Part 17

Ennenkun kansa ja vanhimmat olivat eronneet, pujahti kaksi miestä salaa ovesta ulos. He kulkivat yön pimeydessä lumisen metsän kautta erääseen pieneen mökkiin, jossa oli valmiina kaksi hevosta. He istuivat niiden selkään ja lähtivät suoraa päätä ajamaan etelää kohti. Jos Lemmitty olisi toista näistä miehistä lähemmin tarkastanut, häntä, joka oli suuren ketunnahkaisen lakkinsa vetänyt niin syvälle silmilleen, olisi hän varmaan tuntenut entisen Soontaganan vanhimman, jonka petoksesta nyt joka taholla puhuttiin ja jonka luultiin saaneen surmansa. Mutta hyvin hän oli osannut muuttaa muotonsa ja pääsi tovereineen jälleen onnellisesti karkuun vaaralliselta vakoilumatkaltaan.

Jokseenkin samoihin aikoihin, jolloin virolaiset kaikkialla maassa saivat kuulla kokouksesta, tiesivät myöskin jo heidän pahimmat vihollisensa, minkälaisia salaisia neuvotteluja oli pidetty Sakalassa. Pian oli heidän väkensä koossa, ja ennenkun kukaan virolaisten sotaväessä saattoi aavistaakaan, olivat viholliset jo taas liikkeellä, "kostaaksensa pakanoille heidän vastustuksensa".

LEMMITYN JA KAUPON VIIMEINEN TAISTELU.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Piispa Albertin piispauden yhdeksäntenätoista vuotena (1217) lähettivät virolaiset venäläisille paljon lahjoja ja pyysivät heitä tulemaan sotajoukon kanssa liiviläistä kirkkoa hävittämään. Nowgorodin ruhtinas lähetti lähettiläänsä ilmoittamaan, että hän oli tuleva suuri sotajoukko mukanaan. Virolaiset riemastuivat siitä ja heidän johtajansa ja vanhimpansa Lemmitty kokosi kautta koko Vironmaan sanomattoman suuren ja voimakkaan sotajoukon, jossa oli harjunmaalaisia, rääveliläisiä, sakalalaisia ja muita, kuusituhatta miestä, ja he odottivat venäläisten ruhtinaan saapumista viisitoista päivää Sakalassa.

Kun nyt riikalaiset kuulivat tästä kokoontumisesta, lähtivät he liikkeelle ja riensivät sinne, ehtiäkseen ennen venäläisiä. Heidän johtajallaan kreivi Albertilla oli mukanaan, paitsi ritareitaan ja sotamiehiään, liiviläisiä ja lättiläisiä, myöskin Kauppo, tuo kaikkein uskollisin, joka ei koskaan laiminlyönyt Jumalan taisteluita ja aina otti osaa sotaretkiin.

Nämä kaikki saapuivat Sakalaan, missä oli sotajoukkojen rukous- ja keskustelupaikka; ja oli heitä kolmetuhatta valittua miestä. Ja he järjestivät sotarintansa siten, että saksalaiset olivat keskellä, liiviläiset oikealla ja lättiläiset vasemmalla puolella. Lähetettiin vakoojia kyliin ja he saivat vangitsemiltaan miehiltä tietää sotajoukon suuruuden kuin myöskin että he lähestyivät ja olivat tappeluun valmiit. Sen kuultuaan marssivat he varovasti ja hyvässä järjestyksessä eteenpäin ja saapuivat illan tultua Viljannin linnan luo. Vietettyään siinä yönsä ja pidettyään juhlamessun, lähtivät he apostoli Matteuksen päivänä vihollisiaan vastaan ja huomasivat heidän väistyneen toiseen paikkaan. Heti seurasivat he heidän jälkiään ja kun huomasivat heidän taisteluun valmiina tulevan heitä vastaan metsänrinnasta, hyökkäsivät he heidän kimppuunsa. Ja saksalaiset taistelivat keskustassa, jota vastaan oli virolaisten suurempi ja voimakkaampi joukko, ja osaksi ratsain, osaksi jalkaisin mursivat he heidän rintamansa ja ajoivat heidät pakoon.

Vasemmalla sivustalla taistelevat lättiläiset hyökkäsivät samaan aikaan rohkeasti vihollisia vastaan. Heitä vastassa olivat sakalalaiset ja Lemmitty ja muut vanhimmat, jotka haavoittivat paljon lättiläisiä ja surmasivat heistä useita ja vastustivat heitä kauan urhoollisesti taistellen. Mutta nähtyään, että saksalaiset olivat saaneet keskustan pakenemaan, kääntyivät hekin pakosalle, ja lättiläiset ajoivat heitä takaa ja surmasivat monta, ja muut pakenivat. Eräs mies, Veko nimeltään, tunsi Lemmityn ja ajoi häntä takaa ja iski hänet kuoliaaksi ja ryösti hänen vaatteensa. Toiset hakkasivat hänen päänsä ruumiista ja ottivat sen mukaansa Liivinmaalle. Kun kaikki virolaiset olivat ajetut pakosalle, seurasivat liiviläiset ja lättiläiset heitä ja surmasivat heitä metsissä tuhatmäärin, niin, lukemattomat määrät, joita ei metsissä ja soissa voitu laskeakaan, ja heiltä saatiin hevosia noin pari tuhatta ja aseita ja muuta saalista, jonka he seuraavana päivänä jakoivat tasan keskenään.

Kaupolta lävistettiin taistelussa molemmat kyljet. Hän ajatteli silloin sitä, kuinka Herra oli kärsinyt, ja sittenkun hän oli vastaanottanut Herran ruumiin sakramentin, kuoli hän, vilpittömästi tunnustaen kristillistä uskoa, ja oli hän jo aikaisemmin jakanut kaikki maatilansa Liivinmaan eri kirkoille. Ja häntä itkivät sekä sotajoukon johtaja, kreivi Albert, että luostarin esimies ja kaikki, jotka olivat hänen kanssaan. Ja hänen ruumiinsa poltettiin ja luut vietiin Liivinmaalle ja haudattiin Kauponsaloon.

Taistelun jälkeen retkeili kristittyjen sotajoukko Palojoen rannalla olevaan Lemmityn kylään, kolmen päivän kuluessa polttaen ja hävittäen maakuntaa. Ja heidän luoksensa tuli Lemmityn Unnipeve ja muut, jotka olivat jääneet henkiin ja rukoilivat rauhaa. Ja saksalaiset sanoivat heille: "Koska olette hyljänneet vastaanottamanne pyhän kasteen sakramentin ja pakanain ja venäläisten kanssa vehkeillen saastuttaneet kristinuskon, sentähden on Herra teidät tuhonnut. Kääntykää nyt siis rehellisesti takaisin Kristuksen tykö, niin otamme me teidät vielä veljellisen rakkautemme yhteyteen."

Ja he suostuivat siihen, ja kun heiltä oli vaadittu panttivankeja, annettiin heille rauha, jotta he uskollisesti saisivat täyttää kaikki kristinuskon käskyt.

Tämän toimitettuaan palasi sotajoukko kaikkine saaliineen Liivinmaalle ja tästä näin kunniakkaasta voitosta, jonka Jumala oli heille suonut, he kiittivät Herraa, joka olkoon ylistetty iankaikkisesti.

TUOMAS PIISPA

RISTIRETKELLE VÄRVÄYS.

Eräs nuori Tampereen puolesta kotoisin oleva talonpoika oli matkallaan Turkuun päivän ratsastettuaan illalla saapunut nykyiseen Pöytyän pitäjään. Kun hänen ratsunsa oli kovin väsyksissä eikä ottanut mennäksensä eteenpäin, täytyi miehen poiketa lähellä tietä olevaan kylään, jossa hänellä oli vanhastaan tuttu talonisäntä.

Lähestyen kylää huomasi hän, että lukuisa joukko kansaa oli koolla sen torilla, jos siksi sopii sanoa kylän keskellä olevaa suurenpuoleista aukeata paikkaa. Päästyänsä vielä lähemmäksi, näki hän kansan keskellä kolme ratsastajaa. Yksi näistä, joka vasemmassa kädessään piti suurta valkoista lippua, jonka liinaan oli ommeltu punainen risti, oli puettu niin kirjavankoreaan pukuun, että silmiä huikasi sitä katsellessa. Hänen valkoisesta, kultareunuksilla koristetusta lakistaan heilui ylpeästi pitkä lumivalkea töyhtö kamelikurjen höyheniä. Uumenilla oli hänellä kullattu vyö, johon oli kiinnitetty tavattoman pitkä miekka. Hänen rinnallansa riippui monenkarvaisessa rihmassa torvi. Vieläpä olivat hänen komean ratsunsa suitsetkin kullatut, ja se kallisarvoinen vaate, joka, kokonaan peittäen ratsun selän, syvissä laskoksissa riippui alas sen kylkiä myöten, oli sekin kultaisilla ja hopeaisilla korko-ompeluksilla runsaasti kirjaeltu. Vaatteen kuhunkin kulmaan olivat piispan hiippa ja piispan sauva kuvatut.

Muut molemmat ratsastajat olivat munkkeja, mustiaveljiä. Heidän karkeasta mustasta sarkakankaasta tehdyt vaippansa olivat vyötetyt paksulla nuoranpätkällä, josta heidän rukousnauhansa ympyriäisine puukupukkoineen riippui alas. Konit, joilla he ratsastivat, olivat laihat ja huononnäköiset. Ei nähty niiden selässä kallisarvoista vaatetta, vaan pieni repale rikkinäistä villakangasta. Eikä munkeilla ollut jalustimiakaan. Avojaloin kun olivat, heidän polviin asti alastomat säärensä roikkuivat vapaina alas konien kylkiä myöten. Toinen munkeista piti messinkikahleista riippuvaa suitsutusastiaa, toinen kantoi kaulassansa laukkua, joka sisälsi punaisesta sarkakankaasta tehtyjä ristinmerkkejä.

Kylän tori oli jo jotensakin täynnä väkeä, mutta kuitenkin tulvi sinne tulvimistaan ihmisiä kaikilta tahoilta. Talonpoika hoputti hevostaan, ehtiäksensä hyvään aikaan kuulemaan ja näkemään, mitä siellä oikeastaan toimitettiin.

Airut eli kuuluttaja -- se oli kirjavaan pukuun puetun miehen ammatti -- nosti nyt torven huulilleen ja törähytti siihen kolme kertaa niin kovasti, että torven ääni kajahti likeisissä metsissä. Sitten puhui hän kovalla äänellä: -- Tuomas piispa, meidän armollinen herramme ja hallitsijamme, tekee täten minun kauttani tiettäväksi, että huomenna, pyhän Eerikin päivänä, vihitään uusi tuomiokirkko, pyhän neitsyt Maarian kirkko Räntämäellä, korkeaan tarkoitukseensa. Samana päivänä tuodaan myös pyhät astiat, pyhät kuvat, pyhäin jäännökset ja muut pyhät esineet vanhasta tuomiokirkosta Nousiaisista uuteen, nyt valmiiseen tuomiokirkkoon. Kolmensadan päivän synninpäästön ja yhtä pitkän ajan vapauden kiirastulen tuskista julistaa armollinen piispamme itse pyhän isän, paavi Innocentius neljännen käskystä ja hänen lähettämänsä pyhän kirjeen johdosta kaikille niille, olkoon mies, nainen taikka lapsi, jotka mainitussa pyhässä toimituksessa ovat saapuvilla, kehoittaen kaikkia käyttämään tätä autuaallista tilaisuutta hyväksenne. Mutta kristinuskon julmat viholliset, pakanalliset karjalaiset ja venäläiset taas tätä nykyä uhkaavat kristityitä Suomessa. Sentähden luvataan saman korkeasti-pyhän isän, paavi Innocentiuksen käskystä ikuinen synninpäästö ja iankaikkinen autuus taivaassa kaikille niille, jotka ottavat kantaaksensa ristinmerkkiä ja ruvetaksensa pyhän uskontomme puoltajiksi noita pakanoita vastaan. Lopuksi sulkee meidän armollinen piispamme ja hallitsijamme kaikki alamaisensa Kristuksen, pyhän neitsyt Maarian, pyhän Henrikin ja kaikkien muiden pyhimysten huomaan ja suosioon!

-- Amen, sanoivat munkit yhteen ääneen, ja se heistä, jolla oli suitsutusastia, suitsutti pyhää, hyvältä hajahtavaa savua kansaan. Läsnä olevat suomalaiset tekivät ristinmerkin rinnoillensa, nähdessänsä pyhän savun tupruavan; useimmat heistä lankesivat polvillensa.

Sitten otti toinen munkki, joka kaulassaan kantoi laukkua, sanoakseen:

-- Kuka tahtoo vastaanottaa ristinmerkin ja tulla pyhän uskon sotilaaksi? Täydellinen synninpäästö ja iankaikkinen autuus, jos kuoleekin taistelussa! Tulkaa nuorukaiset, tulkaa nuoret miehet!

Kymmenen nuorukaista astui esiin munkin luo. He olivat kaikki köyhiä renkejä taikka orjia, jotka pyhän ristin sotureiksi antaumalla tiesivät saavuttavansa vapauden. Isäntämiehet katsoivat heitä karsain silmin, mutta eivät kuitenkaan pienimmälläkään sanalla tohtineet ilmoittaa tyytymättömyyttänsä.

Munkki istutti ristinmerkin kunkin nuorukaisen rintaan ja laskien kätensä kunkin päälaelle siunasi hän heitä sanoen: -- Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas!

-- Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas! -- toisti toinen munkki ja tuprutteli pyhää savua nuorukaisiin.

(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)

PYHÄN HENRIKIN LUUT SIIRRETÄÄN NOUSIAISISTA RÄNTÄMÄELLE.

Tulvimalla tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä Räntämäen kirkkoa kohti, muutamat matkustaen ratsain, toiset jalan. Ja tämä kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi, mitä lähemmäksi uutta kirkkoa matkamiehet saapuivat. Kirkon lähistössä oli väen tungos niin suuri, että oli mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Ratsain kulkevat jättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihaan ja pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Pikemmin päästäkseen poikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitten peltojen pientareita myöten aina piispan kartanoon asti. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyään on.

Täällä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä. Sieltä päin odotettiin Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin pohjoisessa laidassa yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut airut oli ilmoittanut, että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvata, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.

Ei tarvinnutkaan enää kauan odottaa, sillä kohta saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut komeihin, kultaa ja hopeaa kiiltäviin pukuihin. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kimakasti välkkyivät auringon säteet heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä haarniskoitansa ja kypärejänsä vastaan. Näyttipä kaukaa katsojista siltä kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamainsa peitsienkin teräksiset päät kimaltelivat auringon säteissä kuin tulisoihdut. Ritarien jälessä astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoinkuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin viittoihin puetut vanhemmat kuorolaulajatkin. Kuoripojat ja kuorolaulajat lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti koristettuihin vaatteihin puettua naisen kuvaa; tämä oli ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon kalleimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan jälessä ratsasti lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa, piispan hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu oikealle puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samanvärinen risti.

Suorana istui uljasvartaloinen Tuomas piispa ratsunsa selässä. Hänen terävistä silmistänsä loisti järkähtämätön lujuus ja masentumaton pontevuus. Hänen yhteen puristetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen suunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät mitkään vastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos koskaan, heltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet hänen kasvoissansa olivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen muotonsa nostatti sentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän pelkoa kuin kunnioitusta.

Tuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin jälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin messupaitoihin ja kirjaviin kasukoihin puetuita pappeja, kaikki kantaen joko pyhiä kuvia tai pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä ratsasti korskuvan orhin selässä eräs vartaloltaan tavattoman kookas ritari, joka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän haarniskansa päällä kantoi hän kallista purppuravaippaa, joka syvissä laskoksissa valui alas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa asti. Renkaat hänen kaulassaan kantamissansa kultavitjoissa olivat paksummat kuin renkaat muitten ritarien vitjoissa, ja suuri viheriä höyhentöyhtö heilui ylpeästi hänen kypärinsä harjalta, merkkinä siitä, että hän oli n.k. "kuljeksiva ritari". Hän on Saksanmaalta syntyisin, yksi noita lukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisia "pyhän haudan ritareita", joita siihen aikaan vaelteli kaikissa kristikunnan maissa. Hänelläkin on kalliita pyhäinjäännöksiä kuljetettavina, ja ne hän on itse tuonut Palestiinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä Jerusalemista. Oikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonutta puunkapulaa: se on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan on hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen ja suuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan rististä, jälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan kädet lävistettiin. Ritari hymyili ylpeästi ja itseensä tyytyväisesti, hän kun tiesi, ettei kenelläkään toisella ollut niin kalliita pyhiä esineitä kannettavana kuin hänellä.

Pappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien "knaapit" ja palvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita, joita he eivät itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen mantteliin puetun ritarin ja "kultaisen ritarin" ["kultainen ritari" oli arvonimi, joka yksinomaan annettiin "pyhän haudan" ritareille]. knaapit ratsastivat ensimäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin kirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla kirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christianae Feminisqve [Kristin Opille ja Naisille (pyhitetty; s. o.: kristin-opin ja naisten puolustukseksi kannettava)].

Ritarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita, ensin ratsumiehet, sitten jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti tuohon komeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa talonpoikainen kansa niiltä seuduilta, joiden kautta saattojoukko oli kulkenut. Kuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä kaukaisemmilta, Nousiaisten kirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin. Muutamat niistä olivat tulleet aina Ahvenasta asti.

Raunistulan kylästä aina kirkkoon saakka oli tie peitetty viheriällä ruoholla ja lehtipuiden lehvillä ja molemmin puolin sitä seisoi odottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja pyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.

Kun saattojoukon ensimäiset rivit lähestyivät kirkkoa, avattiin viheriäisillä köynnöksillä ja kukkaseppeleillä koristetut kirkon portit ja kirkosta astui joukko pappeja, suuret vahakynttilät kädessä, juhlasaattoa vastaan. Heitä johti, komeaan pukuun puettuna, Riian kaupungin piispa, jonka pyhä isä paavi oli Tuomas piispan pyynnöstä määrännyt olemaan uuden tuomiokirkon vihkiäisissä läsnä hänen edustajanansa. Valtiollisista syistä ei Tuomas piispa ollut anonut tähän toimeen Upsalan piispaa, sillä hän koki tarkoin välttää pienintäkin alamaisuuden osoitusta Ruotsin valtaa kohtaan. Paavinkin mielestä oli Riian piispa puheena olevaan toimeen sopivampi, sillä Riian piispat olivat perustaneet samallaisen itsenäisen kirkollisen vallan, jonka aikaansaamiseksi Suomessa Tuomas piispa oli pannut kaikki suuren neronsa ja lujan tahtonsa voimat alttiiksi, pitäen sen ohessa alituisesti Riian piispojen toimia silmällä ja kaikissa noudattaen heidän esimerkkiänsä. Varhaisesta aamusta asti olivat piispa ja häntä seuraavat papit olleet kirkossa, pitäen siellä hartaita rukouksia ja messuja.

Kirkon portille saavuttuansa astuivat kaikki juhlasaattoon osaaottavat ratsastajat ratsujensa selästä. Edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä astuttiin nyt kirkkoon. Ainoastaan pieni osa saattojoukosta sai tilaa kansan paljouteen verraten ahtaassa Räntämäen kirkossa. Kuitenkin oli kirkossa erityinen paikka määrätty yksinomaan talonpoikaiselle kansalle. Siihen mahtui vähän toista sataa ihmistä seisomaan; muut kaikki jäivät kirkon edustalle odottamaan.

Aika-ajoin tuli kuitenkin joku papeista kirkosta, astui kirkkotarhan kiviselle aitaukselle ja kertoi siitä kuuluvalla äänellä kansalle, mitä kirkossa tapahtui: kuinka monia satoja vahakynttilöitä siellä paloi, kuinka paljon siellä suitsutettiin pyhää savua ja poltettiin kallista, hyvälle tuoksuvaa mirhamia, mitä rukouksia siellä luettiin, mitkä kirkkohymnit laulettiin. Ei aikaakaan, niin tiesivät he jo kertoa, että kaikki pyhien kuvat ja pyhäinjäännökset olivat sijoitetut paikoillensa ja että kirkossa oli tapahtunut yliluonnollisia ihmeitä. Kuuluisa neitsyt Maarian kuva oli niin mieltynyt uuteen asuntoonsa, että hän kaikkein kirkossa olevien nähden oli itkenyt ilosta, vuodattanut ilon kyyneleitä niin runsaasti, että ne hänen kasvojansa myöten olivat virtana vierineet alas hänen helmoihinsa. Pyhän Pietarin kuva oli pitkän aikaa suurilla silmillänsä katsellut kirkkoa, luoden ystävällisiä silmäyksiä niihinkin, jotka seisoivat etäisimmissä nurkissa, ja Henrikki marttyyrin kuvan suusta oli nähty tupruavan savua ja tulta. Ruostunut naula Kristuksen rististä oli yht'äkkiä Riian piispan kädessä muuttunut kirkkaasti kiiltäväksi. Sitten oli kohta leimunnut tulta kuorissa ja ukkonen oli kaikkein hämmästykseksi ruvennut käymään.

-- Eikö tuo pyhä jyrinä kuulunut tänne uloskin? -- kysyi kertojapappi, keskeyttäen kertomuksensa.

-- Kuului! Kuului! -- vastasivat aitausta lähinnä seisovat talonpojat.

-- Yhä edeskinpäin leimahteli tulta, alkoi pappi taas kertoa -- ja kumman kummaa! -- äkkiarvaamatta ilmestyi kirkkoon suuri joukko pieniä lintuja, jotka laulaen ja viserrellen lensivät ylt'ympäri kirkon. Siinä oli leivoja, peipposia, sinisirkkuja, varpusia ja muita. Hetken kuluttua ilmestyi pienien lintusten joukkoon lumivalkoisia kyyhkysiä, tulisoihtu kunkin kyyhkysen suussa. Läsnäolevissa nousi kummastus silloin korkeimmillensa. -- Ettekö nähneet, hyvät ystävät, että muutamat näistä linnuista lensivät kirkosta ulos, kun äsken tänne tullessani aukaisin kirkon oven?

-- Kyllä me sen näimme! -- todistivat talonpojat.

-- Mutta tapahtuipa siellä vielä suurempiakin kummia -- sanoi kertoja-pappi -- sillä lintujen viserrellessä ja sinne tänne lentäessä rupesi äkkiarvaamatta kirkon kaarroksista satamaan alas monenkarvaisia pyhiä öylättejä, valkoisia, punaisia, sinisiä, keltaisia, ja öylättien kera kaikenlaisten lehtipuitten lehtiä. -- Eriskummallisia ihmeitä tosin! Mutta nehän nyt selvän selvästi todistavat, että pyhä neitsyt Maaria on erittäin mieltynyt tähän uuteen temppeliinsä ja että kaikki pyhimykset suosivat sitä. Onnellinen se maa, jossa on taivaallisten näin korkeassa määrässä suosima tuomiokirkko, autuas se kansa, joka saapi siinä hartauttansa harjoittaa!

Näillä sanoilla puheensa päätettyään meni kertoja-pappi taas kirkkoon.

Kun tuota pyhää vihkiäistoimitusta vielä oli kestänyt pitkän aikaa, päättyi se ja kansa tulvi kirkosta ulos. Airuet ilmoittivat sen jälkeen ulkona seisoville, että heidän sallittiin mennä kirkkoon rukoilemaan ja kumartamaan pyhiä kuvia ja pyhäinjäännöksiä sekä, kenellä siihen oli varoja, uhraamaan roponsa pyhillä alttareilla, joiden ääressä tultaisiin suitsuttamaan pyhää savua ja lukemaan messuja aina iltamyöhään asti. Ja vielä he ilmoittivat kansalle, että armollisen piispan toimesta "suurella turulla" ruoka- ja juomatavaroita oli saatavissa huokeasta hinnasta, mutta että köyhille ja raajarikoille oli valmistettu ateria piispan kartanon pihalle.

(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)

SAARNAVELJIÄ ROVIOLLA.

On kevät. Ollaan toukokuun keskivaiheilla vuonna 1245 j.Kr. Nurmet ja lehtipuut jo vihannoivat, Pyynikin päivänpuolisilla rinteillä tuomet jo kukkivat ja sinivuokot ja monenväriset muut kukat niiden siimeksessä.

Suuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille ja sille tasangolle, jossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee.

Kahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat kokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen pyhien puitten, karsikkojen, ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen tapaan, että ne muodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli toista vähän ulompana. Näillä kivillä istui vanhoja miehiä. Aivan kuusten juurella oli suuri litteä paasi: vanha teurastus- eli uhripaasi.

Aurinko oli jo mennyt mailleen. Hienoja sumupilviä nousi siellä täällä niityistä, laaksoista ja järvistä. Paitsi juhlaan kokoontuneiden melua, ei kuulunut muuta ääntä kuin yksinäisen laulurastaan liverrys kaukaisessa hongikossa Pyhäjärven toisella rannalla.

-- Sytyttäkäätte nyt kaikkialla kokot palamaan! Kohta Ukon teuraat tapetaan ja maljat juodaan ilmojen isän kunniaksi! -- sanoi Tavela, vanha mies, heimonsa pää.

Kaikki nuoret riensivät iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä täyttämään. Jo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja harjuille valmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat nämä mahtavan suuret soihdut sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin, valaisten koko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla.

Annettuaan nuorisolle käskynsä, meni Tavela karsikkojen luo, jossa vanhemmat ja arvokkaammat miehet istuivat neuvottelemassa.

-- Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin? -- kysyi hän näiltä neuvottelijoilta.

-- Kuinkas muuten -- vastasi yksi heistä.

-- Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne, käski Tavela.