Part 14

Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?

Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.

Valloittajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen ja miekan kanssa liittoa tehnyt.

Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui heille näin:

"Minun nimessäni menköön kerran kaikki takaisin, mikä tulella ja miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava, ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjoittava, ja joka on herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla ja tulella takaisin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon jälleen ihmisille kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen ihmiskuntani jälleen yhtyneenä."

Näin puhui totuuden henki.

Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.

Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.

(Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)

JUMALAN KAULAKORISTE JA PYHÄ OLAVI.

Suomen suurin pyhimys oli Pyhä Henrikki. Lähinnä häntä oli Olavi. Hän oli aikanaan pohjolan yhteinen pyhimys, jonka jäännösten luo Norjan Nidarosiin Suomestakin tehtiin toivioretkiä ja jolle täällä monet kirkot oli pyhitetty.

Tarussa "Jumalan kaulakoristeesta" on hänen nimensä jo mainittu Perman maahan tehdyn retken yhteydessä. Mutta jo sitä ennenkin oli hän tullut tekemisiin suomalaisten kanssa. Keväällä v. 1008 hän purjehti omasta maastaan Norjasta itäänpäin ja saapui viikinkinä Viron Saarenmaahan. Matka tapahtui Suomen saariston kautta ja siitä yli Viron rannoille. Siellä tulivat virolaiset häntä vastaan. Hän voitti heidät ja hävitti maan.

Virosta palasi Olavi takaisin Suomeen ja raastoi saalista sen rannikoilta. Kun hän nousi maihin, pakeni kaikki kansa metsiin, vieden omaisuutensa mukanaan. Kuningas ajoi heitä takaa ja saapui metsien läpi erääseen viljeltyyn laaksoon. Siellä anasti hän tavaraa, mutta ei ottanut ihmisiä sotavangeiksi. Iltasella palasi kuningas laivoilleen. Kun hän miehineen taas oli joutunut metsään, riensi kansaa kaikilta tahoilta häntä vastaan, ampuen ja ahdistaen heitä. Kuningas kehoitti miehiään pitämään puoliaan ja taistelemaan niin hyvin kuin voivat, mutta se ei ollut niinkään helppoa, sillä suomalaiset hakivat metsien suojaa. Ennenkun kuningas oli päässyt siitä ulos, oli hän menettänyt paljon miehiä ja monet olivat tulleet haavoitetuiksi. Vasta illan tultua oli hän päässyt laivojensa luo. Yöllä loihtivat suomalaiset myrskyn ja merenkäynnin, mutta kuningas nostatti ankkurit ja luovaili mantereen läheisyydessä. Kuninkaan onni oli suurempi kuin suomalaisten loitsutaito: hänen onnistui yöllä luovia ulos merelle. Mutta suomalaisten sotajoukko seurasi maata myöten rantaa pitkin niin kauan kuin kuninkaan laivat olivat näkyvissä.

Tämän tulevan pyhimyksen retki Suomeen ei siis ollut mikään ristiretki, ainoastaan tavallinen viikinkien ryöstöretki, eikä hänellä, niinkuin myöhemmin Eerikki kuninkaalla, ollut saarnaajia ja kastajia mukanaan. Mutta jo noin sata vuotta tämän retkensä jälkeen häntä palveltiin pyhimyksenä Suomessa. Suomen kenties vanhin kirkko, Lemböten kirkko Lemlannissa Ahvenanmaalla, joka lienee rakennettu v. 1100, siis ennen Eerikki kuninkaan ristiretkeä, oli pyhitetty Pyhälle Olaville.

Olavi oli vasta kerrotun retkensä aikana vielä pakana. Muutamia vuosia myöhemmin hän omisti kristinuskon ja alkoi levittää sitä maassaan. Tanskan kuningas Knut, sama, jonka luo Tore Hund pakeni, sittenkun oli menettänyt kaulakoristeen ja muun omaisuutensa Olavin miehille, karkoitti hänet kuitenkin maasta. Koettaessaan valloittaa sitä takaisin, joutui hän Stiklestadin tappelussa v. 1030 taisteluun kansalaisiaan, norjalaisia talonpoikia vastaan, jotka olivat menneet maansa vihollisen, Knut kuninkaan puolelle. Ennen tätä taistelua olivat Olavin vastustajat -- niin kertoo vanha taru -- tulleet koolle päättämään, kuinka taistelu oli järjestettävä ja kuka oli tuleva sen johtajaksi. Joku ehdottaa: "Sinä, Tore Hund, sovit hyvin johtamaan taistelua Olavia vastaan. Sinulla on tarpeeksi syytä siihen; onhan sinulla kostettavanasi sekä monen sukulaisesi kuolema että se, kun hän pakotti sinut pakenemaan ja jättämään hänelle kaiken omaisuutesi. Voiko sinulle tarjoutua parempaa tilaisuutta kostaa kaikki kärsimäsi häpeä?" -- Tähän vastasi Tore Hund: "En rohkene minä nostaa merkkiä kuningas Olavia vastaan enkä ruveta tämän sotajoukon johtajaksi. Kaikki täällä eivät minua tottelisi. Mutta ei kenenkään ole tarvis muistuttaa minua kaikesta, minkä olen kostoa velkaa Olaville. Olen valinnut miehistäni yksitoista, kaikkein parhaat ja minä ajattelen, ett'emme tule jättämään muille miekan mittelemistä Olavin kanssa, jos meille siihen tilaisuutta tarjoutuu."

Rivit järjestyivät. Tore Hund miehineen asettui eturintamaan.

Oli mies, jonka nimi oli Torsten, laivanrakentaja, kauppias ja taitava seppä, suuri ja väkevä sotilas. Hän oli joutunut vihoihin kuninkaan kanssa, ja tämä oli ottanut häneltä hänen rakentamansa suuren ja uuden laivan rikosten sovittajaisiksi. Hän meni nyt rintamaan Tore Hundin luo ja sanoi: "Tässä tahdon olla seurassasi, Tore, sillä jos tapaan Olavin, aion olla ensimäinen käymään hänen kimppuunsa, jos vain pääsen häneen käsiksi." Tore otti vastaan Torstenin, joka liittyi hänen seurueeseensa.

Kun molemmat sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan, että miehet tunsivat toisensa, astui Tore Hund miehineen esiin ja huusi: "Eteenpäin, eteenpäin, talonpojat!" Nämä päästivät sotahuutonsa ja ampuivat nuoliaan ja heittivät keihäitään. Myöskin kuninkaan miehet päästivät sotahuutonsa ja kiihoittivat sitten toisiaan sanoilla, joita heille oli opetettu: "Eteenpäin, eteenpäin, sotamiehet, ristin miehet, kuninkaan miehet!"

Ilma oli ihana ja aurinko paistoi kirkkaasti. Mutta kun taistelu alkoi, tuli punerrus taivaalle ja auringon eteen ja vähän aikaa oli niin pimeä kuin yöllä. Olavi kuningas oli koonnut miehensä kukkulalle, ja he hyökkäsivät talonpoikain kimppuun niin rajusti, että näiden rintama taipui niin, että kuninkaan joukon rintama oli siinä, missä talonpoikain viimeiset miehet olivat seisoneet. Taistelu oli ankara. Kuningas kävi itse rajusti käsikahakkaan. Hän iski Torea olkapääähän, mutta miekka ei purrut. Hän oli eräällä retkellään lappalaisten luo teettänyt itselleen ja miehilleen poronnahkaturkit, siten loihditut, että aseet purivat niihin vähemmän kuin rautapaitaan. Oli vain niin kuin olisi pöly suitsunnut poronturkista. Tästä laulaa runoniekka:

Hyvä hallitsija itse huomasi, kuinka taikataitoisen Lapin tehoisa suojus varjeli väkevän Toren hengen.

Nyt kävi Tore kuninkaan kimppuun, ja he iskivät vuoroin muutamia kertoja, mutta kuninkaan miekka ei pystynyt poronnahkaan. Toren käsi kumminkin haavoittui.

Silloin sanoi kuningas eräälle sotilaalleen, jonka nimi oli Björn: "Lyö sitä koiraa [Hund = koira], koska ei rauta häneen pure." Björn pyöräytti kirvestä kädessään ja iski sen hamaralla. Isku sattui olkapäähän ja oli niin voimakas, että Tore horjahti. Silloin iski Torsten laivanrakentaja kirveellään Olavia ja isku sattui vasempaan jalkaan yläpuolelle polven. Torsten sai samassa itse kuoliniskun, mutta kuningas nojautui erääseen kiveen, heitti pois miekkansa ja rukoili Jumalalta apua. Silloin pisti Tore Hund häntä keihäällään; pisto sattui rautapaidan alle ja tunkeutui vatsaan. Vielä sai kuningas kaulaansa iskun eräältä toiselta mieheltä. Nämä kolme haavaa tuottivat kuoleman kuningas Olaville.

Niinpiankun hän oli kaatunut, kaatuivat melkein kaikki muutkin, jotka olivat olleet hänen seurassaan.

Kun taistelu oli päättynyt, meni Tore Hund kuninkaan ruumiin luo, hoiti sitä, laskien sen maahan, oikoen jäsenet ja levittäen vaatteen sen yli. Kun hän pyyhki veren kuninkaan kasvoista, olivat ne niin ihanat, että posket punoittivat, niinkuin hän olisi nukkunut, mutta paljoa helakammin kuin ennen hänen eläessään. Kuninkaan verta sattui Toren käteen ja sitä juoksi ranteen yli, jossa oli haava, eikä siihen enää tarvittu mitään sidettä, niin pian se parani. Tore itse todisti tämän, kun kuningas Olavin pyhyys tuli kaiken kansan tietoon, ja hän oli kaikista kuningasta vastaan olleista suurmiehistä ensimäinen todistamaan hänen pyhyyttään. Illan tultua kantoi muuan talonpoika poikineen vainajan ruumiin autioon majaan, pesi sen, kääri liinoihin ja kätki oksien alle. Yöllä haki majasta suojaa sokea mies. Siinä haparoidessaan tunsi hän jotain kosteata sormissaan ja kun hän sattumalta kosketti niillä silmäluomiaan, sai hän yhtäkkiä näkönsä. Olavin viaton veri oli saanut aikaan tämän ihmeen.

Talonpoika kaivoi sitten salaa ruumiin maahan Nid-virran rannalle.

Olavin kuoltua talonpojat valitsivat kuninkaakseen tanskalaisen kuninkaan pojan. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkun mielet muuttuivat. Talonpojat alkoivat katua sitä, että vieraan valloittajan puolella olivat taistelleet niin hurskasta ja kelvollista omamaista kuningasta vastaan kuin Olavi kuningas oli ollut.

Hänen vihamiehensä ja surmaajansa katuivat sitä, että olivat aiheuttaneet hänen kuolemansa. Vähän jälkeen Olavin surman lähti Tore maasta ja matkusti Jerusalemiin, josta ei koskaan palannut. Kun vuosi oli kulunut kuninkaan kuolemasta, kaivettiin hänen ruumiinsa maasta. Silloin nähtiin taas ihmeitä tapahtuneen. Olavi oli punakka ja ihana ja hänen tukkansa ja kyntensä olivat kasvaneet. Hiukset leikattiin ja pantiin tulisille hiilille, mutta tuli ei kyennyt niitä kärventämäänkään. Piispa julisti Olavin pyhäksi mieheksi ja hänen arkkunsa asetettiin Nidarosin Klemens-kirkon pääalttarille, jonne sitten kaikilta haaroilta alkoi tulvia toivioretkeläisiä. Sittemmin rakennettiin uusi komea kirkko sille paikalle, jossa pyhimys oli jonkun aikaa ollut haudattuna ja johon maasta oli pulpahtanut ihmeitä tekevä lähde.

Maine Olavin pyhyydestä ja hänen haudallaan tapahtuvista ihmeistä levisi pian kaikkiin pohjoismaihin, myöskin Suomeen. Dominikaanein ensimäinen luostari Suomessa sai hänestä nimensä. Olavin nimeen kastettiin täällä lukematon joukko lapsia. Monet monituiset kirkot pyhitettiin Pyhälle Olaville. Pyhä Olavi ja pyhä Eerikki kuvattiin usein rinnakkain keskiajan kirkkomaalauksissa. He olivat rinnakkain Ruotsin valtakunnan lipussa ja molemmilla marttyyrikuninkailla on yhteinen alttari Upsalan tuomiokirkossa. Olavin kuva tavataan Ahvenanmaan, Uudenmaan ja Satakunnan sineteissä. Kun marski Torkel Knuutinpoika oli voittanut pakanalliset karjalaiset ja rakentanut valtansa turvaksi Viipurin linnan, nimitti hän sen lujimman tornin, jota eivät tuli eivätkä hyökkäykset tähän päivään asti ole saaneet kukistumaan, Pyhän Olavin torniksi. Kun venäläiset vuonna 1495 hyökkäsivät linnan kimppuun, kohtasivat he siellä Knut Possen miehineen, jotka levittivät heidän eteensä Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin liput ja voittivat. Ja kun kallioiselle saarelle Savon sydämeen ensin rakennettiin puinen varustus ja sitten kivinen linna, uskottiin se pyhän Olavin suojeltavaksi ja sai nimen Olavin linna. Sekin linna seisoo vielä ja on yksi pohjolan kauneimpia. Pyhä Olavi osasi suojella omansa.

Mutta pyhä Olavi ei ollut ainoastaan sodassa suojelija. Hänen turvissaan kokoontui myöskin rauhan väki juhliansa viettämään. Oli paikkoja maassamme, m.m. Ulvilassa, joissa veljeskunnat eli kiltat olivat omistaneet Olavin pyhimyksekseen. Hänen nimeensä sitoutuivat veljeskuntien jäsenet, maljoja juoden, auttamaan toisiaan ja hankkimaan toisilleen oikeutta. Vanha sananlasku sanoo: "Olli outoja tekee", s.o. ihmeitä; jo se osoittaa, mitä pyhimyksen usko Suomessakin oli saanut aikaan, arvattavasti taudeista parantaen ja hädässä auttaen.

Pyhimyksen kunniaksi vietettiin uhrijuhlia, teurastettiin "Olavin lampaita" niin kaukana kuin Savon sydämessä ja niin myöhään kuin 1800-luvulla. Karjalassa oli tapana, että ensimäinen keväällä syntynyt vuona, "Olavin villavuona", pidettiin koko kesän keritsemättä aina Olavin messuun saakka, jolloin se suurin juhlallisuuksin teurastettiin ja sitten pantiin toimeen pidot. Jokaiseen sellaiseen juhlaan osaa ottaneen tuli sitoutua kuolemaansa saakka noudattamaan tätä tapaa ja siis ylläpitämään sitä jälkeläisiäänkin varten. Lammasta teurastettaessa ei saanut sen luita rikkoa. -- Kalvolan kirkossa säilytetty Olavin kuva kuletettiin kerran salaa pois, mutta siitä oli tarun mukaan seurauksena se, että pellot lakkasivat kasvamasta. Kun kuva saatiin takaisin, kasvoi viljakin vanhan teränsä. Tämä tapahtui luterilaisella ajalla. Mutta vielä niinkin myöhään kuin 1872 olivat kalvolaiset kiintyneet tähän kirkkonsa vanhaan suojelijaan siihen määrin, että kun he lahjoittivat kirkkonsa muut vanhat pyhimyskuvat Helsingin historialliselle museolle -- Olavin kuvaa ei annettu.

Näin laajalle oli siis Olavin palvelus levinnyt Suomen kansaan ja näin syvälle siinä juurtunut. Tuo vanha viikinki, joka ensin oli tullut tänne ryöstäen ja hävittäen, saapui tänne sitten hyväntekijänä ja armon antajana sodan ja rauhan asioissa. Tavallaanhan se oli Perman vanha Jumala, joka toimitti hänet tänne. Tore Hundhan surmasi Olavi kuninkaan kostoksi siitä, että tämä oli ottanut häneltä sen kaulakoristeen, minkä hän oli anastanut Karlelta, joka taas oli ryöstänyt sen Perman suomalaisten jumalan kaulasta hänen pyhäkössään. Mutta ryöstöretki Perman maahan oli tapahtunut Olavi kuninkaan alkuunpanosta ja hänelle oli lopulta joutunut Jumalan kaulakoriste. Se oli siis suomalaisten pyhäkössä tapahtunut häväistys, joka aiheutti Olavin kuoleman. Mutta hänen kuolemansa teki hänestä ensin marttyyrin ja sitten pyhimyksen Suomessakin. Suomalaisten yhden heimon pyhä Vienan rannalla oli siis lopulta antanut pyhän heidän toiselle heimolleen Auran rannoilla ja Saimaan saarilla.

(Juhani Aho.)

TARINA TURUN SYNNYSTÄ.

Jeesus tuntemattomana vaelsi maan päällä ja kylästä kylään kulki saarnaten hyvyyden ja rakkauden oppia ja tapasi ihmiset kuuroiksi sille, mitä hän heille opetti, niin saapui hän murheellisena kunnaalle, jonka juurella hän näki miehen seisovan lähteen luona. Huomaamatta Jeesusta vihelsi mies ja lehdikosta tuli nuori orivarsa hänen luokseen. Tälle mies alkoi puhella:

-- Heposeni, nytpä meille on tullut eteemme pitkä tie ja vaivaloinen työ, mutta jos sinä sen kestät, kestän minäkin.

Ja mies hyväili hevostaan ja syötteli sille kädestään heiniä, jotka rehevinä kasvoivat lähteen partaalla.

-- Mies, anna minulle suojaa pääni päälle, sanoi Jeesus lähestyen miestä, sillä olen uupunut, jalkani ovat tien kivistä tulleet verisiksi, ja metsän pensaat ovat repineet pukuni.

-- Antaisin sinulle suojan ja jakaisin oloni kanssasi, koska näytät olevan yhtä yksinäinen kuin minäkin, vastasi mies. Mutta katso tuonne, tupani on poltettu, niittyni on tallattu, viljani sotkettu. Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä hepo ja tämä lähde tässä, joita voin omikseni sanoa. Juo lähteestä, ja se on sinua virvoittava. Tämä lähde on pohjattoman syvä, ja sen vesi on aina kylmää.

-- Mistä tiedät sen pohjattomaksi? kysyi Jeesus.

-- Olenhan koettanut sitä mitata, mutta kivi, jonka köyteen sidoin ja lähteeseen laskin, ei tavannutkaan pohjaa. Kerran tahdoin minä samoin mitata taivaan kannen korkeutta, jännitin vahvimman jouseni, otin nuoleni sulituimman. Korkealle kohosi nuoli, mutta putosi taas, Yhtä korkea kuin taivas, yhtä syvä on tämä lähde. Ja sen siunaus on suuri. Katso nurmea, kuinka se tässä iloitsee ja kukkasia kauniisti kantaa. Niin tahdon, että muuallakin olisi. Ja siksi olen päättänyt johtaa tästä uoman etemmäksi.

-- Sinä tahdot tuottaa iloa muillekin. Ovatko he siis sinulle iloa tuottaneet?

-- Eivät.

-- Eivätkö ole tahtoneet?

-- Eivät ole ymmärtäneet sitä tehdä. Mutta miksi en minä sitä tekisi heille?

-- Ja miten aiot tuon uoman laatia?

-- Siitä juuri puhelin heponi kanssa ja kysyin jaksaako se. Minä aion valjastaa heponi auran eteen ja lähteen reunasta kyntää syvän vaon kauas, niin kauas, että se vihdoin mereen ulottuu.

-- Miksi tuon kaiken tekisit?

-- Jotta maa vihannoisi muuallakin niinkuin täällä, jotta vilja kasvaisi runsaampana, kun se imisi maasta kosteutta.

Ja hän talutti hevosen auran eteen ja valjasti sen.

Ja Jeesus lähestyi hepoa, ja tämä silloin hirnui hiljaa ja kuin hyväillen hankasi päätään hänen olkapäähänsä.

Kun mies sen näki, sanoi hän:

-- Sinä olet hyvä ihminen, koska luontokappaleet sinua rakastavat! Lähde minun kanssani matkalleni!

Ja Jeesus astui auran vieressä ja hänen kätensä lepäsi hevon kaulalla. Syvälle maahan painui aura miehen vankkojen hartioiden painosta, ja hopeisena juovana seurasi lähteen vesi heidän luomaansa uomaa pitkin. Ja hepo veti, sen lihakset pingoittuivat ja lujasti painuivat kaviot maahan. Kun se uupui, niin pani Jeesus kätensä sen kuonon eteen ja hyväili hiljaa sen turpaa, ja hepo tunsi syövänsä paratiisin yrttitarhan voimakkaasti tuoksuvaa ruohoa.

Ja vako tuli yhä pitemmäksi, ja jo kaukaa kimalteli veden välkkyvä nauha.

-- Tästä on suorin tie merta kohden, sanoi Jeesus viitaten eteensä.

-- Minä tiedän sen kyllä, vastasi mies, mutta tehkäämme kierros tuonne, jossa näet nuo laakeat pellot ja niityt. Maa on siellä hyvää, mutta kuivuu helposti helteessä ja silloin laiho surkastuu. Sinne johdattakaamme kulkumme.

-- Jos väsyt, sillä kierros on pitkä.

-- Minun täytyy jaksaa.

-- Asuuko tuon pellon äyräällä ystäväsi?

-- Ei minulla ole ystäviä. Hän se poltti minun taloni ja anasti tavarani, mutta ajattelisinko sitä nyt, kun hänen pellolleen voin johtaa lähteen veden.

Pitkän kierroksen tehtyä oli vako kynnetty lakeiden peltojen halki. Kotvasen kuluttua virkkoi taas mies:

-- Tuon ison kunnaan takana on kylä, ja siellä äveriästä väkeä, mutta heillä ei ole jokea, ei järveä. Kyntäkäämme vako sinnekin.

-- Onko siellä sinulla ystäviä tai omaisia?

-- Siellä asuvat lapseni, kaksi poikaani ja tyttäreni.

-- Sinä rakastat heitä?

-- Ovathan he minun lapsiani.

-- Rakastavatko he sinua?

-- Elä kysy vieras sitä, vaan kyntäkäämme vako sinne ja odottakaamme yötä, jotta he eivät minua näkisi.

Kauan he kulkivat, mies painaen auraa syvälle maahan, jotta tulisi vako virran juostavaksi, ja Jeesus taluttaen hepoa.

Vihdoin näkyi meren poukama, ja sitä kohden he riensivät. Kun he sen saavuttivat, vaipui mies uupuneena maahan.

-- Kauaksi kotikummultani olen tullut, sanoi hän, kovin kauaksi, mutta uoma on kynnetty, ja katso miten vesi tänne meitä seuraa. Se virtaa yhä runsaampana ja levittää uomaansa. Sanoinhan minä, että minun lähteeni oli pohjaton ja että sen vesi on loppumaton.

Ja virta kasvoi yhä leveämmäksi ja hedelmöittävänä se kulki seutujen halki. Asukkaat sen varrella rakensivat veneitä ja kulkivat virran suuhun, jonne purret mereltä saapuivat. Siinä he tasaisella kentällä vaihtoivat tavaroita ja tekivät kauppaa turulla. Suojaksensa he joen suuhun rakensivat linnankin ja aivan joen äyräälle korkean kirkon.

Mies tätä katseli, ja hänen mielensä täytti hiljainen ylpeys. Mutta jokea myöten tulivat ne, jotka olivat häntä vainonneet. Ja kun he miehen näkivät, niin ottivat he hänet kiinni ja telkesivät tyrmään. Siellä he hänet tahtoivat nälkään tappaa.

Mutta eräänä yönä, tuntiessaan jo kuoleman tulon, näki mies äkkiä edessään matkatoverinsa.

-- Minä näen, että sinä olet kilvoituksesi kestänyt ja että sinä kaipaat lepoa, sanoi Jeesus.

-- Katso, eivät he minulle ole tahtoneet pahaa tehdä, mutta he eivät ole tietäneet, mitä he tekivät, sanoi mies. Auta minua, sillä olen uupunut.

-- Minä tahdon taluttaa sinut asuntooni. Siellä on monta asuinsijaa. Punaisesta hongasta ovat sen seinät, ja valkoiset on siellä lavitsat, ja iloisesti sen ikkunoista paistaa päivä.

-- Minä en voi näin likaisena sinun asuntoosi tulla, sillä pitkät ajat olen tässä tyrmässä saanut virua, vastasi mies.

-- Tule, ja minä tahdon sinut puhtaaksi pestä!

Ja he astuivat tyrmästä. Ja kun he ennättivät kauniille nurmelle, kosketti Jeesus kädellään maata, ja katso, kirkas lähde kumpusi heidän jalkojensa juuresta.

Kun Jeesus sen lähteen vedellä oli miehen puhtaaksi pessyt, sanoi mies:

-- Miksis minut asuntoosi veit? Enhän minä ole kelvollinen sinne tulemaan. Minähän olen yksinkertainen talonpoika ja sinä olet kuninkaan poika.

Mutta Jeesus hymyili ja sanoi:

-- Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä heidän on minun valtakuntani!

Ja näin syntyi Aurajoki, Turun kaupunki ja se lähde, jota he Kupittaaksi nimittävät.

(Jalmari Finne: Ylioppilaita.)

PAAVIN ENSIMÄINEN SUOMEA KOSKEVA KIRJE.

"Aleksanteri, sen niminen kolmas paavi, Upsalan arkkipiispalle ja hänen alipiispoilleen sekä Guthorm jaarlille."

"Sangen kova ja haikea valitus on apostooliselle istuimelle tuotu, että suomalaiset ('Phinni') aina, milloin vihollisten sotajoukko heitä uhkaa, lupaavat pitää kristillisen uskon ja halukkaasti pyytävät kristillisen lain saarnaajia ja opettajia, mutta sotajoukon mentyä hylkäävät uskon, halveksivat ja kovin vainoovat saarnamiehiä. Sen vuoksi, koska he siten näkyvät halventavan Jumalaa ja pilkkaavan kristinuskoa, ja koska he sillä tavoin osoittautuvat kahdenkertaisiksi kadotuksen lapsiksi, pitäen autuutenaan ja elämänään ainoastaan maallisia asioita, taivaallisista huolimatta, eikä ole soveliasta, että kristitty nimi on hädässä suojeluksena, vaikka sitä onnen aikana halveksitaan ja hyljitään, niin kehoitamme ja käskemme teitä kaikkia, että, voidaksemme vasta heidän petostansa ja viekkauttansa viisaudella ja maltilla kavahtaa, ette anna heidän enää, jos pakko tulee, turvautua teidän apuunne ja suojaanne, ell'eivät heitä teidän haltuunne linnoituksiansa, jos heillä semmoisia on, taikka muutoin antavat niin täydellisen takauksen ja vakuuden, ett'eivät vasta millään tavoin saata jalkaansa peräyttää tai valppauttanne kiertää, vaan pakoitetaan vahvasti pitämään ja säilyttämään kristillisen uskon merkkejä, ett'eivät enää näyttäisi olevan niiden joukkoa, joista on sanottu: hän sinua tunnustaa, niin kauan kuin teet hänelle hyvää. Annettu Tusculum'ista Syysk. 9 p:nä (1171 tai 1172)."

VIRON VALLOITUS

ENTISET PÄIVÄT.

Entinen aik' oli vainonaika, Piinan aika pitkällinen, Anke'in ohakeaika, Orjanruoskan raastoaika, Näännyttävä näiveaika. Vainon henget vaivasivat, Papin painoit helminauhat, Meitä ryöstivät ritarit, Rosvot raa'at ryöväelit, Mursit miekat murhamiesten. Ruotsin oli ruoska ruostehinen, Sapellinen Saksan sahra. Kaarne toi ruton kamalan, Näkki näytti nälkäleivän. Saksa vei peltomme perityt, Jätti korvet kyntääksemme, Kanervikot kylvääksemme, Antoi leiväksi akanat. Herra kynsi kymmenykset, Keräjärahat kiristi, Tavoitteli taskuhunsa. Riistivät risti-isämme Säästetyt salavaratkin, Puutuit puihimme pyhihin, Armon lähtehet likasit. Kirves kaatoi Taaran tammen, Puun pitkän Kiromäeltä.

Kärkipä meill' on keihon päässä, Terä miekassa terävä, Nuolet jousessa nopeat. Veli kulta veikkoseni, Kaunis kasvinkumppalini, Riennä ruunalla rutosti, Ratsuin rautarahvahasen, Tuhkurilla Turjanmaalle, Voikollasi Voitonmaalle! Tuopas Suomesta sukumme, Saaren miehet, meikäläiset, Apumiehet Harjunmaalta, Virosta visaiset miehet.

Viron on viikate vihainen. Tuima tuulas harjulaisen, Hiion nuijat hirvittävät, Tuurat Tuuranmaan tukevat. Mutt' ei pysty puinen nuija Rautakilpihin kovihin; Keihäs kilpistyi kärestä, Turtui piikit tuulahasta, Murtui tappara terävä, Vääntyi viikate vihainen, Taituit tuuratkin tukevat.

Lymypaikkoihin pakenin, Soille suorime sulille. Siellä mie rukoilin rukka, Oivottelin, voivottelin. Siellä uhrasin Ukolle, Suitsutin sovitussuitsut, Kuiskin toivehet totiset.

Venäläinen, ventolainen, Kaulankatko, karhulainen, Tuo tuhosi Koerunmaata, Tulisoiton toi Virohon, Murhapolton Poltsanmaalle, Vielä Viljannin viritti.

Mistä tuo savu tulevi? Kylän ei kaskien ky'östä; Soan on saartavan savua, Uuniraunion utuja, Talma Laurin tappelusta, Jälki kaupungin katovan.