Part 12

Yhä peloittavampia tietoja tuli. Tuo merta kulkeva kumma oli todellakin tulossa. Se jo haahmona kangasti taivaan rannalla. Joku jo luuli sen näkevänsäkin. Ja nyt -- voi hirmua hirmuisinta! -- tuossa tuo kauhun tuoja jo on, se jo todenteolla tulee tuo vihollisten sota-alus.

Kaukana, siinä hienossa ilman vanteessa, missä taivaan sininen kansi näytti ikäänkuin merensineen valetulta, näkyi tällä hetkellä pieni tumma pilkku. Se oli niin pieni, että ainoastaan tottunut silmä voi sen havaita. Mutta ne silmät, jotka sinne päin nyt pelolla tuijottivat, olivatkin tottuneet -- ja ne näkivät.

Kokoontunut kansa päästi huikean hätähuudon. Sitä seurasi niin täydellinen äänettömyys, että olisi voinut kuulla vapisevain sydämien tykytykset. Mutta seuraavassa tuokiossa syntyi uusi hälinä. Niinkuin olisi tulen leimaus yhtä haavaa koskenut kaikkiin sydämiin, kajahti pelästyneen, merelle päin tuijottavan kansan keskestä kehoitus: "Jumaliin! Jumaliin!" Ja nyt riensi hämmentynyt joukko ylemmä vuorelle, missä pyhät Seidat seisoivat. Oli melua ja melskettä. Lapset parkuivat, naiset itkivät ääneen, miehet huusivat. Juostiin sinne tänne ympäri Seitoja. Naiset uhrasivat koristuksensa, lapset taittoivat lehviä ja levittivät niitä Seitain eteen, miehet tekivät pyhiä lupauksia. Mutta uskallus ei palannut takaisin; kansan vanhimmat yhä epäilivät; noitapapit yhä pysyivät synkkinä.

Mutta etäällä ilman rannalla tuo musta pilkku suureni suurenemistaan. Se lähestyi. Aurinko, joka jo kallisti päätänsä läntiseen mereen, kietoi valovirrallaan merenpuolisen ilman rannan ja siinä olevat esineet kummalliseen valaistukseen. Tumma pilkku muuttui vähitellen selväksi laivaksi. Sen runko oli musta, mutta purjeet valkoiset. Vieno merituuli tuuditteli laivaa hiljaa eteenpäin. Auringon säteissä kimaltelivat jo haarniskat ja kirkkaat aseet. Sotamiehiä oli laivassa. Mutta näiden väliltä siinsi mustia vaatteita ja valkoisia huntuja. Alus oli täynnä munkkeja ja nunnia, tuon uuden jumalan hartaita palvelijoita, jotka innokkaasti halusivat levittää Kristin uskoa pakanoihin. Laivan keulaan oli pystytetty kultainen ristiin-naulittu Kristus, mutta keskellä laivaa oli pienoinen kappeli, jonka aukinaisesta ovesta näkyi neitsyt Maarian kuva, suitsuava savuastia edessä.

Lauhkeassa suvi-ilmassa astuskelivat, käsivarret ristissä, mustat miehet edes takaisin laivankantta; sisaret olivat asettuneet istumaan istumille ympäri sen laitaa. Nyt antoi yksi veljistä viittauksen, jonka johdosta sisaret nousivat ylös ja veljet lakkasivat astumasta. Ne seinät, jotka peittivät Maarian kuvan, otettiin pois, ja siinä seisoi kaikkein nähtävänä sineen ja purppuraan puettu pyhä kuva. Sen ympärille asettuivat veljet ja sisaret puoliympyrään ja heitä vastapäätä sotamiehet paljain päin, aseettomina. Laivan kastarista tuli vanha kunnioitettava isä, munkkien päämies, hänen jälessään vanhemmanpuolinen nainen, joita veljet, sisaret ja muu väki syvään kumartelivat. Nyt alkoi juhlallinen virsi, jota sisaret ja veljet yhdistynein äänin veisasivat. Oli näet rukouksen hetki. Veisu oli alusta hiljaista, mutta nousi nousemistansa, hiljeni sitten ja nousi taas. Miesten syvemmät äänet sointuivat mahtavaksi soinnuksi naisten heleihin ääniin. Laulu kaikui puhtaassa hienossa ilmassa ihmeen ylevälle. Se oli uuden valon väkevä ääni, joka soi pakanuuden illassa. Taivas ylhäällä, vesi alhaalla ja viheriät rannat ympärillä kaikuivat juhlallista virttä.

Kuta lähemmä laiva tuli, sitä suuremmaksi kiihtyi rannalle kokoontuneen kansan tuska. Häiläköiminen Seitain ympärillä oli yhtä ainoata suurta hämminkiä, josta lasten yhä enenevä räikkinä ja naisten ulvonta peloittavalla tavalla nousi muuta rähinää korkeammalle. Epätoivon vimman hetki oli tullut, kaikki oli kadotettu, ell'eivät Jumalat taivaista lähettäneet arvaamatonta apua.

Äkkiä hiljenivät eri huudot ja yhtyivät yhteen ainoaan räikeään ilohuutoon, joka kerrattuna kajahti vuorenrotkoista. Ihme oli tapahtunut. Aukosta sen pyhän lehdon, jonka keskellä Seidat seisoivat, ilmestyi, niinkuin maasta noussut aave, ihmishaamu, jonka pelkkä ulkomuoto herätti kaikkien huomiota. Hän oli pitkänlainen hoikka mies, hänen silmänluontinsa oli terävä ja kasvot ankarat; ohut parta peitti laihain kasvojen alapuolen riippuen leuasta rinnalle. Päässä oli hänellä korkea nahkainen kypärä, kaunistettu punaisilla reunoilla ja kaikenlaisilla koristuksilla. Muu vaatetus oli melkein samanlainen kuin muillakin, ainoastaan paljon kalliimpaa, ja vyötäisillä kiilsi kaikenlaisilla kummituksilla varustettu kallis vyö, johon oli vasemmalle puolelle pistetty luinen vasara, ja jonka oikealta puolelta riippui noitarumpu.

Tulija oli Lapinkansan ylimmäinen pappi, maan mahtavin loihturuhtinas, pyhän Ukon vuoren asuja, kaikkien poppamiesten päämies Lapin avaroilla aloilla. Hän yksin tiesi jumalien salaisimmat mietteet, hänen ainoan olivat pyhät Saivo-neidot, jotka ovat syvimmän loihtuvoiman haltijoita, vihkineet tietoa antavalla saivo-vedellä syvimpään tenhotaitoon. Hänen huulillansa oli kaiken mailman vankat syntysanat, hänen kielellänsä riippuivat luonnon salaiset voimat, hänen arvonsa merkiksi kiilsi kypärän otsasta säteilevä koristus, kaksi iäkästä noitapappia seisoi hänen kummallakin puolellaan. Jumalat olivat kuulleet kansan hätähuudot ja oikeaan aikaan lähettäneet auttajan. Sentähden kaikui iloinen huuto korkealle ja riemun raiunta kasvoi.

Korkea loihturuhtinas tervehti kokoontunutta kansaa. Hän näkyi tuntevan asian uhkaavan tilan, sillä hän katseli huolestuneena mereltä lähestyvää alusta. Merestä käänsi hän silmänsä taivaalle, jonka kantta hän tarkasteli kaikilta ilman kulmilta. Hänen synkkä katsantonsa näytti selkenevän. Hän käski kansan noitapappien lyödä rumpujansa ja johtaa kansan pyhiä lauluja. Itse katosi hän, omat pappinsa seurassaan, lehtoon ja ilmestyi piakkoin vuoren korkeimmalle kukkulalle, johon hän asettui.

Täällä, vuoren ylimmällä huipulla, alkoi hän nyt, kädet ojennettuina merelle päin, lukea mahtavia syntysanoja, luoda tuhansia tutkelmia, joita tietoisat Saivoneidot olivat hänelle opettaneet -- noita syntyjä syviä, luonnon alkuluottehia, joita hän yksin osasi ja jommoisia ei ennen eikä sittemmin ole kuultu. Hänen korkea vartalonsa kuvastui selkeätä taivasta vastaan. Loihtimisesta intoutuneena vapisi koko jäntevä ruumis. Alempana hänen ympärillänsä seisoivat hänen pappinsa, hartaasti kysellen noitarumpujansa, ja vielä alempana, missä Seita-kuvat seisoivat, johtivat kansan papit pyhiä lauluja, joita kansa joikui yksitoikkoisella, hartaalla äänellä.

Tietämättä siitä tenhovoimasta, joka viritettiin sitä vastaan, kulki alus sillä aikaa hiljaa eteenpäin, yhä levittäen sulosävelistä juhlallista soittoansa. Mutta sen kulku, kumma kyllä, ei enää ollut niin tasaista kuin ennen. Ilman näkyväisettä syyttä se alkoi horjua, eikä pysynyt suorana veden päällä. Milloin näytti ikäänkuin olisi näkymätön vihuri tarttunut sen purjeihin ja sitä kallistellut, milloin nosti odottamattoman korkea laine aluksen ylös ja paiskasi taasen syvälle alas. Priori ja pyhät veljet katsoivat kummastuneina ilman kantoja, eivätkä voineet käsittää alkavaa loihturuhtinaan loihtimaa levottomuutta.

Sillä aikaa alkoi kumminkin merenpuoliselta ilmanrannalta nousta jono pilviä. Ne olivat ensi alussa pieniä, hienoja lieminkäitä vaan, kauniita kuin heiluvat untuvat. Mutta mitä enemmän niitä tuprusi, sitä mustemmiksi ne muuttuivat, eikä aikaakaan, kun ne jo olivat kuin mustimman uuhen villat. Ilman ranta täyttyi, päivä peittyi. Loitolta mereltä kuului jo se tuhoa ilmoittava humina, joka ennustaa äkillistä myrskyä, meren syvyys aaltoili levottomasti niinkuin ainakin ennen raju-ilman irtipääsemistä, laineet hikoilivat tuskallista vaahtoa.

Ja nyt, nyt olivat jo luonnon voimat irroillansa. Kauhea myrsky raivosi ja ajoi meren edellänsä kuohuviin aaltoihin, joiden päät vaahtosivat. Myrsky ärjyi kuin ärsytetty jalopeura, laineet kiljuivat, syvyys ähkyi vihasta, häviön hetki oli käsissä, pimeys peitti meren, maan.

Purjehtiva laiva oli juuri tullut siihen aukeaan lomaan, jonka sanoimme aukenevan Montaja-saaren eteläisessä kannikassa. Pyhä veisuu oli vaiennut, kuin säikäytetyt kyyhkyset olivat nuoret sisaret vetäytyneet yhteen joukkoon pyhän Maarian kuvan ympärille, missä he polvillaan seisoen anoivat apua taivaan emolta. Horjuvin askelin hoipertelivat veljet keinuvan laivan kannella syvässä pelossa mutisten rukouksia ja laskien rukousnauhaansa; sotamiehet vapisivat. Priori kulki ympäri kaikkialla, lohduttaen pelästyneitä sydämiä, luvaten taivaallista ja maallista pelastusta, jos vaan pysyttiin hartaasti kiinni rukoilemisessa ja toivossa.

Mutta korkeimmalla vuoren kukkulalla yhä seisoi loihturuhtinas ja jatkoi loihtimistansa. Koko taivas oli jo synkässä pilvessä, myrsky kiihtyi kiihtymistänsä ja ukkosen jyrinä yhdisti mahtavan äänensä tuulten huikeaan vinkunaan. Tulen leimaukset kulkivat ristin rastin ilman halki ja loivat ilmaan kamalan valon.

Silloin kuului mereltä hirveä räjähdys ja kammoittava hätähuuto, jonka kimeä ääni hetken soi myrskyn julmaa rähinää kovemmin. Huuto oli niin liikkuttava, että Seitain ympärille kokoontunut kansakin lakkasi pyhiä loilujansa joikumasta ja noitapappien rummut vaikenivat. Kaikki loivat silmänsä merelle päin.

Siellä kohtasi heitä hirmuinen näky. Hävitys oli tehnyt julman tehtävänsä, ja huuto, joka kaikui, oli kuolevaisten kamala valitus.

Laiva, joka ei enää voinut mitään meren myrskyjä ja raivoisia aaltoja vastaan, oli joutunut tuulten ajettavaksi ja tuuli oli sen ajanut salakarille ja silmänräpäyksessä kaatanut sen kumoon. Hurjapäät aallot loiskuivat rajusti kumottua laivaa vasten ja valkoinen vaahto pärskähti korkealle ilmaan. Muuta esti pimeys näkemästä.

Merestä kääntyivät kansan silmät vuorelle siihen mahtavaan loihturuhtinaaseen, jonka tenhovoimasta kummallinen pelastus oli kansan mielestä tapahtunut. Mutta tämä oli jo jättänyt pilvisen loihtu-valtaistuimensa ja seisoi pappinensa heidän keskellään. Kansa häntä nyt kiittämään, kunnioittamaan, jumaloimaan. Sama harras palvelus, mikä vähää ennen oli Seitoihin käännetty, tuli nyt hänen osakseen. Mutta hän käänsi jalosti luotansa kaiken kunnian ja käski kansan kiittää jumalia, joista kaikki voima oli lähtenyt. Sitten palasi hän, runsain lahjoin, vielä samana yönä takaisin Lapin vuorimaihin, hän ynnä hänen pappinsa.

Seuraavana aamuna, kun myrsky oli asettunut ja meri rauhoittunut, nähtiin siinä paikassa, missä haaksirikko oli yöllä tapahtunut, musta esine kohoavan veden pinnan yli, ympärillä tiheä hieta-valli, minkä aallot olivat ajaneet kokoon. Se oli uponneen laivan runko. Hietavallista pistäysi selkeään ilmaan siellä täällä käsi, jalka, pääkallo ja muita ruumiin osia. Laiva oli niin äkkiä särkynyt, ett'ei ainoakaan pelastunut, vaan kaikki tuokiossa saivat surmansa yhteisessä haudassa. Siihen hukkuivat yhteiseen sopuun pyhät sisaret, veljet, soturit, jumalankuvat, savu-astiat kaikkine päivineen.

Mutta meri ei jättänyt työtänsä siihen. Se yhä ehtimiseen vieritti hietaa ja santaa hukkuneen laivan ja hukkuneitten ihmisten päälle, ja rakensi niin, aikojen kuluessa, kummallisen hietarakennuksen, joka merkillisine muotoineen kuvastelee rikottua laivaa mastoineen, purjeineen, kuvineen.

(J.#. Calamnius. Joukahainen.)

ENSIMÄINEN LEHTI SUOMEKSI KIRJOITETTUA SUOMEN HISTORIAA.

Mahtaisi nyt joku sanoa: "Ah, joska minä tietäisin, kuinka eli koska tämä Suomen maan kansa ompi kristityksi tullut!" Siihen lyhykäisesti näin vastataan: että anno Christi incarnati [vuonna Kristuksen lihaan tulemisen jälkeen] 1150 Ruotsissa valittiin yksi kuningas, nimeltä Eerik Jedvardin poika, jonka me nyt P. Eerikiksi kutsumme, joka sillä samalla ajastajalla, kuin hän kuninkaaksi tullut oli, rupesi ajattelemaan Kristuksen uskon myös tähän Suomen maahan uloslevitettäväksi. Läksi sentähden tänne suuren sotaväen luvun kanssa, ja piti P. Henrikin myötänsä, joka Upsalassa piispana oli, asetti niin sodan suomalaisia vastaan, jotka myös finneiksi kutsutaan, ylitsevoitti heidät, otti sitte heidät armohonsa ja ystäviksensä, ja antoi saarnattaa Jumalan sanoja heidän edessänsä.

Ja kun hän kotiansa meni, jätti hän tässä P. Henrikin piispaksi ja saarnaajaksi. Joka kohta myös toisna vuonna sen jälkeen kuoliaaksi lyötiin. Ja että hän oli Englandista sukunen, sentähden myös aina sitten tähän asti ompi tässä hiippakunnassa niinkuin muissakin latinan kieli kirkoissa, seurakunnassa ja Jumalan palveluksessa alati ja enimiten pruukattu ja harjoitettu. Jota myös ne vanhat kirkon raamatut kuin kirkoissa luetaan vielä nyt julkisesti todistavat. Ja tällä viralla suomalaiset ensin tulivat kristityiksi.

Mutta Herran vuonna 1248 niin yksi toinen Eerik kuningas, Lespe (sammalkieli) liikanimeltä, lähetti suuren sotaväen tänne Suomen maahan, hänen vävynsä Birger Jarlin kanssa, joka sen väen päämies oli, ja ylitsevoitti hämäläiset. Mutta hän heitä vainosi ja ahdisti siihen asti, että he annoit heitänsä kastettaa ja kristityksi käätä. Niille hän siis antoi rauhan henkensä ja tavaransa päälle. Waan niille muille kristittömille eipä hän yhtään rauhaa antanut siihen asti kuin he uskon vastaanotit. Ja tällä vuodella hämäläiset ensin tulit kristityiksi.

Edespäin ompi taas tietäminen, että Herran vuonna 1293 niin se Herra Torgil Ruotsin marski kokosi paljon sotakansaa ja lähetti sen Karjalan maahan. Sillä että ne karjalaiset teit aina vahinkota Hämeen ja Suomen maan päälle. Niinkuin ne myös olit aina suurii vahingoita ennen tehneet kristityiden päälle. Ja silloin karjalaiset ylitse voitettiin ruotsalaisilta. Jotka silloin kohta Viipurin linnan ja kaupungin rakensit karjalaisten ja venäläisten asettamiseksi ja niin tällä tavalla myös karjalaiset ensin tulit kristityiksi ja käättiin kristinuskohon.

Näistä myös nyt kyllä arvataan ja merkitään, että se Uudenmaan rantakansa, Porvoon ja Raaseporin lääneissä, että myös kaikki, kiotolaiset Kalandissa ja pohjalaiset, jotka vielä tänä pänä ruotsinkielinä puhuvat, ovat olleet Ruotsista eli Gottlannista ensin ulostulleet. Sillä että koska nämät suomalaiset, jotka silloin pakanat olit ja manterissa asuit, tahdoit kiotolaisia tapansa perästä vahingoittaa. Niin heillä olisi tila ollut taikka venheellä eli laivalla kohta Ruotsin välttää, turvaa ja apua sieltä niinkuin langoistansa ja ystävistänsä pyytämään. Sentähden he ovat kauvan ennen kristityt olleet kuin ne muut tämän Suomen hiippakunnan ja maan asujamet.

(Agricolan alkupuheesta Uuden Testamentin suomennokseen.)

PALANEN AJANTIETOA.

Piispa suuri Suomenmaalle 1150 Papiks pantu pakanoille Henrik ensin Engelandist, Sepä seurais tänne Ruotsist Korkiat' Eerik Kuningasta, Suomeen silloin kulkevaista. Se sit Suomes kansaa kasti, Suomalaiset Uskoon saatti. Jota Pakanat pahaks panit, 1151 Takaa ajoit, tyhmäst tapoit. Siihen sijaan sit a'n'an Toimi Jumala toiset pian. Her Rudolph Wästgötin Maalta Opetti sitten Suomen Saarta. Kuurilaisilt vangiks vietiin, 1178 Kuurinmaalla kuoliaaks lyötiin. Kolmas Her Folgvinus Ruotsist. Neljäs Thomas Engelandist. Koska vuotta sata kului, Siit kuin Suomeen usko tuli, 1249 Birger Jaarli, Jalo Herra, Samosi se Suomeen kerran, Samos Hämeesen huovinensa, Voitti Hämeen joukkoinensa. Pakanat siell kaikki käänsi, Uskoon oikeall opill väänsi; Hämeen Linnan lujan rakens, 1250 Johon jälleen jätti väkens. Koht sitt Ruotsissa perusti 1260 Suuren Stockholmin kiiruusti. Sitt Piispana oli Westgötist Bero. Niin Ragvald Östgötist. He Räntämäel haudattiin, Kussa Tuomiokirkko pidettiin. Her Catillus Westgötist taas Oli Piispana Suomen maass. Sitt Her Johan Sigtunasta Wietiin Upsalaan Suomesta. 1281 Maunus sitten siirtyi sijaan, Kuta kaikki kiitit ijän, Ruskoll syntyn Piispa Suomeen. Koska viihtyi vieraaks Tuonen, Unikankarill kannettiin, Turkuun ensimmäisnä haudattiin. Torkil tain Piispan ajalla Voitti kaikki Karjanmaalla. Kaikki oikiaan Uskoon käänsi, 1293 Viipurihin linnan väänsi, Tuli taas Turkuun Her Ragvald Aivan oppen Ahvenan Maalt, Jonka ajall Venäläisilt, Häpiällä häijyläisilt Turku tuhille poltettiin, 1318 Kirkko kivinen poljettiin. Sitt Her Bengti Upsalasta. Jälleen Her Hemming samast maasta. Niin Her Henrik Hermän huoneest. 1370 Johannes Petri jälleen Suomest. 1374 Johan Westphali Turusta. Vihdoin viisas viljasuosta 1412 Bero Balcki Wehmalainen. Jälleen oli Piispana Suomalainen, 1412 Maunus Tawast Mynämäest, Hyvin syntyn hyväst väest; Tästä Paavi paljo piti, Kuningas kans tätä kiitti. Suomell suureks hyvyydeksi Pysyi Piispana vanhaksi. 1452 Mestar Olof saawui sijaan Piikkiön Rungiost Piispan tilaan, Hyvii töitä paljo teki, Kuta kuollutt kiitti väki. 1460 Sitten Mestar Konrad Bitzi, Joka opiss oli vissi, Aniniemen aateleista, Turun Linnan turvaista. 1489 Mestar Maunus Särkilahdest, Suomen hyväst Herrasväest, Ylösotett ylimmäisilt, Aina kiitett alimmaisilt. 1500 Mestar Lauri Suuripää, Turkulainen viisas tämä Hiljaksens kans kaikkein oli, 1507 Juuri Jumalisest kuoli. 1507 Mestar Johan Paraisilta Sanoi pian iäist iltaa, Kulta pala rintaan painui, 1510 Huikia tuttiin kalman haju. 1510 Her Arvei Kurki Laukosta, Syntynyt suurest suvusta, Oli Piispan orjan ajall, Koska Juuti julmall tavall Ryösti Ruotsin, ryösti Suomen, Jumala kosti Juutin juonen. 1521 Nämät kaikk ehk kansaa kastit, Paavist kuitenk eriämäst estit; Enempi pahaa palvelit Paavii Kuin oikiast opist otit vaarii. 1517 Nyt olkoon kiitos Jeesuksen, Joka lähett Lutheruksen. Sepä Opin selväst selitt. Paavin eksyksist meit' eritt. Ehk se saarnais Saksalaisill, Kulkip sana Suomalaisill. Kuin tuli kuuluis Kuningas, Gösta suur Ruotsin Ruhtinas, Se samoitt Juutin juonen taan, 1522 Wapaht waiwast Suomen-Maan. Opin saatt oikian Maakuntaans, Saarnaajat selvät Seurakuntaans; Paavist pahast Ruotsalaiset Selitti sekä Suomalaiset Ain Apostolein Saarnalla, Ratk Lutheruksen tavalla.

(Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.)

LEGENDA.

Kun Herra ynnä Pyhä Pietari Ne merta, maata muinoin matkasi, Niin, kerrotaan, he kesä-illan tullen Myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

He alle istahtivat koivupuun, Mi kasvoi kaltahalla salmensuun, Ja tavan mukaan pikku toraan jälleen He joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:

"Oi Herra, mille maalle jouduttiin! Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin! Maa karu, kallioinen, pellot pienet, Ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

Mut Herra hiljakseen vain hymyili: "Voi olla, maa on karu, kylmäki, Ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin, Mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin."

Näin lausui Herra, hymyi hiljakseen. Ja katso! Kumma hohde peitti veen. Suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes, Ja vainiolta roudan valta raukes.

Pois Herra kulki kanssa Pietarin. Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin Sa istut koivun alla, on kuin täällä Viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

(Eino Leino: Yökehrääjä.)

PYHÄN HENRIKIN YLISTYSVIRSI.

Kyyhkyn kautta viheriä öljynlehvä tuotihin: Kaksittaisin eläimiä vietiin arkkiin Noakin. -- Suomen kansa, laula niin kiitosvirttä Herran, kun sulle lahjaks' annettiin pyhä sana kerran.

Vuoret korkeimmatkin peittyi alle vetten vyöryväin, pilvein tulvat maahan heittyi, synti rangaistihin näin. -- Suomen kansa, laula j.n.e.

Riemuitse, sä hurskas kansa: säilyi arkki yksin vaan, konsa Herra vihassansa tuhos' kaikki luodut maan. -- Suomen kansa, laula j.n.e.

Meitäkin näin armahdettiin: Kristuksesta tännekin opettamaan lähetettiin hurskas miesi Englannin. -- Suomen kansa, laula j.n.e.

Saapui piispaks' Upsalahan kutsust' Eerik kuninkaan, Kristuksesta saarnaamahan kautta kaiken Ruotsin maan. -- Suomen kansa, laula j.n.e.

Rakkauden into siellä voitti myöskin ritarit, taivaan voimasta mi tiellä totuuden jo vaelsit. -- Suomen kansa, laula j.n.e.

Riemuin laskettivat laivat poikki meren Suomehen, pakanoista voiton saivat, löivät vallan velhojen. -- Suomen kansa, laula j.n.e.

Opettaja hurskas monta turmaa tiellään kohtasi, konsa kansaa uskotonta oikeahan ohjaili. -- Suomen kansa, laula j.n.e.

Kotipuoleen sitten haaksi kantoi Eerik kuninkaan, pyhä Henrik ruhtinaaksi kirkkohon jäi vieraan maan. -- Suomen kansa, laula j.n.e.

Tyynin mielin viimein kesti marttiiroiden kohtalon, konsa hälle kiukkuisesti kosti Lalli kunnoton. -- Suomen kansa, laula j.n.e.

Kristus isänmaamme suokoon aina elää rauhassa, uskon voimaa meihin luokoon. Hälle kiitos, kunnia. -- Suomen kansa, laula niin kiitosvirttä Herran, kun sulle lahjaks' annettiin pyhä sana kerran.

(Kokoelmasta "Piae Cantiones", suom. Toivo Vallenius.)

PYHÄN HENRIKIN IHMEITÄ.

Vanhoissa keskiajan legendakirjoissa on luettelo pyhän Henrikin ihmetöistä. Näitä legendoja lukivat ja kertoivat papit katolinuskon aikana pyhän Henrikin juhlapäivinä kansalle kaikissa maamme kirkoissa. Niiden lukeminen vastasi osaksi saarnaa meidän nykyisessä jumalanpalveluksessamme.

Ensimäinen ihme, josta legenda kertoo, on surmarunossa mainittu Lallin päänahan irtautuminen Henrikin hiipan mukana. Toinen on samassa runossa kerrottu tapaus hänen sormuksensa löytämisestä. Sitten jatkaa legenda:

"Kun Kaisalum'in talossa vanhemmat valmistautuivat käärimään kuollutta poikaansa, rukoilivat he hartaasti Pyhältä Henrikiltä apua. Ja kun he olivat tehneet lupauksen pyhimykselle, heräsi se, joka makasi kuolleena, pian jälleen eloon.

"Kun Lucia Antintytär Vehmaalta oli kuollut ja hänen vanhempansa vainajaa itkien surivat, tointui hän, pyhää Henrikkiä rukoiltaessa, äkkiä henkiin ja tuli terveeksi.

"Eräs vaimo Sastamalasta, joka kolme vuotta oli sairastanut kovaa hivutustautia, rukoili Pyhää Henrikkiä, teki lupauksen ja parani paikalla ja tuli täysin terveeksi.

"Eräs harmaaveli-munkiston veli, pappi ja saarnaaja, nimeltä Erlendus, oli kuusi vuotta potenut ankaraa päänkivistystä. Kun hän Pyhän Henrikin päivän aattoyön jumalanpalveluksen aikana teki sen lupauksen, että hän, jos hän tämän avulla pelastuisi tuosta vaivasta, kiitollisuudesta hänelle osoitetusta annosta ripustaisi pyhimyksen jäännösten eteen vahasta tehdyn pään ja sittemmin aina olisi pitävä marttyyria suuremmassa kunniassa, niin parani hän paikalla pitkällisestä taudistaan.

"Eräs vaimo Kyröstä, joka vuoden päivät oli ollut sokeana, lupasi tehdä pyhiinvaelluksen, rukoili Pyhää Henrikkiä ja sai sen perästä takaisin näkönsä.

"Eräs mies Kyröstä, jonka toinen jalka oli pahasti rampa, lupasi käydä Pyhän Henrikin jäännösten luona hartauttaan harjoittamassa, jos hän tämän ansiosta paranisi, jonka jälkeen korkea marttyyri pian laupiaasti vapautti hänet tästä surkuteltavasta kuihtuneisuudesta.