Part 13

"Kun Inkoossa erään kirkonpalvelijan esikoistytär taisteli kuoleman kanssa, teki syvästi murheellinen isä lupauksia useammille pyhimyksille tyttärensä parantumiseksi, mutta apua ei tullut. Ja kun hän oli laskenut tytön ikäänkuin kuolleena maahan ja itse väsymyksestä ja surusta oli milt'ei vaipunut uneen, sanoi hänelle eräs henkilö: 'miksi sinä et huuda Pyhää Henrikkiä avuksi?' Kun hän heräsi, sanoi hänelle myös toinen paikalle saapunut vanha vaimo: 'tee lupaus Pyhälle Henrikille, sillä hän tahtoo itse saada lupausta sinulta.' Hän lupasi silloin, että hänen tyttärensä aina joka vuosi paastoisi marttyyrin aattojuhlamenojen aikana ja että tämä toisi uhreja pyhimyksen ruumiille ja että hän itse ynnä tytön äiti täyttäisivät lupauksen, siksi kuin tytär varttuisi täyteen ikäänsä. Sen perästä nousi tyttö ihan terveenä tautivuoteeltaan.

"Muutamat Kokemäen miehet, jotka hylkeenpyynti-retkellä olivat ulkona merellä, joutuivat raivoisan myrskyn valtaan, ja peläten hukkuvansa ja kadottavansa omaisuutensa, rukoilivat he Pyhää Henrikkiä, ja paikalla tyyntyi meri ja itse pääsivät he hengenhädästä.

"Turun piispan palvelija Gudmund tuli Länsi-Göötainmaalla erään papin luo Sandhem'iin, ja kun hän myöhään aterian jälkeen oli juonut Pyhän Henrikin muistomaljan, nauroi pappi tätä kuullessaan ja sanoi: 'Jos hän on pyhä, niin näyttäköön minulle vihansa, jos hän siihen pystyy.' Mutta seuraavana yönä, kun hän makasi vuoteellaan, alkoi pöhötys ja särky kovasti vaivata hänen ruumistaan, ja kun hän ymmärsi, että pyhimyksen viha, jota hän pilkaten oli toivottanut itselleen, nyt oli häntä kohdannut, kutsui hän luokseen ylempänä mainitun Gudmundin ja katui ilvettään, rukoili Pyhältä Henrikiltä apua, teki lupauksen, että hän koko elinikänsä paastoaisi hänen aattojuhlamenojensa aikana, ja tuli silloin kohta terveeksi Pyhän Henrikin avulla."

PYHÄN HENRIKIN SARKOFAAGI.

Vähän matkaa Turusta pohjoiseenpäin kohoaa Nousiaisten kirkko, vanhin Suomessa. Siihen Suomen ensimäinen apostoli Henrikki piispa haudattiin, sen jälkeen kuin hän Lallin kirveestä oli saanut surmansa. Siellä nytkin vielä, vaikka hänen luunsa jo v. 1300 muutettiin Turkuun, on nähtävänä komea, hänelle pyhitetty arkku, kallein ja kaunein meille säilynyt muistomerkki katoliselta ajalta.

Tämä arkku, hakattu siloitetusta, mustasta saviliuskakivestä, on suuntiotahokkaan eli parallellipipedin muotoinen, päältäpäin sekä laidoilta peitetty vaskipeltisillä, jotka sisältävät kuvia Pyhän Henrikin elämästä sekä kuoleman jälkeen tekemistä ihmeistä.

Arkunpäällisessä vaskipellissä näemme Pyhän Henrikin täydessä komeassa piispanpuvussaan, polkemassa murhaajaansa, joka hänen jalkainsa alla vääntelekse, kirves vieressään (kuva 1). Lalli on aivan pikkaraiseksi kuvattu, luultavasti vertauskuvaksi siitä, että hänen työnsä oli ollut aivan voimaton kristiuskoa vastaan. Molemmin puolin pyhän miehen päätä on pieniä enkeleitä, jotka pyhää savua suitsuttavat. Hänen edessään on polvillaan rukoilemassa piispa, luultavasti tämän arkun teettäjä. Henrikin pään päällä on kolme pientä kuvaa; keskimäinen niistä on Vapahtaja, maanpallo kädessä, ja molemmin puolin häntä suitsuttavia enkeleitä. Piispan sivulla on myös molemmin puolin kuvia; vasemmalla puolella katsojasta apostolit Pietari ja Paavali, oikealla Matteus ja Johannes, kukin tavallisilla tuntomerkeillään varustettuina. Alempana nähdään vasemmalla Pyhä Eerikki kuningas ja Pyhä Olavi kuningas, joilla molemmilla on maanpallo kädessä ja sitäpaitsi edellisellä valtikka, jälkimmäisellä sotakirves. Oikealla puolella seisoo kaksi pyhää miestä piispanpuvussa. Aivan alimmaisina seisoo vasemmalla Pyhä Katariina teilirattaineen, miekkoineen ja Pyhä Margareeta lohikäärmeineen sekä risteineen. Oikealla on myös kaksi pyhää vaimoa nunnanpuvussa, joista toisella on miekka ja kirja, toisella ristipäinen sauva, helmivyö sekä kirja kädessä. Lieneekö jälkimäinen ehkä Pyhä Brigitta?

Laitakuvissa näemme vasemmalla puolella ylimpänä ensiksi kuvattuna ruotsalaisten ristiretkeläisten tulon Suomeen (kuva 2). Kaksi purjelaivaa lähestyy Suomen rantaa, jossa suomalaiset, aseet kädessä, ovat vastassa. Ylempänä olevan aluksen kokassa liehuu Ruotsin kuninkaallinen lippu, sisältäen kolme kruunua, jota rautapaitaan puettu soturi kantaa. Muuten siinä aluksessa vielä näkyy useampia risteillä sekä kruunuilla merkittyjä lippuja, ynnä kypäräpäisiä, pertuskoilla, peitsillä ja nuijilla varustettuja ritareita. Kokasta törröttää jousi. Selvimpänä kaikesta näkyy Ruotsin kuningas Eerik IX, kruunu päässä, miekka kädessä, risti rinnassa, retken tarkoituksen merkiksi. Toisessa laivassa seisoo munkki, näyttäen ristiä pakanoille. Hänen vieressään on nainen nunnanhunnussa, silmät luotuina piispa Henrikkiin, joka on piispan puvussa, hiippa päässä, vaan ilman piispan sauvaa. Pyhä mies näkyy rukoilevan. Hänen takanaan on vielä useampia aseettomia, hengellisiä miehiä. -- Rannalla seisoo muiden eturivissä haarniskoittu mies, kädessään lippu, johon on kuvattuna lohikäärme. Tämän päällikön takana nähdään kuusi keihäillä, nuijilla sekä kilvillä varustettua soturia. Niiden ylitse kohoaa patsaalla seisova paljas ihmishaamu, keihäs ja kilpi kädessä, luultavasti epäjumala. Hänen alapuolellaan, kuvan vasemmassa reunassa, on kaksi rautarengashaarniskaan puettua sotilasta, joista toinen kumarassa, maahan nojattua joustaan vireeseen vetämässä. Vielä alempana seisoo lyhyellä, väärällä sapelilla varustettu mies, joka vasemmalla kädellään viittaa nuolilla täytettyyn viineen päin, oikeassa pitää hän nuolikimppua. Aivan alinna kantaa röyhetyiseen turkkiin puettu mies selässään vasua, täynnä kiviä ja luoteja. Nämä molemmat lähenevät haarniskoitua soturia, joka nojaa oikeaa kättänsä kilpeen ja vasemmassa pitää jotakin tykin sytyttimen kaltaista. Hänen edessään nähdään kanuuna (pari sataa vuotta ennen kuin ruuti keksittiin!) ristiin asetettujen tukien nojassa, luoteja ympärillään.

Seuraava kuva (kuva 3) osoittaa suomalaisten ja ruotsalaisten taistelua ynnä kuinka Henrik piispa kastaa voitetut suomalaiset kristinuskoon. Taistelutantereena on korkea mäki; oikealla puolella nähdään Ruotsin, vasemmalla Suomen väki. Edellisten yli liehuu kolmekruunuinen lippu. Ylimpänä mäen kukkulalla ruotsalainen soturi juuri on hakannut poikki suomalaisten lipputangon; lippuun on puolikuu (muhamettilaisten merkki!) kuvattuna. Selvään näkyy Ruotsin joukossa Eerikkikuningas, kruunu kypärässään, keihäs tanassa vihollista vastaan. Paitsi häntä on vielä nähtävänä useampia ritareita täydessä rautapuvussa ynnä pari jousimiestä, jotka juuri ampuvat. Suomalaisten puolella on etevimpänä kookas, haarniskoittu urho, jonka kypärä on edestä avoinna. Hän heiluttaa mahdottoman suurta rautanuijaa ja seisoo kaatuneen vihollisen päällä, jonka kädestä rautakinnas on pudonnut. Muilla suomalaisilla on muutamilla kypärä, muutamilla suippolakki päässä. Kaikki ovat haarniskoilla suojellut ja jousilla, peitsillä, pertuskoilla tai nuijilla varustetut. Heidän lipuissaan nähdään puolikuita, ruotsalaisissa ristejä tai kruunuja. Reunimpana vasemmalla on haavoitettu soturi, joka on saanut nuolen rintaansa ja vetäytyy pois tappelusta, kantaen kypäräänsä kädessä. -- Kuvan alalaidassa näemme suomalaisten kastamisen. Kuinka väkinäinen tämä toimitus oli, sen osoittaa tuo ruotsalainen soturi, joka nuijan iskuilla ajaa heitä kasteelle. Ahkerasta käyttämisestä on jo nuijan varsi poikki. Reunimmaisena vasemmalla seisoo aseeton suomalainen, aivan "alla päin, kallella kypärin". Par'aikaa nuijan iskun alaisena on puoleksi polvilleen langennut mies, jonka sotakirves on jo pudonnut maahan. Hänen edessään seisova on riisunut kypäränsä ja viskaa pois pertuskansa. Aivan etumaisin on kastemaljan edessä polvillaan, riisuttuaan kypäränsä sekä rautakintaansa, ja laskettuaan sotakirveensä kädestään. Pyhä Henrik täydessä piispanpuvussa häntä paraikaa kastaa. Piispan takana nähdään munkki, joka kantaa ristiä, sitten nunna, sitten munkki, kirja kädessä.

Kolmannen kuvan, Eerikki kuninkaan lähdön Suomesta, jakaa kaaripieli kahteen puoliskoon (kuva 4). Me näemme Henrik piispan seisovan komean, uuden kirkon edustalla. Hänen takanaan seisoo hänen ainainen seuralaisensa, tuo nainen nunnanpuvussa, ja munkki, joka piispansauvaa kantaa. Kuningas Eerikki, kruunu päässä, on polvillaan piispan edessä, jäähyväisiä sanomassa. Hänen seurassaan on hovipoikia ja ritareita rautapuvussa. Rannassa heitä odottelee laiva, purjeet levällään, valmiina lähtöön; toinen alus ylempänä jo kyntää meren aaltoja.

Neljäs taulu (kuva 5) on niinikään jaettu kahteen puoliskoon, jotka kuitenkin tässä ovat kumpikin erinäisenä kuvana. Reunimmaisessa vasemmalla puolella nähdään suomalainen Lalli metsässä suuren tammen juurella taistelemassa täysivarusteisen ruotsalaisen ritarin kanssa, joka on jo kaatunut maahan, mutta vielä koettaa miekallaan suojella itseään Lallin kirveen surma-iskusta. Toisessa puoliskossa Lallilla, joka tulee kirkolle ase kädessä, on piispa vastassa, julistaen murhamiehen kirkon pannaan. Munkki Henrikin takana, piispansauva kädessä, kääntyy pois, ikäänkuin Lallin tekoa kammoksuen.

Arkun pääpuolella olevissa laitakuvissa on Henrikin murha kuvattuna. Kumpikin taulu siinä, vaikk'ei kahtia jaettuna, sisältää kaksi eri kuvaa. Oikeanpuolisen taulun (kuva 6) vasemmassa puoliskossa Lalli, kohdattuaan piispan autiolla kankaalla, jo kohottaa kirveensä; Henrik aseetonna vastarintaa yrittämättä, seisoo kädet ristissä, surmaansa odottaen. Toisessa puoliskossa Henrik kaatuu surmattuna maahan, kädet yhä vielä ristissä, Lalli pitää murha-asetta vasemmassa kädessään, oikealla hän juuri panee piispanlakkia päähänsä. -- Vasemmanpuolisen taulun (kuva 7) vasemmassa puoliskossa on Lallin emäntä tuvan kynnyksellä miestään vastassa, joka yhä vielä pitää kirvestä kädessään. Toisella kädellään Lalli viittaa ulos, ikäänkuin kertoen juuri tapahtunutta seikkaa. Toisessa puolikossa Lalli riisuu ryöstetyn lakin päästään, jolloin, vanhan runon sanoilla puhuen,

hiukset himahtelivat, liukosi luusta irrallensa kaikki kamara keralla.

Vaimo katselee kauhistuen ja hämmästyksissään tätä Luojan lähettämää rangaistusta.

Arkun oikealla puolella olevissa laitakuvissa näemme reunimmaisessa taulussa (kuva 8) Henrikin poikkihakatun sormen sormuksineen, joka, niinkuin runo kertoo, seuraavana kesänä löytyi Köyliönjärveltä sulamattomalla jääpalasella ajelehtimasta. Samalla jääpalasella istuu korppi, jonka lihan haju on sinne houkutellut, vaan joka ei kuitenkaan tähän pyhään jäseneen tohdi koskea. Veneessä olijoista on takimainen sokea mies, joka, tarun mukaan, tuli jälleen näkeväksi, sen jälkeen kuin hänen silmiänsä oli marttyyrin sormella hierottu. Puut rannalla ovat tammia ja niiden juurella kävelee leijona.

Toisessa taulussa (kuva 9) saatetaan murhatun piispan ruumis hautaan. Edellä kulkee munkkeja, kantaen kirkonlippuja ja monstransseja. Ruumispaarin jälestä astuu nunna, molemmin käsin pitäen kiinni paareista. Häntä seuraamassa on vielä toisia munkkeja sekä nunnia. Saattojoukko näkyy lähtevän muutamasta kylästä ja menevän erääseen (Nousiaisten) kirkkoon sillan ylitse.

Seuraavassa taulussa (kuva 10) marttyyri jo lepää ruumislaudalla kansan palveltavana. Laudan alusta on koristettu pyhäin munkkein kuvilla. Ympärillä seisoo lukevia ja veisaavia pappeja ynnä kuoripoikia, monstranssi sekä palavia kynttilöitä kädessä. Henrikin jalkoihin koskee eräs munkki; nainen nunnanhunnussaan halaa molemmin käsin hänen päätänsä.

Sen perästä tulevassa taulussa (kuva 11) Pyhä Henrikki herättää lapsen kuolleista. Tämä taulu taas on jaettu kahtia. Oikeanpuolisessa puoliskossa makaa hautaliinoihin puettu lapsi maassa ja sen vieressä on kaksi naista, jotka osoittavat syvää suruansa. -- Vasemmalla puolella vanhemmat rukoilevat Pyhää Henrikkiä, joka, pilvissä ilmestyen, puhuu heidän puolestaan vielä ylempänä tähtien keskellä istuvalle Jumalalle. Lapsi, heräten elämään, jo alkaa nousta makuultaan.

Arkun jalkapuolella olevan laidan taulut sisältävät myös kumpikin kaksi kuvaa. Ne olivat muinoin varustetut saranoilla ja avattavat, niin että tästä päästä saatettiin pistää sisään vihkimäsormuksia y.m., joita tahdottiin siten vihkiä ja tehdä onnea tuottaviksi.

Oikeanpuolisessa (kuva 12) kuvataan edellä kerrottua tapausta Länsi-Göötainmaalla, kun Pyhä Henrik rankaisee yhtä pilkkaajaansa.

Vasemmanpuolinen taulu (kuva 13) osoittaa kuinka Pyhä Henrik auttaa jumalisia kokemäkeläisiä merimiehiä. Jo on masto katkennut ja aallot ovat painaneet perän veden pinnan alle. Hädissään miehet huusivat Pyhää Henrikkiä apuun, joka kohta ilmestyikin pilvissä ja asetti myrskyn, niin että miehet, niinkuin kuvan oikeanpuolinen puolisko näyttää, tyynellä merellä, täydessä turvassa saavat jatkaa kulkuansa.

(J. Krohn: Suomen Kuvalehti.)

MUINAISUUDEN MUSTAN YÖSSÄ.

Muinaisuuden mustan yössä, Pohjolan ajan alussa, aaltosi ulappa aava yli suuren Suomenmaan. Suolaisten sumujen vyössä vyöryi synkät aallot vaan sylitellen, sylkytellen, halki aikojen halaten jäitä hyisten huippuvuorten, päitä lauttojen lumisten.

Aallot kulki tuulten teitä, aurinko ajan latua, hiljaa hiihti päivät pitkät, hiljaa hiipi pitkät yöt -- päivä kutoi kuiden työt, yössä vuossadat samosi.

Vaan kun kerran päivän kaari taasen taivolle kohosi, maa oli merestä noussut, veestä manner maatunnunna, ulapalle outo saari, aalloille nimetön niemi.

-- -- --

Kerran illalla Kalevan kansa saapui niemehen nimettömään, matkan vaikean vaivoistansa yöpyi rannalle lepäjämään, sytytti savunsa saarelmalle, tulensa niemyen nenähän toi, levitti lehviä kuusten alle, louhten lomahan majansa loi.

Vaan kun aamulla päivyt koitti valaen vesille kultiaan, kummun kuusessa peippo soitti, kukahti käkönen oksallaan; silloinpa heraksi heltyi mielet, sulipa hymyhyn partasuut, silloin helkähti sydänten kielet, humahti rinnassa "isien puut".

Juuri kaivaten maata moista lähteneet oli kulkemaan tuolta he Aasian alkukoista, otava, aurinko oppainaan -- maata kaivaten, kussa senki luonto luontoa omaa ois, kussa Kalevan heimon henki korven honkien humussa sois.

Kohta tietäjä lyylin laittoi, saneli pyhäksi salmen suun, kummun kuusesta oksat taittoi, julisti vuorella Jumalan puun, lepikön aitasi Hiiden haaksi, asuma-ahoksi vainajain, nimitti niemyen Suomenmaaksi Ukolle uhreja teurastain.

Näinpä riemulla Kalevan kansa tuhanten järvien maahan jäi, aneli onnea Ahdiltansa, palui palkkoja metsältäi, saarten salmihin verkot heitti, syvälle korpehen vipunsa vei, paaden kourussa kalansa keitti, tuntenut kaupin kaluja ei.

Vaan kun iltasin kumpuloilla päivän laskua katseltiin, tai kun erässä nuotioilla otavan sarvia outeltiin, -- silloinpa helisi kannelkielet, kautta kumpujen soitot soi, silloin sankarit vapaamielet sormet sormien lomahan loi,

silloin loihtuja, laulelmoita partahuulilta humisi vaan, alkusyntyjä syviä noita, peruja kansojen kehtomaan: Vipusen virsiä, satuja sammon, "lovessa"-käyntejä loihtijain, kuvia kummia Kalman kammon, ituja Tuonelan tutkelmain.

Luonnon lapsena kasvoi kansa, nukkui honkien huountaan, uneksi uudesta onnestansa, heräsi aaltojen loiskinaan; huhtia raaten, kaskia kaaten voimoa elämän nisistä joi, metsän Mielikin povella maaten luonnon luottehet kuulla voi.

Siellä suojana hongan juuri, toivon tähtöset päällä pään, kasvoi Suomen sukuni suuri, yleni henki heimon tään. Kuuhut kulki taivahalla kuusten lomitse kurkistain -- kansa se kasvoi kuusten alla, käköset oksilla kukkui vain.

-- -- --

Koittipa vihdoin Wäinämön aika, Suomeni sankari-aika, tietojen, taitojen, taikojen aika, laulujen, urhojen aika, jolloin suur' oli Suomeni valta, laaja laulun ja soiton maa: Vienan päältä ja Valdain alta Suvannon suurten vetten taa. Jolloin Suomeni kansa sorja ollut ei lännen, ei idän orja, jolloin Kalevan kalpa löi ja leimusi tietäjän taika.

Kauvas valliten merta kahta Permin purret kulki, kauvas kaartaen Pohjanlahta Kainuu satamat sulki, loitos Karjalan kannel kaikui, kauvas kantoi Jäämin jous, Taara-huutoja rannat raikui, kussa Yösalon purret sous. Silloin suur' oli Suomen kansa, Suomen leijona voimassansa, silloin heimoni kunniaa koko Pohjola julisti julki.

Josp' ois astunut silloin miesi, kansani yhtehen tuonut, temmannut miekkasi, rastinut tiesi, valtasi vaajat luonut! Josp' ois Wäinämö harmaapäinen silloin tarttunut valtikkaan, taikka lähtenyt Lemminkäinen sukunsa suurena kulkemaan, -- noussut heimonsa herttuaksi, veljeskansojen kaitsijaksi, Wäinän rannoilta Ruijan suulle torvien soida suonut!

Vaan ei kutsua kuullut kansa, raikunut torven tahti, Wäinämö soitteli kanneltansa, impiä ajeli Ahti; eip' on astunut silloin miestä heimoni onnea ohjaamaan, kansa ei tietänyt Kalevan tiestä, veli ei tuntenut veikkoaan. Perman rannalle Norja nousi, Väinän virtoja vieras sousi, Kainuun hautasi kansojen yö -- vaipui heimoni mahti.

-- -- -- -- --

Tullut oli koolle kansa tuomaan touko-uhrejaan vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan, tullut oli nuoret, vanhat vakkojansa tuomahan, pyhän Päivänvuoren päällä Ukon maljan juomahan. Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi, täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi; siellä istui Ilmariset, haastoi Wäinöt harmahat, täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat. Meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen, käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen, rastas lauloi rannan puussa, sotka salmen suussa sous silloin heimon valtavanhin tarttui maljahan ja nous:

"Terve kevät Pohjolahan, Suomehen suvinen päivä, terve lämmin lounatuuli, terve kumpuen käkönen! Terve veet sinertämähän, viidakot vihertämähän, terve maahan marjan varret, terve kukkaset keolle!

Paista päivä näille maille, näien peltojen perille, nosta maa makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta, pane korret korttumahan, sekä varret varttumahan, tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota, kynnöstämme, kylvöstämme! Eip' on maa mehua puutu, voimoa Kalevan pelto, kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttäristä. Oi Ukko ylijumala, hattarojen hallitsija, iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, vihmo vettä taivahasta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville!"

Näinpä lausui heimon vanhin, kansa Ukon maljan joi, vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi; käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen, meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen.

Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta, laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta; urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi, naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.

Katsottihin, vuotettihin, niin jo nousi toinen, nousi toinen, nousi kolmas purje yhden moinen. Vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta, silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.

Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren, kotihinsa kansa riensi päältä Päivänvuoren; kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi, kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.

Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen jouset, lännen joukot tuulen siivillä tulevat, pistävät tulehen pirtit, kylät polttavat poroksi, vievät viljat, kullat, helmet, kassapäistä kaunehimmat.

Kaiva kullat kuusten alle, aarnihautoihin hopeat, rahat kätke raunioihin, viljat purnuhun pudota, mutta kaunot kassapääsi saattaos salon sisähän, sinikorven kainalohon, piilohon pimentopirtin! Elä itke, Suomen impi, elä, äitini, valita!

Ei sinua vieras viene, koske koura vainolaisen, kunis on kultasi elossa, poikasi kädessä pontta, urhoja salolla Suomen, kalpoja Kalevan maassa!

Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen joukot, lännen jouset tuulen siivillä tulevat!

Anna tulla turmamiehen, saapua salakavalan! On meillä oluet pantu, vara vierahan varattu: jouset kaikki jäntehessä suun suloksi lännen sulhon, kaikki tapparat tanassa pään menoksi merisen miehen!

Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä, saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä, mutta taakse taistokentän Päivän kukkulalle nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.

Päivä näin kun vuoteltihin, niin jo vieno ilta saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta, nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin, läksi länsi taistelohon, läksi uskoninnoin.

Jop'on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet, päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet; Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa, Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa.

Iski mies jo miestä vasten, miekka vasten miekkaa, kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa; silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä, revontulten roihun näki Lappi etelästä.

Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä, käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä, taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin, kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.

Tuolta takaa taistokentän tammikummultansa lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa, lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan, Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.

Mutta heitä vastapäätä loisti lännen valta, välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta. Siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki -- siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.

Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi, rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi. Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä -- silloin nousi outo lieska Päivänvaaran päältä.

Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta kipunainen kirvonnunna tulustaulan alta, vaiko -- niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta -- Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.

Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet, kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet, kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon, -- toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.

Näinpä loppui taisto suuri, taisto Wäinön taian, näinpä päättyi päivä armas, päivä Wäinön aian. Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon, kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.

(Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)

HÄVISIVÄTKÖ HALTIJAT?

Tämmöinen on tarina.

Muinaisina aikoina tulivat valloittajat tähän maahan, tulivat kiiltävin peitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä kantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät paloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Valloittajan miekka ja tuli voitti. Vastahakoinen kansa karkoitettiin korpiin kuolemaan, mutta heikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi.

Kansoja valloitetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkoitetaan ja nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin karkoittaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret, Kuuttaret, minne Ahti Vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä pihoilta ihmiselle puhuneet, jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta laulaneet, jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?