt aikoi ja mitä hän määräisi. Mutta hän oli nyt kokonaan toisen näköinen kuin äsken, iloisena astui hän Belgerdin luo. Tämän rinnalla seisoi siellä nyt solakka, kirkasotsainen, avokatseinen mies, noin viidenkolmatta ikäinen.

Tuo nuori, pirteännäköinen mies oli syntyjään suomalainen ja oli kuin piispanlinnan ottolapsi. Hänen isoisänsä oli piispa Henrik kastanut Kupittaalla ja kastettu hänen isänsäkin oli, vaikka hän sitten, kun kirkon valta ja vaikutus heikkeni, oli unhottanut uuden uskonsa ja partioinut pakanain riveissä ja ristin vastustajana kaatunut. Mutta noina melskeisinä aikoina, jolloin hämäläiset sisämaasta hävittivät rannikkoseutuja ja kristityt soturit kasteestaan luopuneita ahdistelivat ja yleinen epävarmuus vallitsi maassa, silloin oli hänen äitinsä kerran paennut poikansa kanssa äsken rakennettuun piispanlinnaan ja hakenut sieltä turvaa. Sitä hän saikin ja sinne hän kuoli; mutta poika oli linnassa kasvanut ja ylennyt ja sen ajatustapoihin tottunut ja sen ilmakehästä vaikutelmansa imenyt. Siten hän ei koskaan ollut tullut käsittäneeksi, että hän taisteli omaa heimoaan, isänsä surmaajia vastaan -- se oli usko yksin, joka ystävät ja viholliset sekä yhdisti että erotti, muita siteitä ei tunnettu. Linnassa oli hän elänyt huovien seurassa, hoitanut sotahepoja, kuullut aseiden kalsketta, ja siten pienuudestaan pitäen sotaisiin harrastuksiin tottunut ja mieltynyt. Mutta hän oli kasvanut myöskin itse piispan silmien edessä ja pappien opetuksessa ja saanut heidän toimestaan oppia yhtä ja toista muutakin. Monilla retkillä oli hän ollut Tuomaan mukana, joka nuorukaiseen oli erityisesti mieltynyt ja hänestä vastaista linnansa päällikköä valmisti. Jo aivan nuorena oli hän siten käynyt Vironkin maalla, kun Tuomas sinne lähetti ratsuväkeä silloin hädässä olevain kalparitarien avuksi, ja siellä oli hän saanut oppia ritaritapoja ja vieraita kieliä sekä maailmaa vähän avarammalti tuntemaan -- siksi pani Tuomas häneen sitä suuremman arvon.

Häneen juuri kiinnitti toimistaan innostunut piispa nytkin ensiksi silmänsä tupaan astuessaan, ja lausui:

-- Ohto, tahdotko lähteä pitkälle ja vaikealle retkelle?

-- Minne vain käskette, isä, vastasi nuorukainen hilpeästi.

-- Sen tiedän. Mutta minä lähetän sinut nyt yksin pitkälle matkalle, josta voi olla paljonkin vaaroja ja esteitä, mutta jonka sittenkin täytyy onnistua, kuuletko, täytyy.

-- Parastani tahdon koettaa, lausui nuorukainen edelleen säikähtymättä.

-- Sinun täytyy matkustaa Roomaan asti -- oletko heti valmis satulaan nousemaan?

Empimättä vastasi Ohto:

-- Olen.

Nuoren ratsumiehen piti viedä tuo äsken laadittu kirje pyhälle isälle ja matkallaan Roomaan tuli hänen jättää ne toiset kirjeet kukin määräpaikkaansa. Mutta vastauksen Roomasta saatuaan oli hänen heti lähdettävä kotimatkalle ja suurimmalla kiireellä riennettävä takaisin Tuomaan luo, poikkeamatta mihinkään, viipymättä missään. Laukussaan olevia kirjeitä tuli hänen vaalia kuin silmäteräänsä ja niistä hengellään vastata. Tarpeelliset suositukset ja matkatarpeet sai hän mukaansa ja vihityn miekan vyölleen -- se oli hänen siunauksensa.

Ennen iltaa istui nuorukainen jo satulassa.

* * * * *

Oli kuukausia kulunut. Tuomas istui pitkät syyspäivät lampun valossa suurten kirjainsa yli kumartuneena. Mutta usein eksyi silmä pois noista siroista kirjaimista, se tähysteli intohimoisena tyhjään pimeyteen ja mieli liiteli kaukana noista pyhäin tarinoista, jotka kertoivat hurskasten miesten vilpittömästä vaelluksesta ja taisteluista viettelijää vastaan... Milloin piispa kävi arkituvassa tai linnan pihalla, oli hän vuoroin ärtyinen ja kiivas, vuoroin katuva ja hellä. Hän koetti hillitä intoaan. Mutta illan suussa, kun hämärä rupesi peittämään luonnon ja hän oli väsynyt tuohon jäytävään odotukseen, silloin kiipesi hän aina linnan torniin, astui vartijan luo ja kysyi:

-- Eikö näy ratsastajaa tulevan metsän reunasta?

Ja aina oli vastaus sama:

-- Ei näy ketään.

Syksy kului. Lehti varisi puista ja linnaa ympäröivä metsä tummeni ja siirtyi ikäänkuin etäämmälle; sade pieksi linnan muureja, vallihaudat tulvivat ja myrsky ulvoi tornin ympärillä. Ja kun sade ja myrsky väliin aamusilla taukosi, oli linnaa ympäröivä vallihauta jäässä ja tie oli routainen ja kova. Taas oli suvi mennyt, eikä ristiretkestä tullut mitään. Epäilys yritti toisinaan tunkeutua Tuomaan tulista intoa sammuttamaan, ja toivottomuus pyrki hänen lujaa varmuuttaan samentamaan.