Part 11

Vain heikko vaimo olen, mutta sen ma tohdin sanoa: en Herraani ja Vapahtajaani mä kieltäisi! Jos sovinnoksi synti-velkani mun täytyis' ristin alla riutua ja kokemukset kestää katkerat, niin voisin kuolla, mutta luopua en voisi uskostani.

PIISPA HENRIK.

Suuresti sun teeskentelemätön tunnustukses' mua ilahuttaa!

ILMARI.

Hyvää iltaa, äiti!

KERTTU.

No, mitä näen! Poika vallaton, mit' olet taaskin tehnyt! Pois piispan hiippa päästäs'! Sä etkö häpee leikitellä noin?

ILMARI.

Sen antoi piispa itse minulle ja kysyi, mielinkö mä piispaksi. Etkö päästä mua piispaks', äiti?

KERTTU.

Vait, Ilmari, ja anna tänne hiippa, jonk' arvoa et vielä käsitä! (Ottaa hiipan Ilmarin päästä.) Te, hyvät herrat, älkää pahaksuko, ett' on hän jaaritellut tyhmiä!

PIISPA HENRIK.

Ennustukset usein lasten suussa ja viattomain kielell' asuvat.

ANDREAS.

Jos ylenisi poikas' piispaksi, niin mitäs sanoisit?

KERTTU.

Kuinka? Piispaksi! Mahdottomista en sano mitään.

PIISPA HENRIK.

Ken tietää, mitä tulevaisuus tuonee helmassaan.

KERTTU.

Eipä _sitä_ kuitenkaan!

ANDREAS.

Mut kuitenkin sen pidän mahdollisna.

KERTTU (Naurahtaen.)

Nyt olen pilkan oma!

ANDREAS.

Erehdyt, jos puhettamme pidät pilkkana; niin mahtavia töitä Jumalan ja kristinuskon kunniaksi saattaa hän saada aikaan, että Suomen kansa ik'iloksensa muistaa niitä!

KERTTU.

Hänkö? En tiedä, mitä ajatella pitäisi!

ANDREAS.

Niin annan sulle siitä selityksen: me pojan levittämään uskoa ja sanan-saarnaajaksi kasvatamme. Näin lukemattomia sieluja hän pahennuksen tieltä johdattaa.

JOHANNES.

Kun kerran Suomen kirkon johtajana hän ruhtinasten arvoon noussut on!

KERTTU.

Hän? Lapseni?

JOHANNES.

Niin aivan, Ilmari, tuo vilkas ilosilmä!

KERTTU.

Kummallista! En jaksa sitä ajatella.

ANDREAS.

Pojan sen vuoksi jätät meidän huostaamme ja meidän hoidettavaksemme.

KERTTU.

Kenen mä jätän?

ANDREAS.

Ilmarin.

KÉRTTU.

Ah, lapseni! Mun ainokaiseni... mun iloni...

ANDREAS.

Nyt ystäväni, varsin unhotat, ett' ihmisen ei sovi maallisissa hauskuuttaan hakea, vaan Hänessä, jok' kuoli edestämme!

KERTTU.

En sitä hetkeksikään unhota, mut lastani en taida...

ANDREAS.

Todella sun äsken vakaasti tehty tunnustukses' ei ollut lorutusta parempi, kun näin sen kiellät kohta! Ai'otko sä tällä tavoin kantaa ristiä?

KERTTU.

Mä mielelläni luovun kaikista, mutta...

ANDREAS (Keskeyttäen.)

Siit' et luovu, mik' on rakas sulle! Muut kaikki -- joihin arvoa et pane -- ne heität mielelläsi -- eikö niin?

KERTTU.

Pojalla myös isä on elossa! --

ANDREAS.

Niin on, vaan tietänet, ett' on tää isä paha pakana ja taivaan vihollinen; hänestä ja hänen vaikutuksestansa tulee sun poika parkaa tarkkaan varjella!

KERTTU.

Mikä, armollinen herra piispa, on teidän mielenne?

PIISPA HENRIK.

En, lapseni, sun suruasi moiti, vaan en saa mä myöskään mieliksesi muuten puhua, kun ois se Herran mieltä vastaan. Jos voit sä jotakin kärsiä hyväksi Jumalan, jos Hänelle sa mielit antaa lahjan mieluisen ja veron kelvollisen maksaa hälle, jos autuus sinulle on kalliimpi kuin maailma menoinensa kaikkineen -- niin jätä meille poikas' Ilmari. Ett on hän paljon hyvää saava aikaan, kun mieheksi hän kasvaa -- sitä toivon.

KERTTU (Hetkisen mietittyänsä.)

Niin tapahtukoon tahto Herran!

PIISPA HENRIK (Laskee siunaten kätensä hänen päänsä päälle.)

Amen!

(Torvien soittoa kuuluu etäältä.)

ANDREAS.

Jo kuuluu ääni torvien ja väkinensä Maunu ritari nyt lähestyy...

PIISPA HENRIK.

Siis pitää meidän mennä.

ANDRAEAS.

Myös Ilmarin me mukahamme otamme.

KERTTU.

Nyt jo!... näin pian... ja niin arvaamatta. Ei lapsen ikä vaadi kiirettä, kun on hän vasta kuusivuotias!

PIISPA HENRIK.

Jos tänäpänä jotain laiminlyömme, se huomenna voi olla myöhäistä.

KERTTU.

Koska on tuo Herran tahdon mukaan, miksikä mun heikko sydämeni nurisee ja valittaa? (Suutelee Ilmaria innokkaasti.) Sä tulet onnelliseks' Ilmari! -- Jos Jumala niin sallii...

ILMARI.

Piispaksi ma tulen, äiti!

KERTTU.

Siksi tullaksesi sun pitää mennä piispan kanssa nyt...

ILMARI.

Tuon kauniin lakin saanko, jos ma menen?

ANDREAS.

Saat vielä kauniimman!

ILMARI (Antaa kätensä piispa Henrikille.)

Niin mennään sitten! Mutta tulethan myötä äiti? Sinutta en lähde!

KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä. Puhkee kyyneliin.) Ole, kultani, surutta!

(Ilmari sylissänsä juoksee hän äkisti ulos ovesta.)

ANDREAS.

Hän kauniin kilvoituksen kilvoitteli!

PIISPA HENRIK.

Vaan sitä nähdessäni iloita en taida, sillä omaatuntoani en tunne oikein rauhoitetuksi. Mut suokoon Herra kaikki parhaaksi!

(Piispa Henrik ja Andreas menevät.)

KERTTU (Tulee kiiruhtain sisään.)

Mitä olen tehnyt? Heitinkö lapseni?

(Juoksee kehdon luo.)

Tyhjä! Hän on poissa! En ymmärrä...

(Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleen takaisin hiukset hajallansa.)

Voi onnetonta minua! En mitään mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin ja vaikka huusin! Yksin taivahalla kuu loisti, heloitteli kylmästi ja metsät luonnon kaiken vaietessa ivaten huutojani matkivat. Mut Ilmari on poissa! Iloni on poissa! Tule, tule takaisin! (Kuuntelee.) Ei kuulu eikä anna vastausta, vaikk' oli äänensä niin rakas mulle! (Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.) Täss' äsken levollisna lepäsi hän. Saanko milloinkaan nyt enää nähdä häntä? En koskaan! -- (Hypähtää ylös. Kiivaasti.) Ilmar parka! Oma äitisi sun viattoman syöksi armotta elämän kuohuville aalloille ja myrskyisille...

(Keskeyttää äkisti, kätkee kasvonsa käsiinsä ja on hetken ääneti. Sitten ottaa hän kultaisen Kristuskuvan povestansa, painaa sen kovasti rintaansa vastaan ja suutelee sitä.)

Miksi syntinen ma mailmallisia taas vaikeroitsen? Suo, Herra, lapsellesi anteeksi!

(Panee Kristuskuvan takaisin poveensa huoaten ja kyyneleitänsä pyyhkien. Hän menee. Kohta hänen mentyänsä tulevat LALLI ja TAIMO, hänen palvelijansa, kantaen laukkuja ja muita matkakalujansa.)

LALLI (Purkaa taakkansa lattialle.)

Nyt jääkää tuohon, matkakumppanit te uskolliset!

TAIMO (Tehden samoin.)

Ropsis, ystäväni! (Itsekseen.) Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia! Voi! -- Olipa se surman pitkä matka tuo matka Vienan maalle! Manan tie ei suinkaan ole vaaksaa pitempi! Siis syystä istun tähän levähtämään,

(Istuu rahille.)

LALLI.

Minusta näytti äsken sivumennen kuin olisivat talon karsikot kaikk' olleet riutuneet. En pihlajaa ma nähnyt enkä pyhää paattakaan sen juurella. Ja varjokuuset, joidenka suojaan maistiaiset pannaan, en niitäkään mä -- kumma kyllä! -- havainnut. Mut lienee näköni mun pettänyt?

TAIMO.

Ei -- te näitte aivan oikein!

LALLI.

Ne ovat riutuneet! Se talolleni ei hyvää tiedä!

TAIMO.

Nyt petytte. Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta havaitsin ihmeekseni.

LALLI.

Katkaistut! Ken onneton ois Lallin karsikoita rohjennut loukata! Mut joudu kohta ja ota asiasta tarkka selko!

(Taimo menee.)

LALLI (Yksin.)

Eriskummalliselta tuntuu taas omain ortten alla oleminen! Kuink' iloisesti seinän hirretkin mun vastahani tuolla hymyilevät! Ja hiilet punaposket takassa ne risahtavat terve-tuloansa! Jos miestä kaunistaisi kyyneleet, niin tällä haavaa valmis olisin ma ilost' itkemään! -- Mit' ovat kaikki retket ja kaikki mailman yritykset, vehkeet suloiseen kotirauhaan verrattuina! Ei maistu mikään simaisemmalta kuin leipä kotipöydän kantama, ja oudon juomat kalliimmatkin ovat vain pelkkää vettä kotikaljan suhteen! Mut miss' on emäntä, mun armaani? Ja Ilmari sitten, silmieni sulo! Hän vielä juoksi paitaressuna, kun hänet lähteissäni viimein näin. Nyt lie tuo rakas paljon kasvanutkin?

TAIMO (Tulee.)

Katkaistut ovat kalliit varjopuut, mä kirveen haavat selvään selitin.

LALLI.

On kovin kostettava tämä ilkityö ja henki vaadittava korvaukseksi sen tekijältä! On vaadittava enemmänkin! Suu ja silmät hältä -- ja kenties korvatkin! -- mä riistäisin, jos saisin kynsiini sen heittiön! Tuo olisiko kristittyjen työtä? He kenties ovat käyneet täälläkin.

TAIMO. Sit' en mä tiedä, hyvä isäntä!

(Hetken vaitiolo.)

LALLI.

No mitä mietit, Taimo? Mitä merkinnee talossa tämä haudan hiljaisuus?

TAIMO.

En sitä arvata voi, isäntä! (Menee.)

LALLI.

Karsikkoni pilatut! Ikivanhat tarut kertovat, ett' onni kohta luopuu talosta, kun hävitetään talon varjopuut ja pyhät paadet.

KERTTU (Tulee.)

KERTTU (Itsekseen.)

Pyhä neitsyt! -- Lalli!...

LALLI.

Kerttu, armas Kerttu!

(Lähestyy Kerttua.)

KERTTU (Itsekseen.)

Mitä sanoisin?

LALLI.

Sinulla eikö, ikävöityni, nyt ole tervetuliaisiksi sanaakaan?

KERTTU (Antaa kätensä Lallille.)

Tervetultuasi Lalli taas kotia!

LALLI.

Niin kalmankylmästi! Töin tuskin tarjoot mulle kätesi. Ennen aina riensit rinnoilleni poiss' oltuani lyhyenkin hetken!

KERTTU.

Sydämellisesti sa olet tervetullut!

LALLI.

Käytöksesi ja äänes' toista sanovat. En ole tervetullut!

KERTTU.

Olethan -- miksi sitä epäilet? (Itsekseen.) Oi, tue mua, Herra Kristus!

LALLI.

Kerttu! Kuink' olen ikävöinyt sinua ja toivotellut hetkeä, ett' taasen saisin sinut kohdata! Nyt vihdoin viimein saavun kotia ja sydämeni sulaa ilosta -- Mut et ilosilmin riennä syliini, vaan olet kylmä niinkuin talven jää! Rakkautesi on poissa ollessani sammunut!

KERTTU.

Ei! Ei! Sinua ma olen rakastanut ja sinua ma rakastan, Lalli, hamaan kuoloon asti!

(Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)

LALLI (Liikutettuna.)

Voi Kerttuseni!... Kuinka onnelliseksi nyt tunnen tänä hetken' itseni!

KERTTU (Hyökkää seisomaan. Itsekseen.)

Suonissani hyytyy vereni! Hän on jumalaton pakana! Hänen rinnoillansa lepäsin!

LALLI.

Tuokioksikaan et ole mielestäni mennyt, vaan kaiken matkaa olit sä mulle tähtenä, jonka perille mä ikävöitsin jälleen ehtiväni. Lienetkö sä koskaan mua muistellut mun poissa ollessani?

(Aukaisee laukun.)

KERTTU.

Sinuako muistellut? Olen... usein olen...

LALLI (Ottaa laukusta kultakäädyt.)

Nää käädyt tervetuliaisiksi ma annan sulle. Katsos! Ne ovat ylen kallihit ja loihtuvoima niiss' asuu runsas.

KERTTU.

Loihtuvoima!

LALLI.

Ne kolme vuotta ovat riippuneet seinällä huoneen Yli-Jumalan, ja syntysanat niihin lukenut on Vienan nerollisin tietäjä. Ne ostin, että niitä turvakses' sa kantaisit.

KERTTU.

Kuinka? Turvakseni!

LALLI.

Ei niitä kantaissasi sinua voi mikään tapaturma kohdata.

KERTTU.

Ei kulta ole multaa parempi!

LALLI.

Sen tiedän, ett' et pane sa kultiin samaa arvoa kuin naisten on toisten tapa niihin panna. Mut nämät vitjat -- eivät kiillostansa ne arvoansa saa! Nyt on aika levoton ja vaarat kaikkialla piilevät kuin Kivuttaret yöllä -- senpätähden nää eriskummalliset loihtuvitjat sull' ovat tarpeen! -- Olen havainnut ne tuhotyöt, joita poissa ollessani nuo kristikoirat ovat täällä tehneet.

KERTTU.

Kristikoirat! Taivaan Jumala!

LALLI.

Elä pelkää, Kerttu! Jo saapui Lalli! -- Tylysti he ovat seutujamme pidelleet, hirveästi heille kostaa Lalli! -- Tuo karsikkoimme raiskaus -- sekin on luultavasti heidän ilkitöitään?

KERTTU.

Ilkitöitään!

LALLI.

Viattomaks' mä sinut tiedän, Kerttu, enkä ai'o sinua syyttää siitä, minkä teki mun poissa ollessani väkivalta. Te käärmeen sikiöt ja synnyttämät! Mun miekkain vertanne on maistanut ja himoo juoda sitä enemmänkin!

KERTTU.

Voi!. Oletko, Lalli, saastuttama myös kristitynkin veren!

LALLI.

Mitä sanoit? Saastuttama? Hourun tapaan sa puhut nyt! Hyv' onni oli se, ett' Tuoni kitansa sai täpötäyteen!

KERTTU.

Kristittyjäkö? Siis olet sä kristittyä verta vuodattanut!

LALLI.

Niin... Ansiokseni voin sanoa sen tehneeni!

KERTTU.

Oi kovan onnen lasta! Oi päivää synkeätä!... sanomata -- saastaista!

LALLI.

Kerttu kultani...

KERTTU.

Minua sä ällös sillä tavoin puhutelko -- murhaaja -- ilkiö!

LALLI.

En taida sinuun suuttua, jos mitä puhuisitkin. -- Kerro, täss' ovat vitjat -- ole iloinen! Nyt..!

(Yrittää tarttua Kertun käteen.)

KERTTU.

Elä lähesty! Vaan tiedä, ett' olen myöskin minä kristitty!

(Äänettömyys.)

LALLI.

Kuinka oli? Kristitty?... Et sanonut sa: kristitty?

KERTTU.

Niin sanoin, onneton, sä Herran hylkäämä!

LALLI.

Kristitty!

KERTTU (Itsekseen.)

Voi, kuinka muuttuu hänen muotonsa! Nyt suojaa mua, Pyhä Maaria!

LALLI.

Oi kovan onnen lasta! Oi päivää synkeätä! -- Sanomata -- saastaista!

KERTTU.

Elä siitä synkisty. Minua taivaan armo...

LALLI.

Taivaan armo! --

KERTTU. Myös sinuakin voipi kohdata se armo, jos vaan katuvaisella sä sydämellä vastaanotat sen. Voi, mikä ilon-ilo olis' mulle, jos sinä kristinuskoon kääntyisit! Ei ole onnea, ei autuutta, ei iloa, ei rauhaa, toivoa sen opin ulkopuolia! -- Kuitenkin ma olen liian halpa sitä julistamaan. Mut on hurskas mies ja piispa -- hän voipi nämä kaikki selittää sinulle ihanasti! Menkäämme hänen luoksensa! Rientäkäämme! Lalli, kuule, uuteen armon elämään hän sinut johdattaa! Luovu! Voi, luovu synkeästä uskostas' ja tunnusta se Jumala, joll' yksin ompi valta Jumalan... Niin kaikki taasen hyväks muuttuu, uudesti koittaa onnen kuutamo ja lemmen päivä meille, samassa kun este, joka meidät erottaa, on kumottu!

LALLI.

_Este! Erottaa!_ (Itsekseen.) "Sa koston kotonasi löydät." -- Nyt jo tajuan ma ennustusten lauseet!

KERTTU.

Sun rikoksesi, Lalli, ovat suuret kun sinä kristittyä vertakin jo olet vuodattanut, mutta Hän, joka kaiken maailman virheet sovitti ja kuolemallaan meidät lunasti, hän voi sinuakin armahtaa, ja armahtaakin...

LALLI.

Vaiti, mieletön!

KERTTU.

Elä suutu, Lalli. Lähtekäämme luo Henrikin, tuon pyhän piispan!

LALLI.

Pois luotani, vaimo!

KERTTU.

Hennotko mun nöyrän rukoukseni evätä? Et toki, Lalli.

(Hetken äänettömyys.)

LALLI.

Miss' on Ilmari?

KERTTU (ei vastaa.)

LALLI.

Etkö kuullut? Miss' on Ilmari?

KERTTU.

Poikamme...

LALLI.

Poikamme, niin...

KERTTU.

Ilmari...

LALLI.

Hän juuri...

KERTTU.

Lapsemme...

LALLI.

Hän onko kuollut? Sinut hukka perii!

KERTTU.

Hän elää...

LALLI.

Sinun äänes' vapisee... Kuink' onkaan lapsen laita? Vastaa suoraan!

KERTTU.

Hän on terve...

LALLI.

Terve! -- Konna paha! (Polkee jalallansa lattiaan.) Ma kohta muruiksi sun muserran, ell'et jo vastaa, miss' on Ilmari, mun päivieni ilo!

KERTTU.

Kasvatikseen vei hänet piispa Henrik.

(Rientää ulos.)

LALLI.

Nyt mitä kuulin! Piispan kasvatiksi! Minun Ilmarini piispan kasvatiksi! Mun poikan' piispa kasvatikseen vienyt! Jos pakeni hän vaikka Tuonehan, niin Lalli ryntää sinne -- hälle kostamaan!

(Menee.)

(E.F. Jahnsson: Lalli.)

RISTILAIVA JA LAPPALAISET.

Kansantarun pohjalla.

Simon rannikko on Pohjanlahden tuulille altis tasanko. Sitä ei suojaa, niinkuin lähirannikolta, pienoinen saaristo, joka viheriäisiin lehtoihinsa hajoittelee tuulten tuimuutta. Harvemmat, mutta suuremmat saaret ovat sen ainoana turvana. Nämä kuitenkaan eivät peitä koko rannan reunaa, niin ett'ei jäisi paljaita, aukeita paikkoja, joista tuulen pojat hurjapäiset pääsevät hienohelmaamme pyörittämään.

Tällainen avonainen loma aukenee myöskin Montaja-saaren eteläisellä kannikalla. Meren myrskyiset aallot, jotka, luullen pääsevänsä aina mannermaalle asti, äkkiarvaamatta huomaavat tiellään korkean Montajan ja tästä raivoissaan turhaan pieksävät tämän leveätä rintaa, syöksevät lisääntyneellä vimmalla saaren eteläisen kylen sivuitse aukeaan lomaan, lennättäen hurjina lakkapäinä valkeata vaahtoansa rannalle, muassaan ruojaa ja hietaa, jota ovat meren syvästä nostaneet. Ja tuulen vihaiset sikiöt, valtavat vihurit, likistyneinä ahtaaseen lomaan, tarttuvat kiukkuisessa kiihkossa aaltojen tuomiin hietaläjiin, hajoittelevat niitä, leikittelevät niiden kanssa kuin kaarnain kanssa, nostavat niitä ylös ilmaan, paiskaavat jälleen maahan ja ajelevat niitä ympäri, kunnes leikkiin kyllästyneinä viimein kiinnittävät ne rantaan, muodostellen hurjimman mielikuvituksen synnyttämiä muotoja.

Luonnon voima on väsymätön. Kun meren laineet ja myrskyt pitkiä vuosisatoja ovat tämmöistä menoa jatkaneet, ovat ne yhdistynein voimin saaneet aikaan sen kummallisen rakennuksen, jota kansa sanoo Munkkihiedaksi. Lakeasta rannasta kohoaa näet jyrkin seinin korkea hiekkaluoma, joka kaltevana rinteenä nousee meren puolelta, äkkiä kohoaa vielä korkeammaksi muuriksi, ja päättyy niin jyrkkään seinään, että on aivan mahdotonta päästä sitä ylös.

Tämä omituinen luonnon tekele, joka on muodostunut aikoina meistä kaukaisina, kasvaa nyt puita ja pensaita. Se voi siis seisoa järkähtämätönnä. Mutta kummallista on, kuinka se on voinut meren myrskyjä kestää aukealla rannalla, ennenkun kasvit olivat siihen juurtuneet ja ennenkun ympäristö metsittyi. Kummallinen on niinikään sen monimutkainen polveileva muoto. Ei ole siis ihme, että kansa, joka pelonsekaisella taika-uskolla katselee Munkkihiedan outoa luomaa, sen rakenteessa näkee muutakin kuin paljasta luonnon tekemää.

Näin arvelee kansa Munkkihiedan synnystä:

Elettiin ammoin kuluneita aikoja. Meren aaltojen vallassa oli vielä leveä kaistale sitä rantamaata, jossa ihmiset nyt eleskelevät, ja siinä paikassa, missä Munkkihieta nyt on, oli vedenalainen salakari, jonka ainoastaan tottunut silmä voi erottaa laineiden siihen loiskiessa. Pohjanperän avarilla aloilla liikkui porokarjoinensa nahkoihin puettu Lappalaiskansa, jonka mataloita majoja näkyi siellä täällä harjuilla ja ylänteillä. Synkissä saloissa ja korkeammilla vaaroilla seisoivat Seita-jumalat, peuranverellä sivellyt, läjä hirvensarvia edessään. Kristinuskon valoisa oppi ei ollut tänne vielä levinnyt; kolkko pimeys hautoi pakanuuden ongelmia.

Arvaamatta nousi silloin rauhallisessa Lappalaiskansassa se pelottava huhu, että vieras jumala etelästä päin kulki valloittamassa maan asujamia. Uutta oppia saarnasi tämä jumala, ja maan omien lasten ikivanhoja jumalia musersivat uuden jumalan palvelijat ja tallasivat jalkojensa alle. Muukalainen kansa, jonka tuoma tämä uusi jumala oli, oli jo ikeensä alle laskenut läheiset eteläiset rannikkomaat ja kulki yhä pohjoiseen päin.

Tämä huhu levitti levottomuutta pakanallisessa kansassa, joka ei milloinkaan ollut uneksinutkaan olevan muita jumalia taivaissa ja maan päällä kuin ne, joita esi-isät olivat palvelleet ja joiden kuvia pyhät Seidat olivat.

Sanoma herätti sitä suurempaa pelkoa, kun sen ilmoittamiseen liittyi arvaamaton tapaturma. Se mies, joka ensin toi tämän sanoman, oli kyläkunnan vanhimpia, arvossa pidetty vanhus. Hän oli talvimatkoillaan kulkenut eteläisiä lähi-seutuja, siellä saanut kuulla oudosta jumalasta ja lähtenyt ajamaan yöt päivät kotiin päin, ilmoittaakseen kuulemiansa kummia kyläläisilleen. Mutta perille tultuaan, tuskin saatuaan kamalat sanomat suustaan, hän vaipui maahan ja muutti Jabmiaimoon -- niinkuin kansa sanoi -- meni Manalaan. Ja eipä ainoastaan hän, vaan myös ne kaksi kaunista poroa, joilla hän oli matkustellut.

Se oli uuden jumalan lähettämä enne, arveli kansa. Se muka ennusti, miten kävi niiden, jotka joutuivat jumalan läheisyyteen. Kansa mietti pakoon lähtemisen parhaaksi. Mutta päämiehet ja kansan vanhimmat nuhtelivat kansaa pelkuruudesta, ja noitapapit sanoivat kuolleen kutsutuksi Jabmiaimoon siitä syystä, että hän, vaikka oli matkalta juuri palannut, ei ollut ensiksi muistanut kiittää haltijoita ja uhrata Seidoille. Jos todellakin joku vaara uhkaisi -- selittivät noitapapit -- oli sitä vastaan vankka turva: omat jumalat ja niiden antamat loihtuvoimat. Seidoille oli uhrattava enemmän kuin ennen, että pysyisivät suosiollisina, niin he kyllä tietäisivät paikkansa pitää.

Noitapappien käskystä uhrasi kansa Seidoille vielä enemmän peuran- ja poronsarvia, koipia ja maitoa, siveli kuvat vielä enemmän vereen, ja rauhoittui. Tehoisasti vaikutti rauhoittumiseen myös eräs ennustus. Kansan keskuudessa eli noitavaimo, jonka iästä kulki satumaisia puheita. Hän oli mielipuoli, mutta kansa luuli hänen olevan haltioissa. Tämä ei ennustanut samalla tavoin kuin noitapapit ja muut poppamiehet, noitarummulla ja muilla loihtukoneilla. Hän ennusti suorastaan lauselmilla. Noitapapit pitivät hänen ennustelmiansa vähässä arvossa, mutta kansa kuitenkin salaa kysyi häneltä neuvoja. Niinpä tässäkin asiassa. Kun vaimo sai asian kuulluksi, purskahti hän ivanauruun ja vastasi uusia jumaloita ei tulevan "niin kauan kuin pulkka poronjälkiä seuraa". Tämä ennustus levisi kansassa, ja kaikki uskoivat sen todeksi, varmaksi, kieltämättömäksi. Muuan epäilijä arveli kyllä, että vanha noita-akka kenties tarkoitti kesää uuden jumalan tulo-ajaksi. Nyt oli näet talvi -- aika pulkalla ajettava. Vaan kun kesä tuli, ja pulkka ei enää kulkenut poron jälkiä, niin silloin voisi tuho tulla. Mutta tämmöistä selitystä muut eivät suvainneet; epäilijän ääni sorrettiin; kansa uskoi ja hajaantui jokapäiväiseen elämäänsä. Ei aikaakaan, niin oli jo koko asia unohdettu.

Oli talvi. Mutta jos pitkäkin, niin loppuuhan se pohjolassakin kerran. Kevät-aurinko paisteli tuntureita, hanki suli, purot juoksentelivat laaksoissa, joet paisuivat, tulva kävi -- niin ei enää seurannutkaan pulkka poron jälkiä...

Maa vihertyi, kedot kukittuivat, aika riensi. Pulkat, ahkiot olivat aikoja sitten jo maanneet kumossa selällänsä; kansa kulki järviä ruuhilla, jokia lautoilla, jänkkiä vesihiihtimillä. Suven ihana aika oli käsissä; kaikki oli syvää rauhaa.

Äkkiä, niinkuin merellä arvaamatta vihuri tulee ja kaataa haahden, nousi silloin uudestaan tuo kamala sanoma: uusi jumala on tulemassa. Sanoma oli kuin ilman lennättämä. Kukaan ei tietänyt, mistä se tuli; sanansaattajaa ei ollut, mutta huhu levisi kansaan, niinkuin tuli aumoihin, ja kaikki tiesivät siitä kertoa.

Rauhan askareihin tottunut kansa joutui hämmennyksiinsä. Häärittiin pelossa Seitojen ympärillä -- ne pysyivät kylminä; juostiin poppamiehiä kysymään -- ne pudistivat päätänsä; kyseltiin noita-akkaa -- hän ei vastannut.

Nyt tuli jo tarkempia tietoja. Vieras joukko oli astunut maalle etelämpänä, särkenyt maan jumalat pirstoiksi ja omalle jumalallensa jo ruvennut asuntoakin rakentamaan. Se kulki meritse. Sillä oli suuren suuri alus, jolla voi suurimpiakin meriä kulkea. Sadottain ihmisiä mahtui alukseen. Siinä oli sotamiehiä, pappeja ja naisia. Itse jumalakin asui aluksessa eri huoneessa. Tämmöinen kummitus oli nyt tulemaisillaan hävitystä levittämään.

Kauhua herätti tämä tieto. Noitapapit ja kansan vanhimmat neuvottelivat. Noitapapit kyselivät loihturumpujansa ja kehoittivat hartaampaan jumaloiden palvelemiseen; vanhemmat miettivät, että arpakapula oli lähetettävä kiertämään, jotta kaikki tulisivat yhteen yhdistynein voimin vastustamaan uutta jumalaa.

Molempia neuvoja noudatettiin. Kansa uhrasi ja rukoili, arpakapula lähetettiin ja kansaa kokoontui täysissä aseissa. Mutta kun kansaa oli kokoontunut niin paljon kuin sitä oli lähellä, katsottiin kokoontunut voima liian vähäiseksi. Uskallus oli näet paennut pelon polkuja, itse luottamus oli kadonnut. Päämiehet ja kansan vanhimmat, joiden olisi ollut kehoitettava kansaa urhoollisuuteen, olivat ikäänkuin hurmoksissa, ja noitapappien rummut ennustivat yhä pahaa vaan. Naisten värähtelevät kasvot ja lasten tuskallinen parkuna saivat häiriön korkeimmilleen.