Part 19

-- Tämä kansa ei nyt enää uskalla vihatakaan, se tottelee vain ja taipuu ja tottuu tottelevaisuuteensa, kun sitä näin rautakourilla pidellään. Jyhkeä linnani Räntämäellä ja sen haarniskoihin puetut ratsumiehet tukahduttavat kyllä kaiken vastahakoisuuden, jos sitä jossakin näkyy, ja vihankin, jos sitä rupee kytemään. Miekalla täytyy tie raivata, sitä saat sitten sinä ja harmajat veljemme kulkea ja valloitella vähitellen sydämiä, -- sitä vartenhan olemme tämän pienen veljeskunnan perustaneet tänne erämaahan ja kasvattaneet täällä maan omia poikia saarnamiehiksi.

Pietari istui ääneti, tuijottaen lattiaan. Vaan Tuomas tahtoi saada hänet kerrankin oikein vakuutetuksi ja jatkoi senvuoksi vielä:

-- Ei, Pietari, elä koeta kylvää epäilystä työhöni, siitä vain heikontuisi tarmoni, ja sitä kirkko tarvitsee. Sillä vastahan olemme alulla. En halveksi sinun osuuttasi tässä käännytystyössä, vaan sen tuloksia emme nyt ehdi ruveta odottamaan; aikamme on lyhyt ja työtä on paljo. Minä kuljen senvuoksi edellä ja raivaan raakaa erämaata, kaadan kasken, jota sinun sitten on viljeltävä, -- tule sinä lempeä mies jälestä, kylvövakka käsivarrella, täydennä, syvennä työni.

Ja lauhkeampana kääntyikin nyt pieni, teräväkatseinen mies piispaan päin:

-- Niin, tunnenhan jyrkän suunnitelmasi; ja jos et sinä tunnekaan, kuinka vaikeaa on voittaa sydämiä ristin puolelle silloin, kun risti on pystytetty verellä kostutettuun maahan, niin samaahan työmme sittenkin tarkoittaa, -- kirkon olkoon kunnia, jos epäilykseni ovat turhat. -- Nyt lähdet siis taas pukeutumaan sotisopaan?

Tuomas, joka oli astellut edestakaisin pienen koppinsa permannolla, istahti taas laverilleen ja virkkoi:

-- Kevät joutuu, toiminnan aika on jälleen käsissä. Ja nyt on minulla paljon suoritettavana; vanhuus lähestyy, täytyy joutua, muuten se tapaa minut kesken töitteni, kutsumukseni täyttymiseen on vielä paljo matkaa. Kirkon valta on nyt tosin täällä Suomen rannikolla luja ja koko Hämekin sitä jo tottelee, joskin vastahakoisesti. Vaan Karjala, -- se tekee työmme täällä aina epävarmaksi, sen levottomat pojat ovat sotaisia ja hurjia. Se on nyt lannistettava sekin, risti on juurrutettava sinne -- tämä tehtävä se minua nyt kiirehtii.

Pietari istui ja kuunteli värähtämättömin kasvoin ja virkkoi miltei välinpitämättömästi:

-- Laajat ovat hankkeesi, Tuomas.

-- Eivät ne saa rajoittua vielä siihenkään, Karjala ei vielä mittaani täytä. Sillä pakanuutta on vielä Karjalankin takana, Rooman kirkolla on siellä pahimmat ja vaarallisimmat vastustajansa, -- kauemmin en saa nyt luonanne viipyä. Mutta minä tarvitsen ehkä pian sinutkin ja koko veljeskunnan avukseni muualla kuin täällä -- siksi sinut pyysinkin puheilleni. Kiirehdi työtäsi tämän kansan keskuudessa mikäli voit, kylvä mitä ehdit, suuremmat toimet meitä odottavat toisaalla. Me emme saa levätä ennen kuin koko tämä pohjoinen maailma lumisen asutuksensa viimeisiä ääriä myöten on saatu ristiä ja Rooman kirkkoa tunnustamaan.

Tämä tuumien uhitteleva laajuus ei näyttänyt Pietaria miellyttävän. Hän kysyi terävästi:

-- Silloinko on vasta kunnianhimosi tyydytetty?

Tuomas hytkähti tuota terävää kysymystä.

-- Enhän hae omaa kunniaani, vastasi hän -- ainoastaan kirkon kunniaa ja mahtavuutta, sehän minut käskee toimimaan. Rooman isän ja hänen istuimensa hyväksi on kaikki tehtävä, itselleni en pyydä mitään!

Nyt nousi Pietari uunin pankolta, jossa hän liikahtamatta oli istunut, ja vielä entistä syvempi tuli näytti hänen silmissään palavan. Hän astui suoraan Tuomaan eteen, laski molemmat käsivartensa hänen hartioilleen ja katsoi häntä hartaasti, melkein hellästi silmiin.

-- Onko se niin, lausui hän verkalleen. -- Oletko siitä itse aivan varma?

-- Epäiletkö sitäkin, Pietari? kysyi Tuomas loukkautuneena.

Pietari ei vastannut kysymykseen suoraan.

-- Sinusta paisuu sitä mahtavampi kirkkoruhtinas, kuta mahtavammaksi kirkon vallan täällä laajennat, virkkoi hän vakavasti. -- Sinä hallitset nyt jo valloittamiasi maita ja kansoja itsevaltiaana ruhtinaana, kuuntelematta ketään, tottelematta ketään muuta kuin Rooman paavia; sinä olet yksinvaltias tässä maassa.

-- Rooman isän puolesta, ehätti Tuomas vastaamaan. -- Se on totta. Ketä muuta minun täällä olisi toteltava?

Pietarin ei tarvinnut laajemmin ruveta selittämään, miten Suomen kirkon asema oli muuttunut ja käynyt aivan itsenäiseksi senjälkeen, kun Tuomas oli piispaksi nimitetty. Hän vain lyhyesti siihen viittasi:

-- Eerikki kuningas, hän, joka tänne ensiksi ristinopin toi, hän oli Ruotsin kuningas.

-- Niin oli, Ruotsin kuningas. -- Vilkastuen puuttui taas Tuomas puheeseen. -- Vaan jaksoivatko Eerikin jälkeläiset Ruotsin kuninkaat täällä pysyttää ristinoppia ja Rooman kirkon arvoa? Eivät. Se kukistui, se Eerikin työ, vaan minun ei ole lupa omaa työtäni samoille jälille jättää. Nuo Ruotsin kilpailevat ruhtinaat taistelevat siellä keskenään, vaanien toistensa valtaa ja vuodattaen toistensa verta, -- kirkko on heikko ja avuton heidän omassakin valtakunnassaan. Heillä ei ole voimaa eikä halua hoitaa tätä merentakaista kirkon taimitarhaa. Meidän täytyy senvuoksi luoda tänne pysyväisempi, vankempi valta, ja kenenkäpä me sen yliherraksi tunnustaisimme, ellemme Rooman mahtavaa isää. Hänelle minä täällä vallan luon ja hänelle sen myöskin säilytän.

-- Ja itse sitä hänen nimessään hallitset?

-- Olenhan hänen uskottu aseensa. Jos pyhä isä tahtoisi minua käyttää aseenaan ainoan autuaaksitekevän uskon levittämisessä vaikkapa samalla tavalla kuin piispa Albertia, joka Riiassa perusti ristin puolesta taistelevan veljeskunnan, olen autautuva hänen välikappaleekseen viimeiseen hengenvetooni asti -- en saa kieltäytyä mistään! Mutta mitään niin suurta en toki usko voivani toimittaa. Vaan jos sen voisinkin, niin itse tahdon vaipua vähäpätöisyyteeni, olla pelkkä harmaaveli, niinkuin olin ennen piispaksi tulemistani -- kunhan vain kirkon valta vahvistuu ja sen kunnia ja mahti ulonnetaan kaikkiin maailman ääriin. Ei, Pietari, en pyydä itselleni palkaksi muuta kuin hamppuköyden, millä vyötän kerjäläisvaippani -- kun pyhä neitsyt käskee, sidon sen heti vyölleni ja luovun kaikesta, kaikesta!

Pieni munkki seisoi yhä rotevan piispan edessä pidellen käsiään hänen hartioillaan, jotka, vaikka piispa istui, ulottuivat miltei hänen matalan rintansa kohdalle. Hän oli terävästi ja tutkivasti kuin ankara rippi-isä ainakin, katsonut Tuomaan puhuessa häntä silmiin, oli koettanut tutkia hänen salaisimmat ajatuksensa, tunkeutua hänen sydämensä sisimpään pohjaan. Ja värähtämätöntä vilpittömyyttä ja vakavuutta oli hän luullut lukevansa niistä kasvoista, joita hän näin tähysti. Silloin hänen syvällä kiiluvat silmänsä riemusta kirkastuivat ja ikäänkuin siunaten hän juhlallisesti lausui:

-- Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin toimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee työtäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakuutuksesi on niin luja, me kiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, onhan päämäärämme yhteinen. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne saamaan vahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi särkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja sielullesi eheyttä.

Hento, teräväkatseinen mies kokosi harmajan vaippansa liepeet ja läksi, vielä jäähyväisiksi piispalle päätään nyökäyttäen. Yö olikin jo myöhäiseksi kulunut. Äänetöntä oli kaikki, tyynen talviyön rauha peitti sankan, jylhän metsän ja sen keskessä piiloilevan pienen erakkojen majan.

Rauha, täydellinen rauha, täytti vanhan piispankin mielen hänen istuessaan siinä nyt yksin kovalla laverillaan, yhä vielä äskeisen keskustelun synnyttämän, varman ja sopusointuisen mielialan vallassa. Hän oli nyt valmistanut itsensä, nyt oli toiminta taas alkava. Vuosittain oli hänen tapana tulla paaston aikana muutamiksi viikoiksi vanhaa, rakasta munkkielämää viettämään siihen pieneen luostarintapaiseen laitokseen, jonka hän oli perustanut metsään lähelle Aurajoen suuta. Oli niin virkistävää saada sotamelskeistä ja hallintohuolista syrjässä viettää hetkinen itseään varten, syventyä asioihin, miettiä, lukea rauhassa pyhiä kirjoja ja harjoittaa hartautta, sitten vahvistuneempana ja tarmokkaampana taas töihinsä puuttuakseen. Ja hän tunsikin nyt taas, kun se lepoaika oli mennyt, uutta varmuutta, jäntevyyttä ja turvallisuutta mielessään -- hän sitä tarvitsikin, sillä koko hänen tarmoaan nyt kysyttiin.

Kun yö oli kulunut, avasi piispa oven selälleen ja hengitti aamun raikasta ilmaa. Keväinen päivä oli vaiennut, aurinko teki nousuaan, oli aika lähteä taipaleelle, pois lepomajasta taistelevaan maailmaan.

Hän käveli talliin, haki sieltä ratsunsa, satuloi sen ja talutti portille. Vaan hän ei noussut nyt tuon uljaan mustan juoksijansa selkään; halki kinoksien hän verkalleen käveli, taluttaen hevostaan ohjaksista pitkin kuperaa keväistä polkua, jossa jalkaa usein livetti.

Pitkäksi venyi tänään matka metsän halki, jonka korkeiden puiden lomitse aurinko vähitellen nousi paistamaan tielle, huilattuaan ensin ylimmät latvat. Vihdoin harveni metsä, päivän kilo pisti kulkijan silmiin, laaja lumipeittoinen aavikko oli helakan valkoisena edessä. Sen keskitse kaareili joen jääpeitteinen uoma tummahtavana vyönä ja joen toiselta rannalta taas siinsi matalarakennuksinen, harmaja kylä, josta savu aamun tyynessä melkein kohtisuoraan taivasta kohden nousi. Mutta vielä etäämpää, joen suistosta, jossa oli rivittäin tavara-aittoja ja suojuksia virran kummallakin kaltaalla, sieltä näkyi jo tänä aikuisena aamuhetkenä virkeää liikettä ja toimeliaisuutta.

Tuomas pysähtyi tuokioksi sitä katsomaan; se vaikutti vilkastuttavasti hänen mieleensä. Siellä kilkkavat kirveet ja ritisevät sahanterät, kun aluksia korjataan merikuntoon pian alkavaa purjehduskautta varten; toisia, vanhoja, tervataan ja tihennetään, toisia, uusia, telakkapuilla veistetään, -- se kajahti miellyttävältä piispan korvaan. Sillä tuollaista toimeliaisuutta hän suosi ja hän ajatteli, että vielä useammat kirveet siellä pian kalskavat, kunhan hänen asiansa sille kannalle ehtivät. Ja hänen sitä ajatellessaan läksi taas veri nopeammin kiertämään suonissa, jäsenet tuntuivat vetreytyvän ja raskas pää keveni ja selkeni. Niin, suuret tehtävät ovat nyt edessä, ajatteli hän, aika kiirehtii, se vaatii häneltä paljo tointa ja tarmoa, -- miksi hän vitkastelee? Ja kahta reippaampaa ja joutuisampaa oli nyt hänen kävelynsä, kun hän jälleen rupesi taluttamaan ratsuaan jokiahdetta pitkin.

Hän astui pysähtymättä kylän ohi. Pihalta kuului halkojen hakkuuta, naiset juoksivat siellä puuhissaan tuvan ja ometan väliä ja miehet juottivat kaivolla hevosiaan ajoon lähtiessään. Elämää, työtä! Miksi hän tuhlasikaan aikansa astumiseen! Ketterästi kuin nuorukainen viskautui hän satulaan ja kiinnitti ohjakset tottuneella kädellä. Ja virmasti voimakas ratsu, joka sekin nyt vasta tunsi varsinaisen toimensa alkaneen, läksi kiidättämään tuttua taakkaansa metsän halki ja sitten joen jäätä pitkin. Nyt tunsi ratsastajakin olevansa oikeassa asemassaan; hän hytkyi notkeasti hevosen juoksun mukaan, rinta pullistui, sieramet laajenivat ja jäseniin tuntui tulevan terästä. Hän antoi vankan mustansa valtoineen juosta ja kiiti niin ohi asuttujen ja metsäisten rantojen, jotka kuin vilahdellen sivulle jäivät.

Taas vaihtui uusia kuvia ratsastajan eteen. Siinä oli jyrkällä törmällä korkea rakennus, torni katolla, risti tornin huipussa, -- Räntämäen kirkko, jonka hän itse piispanistuimensa viereen oli siihen rakentanut. Sen kupeella olivat rannalla piispan ja tuomioherrain ja kaniikkien asuinrakennukset, -- mataloita, pieniä tupia ne olivat, vaan ne herättivät silti hänessä ylpeyttä ja iloa, sillä kristikunnan ahjona ja keskustana tässä kaukaisessa maassa ne siinä olivat, siihen hän oli sijoittanut Suomen kirkon sydämen. -- Tuomas ajoi ylös törmälle. Siellä oli kaikki vielä äänetöntä. Piispa itse ei ole kotona, harvoin hän tässä piispantalossa kotona onkaan, linnassa hän asuu, -- ja tuomioherrat ja kaniikit, ne laiskurit, ne tietysti tapansa mukaan nukkuvat pitkälle aamuun asti... Ratsastajan kulmakarvat rypistyivät ja hän pidätti hieman hevostaan tuumien poiketa sisään herättämään nukkuvaa tuomiokapituliaan. Vaan taas laski hän ohjakset valloilleen ja karautti ohi kirkon ja pappilan, -- ei ollut hänellä nyt aikaa sellaiseen pieneen kotikuriin, suuremmat hankkeet häntä kiirehtivät korkeampiin tehtäviin.

Mutta nyt se jo näkyikin hänen matkansa päämaali tuolta etäältä, siintäen jyhkeänä korkealta kunnaalta, ja hän kiirehti, metsästä esiin ratsastaessaan, yhä heponsa hyvää vauhtia. Yksinäisen, jyrkkärinteisen ja tasalakisen kallion päällä lähellä Aurajoen rantaa oli vankka, harmaakivinen linna, jonka mantereenpuolisesta päästä ylpeänä kohosi paksu, pyöreä torni, näkyen kauas yli metsänkin ja halliten laajalti ympäristöään. Ulommas kallion ympäri oli suurista kivistä rakennettu muuri, jonka päällä vielä oli hirsisalvos; muurin keskessä oleva raskas, hirsistä salvettu portti oli kiinni ja muuria kiertävän kaivoksen yli vievä laskusilta oli pystyyn nostettu. Umpinaiset olivat linnan seinät, jotka kohosivat pystyyn jyrkältä kalliolta, sieltä sisältä ei näkynyt mitään; ainoastaan tornin laella edestakaisin asteleva vartija kuvastui jo kaukaa selvästi kevätaamun kirkasta taivasta vastaan.

Sitä kohden kiirehti yksinäinen ratsastaja ja hänen rintansa paisui ja silmänsä kiilsi sitä lähestyessään. Sillä tämä oli se luja turvapaikka, jonka hän oli rakennuttanut valloittamansa maan ja siihen kylvämänsä uuden uskon selkärangaksi ja josta hän hallitsi alistetun kansan ja kuritti uppiniskaiset pakanat. Sieltä oli hän retkensä ja käännytystyönsä menestyksellä johtanut ja sieltä päin aikoi hän nytkin yhä laajenevat tuumansa toteuttaa.

Huuruava ratsu pysähtyi nostosillan eteen, joka samassa jo vitjoillaan ritisten laskeusikin, tulijan sisään päästä, -- vartijat olivat jo etäältä tunteneet tulijan linnan ankaraksi isännäksi. Piispa karautti avatusta portista sisään, viskausi alas satulasta ja heitti hevosensa siihen palvelijain hoidettavaksi. Terävän, tarkastavan katseen loi hän ympärilleen ja kaikki pihalla olijat tervehtivät häntä paljastaen päänsä. Vaan sanaakaan puhumatta nousi Tuomas portaita ylös sisäpihaan ja kiirehti suoraan omaan erikoiseen piispanrakennukseensa. Siellä hän nopeasti kiskoi vyön uumeniltaan, riisui pois karkean, harmajan kauhtanansa, heitti lammasnahkaisen lakkinsa naulaan -- sen puvun aika oli nyt ohi. Hän heitti päälleen näädännahkoilla rikkaasti reunustetun, mustan, väljän piispantakkinsa, jonka sametti valahti pehmoisiin, kauniisiin laskoksiin, pujotti kaulaansa paksut vitjat, joista suuri kultaristi riippui, ja sovitti päähänsä korkean, ristiotsaisen, hopealla rikkaasti kirjaillun hiippansa. Mutta jalkoihinsa veti hän leveävartiset, kilisevillä kannuksilla varustetut sotilassaappaat, ja vyölleen, piispanvaippansa alle, vyötti hän raskaan miekan.

Sitä tehdessään hänen pitkä, uljas vartalonsa ikäänkuin vieläkin oikesi ja kasvoi, hänen kasvoilleen levisi itsetietoisen hallitsijan mahtava, juhlallinen ilme ja hänen silmiinsä asettui tottelevaisuutta vaativan käskijän varma katse. Samalla hänen mielensäkin tuntui pukeutuvan uuteen asuun, siihen tuli uutta pontta ja varmuutta. Ja vartalo suorana ja pää pystyssä, ryhdiltään arvokkaana ja kasvoiltaan vakavana, astui hän verkkaisin askelin huoneistaan ulos ja käveli linnan suureen arkitupaan.

(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

TUOMAS PIISPA JA HÄMÄLÄISET.

Suuri oli piispanlinnan yhteinen arkitupa: pituutta kymmenen syltä ja leveyttä melkein saman verran. Keskessä oli mahtava kiviuuni, jonka avonaisessa, korkeassa pesässä miehen mittaiset honkapölkyt palaa roihusivat, valaisten tuon väljän, muuten umpinaisen suojan. Tuvan seinämiä kiersi ympäriinsä kiintonaiseksi rakennettu rahi, joka oli tehty kahtia halaistuista jättiläispetäjistä, ja samasta rakennusaineesta veistetty pöytä ulottui tuvan perällä melkein seinästä seinään. Vieri viereensä oli seinäin naulapuille ripustettu aseita, teräsjousia ja leveihin puuhuotriin pistettyjä miekkoja, keihäitä ja viiniä, kypäriä ja kilpiä. Satuloita ja ratsusaappaita oli penkkien alla ja pitkin lattioita, ja niitä siellä toiset miehistä korjailivat ja voitelivat, toisten hioessa aseitaan ja solkivöitään kiillottaessa. Sotaista joukkoa kuhisi joka kolkassa. Toiset, retkiltä palanneet miehet, nukkuivat raskaasti kuorsaten pitkin raheja, toiset taas sonnustausivat retkille lähtemään. Äänekästä surinaa ja raskaiden askelten astuntaa kaikui lakkaamatta tuossa suuressa tuvassa, ja miesten puheihin ja huutoihin sekausi naisten kimeämpi ääni, kun he siellä karsinassa taikinaa alustivat ja olutta panivat ja hoitivat liedellä suuressa padassa kiehuvaa aamukeittoa tai sulloivat evästä suuriin kontteihin.

Mutta äkkiä vaikeni hälinä ja huuto tuvassa, kun piispan pitkä vartalo ilmestyi ovelle ja hänen hiippansa hopea ja ristinsä kulta välähtivät pystyvalkean hohteessa. Naiset vetäytyivät uunin luo ääneti askaroimaan ja miehet antoivat työaseensa levätä ja tervehtivät kunnioittaen isäntäänsä. Mutta pöydän takaa nousi haarniskaan puettu, roteva soturi, joka oli pöydälle laskenut raskaan, sulkaniekan kypäränsä ja jonka hikisessä tukassa vielä oli sen jäliltä syvä vako, nousi ja astui kannusten kalistessa piispaa vastaan ja tervehti häntä tuttavallisesti ja iloisesti, niin että sydämellinen hymy kirkasti hänen ruskeat, arpiset kasvonsa.

Tuomas oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja loi pikaisen katseen ympärilleen. Hän teki tupaan astuttuaan heti saman havainnon, minkä hän jo pihalla yhdellä silmäyksellä oli tehnyt. Siellä olivat toiset juottaneet hikisiä ratsujaan ja toiset satuloineet tallista vasta talutettuja kiiltokarvoja; täällä nyt toiset riisuivat märkiä vaatteitaan orsille kuivamaan ja toiset pukeusivat sotatamineihinsa. Jotakin harvinaisempaa ja tärkeämpää oli tapahtunut, sen hän heti älysi. Ja senvuoksi hän kohta, muitta tervehdyksittä, kysyi vastaansa astuvalta haarniskoidulta mieheltä:

-- No, Belgerd, mitä on tapahtunut?

-- Paljo, Tuomas, vastasi soturi kaikuvalla äänellä. -- Hämäläiset ovat taas nousseet aseisiin.

Tuomas kohautti hieman hartioitaan ja istahti tyynesti rahille.

-- Mutta sehän toki ei ole mitään harvinaista, ne nousevat ja kukistuvat vähä väliä. Oletteko jo riistäneet heiltä aseet?

-- Kapinaa kestää vielä ja se on tällä kertaa tavallista vaarallisempaa laatua, vastasi soturi varsin vakavana. -- Hämäläiset ovat nyt aivan miehissä liikkeellä, mutta he eivät kapinoi edes yksin, karjalaisia on niissä mukana lukuisat parvet, jotka ovat meidän rintamaillemme hyökänneet.

Tämä tieto sai Tuomaan vilkastumaan.

-- Vai karjalaisia, oletko siitä varma?

-- Ei ole siitä epäilystä. Noita pitkiä, valkomekkoisia suksimiehiä on retkeillyt täällä rannikolla asti ja retkeilee yhä, olemme heidät hyvinkin tunteneet.

Levollisena, joskin vakavana ja miettiväisenä, kuunteli Tuomas näitä hänen poissaolonsa aikana sattuneita tapauksia. Hänen kasvojensa ilmeestä ei saattanut huomata, että nuo uutiset puhjenneesta vaarallisesta kapinasta olisivat häntä huolettaneet taikka suututtaneet, päinvastoin vilahti toisinaan melkein kuin jonkinlaisia tyytyväisyyden väreitä hänen silmissään. Roteva soturi, joka näitä kertoi ja joka ei suinkaan aristellut kahakoita eikä partioretkiä, katseli ihmetellen tuota piispan tyyneyttä; se häntä melkein loukkasi ja senvuoksi hän, tuokion vaiti oltuaan, lisäsi:

-- Viimeksi tänään palasin miesjoukon kanssa kapinoitsijoita ahdistamasta. Ne miehet eivät ole tottumattomia pikkukahakoihin, he voivat todistaa, mitä laatua tämä kapina on.

Silloin Tuomas äkkiä tempausi irti mietteistään, hymähti ystävällisemmin ja virkkoi:

-- Uskon sinua täydelleen, Belgerd. Vai uskaltaa Häme vieläkin kerran nostaa päätään! Kerrohan lähemmin, miten kapina alkoi ja miten sitä on jatkunut.

Belgerd, linnanvanhin, joka oli piispan aseellisen väen päällikkö ja hänen linnansa hoitaja, kuvasi nyt lyhyin, reippain piirtein, miten linnaan ensiksi rupesi kuulumaan hätääntyneitä viestejä Hämeestä. Sinne lähetettyjä verottajia ja saarnamiehiä, jotka olivat suksilla paenneet aseihin nousseiden käsistä, saapui henkensä hädässä sisämaasta ja he kertoivat kaikki, että hämäläiset koko laajalla asuma-alueellaan olivat yhteen aikaan ja yhtäkkiä hyökänneet kaikkien heidän kyliinsä asettuneiden vieraiden kimppuun, kurikoineet kuoliaiksi toisia ja toisia upottaneet avantoihin, -- säälittä ja armotta, kenen vain olivat käsiinsä saaneet. He olivat pakanuuteensa luopuneet ja hurjistuneina olivat he silponeet pappeja ja käärineet heitä olkiin ja sytyttäneet nämä elävät lyhteet palamaan ja ilkkuneet rovioiden ympärillä. Kasteessaan pysyneiden naapuriensa pirtteihin tunkeutuen kaatoivat hurjat joukot talon harjalle pystytetyt ristit ja silloin useimmat kastetut heitä mielisuosiolla seurasivat vanhoihin pyhiin lehtoihin, joissa he kohta uhrasivat pakanallisille hengille, siten rististä luopuen; ja he huuhtoivat pyhillä lähteillään kasteensa pois ja yhtyivät aseellisiin joukkoihin. Vaan jos ken kastetuista ei sitä tahtonut tehdä, niin hänet pakotettiin juoksemaan uhripuiden ympärillä, kunnes hän väsymyksestä hengetönnä vaipui maahan. Ja kristittyjen kastettuja lapsia he ryöstivät näiden kotoa ja veivät velhojensa noiduttaviksi. Yleensä he tällä kertaa esiintyivät tavattomalla vimmalla, ikäänkuin äärimmilleen ponnistaen voimansa ja vihansa, vapautuakseen ristin ikeestä. Kaikki Hämeen asekuntoiset miehet kokoontuivat sitten sotaisiin partiojoukkoihin ja he kutsuivat karjalaisia suksimiehiä avukseen. Ja kotikylänsä ensiksi kristityistä puhdistettuaan lähtivät he hiihtämään rannikolle päin, polttaen ja ryöstäen jokaisen talon, jonka harjalla he ristinmerkin tunsivat. Ja monet rannikollakin luopuivat kasteestaan ja uhrasivat pakanain seurassa vanhoissa karsikoissaan; toiset sen tekivät pelosta ja pakosta, toiset halulla ja ilolla.

Aina vain hievahtamattomin kasvoin kuunteli piispa tätä kertomusta. Linnanpäällikön vaiettua virkkoi hän kuin itsekseen:

-- Niinpä niin, ne karjalaiset tekevät työmme täällä aina epävarmaksi. Ja karjalaisten takana on taas muita.

Käännähtäen Belgerdin puoleen kysyi hän sitten äkkiä:

-- Entä te, minkä teitte kapinoiville hämäläisille?

-- Minä lähdin tietysti ratsuväen kanssa heti heitä vastaan, hain heitä mistä luulin löytäväni. Vaan sepä tässä taistelussa onkin kirottua: ota kiinni kärppä kiven kolosta! He retkeilivät pienissä parvissa, hiihtivät milloin edessämme ja milloin takanamme; toisia heistä tunkeutui pohjoiseen, Ulvilaan saakka, toisia kierteli etelämpää rannikolle. Muutamia parvia ajoin takaisin, vaan minun täytyi palata tänne linnaan, kun sain viestejä, että toiset sillaikaa jo sitä uhkailivat.

-- Tätäkö linnaa -- oletko päästäsi vialla?

-- Tästä ovat pakanat hiihtäneet parin neljänneksen päässä, ja kirkolle lahjoitetuista kartanoista ovat he karjan ryöstäneet.

Jo näytti piispakin suutahtavan tuota kuullessaan ja hiukan kärsimättömästi hän virkahti:

-- Entä sitten?

-- Senjälkeen olemme joka päivä pienemmillä partiojoukoilla ajaneet kapinoitsijoita takaa, vaan väkemme uupuu, se ei riitä, en tiedä, miten saamme tämän kapinan kukistetuksi.

Mutta piispa hymähti puolittain pilkallisesti ja taputti haarniskoitua ystäväänsä olalle:

-- Niin vähiin ei toki voimamme uupune, sinä vanha sotakarhu! Kapina on tietysti tyyten tukahdutettava -- eihän me ennenkään kahakoita kartettu.

Puna nousi soturin poskille ja miekka helähti, kun hän sen kahvaan tarttui.

-- En karta kahakoita, kun vaan saisin avoimessa ottelussa tapella. Mutta metsää myöten hiipivää vihollista vastaan, jota en saa käsiini, on tukalaa taistella. Ja pahinta kaikesta on se, ettei tiedä, missä kaikkialla vihollisia on.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tämä kristitty rannikon kansa näyttää salaa suosivan vihollista, se auttaa sitä, missä uskaltaa ja voi -- tähän kristittyyn seurakuntaan ei ole paljo luottamista...