Part 15

Risti-isä riistelijä, Tuo on kaunis kastelija, Meille pani painajan povehen, Tuhon Taaran tammistohon. Salakäärme saksalainen, Sisiliskonen sileä, Meiät orjiksi iesti, Raastoi rautarahkehisin.

Ei ole rusko iltaruskon, So'an on tulipunia, Puna kauhean kapinan, Puna veljien verestä, Joka hyytyi taivahille, Pilvet paltehin pitenti. Siitä säikkyi iltatähti, Koi kovasti kohkauntui, Kuunkin kulmat kalpenivat.

(Neussin kansanrunokokoelma. H. Ojansuun suomennos.)

Ylläolevan runon on laulanut Vironmaan viimeinen kiertelevä runoniekka ja kanteleen soittaja, joka kuoli noin v:na 1812. J. Krohn arvelee, että siinä muistot useammista hänen kansaansa kohdanneista vaikeista rasituksista ovat sekaantuneet yhteen. Siinä on nimittäin kuvaus saksalaisten valloituksesta, venäläisten hävitysretkistä sekä viimein Viron kansan orjuuttamisesta muutamien epäonnistuneiden kapinanyritysten jälkeen. Huomattava on, että kaikissa virolaisissa sotarunoissa aina puhutaan suomalaisten avusta, jotka myös vuonna 1343 viimeisen suuren virolaiskapinan aikana olivat tulossa, vaan saapuivat liian myöhään. Muuten haetaan tässä runossa vielä apumiehiä Turjanmaalta ja Voittomaalta ("Voidomaalta"), joka jälkimäinen kenties voisi tarkoittaa Gotlandia (vanhoissa suomalaisissa kirjoissa Voionmaa). Koeru ja Poltsamaa ovat paikkakuntia Tarton puolella.

ASSAMALAN TAPPELU.

Vallitsijamme väkevä, Kurjat on viestit vieremässä, Tuskapäivät tunkemassa! Näimme aalloilla alukset, Ve'en harjalla venehet Pohjan puolesta tulevan. Yön hämärä ystävänä Maalle laskivat lähetit Kavalasti katsomahan, Nurkkiamme nuuskimahan. Tuosta tiesit mei'än miehet, Tuosta tarkkamme tajusit, Poiat aimot arvasivat: Sota saapi soutamahan, Vainon vankkuri ajolle, Käy Viroa viiltämähän, Järvenmaata jäytämähän, Onneamme ottamahan, Kurjuutta kulettamahan. Tänne soutavat sataisin, Tulla tuiskuvat tuhansin Päälle vaivaisen Viromme.

Vironrannan vanhimmalta Käsky tuli poialle Kalevin, Kuulumat kuninkahalle, Kuink' on vaino kulkemassa, Sota tielle suorimassa. Tuoja tuon sotasanoman Sanan lausui, noin nimesi, Pahat tietonsa pakisi: "Kuningas, Kalevinpoika, Emo, peittäös perettä, Piilottele pienokaiset Loukeroihin, koukeroihin, Paatten paksujen koloihin! Taatto, turvaksi tukeva, Käykösi sotakeolle!

Vaara paisuvi pahaksi, Hätäpäivä häijymmäksi. Sanan tuo vartiat vesien: 'Suursaarell' on suuret laivat, Tytärsaarella tukevat, Lavansaarella laveat; Niissä soutavat sotijat, Ankarasti airoavat. Lotjat vierasta väkeä Vironmaalle vierittävät. Siin' on kaulan katkojia, Riistäjiä, raastajia'.

Vaimot voihkavat sopissa, Tytöt tyrskivät kujilla, Vanhat vaivaiset vajoissa, Lapset laioilla lepikon, Karjalaiset koivikossa, Paimen tammikon takana. Suuri on surkeus Virossa! Tuossa ompi leino leski, Itku silmissä iloton, Mure mielensä murenti, Surmanpelko suunsa sulki. Nuoret miehetkin masenit, Posket kalpenit pelosta. Mies ei nainut naljattele, Laske leikkiä lyhintä. Pelko polki miesten mielen, Kammo kahlitsi inehmot.

Ken nyt soutavi sotahan, Kenpä miekan mittelöhön? Kuka kosti vainolaisen, Ken tavoitti tapparalla? Kuka käypi kaitsijaksi, Saapi toisille tueksi, Rautaseinäks' raukoillemme? Veli veikkoko menevi Vai sisarko mustasilmä Orpolasten auttajaksi, Puolustajaksi poloisten? Kuka naisten kaitsijaksi, So'an surman suistajaksi?

Miekka murtavi urohot, Lyöpi tappara lujimmat, Ota ottavi osansa, Jousi julma joukottaisin. Ken ei sortune sotahan, Vaivu vainovainioille, Sen tuli tuhoelevi Taikka nälkä näännyttävi, Ruton kynsi runtelevi Tai onni kova kokevi. Varas vielä seinät jätti, Kivet koskehen kinahmi, Tuli ei jätä mitänä, Kova onni ottamista."

Karskea Kalevinpoika Sanat kuuli, noin nimesi: "Miksi moitit miehiämme, Polet aimo poikiamme? Tokko vaimoja vajotit, Tyttöjä tuhoelivat? Tokko mielensä menetit, Viron miehet miehuutensa?

Vaikka miekka murtakohon, Tapparainen tappakohon, Ota oiva ottakohon, Vahva mies ei verta väisty. Miehet seiskohot so'assa Kuin seisovi rautaseinä, Kuin on tammi tuulen tiessä, Vuori myrskyjen myryssä! Seiskohot toistensa tukena, Vaarassakin vaakkumatta!

Paisuisiko vaaran valta, Vaino vain verisemmäksi, Tappokin tuhoisammaksi: Silloin itse saan apuhun Tueksenne, turvaksenne. Pane nyt ruuna rahkehesen, Kohta kiinnitä satula! Sitten ratsasta saloa, Paeten painuos kotihin, Viron kukon kuulematta, Järven haukun haukkumatta Hevon askelten aloa, Kapsetta ratsun kapion! Siirry silkoista saloa, Tasaisesti tanhuoista, Aja hiljoa kujista, Vältellen taloista väisty! Viere vainiot varoen, Kule taiten kursikoista, Salaisesti soista saavu, Peitokkali pensahista Vuon vanhimman tyköhön! Miehet saattakaa sotahan, Vahvat vainon vainioille, Tappeluksehen tukevat! Itse käykösi keselle, Lipunkantajan likelle. Elä jää soan ta'akse, Eläkä soan sivulle! Ensimäiset ennetähän, Takajoukko taitetahan, Syrjimäiset surmatahan Keskus kulkevi kotihin."

Taaskin käskijät kävivät, Sanansaattajat samosit Yli sillan, linnan alle. Sillan palkit paukahtelit, Linnan portit liikahtelit.

Kysyvi Kalevinpoika: "Ken ylitse sillan saapi, Palkkiloita paukuttavi, Linnan kaiken liikuttavi?"

Käskyläiset käskettihin, Luo Kalevin kutsuttihin. Siellä kohta kuuluttivat: "Jo on sota soutamassa, Vainolainen vieremässä, Lipulliset liukumassa, On otaset ottamassa, Tapparat tavoittamassa. Rautajoukko sai merestä, Hiienmiehet hietikosta Rauhoamme raastamahan, Maatamme masentamahan. Värisevät vanhat raukat, Eukot itkevät isosti, Pisartavat piikalapset, Vielä viljemmin emoset."

Kysyvi Kalevinpoika: "Mikäs on työnä nuorisolla? Eikö saanut sankareita, Siitä urhoja ylennyt Rauhan tuojiksi, tu'iksi, Avuksi avuttomien?"

Käskyläiset kuuluttivat: "Mure murti miekkosemme, Polo poikamme nujerti. Miekka ei rautoa murenna, Kirves taittele terästä."

Karskea Kalevinpoika Otti uljahat urohot, Kantajoukkonsa jaloimman: Viisikymmentä Virosta, Koko kuusi Kurjenmaalta, Seitsemisen Suomenmaalta, Sata muuta saarelaista.

Kun jo kointähti kohosi, Posket taivahan punerti, Otti kalpansa Kalevi, Otansa okahallisen, Kilven käärälti kätehen, Hevon tallista talutti, Sotaratsun soimeltansa. Niin otti Alevinpoian Kilpeänsä kantamahan. Nosti suulle suuren sarven, Sotasarven huulillensa. Kutsui kansan kauempata, Sotamiehet surmatielle, Vainotielle valmihiksi.

Tuttuluttu! Tuttuluttu! Toitotti Kalevin torvi. Mäki kuuli, metsä kuuli. Tuuli jäi ensin tuumimahan, Merenkuohu miettimähän Kalevaisen kutsumista. Vaan jo vastahan kohisit, Käskyn ääntä kasvattivat. Kansa kuuli sen Virohon, Järven, Harjunmaan rajoille, Läänen laajan luhtamaille, Pärnun puistojen perille; Alhontakakin tajusi, Tartto kuuli kutsumuksen.

Tuttuluttu! Tuttuluttu! Toitotti Kalevin torvi. Mäki kuuli, metsä kuuli. Tuuli jäi ensin tuumimahan, Merenkuohu miettimähän Kalevaisen kutsumista. Vaan jo vastahan kohisit, Käskyn ääntä kasvattivat, Kauemmaksi kannattivat. Rahvas saattavi sotijat, Surmatielle suorittavi, Vainotielle valmistavi. Veli vihtoi kiukahalla, Emo vaatetta valaisi, Iso huolehti hevosta, Setä sälköä satuloi, Kylä katsoi kannuksia, Vielä kalpoa hiovi, Taiten tahkolla teroitti. Itkusuussa on sisaret, Ken pihalla, ken kujalla, Kulta armas kammarissa.

Tuttuluttu! Tuttuluttu! Toitotti Kalevin torvi. Mäki kuuli, metsä kuuli. Tuuli jäi ensin tuumimahan, Merenkuohu miettimähän Kalevaisen kutsumista. Vaan jo vastahan kohisit, Käskyn ääntä kasvattivat, Kauemmaksi kannattivat. Ääni huutajan hujahti Kauaksi Viron rajoille, Kaikui Järven-, Harjunmaalle, Läänen laajan luhtamaille, Pärnun puistojen perille, Alhontaustahan ulettui, Tunki Tartonkin ta'akse, Pitkin Pihkovan pihoja.

Riensivät sotaiset miehet Lippu liehuva e'ellä Sotatietä sotkemahan, Veritietä vieremähän. Käskyläiset kiihoittivat, Yli maien matkustivat, Viipyjiä jou'uttivat.

Karskea Kalevinpoika Sotaratsulla ratsasti Pyhän Taaran tammen luokse, Jonne joukkonsa kokosi. Tuttuluttu! torvi kaikui, Sotakutsun sarvi soitti, Niin ettei tulevat eksy, Sivuteille miehet siirry.

Verityölle työntyessä Kalevi väen kokosi, Sotarintansa sovitti: Etehen otaiset miehet, Taakse tappara-urohot, Sivuille nuijijat sijoitti, Atraimet sivun avuksi, Tuurat kohtahan kovahan, Ampujat asemillensa, Tasangolle taitavimmat, Pensassuojahan sotijat Turvaksi, tueksi toisten. Keihot oli vanhoilla varana. Puut pitkät puhaltajilla. Jousimiehet sai mäen selälle, Linkoojat molemmin puolin, Kupehelle kummallekin. "Raivotkohot ratsumiehet Kuin rakehet ruo'ikossa! Tukekatte toisianne Voimalla teräslujalla! Niinpä miekat melskatkohot, Oat oivat ottakohot, Tapparaiset tanhutkohot, Viikattehet viiltäköhöt, Viinen nuolet vinkukohot, Turman tuojat, surman suojat! Niin vaino kurja vaimentuvi, Väistyvi sota verinen. Viro olkosi lujana, Ramuisana rantalainen Järven jäntevät tukena, Alhontakaiset apuna! Hoivan Harju antakohon, Lääne joukkonsa lisäksi! Ajakaa pois soan sutoset, Vainon karhut kaatakatte!"

Sulevi sotahan suori, Ajoi vainohon Alevi, Vieri vainon vierustalle, Olevi soan sivulle. Korskea Kalevinpoika Laski oivalla orolla, Soan keskelle karasi, Taajimpahan tappeluhun. Hypähytteli hyveä, Kaunista karahutteli Surmaks' uljasten urosten. Tiesi miekalla mehuta, Surmatyötä suoritella; Rauta tuiskeli tulena, Kalpa kalman käskyläisnä.

Keskellä sotaketoa Löi Kalevi miesten päitä Kuin naatteja naurihilta Taikka lehtiä lepistä. Litsoi liiskaksi jäsenet, Särki sääriluut saoilta, Käsiluita kuormakaupoin, Olkaluita löi tuhansin, Kylkiluut kymmenettuhannet.

Läjittäin oli päitä maassa, Kuollehia kumpuloina, Paikoin paisuivat mä'iksi, Kohosivat korkealle. Kylmi kymmenentuhatta Assamalan aukealle.

Rusko rohkea Kalevin Ui vainon veriojassa, Luissa kapsivat kaviot. Käet irralle isetyt Risuina makasit maassa. Sotamiesten sormenpäitä Kuin on soissa ruokosia, Olen korsia keolla.

(Kalevipoegin mukaan. H. Ojansuun suomennos.)

KOHTAUKSIA LIIVILÄISTEN JA VIROLAISTEN KÄÄNNYTTÄMISESTÄ.

KUINKA MEINHARD KÄÄNNYTTI LIIVILÄISIÄ KRISTINUSKOON.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Jumalallinen sallimus, joka aikoinaan oli ajatellut Raabia ja Babylonia, se on eksynyttä pakanamaailmaa, on meidän uusimpina aikoina rakkautensa tulella herättänyt epäjumalia palvelevat liiviläiset heidän syntinsä unesta seuraavalla tavalla:

Oli nuhteeton, hurskas ja harmaahapsinen vanhus, nimeltä Meinhard, kotoisin pyhän Augustinuksen Segebergin luostarista Holsteinissa. Hän tuli (noin v:na 1184) yksinomaan Kristuksen tähden ja ainoastaan saarnaamisen tarkoituksessa kauppamatkueen mukana Liivinmaahan. Saksalaisten kauppiaiden tapana oli näet, kun olivat ystävyysliitossa heidän kanssaan, usein purjehtia laivoillaan Väinäjoella.

Kun vastamainittu pappi oli saanut siihen luvan Polotskin ruhtinaalta Vladimirilta, jolle silloin vielä pakanalliset liiviläiset maksoivat veroa, ja tältä saanut vielä lahjojakin, ryhtyi hän innokkaasti Jumalan työhön, saarnasi liiviläisille ja rakensi kirkon Ykskylä-nimiseen kylään. Ensimäiset kastetut olivat tästä samasta kylästä kotoisin olevat Ylo, hänen poikansa Kulevene, Vietso ja hänen poikansa Aio.

Seuraavana talvena hävittivät liettualaiset Liivinmaata ja veivät sangen paljon väkeä mukanaan vankeuteen. Saarnaaja säilyi heidän raivoltaan, etsien ykskyläläisten kanssa suojaa metsistä. Kun liettualaiset olivat poistuneet, moitti Meinhard liiviläisten tyhmyyttä, kun heillä ei ollut mitään linnoitusta. He tulisivat, lupasi hän, saamaan linnan, jos päättäisivät tulla Jumalan lapsiksi ja semmoisina pysyä. Siihen suostuttiin ja se luvattiin ja kasteen vastaanottaminen vahvistettiin valalla.

Seuraavana kesänä (v. 1185) tuotiin Gottlannista muurareita linnaa rakentamaan. Liiviläiset olivat uudelleen vakuuttaneet pysyvänsä aikomuksessaan vastaanottaa uskon ja jo ennen Ykskylän linnan rakentamista oli osa kansasta kastettu ja kaikki lupasivat, vaikkakin petollisessa mielessä, antavansa kastaa itsensä, niinpiankun linna olisi rakennettu. Niin kohosivat siis muurit. Mutta kun linna vihdoinkin oli valmis, luopuivat kasteen saaneet, ja kastamattomat kieltäytyivät vastaanottamasta uskoa.

Samaan aikaan olivat semigallit, liiviläisten naapureina asuvat pakanat, kuulleet kivisistä rakennuksista, ja kun he eivät tienneet, että kivet olivat liitetyt toisiinsa saviruukilla, tulivat he tuoden paksuja laivaköysiä ja luulivat mielettömässä hulluudessaan voivansa riuhtaista linnan Väinäjokeen. Mutta jousimiehet haavoittivat heitä ja he saivat vetäytyä epäonnistunein yrityksin pois.

Läheiset Holmen liiviläiset houkuttelivat samanlaisilla lupauksilla Meinhardia rakentamaan heillekin linnan ja heistä suostui kuusi kastettavaksi. Mutta kun linna oli valmis, unohtivat nuo pahat valansa eikä ollut yhtä, joka olisi vastaanottanut uskon. Silloin järkkyi saarnaajan mieli, varsinkin kun he ryöstettyään hänen omaisuutensa ja piestyään hänen palvelijansa, olivat päättäneet karkoittaa hänet maastaan. Kasteen, jonka he olivat vedessä saaneet, luulivat he voivansa poistaa peseytymällä Väinäjoessa ja panna sen siten menemään takaisin Saksanmaalle.

Meinhardilla oli apumiehenään evankeliumintyössä veljensä sistersiläismunkki Theodorik. Hänet päättivät Toreidan liiviläiset uhrata jumalilleen (v:na 1186), koska touko hänen pellollaan oli parempi kuin heidän, ja koska liiallinen sade oli tulvallaan turmellut heidän kylvönsä. Kansa kokoontuu ja kuulustelee arvalla jumalien tahtoa uhrin johdosta näin: keihäs lasketaan maahan, hevonen astuu sen luo, mutta jumalan ohjaamana astuu se elämää lupaavan jalkansa ensiksi keihään yli. Uhrattava veli rukoilee suullaan, kädellään jakelee hän siunauksia. Tietäjä päättää, että kristittyjen jumala mahtanee istua hevosen selässä ja ohjata sen jalkaa, niin että se asettaa elämän jalan edelle. Sentähden on hevosen selkää pyyhittävä, jotta jumala putoaisi pois. Kuinka tämä nyt tehtiinkään, asetti hevonen nytkin elämän jalan edelle niinkuin äsken, ja veli Theodorik jäi eloon.

* * * * *

Kun Meinhard nyt näki liiviläisten paatumuksen ja että hänen työnsä oli menemässä hukkaan, kokosi hän hengelliset ja veljet ja meni heidän kanssaan kauppalaivoille, jotka olivat lähdössä Gottlantiin pääsiäisjuhlille, ja aikoi matkustaa pois. Viekkaat liiviläiset arvelivat ja pelkäsivät, että sieltä tulisi heidän kimppuunsa ristisotaväki, ja sentähden he viekkaudella ja kyynelin ja monella muulla tavoin teeskennellen koettivat saada piispaa jäämään, ja sanoivat niinkuin kerran sanottiin pyhälle Martinukselle, vaikka ei samanlaisessa tarkoituksessa: "Miksi, isä, hylkäät meidät? Kenen haltuun jätät meidät, avuttomat? Sillä jos paimen lähtee pois, niin jättää hän lampaansa alttiiksi susien raatelemiselle." Ja liiviläiset lupasivat vielä täydellisesti vastaanottavansa kristinuskon. Niin uskoi herkkäuskoinen jokaisen sanan, ja kauppiasten neuvosta ja kun hänelle sen lisäksi vakuutettiin, että sotaväki toimitettaisiin hänelle avuksi kääntyi hän takaisin. Eräät näistä kauppiaista, joiden joukossa oli saksalaisia ja tanskalaisia ja norjalaisia ja muutamia muistakin kansoista, olivat näet luvanneet hankkia sotajoukon, jos se olisi tarpeellista.

Kauppamiesten lähdettyä tervehtivät holmelaiset takaisin palaavaa piispaa Juudaksen tervehdyksenä ja tarkoituksella, sanoen: "Terve, Rabbi!" ja kysyivät pilkaten: "Mitä maksavat Gottlannissa suolat ja sarka?" Silloin ei hän sydämensä katkeralta surulta enää voinut pidättää kyyneleitään. Hän palasi Ykskylään ja meni takaisin kotiinsa. Hän määräsi päivän kutsuakseen kansan koolle ja kehoittaakseen heitä lupauksensa pitämiseen, vaan he eivät välittäneet päivästä eivätkä täyttäneet lupaustaan.

Silloin aikoi hän lähteä Vironmaalle ja sieltä kauppiasten mukana Gottlantiin. Saatuaan kuulla, että liiviläiset tällä matkalla aikoivat surmata hänet, palasi hän järkytetyin mielin Ykskylään, kun ei ollut tilaisuudessa lähteä maasta.

THEODORIK JA KAUPPO ROOMASSA.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Neuvoja ja apua saadakseen lähetti hän sentähden paavin luo salaisesti sanansaattajan, veljensä Theodorikin. Kun tämä näki, ett'ei hän voisi päästä maasta, teki hän hurskaalla petoksella tyhjäksi liiviläisten vehkeet: hän ratsasti hevosen selässä, pukeutuneena papilliseen pukuunsa, mukanaan rukouskirja ja pyhävesi, niinkuin olisi hän ollut matkalla sairaan luo, sanoen sen matkansa syyksi vastaantulijoille, kun ne sitä kysyivät. Niin hän pääsi onnellisesti maasta ja saapui vihdoin pyhän isän luo. Kun pyhä isä nyt kuuli kastettujen lukumäärän, oli hän sitä mieltä, ett'ei niitä olisi jätettävä oman onnensa nojaan ja sääsi, että heidät oli pakotettava pysymään uskossa, jonka he vapaaehtoisesti olivat ottaneet. Ja sitten hän lupasi kaikkien syntien anteeksiannon niille, jotka tämän esikoiskirkon eloon herättämiseksi ottaisivat ristin ja lähtisivät sinne ristiretkelle.

Lähtiessään vielä erään toisen kerran Saksanmaalle otti veli Theodorik mukaansa liiviläisen Kaupon, joka oli jonkunlainen Toreidan liiviläisten kuningas tai vanhin. Ollessaan kerran haavoittunut oli hän pyytänyt veli Theodorikilta apua ja luvannut, jos paranisi, kastattaa itsensä. Veli oli valmistanut yrttejä, tuntematta kuitenkaan niiden vaikutusta, mutta samalla huutanut avukseen Herran nimeä ja tehnyt hänet terveeksi sekä ruumiin että myös sielun puolesta, kastaen hänet. Ja kun he olivat vaeltaneet kautta suurimman osan Saksanmaata, vei hän hänet viimein aina Roomaan saakka ja esitti hänet apostoliselle isälle. Ja apostolinen isä otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan ja suuteli häntä. Ja kun hän oli häneltä kysellyt kaikenmoista Liivinmaalla asuvien kansojen oloista, lausui hän Jumalalle hartaat kiitoksensa liivinkansan kääntymisestä. Muutamien päivien kuluttua antoi korkea-arvoinen paavi Innocentius Kaupolle lahjoja, nimittäin sata kultaguldenia, ja kun tämä lähti paluumatkalle Saksaan, heitti hän hänelle rakkaat hyvästit ja siunasi hänet ja lähetti Liivinmaan piispalle Theodorikin mukana raamatun, joka oli kirjoitettu autuaan paavi Gregoriuksen omalla kädellä.

MEINHARDIN JÄLKELÄINEN PIISPA BERTOLD KÄRSII MARTTYYRIKUOLEMAN.

(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Meinhard kuoli ja hänen jälkeläisekseen Liivinmaan toiseksi piispaksi tuli Bertold, Hannoverissa olevan Lokkumin luostarin apotti. Hän matkusti aluksi Liivinmaalle ilman sotajoukkoa, uskoen itsensä Herran haltuun, koettamaan siellä onneansa; saapui Ykskylään ja kutsui luoksensa kirkkotaloon kaikki maan etevimmät miehet, sekä kristityt että pakanat, koetti voittaa heidät puolelleen tarjoamalla heille ruokaa, juomaa ja lahjoja, ja sanoi saapuneensa heidän pyynnöstään ja perineensä edeltäjänsä kaikki oikeudet. Ensin olivat he olevinaan hänelle suosiollisia. Mutta kun Holmen saaren kirkkomaata vihittiin, keskustelivat liiviläiset (joilla oli tapana polttaa vainajansa ja joiden tapoja tämä toimitus loukkasi), polttaisivatko he hänet hänen kirkkoonsa vai löisivätkö he hänet kuoliaaksi tai hukuttaisivatko he hänet. He arvelivat, että maassa vallitseva köyhyys oli seurauksena siitä, että Bertold oli tullut heidän maahansa.

Huomattuaan tällaisia olevan tekeillä lähti hän salaa laivoille ja palasi takaisin Gottlantiin, purjehti sieltä Saksaan ja paavin luo.

Koottuansa sotajoukon palasi hän sen kanssa Liivinmaalle (1198) ja kulki maata myöten Väinäjoen pohjoispuolitse Holmen linnan kohdalle. Siitä lähetti hän vettä myöten sanansaattajan linnaan kysymään tahtoisivatko he suostua uskoon ja siinä pysyä. He huusivat, ett'eivät he tahdo tunnustaa uskoa eikä siinä pysyä. Kun piispalla valitettavasti ei ollut laivoja mukanaan, ei hän mahtanut heille mitään. Hän kääntyi siis sotajoukkoineen takaisin ja asettui vastaisen Riian kaupungin paikalle neuvottelemaan väkensä kanssa, mitä nyt olisi tehtävä.

Samaan aikaan kokoontuivat häntä vastaan kaikki liiviläiset ja asettivat leirinsä Riian mäelle, valmiina taisteluun. He lähettivät nyt puolestaan lähetystön kysymään piispalta, mistä syystä hän oli sotajoukolla heitä lähestynyt. Piispa vastasi: "Siitä syystä, että, niinkuin koirat oksennukselleen, olette palanneet uskosta pakanuuteen." Siihen vastasivat liiviläiset: "Tämän syyn me tulemme poistamaan. Palaa sinä, laskettuasi sotilaat kotiinsa, seuralaistesi kanssa tänne, pakota ne, jotka ovat uskoon suostuneet, siinä pysymään ja houkuttele muut siihen rakkaudella eläkä väkivallalla." Piispa vaati nyt heiltä ylimysten poikia panttivangeiksi. Ensin kieltäytyivät he niitä antamasta mutta suostuivat sitten. Sillaikaa kun panttivankeja haettiin, tehtiin lyhyt aselepo, jonka merkiksi sotajoukot lähettivät toisilleen heittokeihäitä. Tämän aselevon aikana surmattiin useita saksalaisia, jotka etsivät rehua hevosilleen. Kun piispa tämän näki, lähetti hän heidät takaisin ja peruutti aselevon.

Taistelu alkoi. Liiviläiset huusivat ja löivät pakanallisen tavan mukaan aseitansa yhteen; toisaalta varustautuivat saksalaisten joukot taisteluun ja tekivät yhtäkkiä hyökkäyksen pakanoita vastaan. Liiviläiset pakenivat. Nopean hevosensa vuoksi, jota hän huonosti ohjasi, joutui piispa pakenevien keskelle. Kaksi miestä tarttui häneen kiinni ja kolmas, Ymaut niminen, lävisti hänet takaapäin keihäällään, toiset repivät hänet kappaleiksi.

Kun liiviläiset pelkäsivät, että sotajoukko ajaisi heitä takaa, pakenivat he ja pyysivät rauhaa ja kutsuivat pappeja luoksensa. Ensimäisenä päivänä kastettiin Holmen saarella viisikymmentä, toisena Ykskylässä noin sata. He ottivat pappeja linnoihinsa ja lupasivat maksaa niiden elatukseksi määrätyn summan viljaa jokaiselta auranalalta. Kun sotajoukko tämän näki, rauhoittui se ja valmistautui paluumatkalle.

Mutta tuskin oli tuuli kantanut purjeet näkymättömiin, niin katso, petolliset liiviläiset astuivat ulos saunoistansa, valelivat itseänsä Väinäjoen vedellä ja puhuivat: "Tässä toimitamme nyt kasteveden ynnä kristinuskon taas pois virran vedellä ja vapautamme itsemme ottamastamme uskosta, jonka panemme poistuvain saksalaisten mukana menemään vieraalle maalle."

Ennen lähtöään olivat saksalaiset erään puun oksaan leikanneet ihmisen pään kuvan; kun liiviläiset luulivat sitä saksalaisten jumalaksi ja uskoivat, että nämä sen avulla tuottivat heille tulvia ja tauteja, keittivät he tapansa mukaan simaa, juhlivat ja neuvottelivat, ottivat kuvan puusta, köyttivät puita lautaksi ja asettivat kuvan sen päälle ja panivat sen menemään saksalaisten jälessä meren yli Gottlantia kohti arvellen siten pääsevänsä kristinuskostakin.