Part 16

Kuukauden kuluttua (syksyllä 1198) rikkoivat liiviläiset rauhan, vangitsivat ja pitelivät pahoin kristittyjä miehiä ja anastivat viekkaudella ja mielivaltaisesti heidän tavaransa. Kun he hävittivät heidän hevosensa, jäivät heidän peltonsa viljelemättä, josta kirkko kärsi noin kahdensadan markan vahingon. Ykskylän papisto pakeni silloin Holmen saarelle eikä tiennyt, millä tavoin ja mihin pelastuisi. Seuraavan paaston aikana (v. 1199) kokoontuivat liiviläiset yhteen ja päättivät, että jokainen pappi, joka pääsiäisen jälkeen tavattaisiin heidän maassaan, olisi surmattava. Sentähden lähtivät papit Saksaan, sekä kuolemaa peläten että myös hakeakseen itselleen uuden paimenen. Samalla tavalla uhkasivat liiviläiset myöskin kauppiaita, jotka olivat jääneet maahan; mutta kauppiaat antoivat vanhimmille lahjoja ja pelastivat siten henkensä.

ALBERT PIISPA TÖRMÄÄ SAARENMAAN VIROLAISTEN KANSSA YHTEEN VISBYSSÄ.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Herran vuonna 1198 vihittiin korkeasti kunnioitettava Bremenin kaniikki Albert Liivinmaan piispaksi. Piispautensa viidentenä vuotena palasi Albert piispa taas Liivinmaalle Saksasta, useitten ristisoturien seuraamana. Saavuttuaan Listeriin, joka on Tanskan kuningaskuntaan kuuluva maakunta (lähellä nykyistä Blekingeä), tapasi hän siellä pakanallisia virolaisia, jotka olivat saapuneet kuudellatoista laivalla Saarenmaasta. He olivat juuri polttaneet erään kirkon, surmanneet ihmisiä ja ottaneet muutamia vangeiksi, hävittäneet maata, vieneet pois kirkonkellot ja muut kalut, juuri niinkuin pakanalliset virolaiset sekä kuurilaiset olivat sitä ennenkin tottuneet tekemään Tanskan kuningaskunnassa ja Ruotsissa. Silloin tarttuivat ristisoturit aseihin, kostaakseen kristittyjen häviön. Mutta kun pakanat saivat kuulla, että ristisoturit olivat matkalla Riikaan, niin päästivät he suuressa pelossaan sen valheen, että he muka olivat tehneet rauhan riikalaisten kristittyjen kanssa. Kun kristityt uskoivat heidän puheensa todeksi, pääsivät he kyllä tällä kertaa heidän käsistään, mutta joutuivat kuitenkin, hyötymättä mitään viekkaudestaan, samaan verkkoon, minkä olivat heille virittäneet.

Ristisoturit saapuivat Jumalan johdolla terveinä ja vahingoittumattomina Visbyhyn ja sekä kaupungin porvarit että siellä olevat vieraat kauppiaat ottivat heidät iloisesti vastaan. Muutamia päiviä myöhemmin saapuivat sinne virolaisetkin kaikkine ryöstösaaliineen. Ja kun ristisoturit näkivät heidän tulevan, moittivat he porvareita ja kauppiaita siitä, että he sallivat kristinuskon vihollisten rauhassa kulkea satamansa ohi. Kun nämä vitkastelivat ja näyttivät haluavan elää rauhassa heidän kanssaan, menivät ristisoturit piispansa luo ja pyysivät lupaa saada käydä taisteluun heitä vastaan. Piispa koetti kuitenkin saada heitä luopumaan aikeestaan, osaksi koska taistelu voisi käydä heille hyvinkin vaaralliseksi, osaksi koska pakanain vallassa oleva Liivinmaan kirkko odotti heidän tuloaan ja tarvitsi avukseen kaikki heidän voimansa. Nämä eivät kuitenkaan luopuneet aikeestaan eivätkä epäilleet Jumalan vanhurskautta, vaan pyysivät pyytämistään, että piispa suostuisi heidän vaatimukseensa ja lukisi heille tämän syntien anteeksiannoksi. Kun piispa huomasi heidän horjumattomuutensa, suostui hän siihen, mitä he tahtoivat ja luki heille heidän syntiensä anteeksiannoksi sen, että he tahtoivat miehuullisesti taistella pakanoita vastaan. Näin hehkuivat siis ristisoturit intoa miehuullisesti taistellakseen Kristuksen nimen puolesta, ja aseihinsa mahtavasti varustautuneina panivat he laivansa nopeasti kuntoon.

Kun virolaiset sen näkivät, luulivat he, viemällä kahdeksan rosvolaivaa toisista vähän erilleen, voivansa sulkea ristisoturit keskeensä ja siten valloittaa heidän laivansa. Saksalaiset hyökkäsivät nyt raivokkaasti heidän kimppuunsa, nousivat kahteen rosvolaivaan; ja kun olivat surmanneet kuusikymmentä miestä, veivät he nämä laivat, joissa oli kirkon kelloja, pappien pukuja ja vangituita kristityitä, Visbyn kaupunkiin. Kolmanteen rosvolaivaan juoksi eräs voimiltaan väkevä saksalainen; hän puristaa molemmin käsin paljastettua miekkaansa, iskee joka taholle ja kaataa kolmattakymmentä vihollista. Hänen tässä verilöylyssä yli voimainsa riehuessaan, nostavat eloon jääneet kahdeksan miestä purjeen, niin että, kun tuuli purjeita pullistaa, tämä mies viedään vangiksi ja surmataan, kun kaikki vihollisen laivat ovat kokoontuneet. Kun tuon laivan väki oli supistunut näin vähäksi, poltettiin se.

Kun kaikki tämä oli näin kunniakkaasti toimitettu, kiittivät ristisoturit kaikkivaltiasta Jumalaa hänen heille suomastaan voitosta ja piispa lähetti vapautetut kristityt ynnä pakanain tanskalaisilta anastamat tavarat takaisin korkea-arvoiselle Lundin arkkipiispalle, herra Andreaalle.

Nyt eivät ristisoturit halunneet viipyä kauvemmin Visbyssä, vaan jatkoivat matkaansa ja saapuivat Riikaan. Heidän tulostaan riemastuivat kovin sekä Riian porvarit että muut, jotka siellä olivat, ja lähtivät heitä vastaan ja ottivat pyhäin kuvia edessään kantaen kunnioittaen vastaan sekä piispan että koko hänen seurueensa.

RIIKAA AHDISTETAAN. HOLMEN LINNAN VALLOITUS.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Kun piispa Albert pelkäsi, että hänen perustamansa Riian kaupunki, joka vielä oli pieni, heikko ja vähäväkinen, voisi pakanain ahdistamana joutua suureen vaaraan, matkusti hän, piispautensa kuudentena vuonna, talveksi Saksanmaalle kokoomaan ristisotureita.

Hänen lähdettyään lähtivät lättiläiset, jotka inhosivat kristityn nimeä, yhdessä liiviläisten kanssa noin kolmensadan miehen suuruisena joukkona Riikaan ja koettivat viedä pois laitumelta anastamaansa kaupungin karjaa. Kun kaupungissa oli vain vähän miehiä, eivät nekään, peläten vihollisten väijyvän heitä läheisissä metsissä, uskaltaneet kaikki yhtaikaa lähteä vihollista vastaan, vaan kaupungista lähti noin kaksikymmentä urhoollista miestä seuraamaan vihollista. He ottivat karjan takaisin, ja kun he olivat huutaneet avukseen kaikkivaltiasta Jumalaa ja ritarit olivat saapuneet kaupungista, kävivät he kaupungin lähellä olevan vuoren luona taisteluun pakanain kanssa.

Ja siitä tuli tuima ottelu ja he taistelivat niin kauvan, kunnes heidän täytyi uupuneina erota toisistaan. Muutamat liiviläiset olivat sillaikaa lähteneet laskemaan laivalla Väinäjokea alas, tunkeakseen väen poissa ollessa kaupunkiin sen toiselta puolelta. Mutta Herra varjeli omansa: muutamat kaupunkilaiset hyökkäsivät heitä vastaan jousilla ampuen ja niin kääntyivät he pakoon. Kun tämä nyt oli tapahtunut, poistuivat lättiläiset ja liiviläiset, saatuaan porvareilta vain kolme hevosta. Jumalaa ylistäen ihmisten pelastumisesta ja karjan takaisin saamisesta palasivat saksalaiset iloisina kaupunkiin.

Kun talvi oli tulossa, tahtoivat muutamat ristisoturit palata takaisin Saksaan. Saatuaan valmiiksi, mitä matkalla tarvitsivat, lähtivät he autuaan neitsyt Marian syntymisen päivän aattona matkalle ja kun he tulivat laivoineen Väinän suulle, sovitti Jumala niin, että heitä vastaan satamassa tuli toisia ristisotureita kolmella laivalla. Näillä laivoilla oli veli Theodorik ja Kauppo, jotka palasivat Roomasta, ja joiden tulo suuresti ilahutti ahdingossa olevia riikalaisia.

* * * * *

Kun liiviläisiä ahdistettiin joka puolelta, olivat he päättäneet miehittää Holmen linnan ja siitä käsin ahdistaa Riikaa. He hyökkäsivätkin saarelle ja surmasivat siellä kolme pappia. Niistä oli yksi nimeltä Johannes; häneltä he löivät pään poikki ja hakkasivat hänen ruumiinsa palasiksi, jäsen jäseneltä. Tämä mies oli kotoisin Virosta ja oli lapsena joutunut pakanain vangiksi. Korkea-arvoinen piispa Meinhard oli lunastanut hänet vankeudesta ja lähettänyt hänet Segebergin luostariin oppimaan pyhiä kirjoituksia. Kun hän siellä oli hyvin edistynyt, matkusti hän piispa Albertin seurassa Liivinmaalle ja käänsi Holmen seurakunnassa monen pois epäjumalain palvelemisesta. Nyt hän työnsä tehtyään, yhdessä kahden muun, Gerhardin ja Hermannin kanssa saavutti uskoansa tunnustaessaan marttyyrin palmun ja iankaikkisen elämän. Senjälkeen kokosivat muut papit hänen ruumiinsa ja luunsa ja herra piispa ja hänen papistonsa hautasivat hänet Riiassa autuaan Marian kirkkoon.

Kun tämä oli tapahtunut ja liiviläisten lauma tulvaili Holmen linnaan, osoittautuivat muutamat vastakääntyneet, Lempivalta ja muutamat muut, uskollisiksi, jättivät vaimonsa ja perheensä Holmen linnaan, lähtivät Riikaan ja antoivat piispalle neuvoja, kuinka hänen olisi puolustautuminen vastustajia vastaan; sillä he toivoivat kristityille parempaa onnea kuin omille uskottomille liiviläisilleen.

Liiviläiset jäivät linnaan muutamiksi päiviksi. Ja muutamat heistä lähtivät Riikaa vastaan, jossa he sekä ryöstivät hevosia laitumelta että myöskin surmasivat ihmisiä ja tekivät heille kaikenlaista pahaa, missä vaan heitä tapasivat. Silloin piispa kutsui luokseen ritariston ja porvarit ja kysyi, mitä olisi tehtävä liiviläisten ilkeyttä vastaan. Kaikista näytti välttämättömältä, että sittenkun oli rukoiltu Jumalan kaikkivaltiaan apua ja uskottu nuori kirkko hänen huomaansa, olisi alotettava taistelu heidän kanssaan Holmen linnan luona, sillä parempi oli, että he kaikki kuolisivat Kristuksen uskon puolesta kuin että heidät toinen toisensa jälkeen surmattaisiin. Jätettiin siis kaupunki herra piispan haltuun; voimakkaimmat saksalaiset sekä riikalaiset liiviläiset tarttuivat aseihin, ottivat jousensa ja nuolensa, soutivat laivoilla Holmen linnaan viidentenätoista päivänä helluntain jälkeen.

Viholliset huomasivat heidän tulonsa ja kävivät urhoollisesti heitä vastaan, estääkseen heitä nousemasta maihin. Ensin hämmästyivät kristityt vähäväkisyyttään, sillä heitä oli ainoastaan sataviisikymmentä miestä ja vihollisia oli lukuisa joukko. Vaan kun he olivat virsiä veisaten paenneet Jumalan armon turviin ja rohkaisseet mielensä, hyökkäsivät he laivoistaan veteen, torjuen kilvillään vihollisten kiviä ja keihäitä, joita nämä heittivät heitä vastaan. Viimein pääsivät he maihin, taistellen mitä urhoollisimmin. Lentävät nuolet haavoittivat heitä joka kohtaan, kun heillä ei ollut haarniskoita suojanaan. Molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa, viholliset joutuivat alakynteen, ja kun he olivat lähteneet pakoon, surmattiin toiset, toiset hukkuivat koettaessaan uida virran yli; toiset vetäytyivät takaisin linnaan.

Heidän joukossaan oli heidän vanhimpansa ja johtajansa Ako, joka oli pakanain kaiken petollisuuden ja pahan alku ja joka oli yllyttänyt koko Liivinmaan kristittyjä vastaan. Muiden muassa menetti hänkin henkensä ja hänen päänsä lähetettiin voitonsanoman mukana piispalle. Messun pidettyään oli piispa kappelissa rukoilemassa ja odottamassa, eikö kukaan ilmestyisi ja tulisi hänelle ilmoittamaan, mitä tapahtui. Hänen sydämensä oli kuitenkin täynnä luottamusta Herraan. Yhtäkkiä näkyy pursi kaukana. Siinä tulee eräs ritarikunnan jäsen mukanaan muutamia haavoitetuita ja tuoden voitonmerkkinä piispalle Akon pään. Sekä piispa että kaikki, jotka olivat jääneet hänen kanssaan kotiin, kiittivät Jumalaa, joka vähäväkisten kautta oli saanut aikaan kirkkonsa pelastuksen.

Sillä välin olivat kristityt päässeet linnan etuvarustukseen, sytyttäneet sen, ampuneet heittokoneilla tulta ja kiviä linnaan ja nuolillaan haavoittaneet suuren joukon linnan väkeä. Kun heitä oli kaatunut näin paljon, ei heitä enää ollut riittävästi puolustaumaan. Toreidan liiviläiset siis anoivat rauhaa. Se heille myönnettiin ja heille annettiin lupa lähteä linnasta. Melkein kaikki olivat haavoitetuita. Holmen liiviläiset sitävastoin, jotka olivat tämän pahan alkuunpanijat, pakotettiin antaumaan, heidän vanhimpansa vietiin Riikaan ja heidät kahlehdittiin, niinkuin olivat ansainneet. Muut laivassa olijat säästettiin eikä heille tehty mitään, koska olivat jo ennen vastaanottaneet kasteen sakramentin.

VILJANNIN LINNAN VALLOITUS.

(Katkelma A. Saalin "Wambola" nimisestä historiallisesta kertomuksesta.)

Kun päivät jo olivat kasvaneet yön pituisiksi eikä pakkanen vielä ollut laantunut, hankkiutuivat riikalaiset suureen sotaan. Kaikki saksalaiset ritarit ja heidän avustajansa liiviläiset ja lättiläiset kokoontuivat suurissa joukoissa Toreidaan Albert piispan langon Engelbertin luo ja ottivat mukaansa uuden muurinsärkijäkoneen. Tällä kertaa kääntyi tämä suunnaton joukko Sakalanmaalle Viljannin linnan alueelle. Saksalaiset antoivat liiviläisten ja lättiläisten, joilta heillä kuuliaisuuden ylläpitämiseksi oli ylhäisimpien pojat pantteina, ylt'ympäri ryöstää maata ja sitä paljaaksi raastaa ja jäivät itse Viljantia piirittämään. Niinkuin nälkäiset metsänpedot he tappoivat mitä eteen sattui, ja toivat joukon virolaisia vankeina Viljantiin. Siellä he panivat kahlehditut vangit vallihautaan seisomaan niiden eteen, jotka olivat linnassa muurien suojassa, ja Vönnun kaupunginpäällikkö Berthold seisoi kristinuskon opettajien ympäröimänä.

-- Pakanakansa, kuule, mitä minä sinulle sanon! Jos te luovutte omia vääriä jumalianne palvelemasta ja meidän kanssamme tahdotte uskoa totiseen jumalaan, niin annamme teille vangit elävinä takaisin ja liitymme teihin rauhan siteillä veljellisessä rakkaudessa.

-- Kuka on teidän totinen jumalanne? kysyi Viljannin vanhin kovalla äänellä. Me emme tunne häntä!

-- Ei ole meillä aikaa tässä sota-aseiden kalskeessa ruveta sitä teille selittämään. Laskekaa aseet käsistänne ja vannokaa alistuvanne, niin me ristimme teidät sen totisen jumalan nimeen!

-- Jos tässä ei ole aikaa selittää uskoa, jota meille tyrkytätte ja jota emme tunne, vastasi Viljannin vanhin, niin ei tässä siis ole sopiva hetki siitä ollenkaan puhua. Menkää rauhassa takaisin, me emme koske teihin, vaikka te kyllä olette viruttaneet maatamme kansan verellä ja kauheita tekoja tehneet. Palvelkaa te omaa jumalaanne, me palvelemme omaamme!

-- Te häpeämättömät vieraan jumalan palvelijat ja pakanat! huusi Berthold kiukuissaan. Ette tahdo uskoa totiseen Jumalaan, jonka kädessä on kaikki voima ja valta rangaista vastustajiansa kuinka kauheasti tahansa!

-- Jos teidän jumalanne on niin julma, ett'ei hän kiellä teitä verenhimossanne käymästä kavalaa sotaa viattomia ihmisiä vastaan, ryöstämästä naisia ja lapsia ja heitä kauhealla tavalla kohtelemasta, niin varjelkoot meitä jumalat sellaisesta. Meidän jumalamme ovat hyviä, eivät he yhtäkään vilpitöntä ihmistä rankaise, vähistä uhreista leppyvät -- heistäkö meidän olisi luovuttava! Kansani, olkaamme omille jumalillemme uskollisia, he eivät tule meitä myöskään jättämään murhamiesten käsiin!

Kautta koko linnan kaikui haltioitunut huuto, joka osoitti, että kaikki ajattelivat niinkuin Viljannin vanhin puhui.

-- Jumalanpilkkaajat, pakanat, vieraiden jumalien palvelijat! kaikui heitä vastaan saksalaisten leiristä.

Aselepo oli lopussa, kauhea sota alkoi. Saksalaiset raahasivat virolaiset sotavankinsa eräälle korkeanpuoleiselle kukkulalle, jotta heidän toimiaan linnasta hyvin voitaisiin seurata, ja tappoivat heidät siellä toisen toisensa jälkeen virolaisten silmien edessä, heittivät heidän ruumiinsa vallihautaan sillaksi itselleen ja uhkasivat tekevänsä linnoituksessa olijoille samoin, jos he eivät hyvällä antautuisi. Nuolillaan he peloittivat virolaiset vallin taakse ja antoivat liiviläisten ja lättiläisten sillä aikaa kantaa vallihaudat puita täyteen ja rakentaa suojatorneja, joista lättiläiset ampuivat nuolia linnoitukseen ja tappoivat paljon ihmisiä ja karjaa. Urhoolliset virolaiset heittivät ylhäältä tulta suojatorneihin, niin että ne syttyivät palamaan. Lättiläiset sammuttivat tulen vetämällä siihen lunta. Sillä tavalla ei vihollisilla ollut toivoa voitosta. Sitten pantiin kivenheittokone toimimaan. Yöt ja päivät se singahutteli raskaita kiviä suurella voimalla muuria ja linnanrakennuksia vastaan, niin että rakennukset kaatuivat ja muurista paloja murtui. Virolaiset eivät olleet ennen nähneet sellaista kauheata konetta eivätkä olleet arvanneet varustaa rakennuksiansa sellaisen varalta. Se kylvi kuolemaa ja hätää virolaisten linnaan. Lättiläiset olivat täyttäneet haudat aina vallin tasalle puilla, joita myöten saksalaisten rautapukuiset sotilaat Eilard von Dolenin johdolla olivat tunkeutuneet vallin yli linnaan, mutta linnan väki oli torjunut heidät takaisin. Nyt he sytyttivät puut vallihaudoissa palamaan polttaaksensa siten koko linnoituksen, mutta yöllä virolaiset sammuttivat tulipalon kaikkialta linnasta.

Tällaista taistelua kesti viisi päivää taukoamatta. Linna oli ruumiita täynnä. Melkein kaikki, jotka vielä elivät, olivat haavoitettuja ja suuresta veden puutteesta niin heikontuneita, ett'eivät enään jaksaneet vastustaa.

Taistelun kuudentena päivänä tarjosivat saksalaiset rauhaa.

-- Näette, että joudutte tappiolle, sanoi heidän puhujansa. Ettekö vieläkään tahdo ottaa vastaan meidän jumalaamme? Ell'ette, ei teistä jää eloon yhtään ainoata sielua.

-- Me tunnustamme, että teidän jumalanne on suurempi kuin meidän, vastasivat janosta nääntyneet sotilaat. Pankaa meidän päällemme kristinuskon ies niinkuin olette sen panneet lättiläisten ja liviläisten päälle, mutta täyttäkää lupauksenne.

Saksalaisten voitto oli täydellinen. Riemuiten kutsuttiin vanhimmat linnasta ja heille selitettiin uskonperustusta ja vaadittiin kuuliaisuuden merkiksi panttivankeja.

-- Jos tämä usko niin suuren onnen tuo kuin te vakuutatte, niin pidämme sen muutenkin, vastasi Viljannin vanhin.

Mutta vastustaminen ei auttanut. Eloon jääneiden ylhäisimpien sukujen nuorukaiset otettiin panteiksi, koko väestö vihmottiin siunauksen vedellä ja Jumalaa kiittäen palasivat voittajat kotimaahan. Mutta poloinen, voitettu ja paljaaksi ryöstetty Viljannin kansa vuodatti tuskan kyyneleitä tapettujen ja vangiksi vietyjen omaisten ja poltettujen kotiensa tähden.

* * * * *

Muutamia päiviä senjälkeen istuivat Sakalan maan vanhimmat yhdessä ja neuvottelivat, mihin edelleen olisi ryhdyttävä vihollisia vastaan, jotka nyt joka tapauksessa näyttivät olevan heitä voimakkaammat. Koska tässä tärkeässä asiassa tahdottiin kuulla myöskin kansan mieltä, oli kaikille älykkäimmille miehille annettu lupa tulla tähän kokoukseen.

Kokoushuoneeseen Viljannin lähelle oli kerääntynyt paljon kansaa. Lemmitty, johtaja, katsoi ympärilleen. Melkein kaikki olivat hänelle tuttuja. Hänen silmänsä pysähtyivät pitemmäksi aikaa erääseen kauempana seisovaan mieheen. Miehellä oli päässä leveä ketunnahkainen lakki painettuna syvälle silmille, jotka epäluuloisesti vilkuilivat sinne tänne. Hän näytti huomanneen Lemmityn katseen ja alkoi pelokkaasti pälyä ympärilleen. Hänen selkänsä takana seisoi toinen tuntematon mies, jonka ulkomuoto ei myöskään herättänyt luottamusta.

-- Veljet, puhui Lemmitty, seisten suorana kokoontuneiden edessä, eihän meidän joukossamme liene kuuntelemassa ilmiantajien eikä vihollisten korvia? Meidän neuvottelumme ovat salaisia ja niiden on vihollisilta salaan jääminen.

Vähän aikaa vallitsi kokoontuneitten kesken haudanhiljaisuus. Lemmitty katseli terävästi noita kahta epäilyttävää miestä. He olivat hävinneet toisten taakse hänen näkyvistään. Hän aikoi juuri mennä ottamaan heistä tarkempaa selkoa, kun eräs ylpeän ja tanakan näköinen nuorenpuoleinen sotilas nousi ja puhui voimakkaalla, kaikuvalla äänellä:

-- Uskon, että tässä ovat koolla meidän uskollisimmat ystävämme, joille voimme puhua julki kaikki, mikä on sydämellämme. Kunnianarvoinen Lemmitty, puhu pelkäämättä! Nämä korvat tässä kantavat sinun sanasi suoraan kansan sydämeen.

Puhuja vaikeni, ja kaikki odottivat, mitä urhoollisen vanhimman ja sotapäällikön suu tulisi julistamaan. Lemmitty seisoi suorana kansanjoukon ja vanhimpien edessä nojaten miekkansa kahvaan. Hänen vakavat kasvonsa, jotka kuin kiveen hakattuina liikkumattomina olivat käännetyt kansaan päin, kuvastivat rohkeutta ja varmuutta, joka herätti joka miehessä kunnioitusta. Suuret arvet hänen päivänpaahtamilla poskillaan todistivat, ettei hän taisteluissa ollut ainoastaan katselijana.

-- Ystävät, kaikui hänen jyrisevä äänensä halki huoneen. Toivon, että Meeme on puhunut totta. Kuka voisi nyt, kun viholliset ovat opettaneet meille yhteenkuuluvaisuutta, ajatella muuta kuin miehekästä vastarintaa. He puhuvat uudesta uskosta, tarjoavat meille semmoista, jommoista emme tunne emmekä tahdo. Heidän uskonsa vaatii ihmiseltä maan päällä kurjaa elämää ja lupaa sen sijaan kuoleman jälkeen manalan asemasta autuaallisen elämän, jota he kutsuvat taivaaksi ja paratiisiksi. Joka sen tahtoo saada, hänen on alistuttava heidän alamaisekseen ja orjakseen, niinkuin lättiläiset ja liiviläiset nykyään ovat. Vastustajia he uhkaavat ikuisella kidutuksella, sammumattomassa tulimeressä toisessa maailmassa ja miekalla ja tulella tässä maailmassa. Me emme aio näitä uhkauksia pelätä emmekä verivihollistemme vakuutuksia uskoa, sillä eikö Soontaganan ja Viljannin linnan seutuihin saakka koko maa, jonka pintaa peittää veljiemme veri ja ruumiit, kerro yhtä selvästi kuin aurinko kirkkaalta taivaalta, että ne ovat valheellisia ja verenhimosia vihollisia! Nälästä ja janosta nääntyneet Viljannin sotilaat ja asukkaat he ovat käännyttäneet uskoonsa, mutta riistäneet ylhäisimpien lapset panteiksi, naiset ja lapset vankiloihin raahanneet ja miehet armotta koko ympäristössä tappaneet. Ja hekö meille toivottaisivat hyvää! Jos heillä itsellään olisikin hyvä uskonto, niin tarjoavat he meille toista, kaikkein huonointa. Elkää, rakkaat ystävät, antako heidän vakuutustensa eikä uhkaustensa johtaa itseänne harhaan. Emme voi muuten enää elää emmekä heitä vastaan taistella, jos emme ole yksimielisiä. Jos hajaannumme ja otamme vastaan heidän kiitetyn uskontonsa, silloin esivanhempamme siunaus ja jumalien apu hylkää meidät, kelvottomat, ja me kaadumme ja joudumme julmien vihollistemme orjiksi, me ja meidän lapsemme.

-- Taistelkaamme siis lastemme, vielä syntymättömien lastenlastemme ja tulevan polven onnen puolesta. Verellä kastetuilta haudoiltamme kasvaa meille vapaus ja väkevyys, jonka puolesta nyt jo niin paljon verta on vuotanut. Esivanhemmillamme on myöskin ollut vihollisia, heidänkin aikoinaan ovat maamme niityt ja nurmet isiemme verta tihkuneet, mutta he ovat jääneet voittajiksi, -- siksi me olemme vapaita ja elämme nyt vielä omassa maassamme! Vannotan teitä, nuoret miehet: pyörittäkööt käsivartenne tapparaa vihollisen pään kohdalla, palauttakoot sen, mikä meiltä on ryöstetty ja kostakoot vihollisille heidän ansioittensa mukaan. Teitä odottavat kunniapalkinnot ja voitonseppeleet, joilla teidän vanhimpienne tyttäret tulevat teitä koristamaan voitosta palattuanne. Mutta teillekin, jotka olette vanhoja ja tutisevin jäsenin puhettani kuuntelette, huudan minä: Varjelkaa ja suojelkaa sitä, mikä meille kaikille on kallista ja rakasta! Opettakaa nuoria, innostuttakaa heitä voittoon, te olette kaikkea kokeneet, teidän neuvoanne tarvitsee jokainen nuorempi! Valmistaukaamme taisteluun, elkäämme antautuko kuuntelemaan vihollisten houkutuksia, heillä ei ole kaikkien suurten lupaustensa takana muuta tarkoitusta kuin kansamme häviö! Jos joku ajattelee toisin, hän puhukoon!

Vähän aikaa vallitsi tuvassa syvä hiljaisuus. Ihmiset olivat vanhimman puheesta innostuneita, monet kuulijat pyyhkivät silmiään. Sitten kaikui humiseva suosionhuuto sadoista suista innostuksen puuskin yli huoneen.

-- Sanasi ovat kaikki tosia ja viisaita! huusi Meeme, kun ensimäinen innostus vähän oli hiljentynyt. Meidän täytyy valmistautua ja varhain keväällä hyökätä vihollisten kimppuun, ett'eivät he taaskin tulisi niittyjämme ja peltojamme sotkemaan.

-- Hyvä, ystäväni Meeme! Tapahtukoon niin, sanoi Lemmitty. Menköön jokainen hiljaa kotiinsa ja täyttäköön velvollisuutensa! Vihollisten ei tule saada tietää mitään meidän neuvottelustamme. Sopivalla hetkellä lähetän käskyn; silloin kokoonnumme pitoihin linnoitukseni mäelle vanhempaimme tapaan uhraamaan ja sotalauluja laulamaan. Vielä kerran teroitan mieliinne: kaiken tämän täytyy tapahtua niin salaa, ett'eivät viholliset siitä saa mitään tietää, ennenkun yht'äkkiä olemme heidän linnoitustensa juuressa, sillä muuten he voivat tappaa sotavankimme ja Viljannin vanhimpien pojat, jotka ovat pantiksi vieneet. Jumalat siunatkoot ja auttakoot meitä!