Part 10

Ei Ilpotar lastaan kuolleeksi luullut. Siellä luuli elelevän toisessa maailmassa, joka oli tämän näköinen, siellä se kasvoi ja varttui. Sitä vartenpa ensi alussa, sen kuoltua, kantoi uhriksi lapsen kaluja ja vaatteita ja leikkihelyjä, sitä varten suuremmaksi tultua jousia, nuolia ja kaikkia metsästysaseita; sitä rukoili itsekseen onnea antamaan ja tähän aina kyyneltensä tulvan liinaan kokosi ja liinan pihlajaan ripusti. Ei kukaan tiennyt tätä pyhättöä olevan eikä Ilpotar sitä kenellekään ilmaissut. Ei paljoa kerrallaan pyytänyt, ett'ei rasittaisi liioilla rukouksilla. Mutta yhtä aina pyysi -- että takaisin tulisi, että uutena ja ehompana entistään tähän maailmaan syntyisi.

(Juhani Aho: Panu.)

ASUNNOSSA AUTUAITTEN.

Se oli vanha Vaaran ukko, Satavuotinen Vipunen, Ois jo saattanut sujua, Viruskella vuosikauet Kuusen alla kuollehena Ei ois kuka kaivannunna, Nykyinen kysynyt kansa.

Vaan eli saunassa salolla, Riihirähjässä retosti: Katiskalla kalat pyysi Lummelammista läheltä, Rihmat viitahan viritti, Tokkapuut poluille laittoi Eli pappia paossa, Kirkonmiestä kaioksissa, Oli jumalat itellä, Haltijansa hoitajansa, Taikatemppunsa tehoisat.

Vaikea oli vanhan olla, Tukala tutisevaisen -- Pois halusi päästäksensä Näistä inhoista iloista, Toivoi taivasta takaista, Tuonen puoleista tupoa, -- Siitä laulun lauleskeli, Runon vanha ruikutteli; Siin' oli totta toinen puoli, Toinen nähtyä näkyä.

"Lähin kerran kulkemahan. Henki heikko häilymähän, Parempihin pääsemähän, Selän poikki soutamahan Venehellä vuotavalla, Ruuhella vesivaralla -- Ajoi tuuli, aallot nousi, Purje koivuinen kohosi; Kantoi kauvaksi kotoa, Vei vesille vierahille, Kaian niemen kainalohon, Lahen laakean perähän.

Lähti polku pensastosta, Ura kaita urkenevi; Käski mieli kulkemahan, Vaati vainu vaeltamahan -- Kulin soita sotkuisia, Rämehiä rämmiskelin, Kahlaelin korpimaita; Vettä tirskui virsun jälki, Hyrskähteli heinäkenkä; Vaelsin tuota viikkokauen, Tarsin puhtehet, pimeät, Luulin siihen suistuvani, Uupuvani ainiaksi; Turvasime Taattohoni, Heikko loime Luojahani -- Jo tuli kangas vastahani, Kuiva korpi, harvahonka, Miss' on pilkat puihin lyöty, Merkit tehty männikköhön.

Ajattelin, arvaelin: Lienetköpä tie Tapion, Merkkireitti metsän kansan?

Lähen tietä kulkemahan, Reittiä retostamahan: Juoksi pyyhyt tietä pitkin, Vähä lintu viipotteli, Neuvoi pannaksi patahan, Kehoitteli keittämähän.

Kynin höyhenet hyvältä, Kannon päässä pienoselta, Panin pyyhyen patahan, Tuohisehen lahjalinnun. -- Suuhuni sen syötyäni Lähti lintu lentämähän, Höyhentukko hyrrimähän -- Siitä arvata osasin, Ett' on tie Tapion teitä, Lintu laittama Jumalan.

Kohosi kangas korkealle, Kahen puolen kaunis metsä, Salot suuret ja siniset. Astuin päivän, astuin toisen, Päivänäpä kolmantena Nälkä tuntuvi tulevan.

Juoksi teiri tietä pitkin, Verkapursto piipotteli; Käski pannaksi patahan, Kehoitteli keittämähän; Suuhuni sen syötyäni Lähti lintu lentämähän, Höyhentukko hyrrimähän --

Siitä arvata osasin, Ett' oli lintu Luojan lintu, Metsät Mielikin omia, Takalistoja Tapion.

Alkoi auveta ahoja, Viljamaita mainioita, Ruismaita runsahia, Kaunihia kauramaita; Juoksi metso tietä myöten, Kotkotteli koppeloinen -- Panin metsosen patahan, Keitin keiton koppelosta; Lintu tuokin Luojan lintu, Metsän Mielikin omia.

Päivän tuossa taivaltelen, Käyskelen kevyttä tietä, Luon ma silmän luotehesen, Poikki maiden pohjosehen, Paistavi aurinko ahoille, Kaukaisille kaskimaille, Vaaralle iki-isolle, Päivyt rinteitä punasi, Kullan hehku kuusikoita, Hohti huonehet aholla, Päädyt pilviä pitivät, Ukset kulta kuumottivat, Kilo kiilsi ikkunoista, Hehkusi laseista loimo; Päättelin taivoksi Tapion, Asunnoksi autuaitten. --

Vertyi mieli vaarivanhan, Ukon rinta riemahteli.

Miten sinne päästäkseni, Kuink' ylitse yltäkseni? Suo oli suunnaton välissä, Rimpi rannaton edessä; Ei ole tietä tuonne tehty, Eikä puita poikki pantu.

Vaanp' oli sujakat sukset, Alla kuusen uudet kalhut, Sauv' oli hopeasompa, Keihäs kuhan kirjaeltu. Sujuivat sujuttamatta, Ponnahtivat polkematta Yli vetkien vesien, Sivu märkien mätästen Ilman jälen jättämättä -- Vinkui viima korvissani, Puhti poskia porotti. -- Yli suon on saatuani, Märän poikki päästyäni, Kirposi jalasta kalhu, Lyly lähti lentämähän Itsestänsä halki ilman: Siitä arvata osasin, Ett' oli sukset Luojan luomat, Vanhan Vaarin veistelemät.

Aloin astua ahoa, Vaaran viertä väännätellä -- Jo on maatkin muuttunehet, Sirostunna seudut kaikki: Salot välkkyivät verassa, Silikissä metsät siinti, Kuuset kullassa kuhotti, Hopeissa hongat hohti, Vanhat hongat vaskivöissä, Haavat kaikki haljakoissa, Lepät lempivaattehissa, Kuuna paistoi kuusen oksat, Päivänä petäjän latvat; Vaikk' oli syksy lähtiessä, Tääll' oli lehessä lehto, Koivut hiirenkorvasella. Metsä haiskahti me'elle, Simalle salo sininen, Apilalle aian varsi, Kuminalle kukkaniitty. Linnut lauloivat lehoissa, Peipot puissa piiperteli, Satakielet soittelivat. Kepeästi jalka keikkui, Virsu vaivatta kohosi -- Aita oli lauoista ladottu, Veräjä vaskesta valettu, Soi kuin kannel kymmenkieli, Helähteli herkin soitto -- Tie oli tuomin istutettu, Kuja koivuin kaunistettu.

Siitä päädyime pihalle, Kävin kullan kartanolle: Ei ole hurtat haukkumassa, Ei rakit rähisemässä, Vaan oli pihlaja pihalla, Tuvan eessä tuuhu tammi, Käki kukkui pihlajassa, Toinen tammessa helisti.

Isäntä kukunnan kuuli, Talon äijä äänen tunsi, Tiesi vierahan tulevan, Kaukalaisen kerkiävän. Jopa vastahan tulevi, Kynnykselle kepsahtavi; Pitkä on Tapion takki, Valkopartaisen vakavan, Verasta on viitta tehty, Vyönsä silkistä siottu, -- Käski käymähän tupahan, Asuntoonsa astumahan. Tup' oli tammesta rakettu, Parahista puista pirtti, Uuni koko kalliosta, Lattia lauoista ladottu, Penkit haavasta hakattu, Orret puuta oksatonta; Orrella hyppeli orava, Karsinassa karhu kelli Heinillä hajuavilla; Pöytä suuri seinämällä, Voilla, vehnällä katettu, Parahilla piirakoilla, Makosilla mansikoilla.

Tuo olutta Aino neiti, Kantavi sulo simoa, Tarjoi kaunosta käestä, Kevelästä kourasesta, Käski juoda jaksamahan, Yllin kyllin ottamahan.

Vaan on Äijä äännähtävi, Vaari vanha virkahtavi: 'Terve sulle tultuasi, Hyvä päivä päästyäsi, Matkan pitkän juostuasi! Tulevasi tiedettihin, Sanottihin saapuvasi: Sauna varsin varattihin, Kyly lämmin laitettihin.'

Se oli tytti Tellervoinen, Punaposki Pullervoinen, Vastat orrelta vetäsi, Saattoi saunahan samassa; Saun' on suojassa sijassa Alla kuusen kukkalatvan, Humisevan hongan alla, Lähe kylmä lattiassa, Toinen kuuma karsinassa, Lautehet lasista tehty, Poslinalla penkit pantu. Löipä löylyn leyhäytti, Tupsahutti tuoksuvaisen, Hieroi hellällä kädellä, Voiti hajuvoitehilla, Haastatteli, nauratteli, Laski lapsi leikkiänsä, Pilojansa piiskutteli, Valoi veellä lämpimällä, Haalealla huljutteli; Antoi paidat palttinaiset, Sitoi vyöllä villaisella, Halaeli hienoisella -- Suuta suikkasi lopuksi.

Siit' on saanut saunatuksi, Ukkorähjän reilatuksi, Ukko on kuin uusi miesi, On kuni keväällä koivu, Noron notkea närönen; Tunsi suonet suorituiksi, Jäsenensä joustaviksi, Ehommiksi entistänsä; Rinta riemua remahti, Veret voimoa vavahti.

Tuosta tultua tupahan, Jo on koolla kaikki kansa, Aterjalla autuahat. Siin' on vanha Väinämöinen, Laulaja iänikuinen, Siinä seppo Ilmarinen, Ylen taitava takoja, Takomassaan taivahassa, Sekä lieto Lemminkäinen, Kanssa kaunis Kaukomieli; Viel' on kurja Kullervokin, Kaikki on Kalevan kansa. Siinä meitä syötetähän, Syötetähän, juotetahan, Kyllitellen kestitähän, Ei lopu leipä lestityinen, Vaikka kuinka leikkoaisi, Voi vähene vakkasista, Vaikka kuinka viilteleisi. -- Syötettyä, juotettua, Kaiken kyllin kestittyä Väinö virren veisoavi, Sormin kannelta kokevi Kiitokseksi kaunihiksi Talon oivan antimista, Luojan lahjoista hyvistä.

Kun on laulu loppununna, Veisattuna virsi kaunis, Joukko lähtevi levolle, Autuahat aittoihinsa. Luo tulevi Taatto vanha, Sanovi sanalla tuolla: 'Lähe uusi oppimahan, Äsken tullut tietämähän Näitä taivahan taloja, Olomaita onnellisten.'

Viepi vaaran viertehelle, Kulettavi kukkulalle, Osoittavi sormellansa, Näyttävi nimettömällä: Tuoli' oli Lapin laajat mannut, Täällä suuri Suomen niemi, Meri siinteli suvessa, Toinen lännessä levisi. Käski katsoa alemma, Lähemmäksi silmän luoda, Sanovi sanalla tällä, Lausui tällä lausehella:

'Talo siin' on silloin tehty, Kuin on taivaskin taottu, Tuoss' on pellot perkattuna Kyntämättä kasvamahan, Tuoll' on salo saaelihinn, Aina runsas riistakorpi, Erä tuomatta tulevi, Ajamatta antauvi, Kosket kuohuvat lohia, Suuret virrat säynehiä, Kilvan pyrkivät patahan -- Tulevi lintu liikkumatta, Kala jalan kapsamatta.'

'Tääll' ei laske Luojan päivä, Alene ei aurinkoinen, Ain' on kesä kestämässä, Suloisinna suven aika; Lakastu ei lehti puusta, Kummut kukkivat ijäti. -- Hyvä tääll' on ollaksesi, Armas aikaellaksesi. Lapset lapsina pysyvät, Nuoret neiot neitosina, Ukot ukkoina elävät, Eivät vanhene enempi; Kaikki onnessa asuvat Iloiten ikänsä kaiken. Ollos terve tultuasi, Sadat vuodet viipyellös!'

Vuoli lastun veitsellänsä, Jopa aitta ilmaisekse; Siihen käski käydäkseni, Ottoakseni omaksi.

Som' oli aitta siisti huone, Kaikkein armahin asunto Kesäöinä kellehtiä: Sirkka seinässä siritti, Pääskyn poiat päädyn alla, Hiljaa tuulonen humisi, Leyhytteli lännen henki.

On nyt ukon oiva olla, Armas äijyen asua Taaton suuressa talossa, Asunnossa autuaitten: Ei ole huolta huomisesta, Ei suruja syömmen alla Eikä maisia mureita, Ilo mielessä asuvi, Tyyni riemu rinnassansa."

Juhani Aho.

UKON VAKAT.

(Kansan suusta Kurkijoelta.)

Missä talossa oli ne määrä pitää, niin sen piti tietää, jotta keväällä, kun oli pitkät poudat, niin sen talon piti panna tuvan katolle astioissa rukiita tai ohria. Se jumala jo ties, jotta sitä varten pannaan, jotta sitten satoi vettä, jotta viljat kastuivat. Niistä viljoista sitten tehtiin maltasia. Ja sitten pidettiin rukouspäivä ulkona. Koko kylän miehet ja naiset, vanhemmat semminkin, kokoontuivat taloon. Pöydät, penkit, tuolit vietiin ulos. Syötiin piirakkaa, makeaa kiisseliä, velliä, maitoa, voita; ja olutta juotiin. Olut oli siunattua ja se oli pantu niistä maltaista, joita katolla oli kostutettu. Tehtiin myös rukous, rukoiltiin maan hedelmän edestä, jotta jumala antaisi tarpeellisen ilman. Juhla oli kesäkuussa kuivuuden aikana. Ukon vakkoihin ei vienyt kukaan kerallaan mitään nautittavaa. Oli kunnia sille, joka sai sen pitää ja kaikki menivät niihin mielellään. Juhlassa lopuksi arvottiin, mihin taloon tulee ensi kerralla.

Kotiseutu 1910. -- S. Paulaharjun muistiinpano.

KRISTINUSKON SARASTUS

PIISPA HENRIKIN SURMA.

Kaksi oli pyheä miestä, Kaksi kansan ruhtinasta, Ristiveljeä jaloa, Yksi kasvoi Ruotsin maalla, Toinen maalla vierahalla. Lapsi maalta vierahalta, Se oli herra Henterikki, Se kuin Ruotsissa yleni, Se oli Eerikki ritari, Ruotsin kuuluisa kuningas.

Sanoi herra Henterikki Eerikille veljellensä: "Läkkämme Hämehen maahan, Maahan ristimättömähän, Paikkahan papittomahan, Kivikirkkoja teettämähän, Kappeleita rakentamahan."

Sanoi Eerikki kuningas Henrikille veljellensä:

"Paljo on sinne mennehiä, Ei paljon palannehia. Entä on järvet jäätymättä, Sulana joki kovera."

Sanoi herra Henterikki Eerikille veljellensä: "Toki lähden, en totelle. Jos minä tapettanehe, Toinen jäänevi jälelle. Kyllä kierrän Kiulon järven, Ympäri joki koveran."

Sitten herra Henterikki Sanoin lausui, suin puheli: "Pilttiseni, pienoiseni, Vantti vaaksan korkuhinen! Ota korjani kodasta, Pane korja kohallensa, Perällensä pieni kirja, Anturoillensa aseta. Ota ohrilta oroinen, Iduilta isolihainen, Aisat tammiset aseta, Ohjat suoniset ojenna, Pane ränget mursunluiset, Valjahat majavanluiset Harmon kaulan kahdenpuolen."

Niin kohta ajohon lähti, Ajoi tietä, matkaeli, Kaksi päiveä keväistä, Kaksi yötä järjestänsä.

Sanoi piltti pikkarainen, Vantti vaaksan korkuhinen: "Jo tässä tulevi nälkä, Eikä syöä, eikä juoa, Eikä purtua pietä."

Sanoi herra Henterikki: "Jo pian talo tulevi, Lalloila takoa lahden, Siinä syömme, siinä juomme, Siinä purtua pidämme."

Sitten sinne saatuansa Otti heiniä hevosen, Heitti penningit sialle, Otti leivän uunin päältä, Heitti penningit sialle, Otti olutta kellarista, Vieritti rahat siahan.

Paha vaimo pannahinen, Kerttu kelvoton emäntä, Sepä kirkui kiukahalta, Parkui patsahan nenästä: "Jahka Lalli kotihin saapi, Vielä se luusi luisteleepi, Vielä pääsi päristeleepi, Suonesi sirotteleepi!"

Siinä söivät, siinä joivat, Siinä purtua pitivät; Sitten lähtivät ajohon.

Tuli Lalli kotiansa -- Tuo Lallin paha emäntä, Suitsi suuta kunnotonta, Keitti kieltä kelvotonta: "Jo tässä kävi ihmisiä, Ruokaruotsi, syömäsaksa, Täss' on syöty, täss' on juotu, Viety heiniä hevosen, Heitty hietoja siahan, Syöty leivät uunin päältä, Heitty hietoja siahan, Juotu oluet kellarista, Saatu santoa siahan."

Lausui paimen patsahalta: "Jo vainen valehtelitkin, Elä vainen uskokahan!"

Lalli se pahatapainen, Sekä mies pahasukuinen, Otti Lalli laahtarinsa, Piru pitkän keihähänsä; Lykkäsi lylyn lumelle, Syöksi kalhun kaljamalle, Ajoi herroja takoa. Tuli suitsi suksen tiestä, Savu sauvakon siasta.

Sanoi orja uskollinen, Lausui parka palvelija: "Jo kuuluu kumu takana, Lalli hiihtäen tulevi, Pitkä keihäs kainalossa -- Ajanko tätä hevosta?"

Sanoi herra Henterikki: "Elä aja tätä hevosta, Karkottele konkaria."

"Entä jos tavotetahan, Taikkapa tapetahankin?"

Tunsi hän tuhon tulevan, Hätäpäivän päälle saavan, Sanoin lausui, suin puheli: "Pilttiseni, pienoiseni -- Käy sinä kiven taaksi, Kuuntele kiven takana, Katsokos takoa tammen; Jos minut tavotetahan, Taikka myös tapetahankin, Poimi mun luuni lumesta, Ne sinä verkahan vetele, Sinilankoihin sitele, Sivu kaikki kaunihisti. Ne pane härän rekehen, Jok' ei ole ikeessä ollut. Kuhun ensin seisahtuvi, Siihen risti rakettakoon, Toisen kussa tauvonnevi, Kappeli kaunis tehtäköhön, Kussa härkä uupunevi, Siihen kirkko koottakohon Papin saarnoja sanella Kansan kaiken kuultavaksi." -- Tuohon on härkä tauvonnunna, Nousiaisten hietamaahan, Hietakankahan nenähän. Siihen herra Henterikki Ensimäinen haudattihin, Kirkko myöskin rakettihin, Herran Hentrikin nimehen.

Vaan ei poika pikkuruinen, Vantti vaaksan korkuhinen, Keksinyt lumen sisältä Pyhän miehen peukalota, Sormia ison isännän, Kultasormuksen keralla Ennen kuin kesäsydännä, Kun kevät oli ihana, Jää oli järvestä sulanut -- Niin sitten kesäsydännä Pienen jääpalasen päällä Tuuli aalloissa ajeli Sormia pyhän urohon, Kultasormuksen keralla Ihmisille nähtäväksi, Tunnusmerkiksi jaloksi, Jotta ei suonut suuri Luoja, Eikä sallinut Jumala Veden alle vaipumahan Pyhän miehen peukalota, Sormia ison isännän Kultasormuksen keralla. --

Lalli pahin pakanoista, Julmin Juudasten seasta, Joka tappoi pyhän miehen, Piispan herra Henterikin, Otti korkean kypärän, Pani päähänsä omahan. Palasi paha kotia. Lausui paimen patsahalta: "Kusta on Lalli lakin saanut, Mies paha hyvän hytyrän, Piispan hiipan hirtehinen?"

Niinpä mies murehissansa, Lakin päästänsä tavotti, Hiukset himahtelivat, Liukosi luusta irrallensa, Kaikki kamara keralla.

(Kantelettaren y.m. mukaan.)

EERIKKI PYHÄN RISTIRETKI.

Nyt on sanottu, että kun pyhä kirkko oli perustettu ja valtakunta jaettu, niin kokosi hän sotajoukon pyhän kristinuskon hyväksi ja vihollistansa vastaan, ottaen mukaansa Pyhän Henrikin Uppsalasta, missä hän oli piispana, ja purjehti Suomeen, joka siihen aikaan oli pakanallinen maa ja teki suurta vahinkoa Ruotsille. Silloin vaati Eerikki sen kansan kääntymään kristinuskoon ja solmimaan rauhan hänen kanssaan, ja kun he kieltäytyivät kääntymästä, soti hän heitä vastaan ja voitti heidät miekalla, kostaen miehekkäästi kristittyjen miesten veren, jota he kauan ja usein vuodattaneet olivat. Ja saatuaan niin hyvin ansaitun voiton, puhkesi hän hurskaihin rukouksiin, langeten polvilleen kyynelsilmin, koska hänellä oli lempeä ja helliväinen sydän. Silloin kysyi yksi hänen miehistään häneltä, miksi hän itki, vaikka hänen olisi ennemmin pitänyt iloita siitä ihanasta voitosta, minkä hän oli saanut Herran Jeesuksen Kristuksen ja pyhän kristinuskon vihollisista. Silloin hän vastasi näin: "Totisesti minä iloitsen ja ylistän Jumalaa voitosta, jonka hän on suonut, ja suren katkerasti, että tänä päivänä on niin monta ihmissielua hukkunut, jotka olisivat voineet päästä taivaaseen, jos olisivat kristinuskoon kääntyneet." Tässä seurasi hän Jumalan hyvän ystävän Mooseksen esimerkkiä, joka oli kaikista miehistä säysein ja laupein, joka Jumalan oikeuden tähden tapatti epäjumalanpalvelijat, kostaen vääryyden ja pilkan Jumalaa kohtaan, ja kuitenkin laupeudesta rukoili Jumalaa saman kansan synnin tähden. Sitten kutsui P. Eerikki eteensä sen kansan, joka oli jäänyt kaatamatta, ja asetti siihen maahan kristinuskon suojaksi ennen mainitun P. Henrikin, joka sitten kruunattiin marttyyrikruunulla ja lähetti sinne pappeja, ja sääsi muita seikkoja, jotka kuuluvat kristinuskoon ja jumalanpalvelukseen, ja palasi sitten takaisin Ruotsiin kunniakkaana voittajana.

(Ote Eerikin legendasta.)

PIISPA HENRIK JA LALLI.

Asuinpirtti Lallin talossa. Tuli palaa takassa. Piispa Henrik. Andreas, Benediktiinein priori. Johannes, munkki. Ilmari, Lallin kuusivuotias poika (makaa kehdossa).

PIISPA HENRIK.

Noin varmaan teemme -- pojan otamme ja kasvatamme kristinuskossa, ja kristinuskon levittäjäksi ja saarnaajaksi. Samoin tehneet ovat muut Herran miehet pakanoitten maissa. Niin Germaniassa teki pyhä Winfried, niin Englannissa pyhä Augustinus, Ansgarius Ruotsissa ja moni muu, kun Herra armossansa lähetti heidät evankeliumia saarnaamaan ja sanans' siunausta jakamaan.

ANDREAS.

Jos pojan munkistomme suojahan te uskotte, niin taata uskallan, ett' oppia ja opetusta vaille hän ei jää.

PIISPA HENRIK.

Sit' ai'oin juuri äsken ehdottaa.

ANDREAS.

Me tarkkuudella huolta pidämme, ett' eivät turmeltumaan pääsisi ja pilaantumaan hoidon puutteessa ne hyväin avuin kalliit siemenet, jotka sielussansa ehkä piilee. Näin poika vanhemmaksi ehdittyään ja päästyänsä miehen ikähän voi tulla Herran työhön soveliaaksi.

JOHANNES.

Vaan minkä teemme -- pian tehkäämme! Jos Lalli matkaltansa palajaa, niin tuumamme hän tekee tyhjäksi. Epäilemättä uppiniskainen hän on kuin muutkin kansalaisensa ja taipumaton kristinuskohon. On mahdollista, että poikansa hän mieluummin soisi kuolleheksi kuin kristinoppiin kasvatettavaksi!

ANDREAS.

Se on totta. Pojan äidiltä me emme tarvitse vastustusta pelätä.

PIISPA HENRIK.

Olette oikeassa. Tämä seikka ei siedä pitkää viivyttelemistä. (Katselee Ilmaria.) Mut kuitenkin, kun tuohon kätkyehen ma katselen ja hänen lepäävän noin rauhallisna näen -- liekö oikein, että riistämme tuon viattoman äidin helmasta? Tuo poika parka, eikö joskus voisi hän syyttää meitä julki-julmuudesta ja loukkaamasta luonnonlakeja ja taivaan antamia sääntöjä? Hän ehkä kerran kovin kiroo meitä ja huutaa koston huudot haudoillamme? Näin ajatellen valmis olisin mä päätöksestämme taas luopumaan.

JOHANNES.

Se eikö kristillistä olisi ja oikein, että hänen sielunsa me pelastamme kuolemattoman ja hänet viemme tielle taivahan?

PIISPA HENRIK.

On varmaankin... ja niinpä käydä saa. Mut aavistuksen henki salainen mun mieleheni kuiskaa kuitenkin: Tään päätöksen, sen teimme itsellemme turmioksi.

ANDREAS.

Mut kunniaksi pyhän Jumalan!

PIISPA HENRIK.

Sä puhut oikein -- _Hänen_ haltuunsa me kaikki annamme!

ILMARI (Herää.)

Äiti, äiti!

JOHANNES (Ilmarille.)

Hän tulee kohta, varro vähäsen.

ILMARI.

En sinua ma huutanut!

JOHANNES (Ilmarille.)

Pelkäätkö minua?

ILMARI.

Sinulla on häijy muoto. Elä tule!

ANDREAS (Hymyilee piispa Henrikille.)

Niin voipi lapsi väliin pistellä ja kielens' olla veistä terävämpi! (Johannekselle.) Nyt pidä puoles', veli Johannes!

JOHANNES.

Kas poika heittiötä! Kehdossa jo osoittaa hän suomalaista mieltä! Mut kyllä hänen kesytämme.

ANDREAS (Ilmarille.)

Mikä on nimesi?

ILMARI.

Ilmari. Mut sinä olet piispa.

PIISPA HENRIK.

Sinä tunnet minut?

ILMARI.

Kun olet täällä käynyt monesti. Emoni kutsuu sinua hurskaaksi ja pyytää minuakin rukoilemaan puolestasi, ja hänen käskystänsä niin olen tehnyt: "Herra Jumala! Oi, varjele sä piispaa Henrikkiä niin vaaroista kuin muista vahingoista!" Näin sanon sekä aamuin että illoin. -- Onpa sinulla ihmeen kaunis lakki! Annappas se mulle!

PIISPA HENRIK.

On poika ilokas ja viisas!... Tässä saat pyytämäsi.

(Antaa hiippansa Ilmarille.)

ILMARI (Laskee hiipan päähänsä.)

Tämä minulle on liian suuri, mutta isälleni se saattais hyvin sopia. Tiedätkö, milloinka hän tulee kotiin?

PIISPA HENRIK.

Sit' en tiedä... Mutta tekiskö sun mieles kerran saada piispan lakki ja piispan arvo?

ILMARI.

Vallan tekisi! Saanko pitää tämän lakkis' siks', että itse tulen piispaksi?

KERTTU (Lallin vaimo tulee).

PIISPA HENRIK.

Sinulle Herran armo, tyttäreni!

ANDREAS.

Sinua neitsyt pyhä suojelkoon!

KERTTU.

Mun huoneelleni, herrat hurskaat, te osoitatte suuren kunnian, mut tervetultuanne kuitenkin nyt niinkuin aina tähän majaan, vaikk' on se kovin halpa suojaamaan niin suuriarvoisia vieraita!

PIISPA HENRIK.

Ei kahteen vuorokauteen meillä muuta suojaa kuin minkä meille antoi taivaan kansi. Me pakenemme Kitkan vainoa ja hänen joukkojensa. Vaan jos tiedän työni mieliks' olevan, niin kernahasti vainon maailman ja ihmisten ma kannan.

KERTTU.

Onnellinen Te olette, kun voitte ajatella niin jalosti! -- Oi, oppi ylevä! En tarpeeks' asti Herraa kiitellä ma taida armosta, jonk' osoitti hän mulle kasteessa!

PIISPA HENRIK.

Sä voisitko myös kärsimyksilläkin todistaa, ett' on tää kallis oppi juurtumaan ja vaurastumaan päässyt sinussa? Kun kova onni kohtais' sua, ehkä tään uskos kieltäisit ja Vapahtajas'?

KERTTU.