Part 1

KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA I

Toim.

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Alkusana.

Esihistoriallisia haaveita:

Isien puu. (Juhani Aho: Lastuja III.) Suomen synty. (Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.) Kansatieteellinen unelma. (A. Oksanen: Säkeniä.) Suomettaren kosijat. (Kanteletar.) Uhrivaara. (Juhani Aho: Panu.) Uhritoimitus. (Juhani Aho: Panu.) Yhteiskasken kaadanta. (Juhani Aho: Panu.) Metsänkävijä. (Juhani Aho: Panu.) Tuhat vuotta siitä vierryt. (Kasimir Leino: Runoja.) Uskon varmaan. (Juhani Aho: Tyven meri.)

Viikinkejä Suomenretkillä -- Suomalaisia viikinkiretkillä:

Jumalan kaulakoriste. (Snorre Sturlason: Olavi pyhän taru.) Tyttären kosto. (Ynglingataru.) Gunhild ja lappalaiset. (Harald Haarfagerin taru.) Ruotsill' oli vastus suur'. (Ruotsin vanha riimikronikka.) Viikingit suomensukuisten kimpussa. (Egil Skalle-Grimssonin taru.) Muuan meritaistelu. (Saxo: A.H. Snellmannin suom.) Karsikossa. (Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.) Eräs kostoretki. (Santeri Ivalo: Karjalan kirja.) Yngvar Virossa. (Ynglingasatu, suom. A.V. Koskimies.)

Suomalaisten vanhat jumalat:

Epäjumalat monet tässä. (Agricola.) Suomalaisten pakanalliset jumalat. (Kaarle Krohn: Oma Maa.) Vainajia palvelemassa. (Juhani Aho: Panu.) Asunnossa autuaitten, kirj. Juhani Aho. Ukon vakat. (Kansan suusta Kurkijoelta.)

Kristinuskon sarastus:

Piispa Henrikin surma. (Kantelettaren y.m. mukaan.) Eerikki Pyhän ristiretki. (Ote Eerikin legendasta.) Piispa Henrik ja Lalli. (E.F. Jahnsson: Lalli.) Ristilaiva ja lappalaiset. (J.W. Calamnius: Joukahainen.) Ensimäinen lehti suomeksi kirjoitettua Suomen historiaa. Palanen ajantietoa. (Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.) Legenda. (Eino Leino: Yökehrääjä.) Pyhän Henrikin ylistysvirsi. (Suom. kokoelmasta Piae Cantiones.) Pyhän Henrikin ihmeitä. Pyhän Henrikin sarkofaagi. (J. Krohn: Suomen Kuvalehti.) Muinaisuuden mustan yössä. (Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.) Hävisivätkö haltijat? (Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.) Jumalan kaulakoriste ja Pyhä Olavi. (Juhani Aho.) Tarina Turun synnystä. (Jalmari Finne: Ylioppilaita.) Paavin ensimäinen Suomea koskeva kirje.

Viron valloitus:

Entiset päivät. (Neussin kansanrunokokoelma.) Assamalan tappelu. (Kalevipoegin mukaan.) Kohtauksia liiviläisten ja virolaisten käännyttämisestä. (Otteita Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Tuomas piispa:

Ristiretkelle värväys. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.) Pyhän Henrikin luut siirretään Nousiaisista Rantamäelle. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.) Saarnaveljiä roviolla. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.) Tuomas piispa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.) Tuomas piispa ja hämäläiset. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.) Tuomas piispa väärentää paavin kirjeen. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.) Ristisotaväki Turussa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.) Tuomas piispan ristiretki. (Kustavi Grotenfelt: Koitar V.) Takaisin pakanuuteen. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.) Tuomas piispa Visbyssä. (Larin Kyösti.)

Alkulause.

Historia on tietystikin etupäässä tieteen kirjoittama ja sen kirjoitettava. Vasta sitten, kun kansalla on sen tekemiin tutkimuksiin perustuva esitys menneiden aikain tapahtumista, on sillä olemassa ajantietonsa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ennen tieteellisen tutkimuksen aikaa on kansoilla kuitenkin ollut itsestään se tieto, minkä ne ovat saaneet tarustostaan, runoudestaan. Se on sitä tietoa, minkä mielikuvitus kutoo muistotiedon pohjalle. Vielä sittenkin, kun varsinainen historia on vallannut tarun ja runon paikan, on rinnan sen kanssa kehittynyt mielikuvituksen ja runon sepittämä historia, käyttäen niitä aiheita, joita tiede sille tarjoo. On niinkuin menneisyyttään rakastava kansa ei tyytyisi vain täsmällisiin tosiasioihin, vaan kaipaisi sitä elämää ja henkeä, minkä runous antaa kaikelle, jota se koskettaa.

Siitä tarpeesta on syntynyt m.m. historiallinen romaani, joka pyrkien pysymään todellisuuden pohjalla kuitenkin siitä yhtämittaa vapautuu liikkumaan aloilla, jotka eivät ole varsinaisen historian yletettävissä. Historiallinen romaani loihtii eteemme ihmisiä, intohimoja, taisteluita, selittää aatteellisia ja sielullisia virtauksia kuvin ja kohtauksin tavalla, jolla tiede ei kykene eikä pyrikään sitä tekemään. Ellei olisi olemassa Walter Scottia, Victor Hugota, Shilleriä, Tolstoita, Sienkiewicziä, Mereshkovskia, Rydbergiä, Heidenstamia y.m., puuttuisi meiltä syvin ymmärryksemme, voimakkaimmat vaikutelmamme, kauneimmat näkemyksemme maailman menneisyydestä, ihmiskunnan entisestä elämästä, sen tavoista ja sielunelämästä.

Meidän oma nuori kirjallisuutemme on jo ehtinyt niin pitkälle, että se jo on luonut historiallisen romaanin tyydyttämään mielikuvituksellisen historiallisen esityksen tarvetta. Muistakaamme vain Vänrikki Stoolin tarinoita, Välskärin kertomuksia, Daniel Hjortia ja mitä näköaloja ne ovat avanneet historiaansa harrastavalle suomalaiselle. Suomenkielisessä kirjallisuudessa on meillä Yrjö Koskinen, Ivalo, Wilkuna ynnä muutamia muita, jotka ovat tätä vainiota viljelleet. Eräistä, varsinkin esi-historiallisista ja muista vanhemmista historiallisista ajanjaksoista on meillä jo jotenkin laajoja ja tyhjentäviä esityksiä.

Ja mitäs muuta kuin Suomenkansan historiaa sen laajemmassa merkityksessä on suurin osa nykyistä suorasanaista kaunokirjallisuuttamme, mikäli se kuvaa kansamme elämää ja sen taisteluja varsinkin karua luontoa vastaan viljelyksen puolesta. Jos kaikki se, mikä Suomenkansaa jo on kuvattu, sen luonnetta selitetty, sen tapoja esitetty, sen henki- ja tunne-elämää valaistu, olisi asianmukaisesti ryhmitettynä muutamin silmäyksin nähtävissä, olisi nykyisestä Suomesta olemassa hyvinkin monipuolinen kulttuurihistoriallinen kuvasarja.

Jo useita vuosia sitten heräsi allekirjoittaneessa ajatus teoksen sommittelemisesta, jossa Suomi, sen kansa, luonto, elämä eri aloilla menneistä ajoista nykyisimpiin saakka olisi esitettynä semmoisena kuin sen ovat nähneet ja miksi sen ovat kuvanneet sen kaunokirjailijat. Tämä esittäminen tulisi -- niin suunnittelin -- tapahtumaan siten, että kaunokirjallisuudesta ja tyylinsä puolesta sitä lähellä olevasta muusta kirjallisuudesta: legendoista, runoista, romaaneista, novelleista, näytelmistä ja keveästi kirjoitetuista tutkielmista valikoitaisiin mitä meillä kunkin alan kuvaamiseen on edustavinta. Siitä tulisi siis jonkunlainen kaunokirjallinen maamme kirja, kansamme kirja, lukemisto kotia ja koulua varten -- miksi sitä nyt sitten tahtoisikin nimittää.

Tuuma on nyt sikäli toteutumassa, että olen jotakuinkin valmiiksi suunnitellut ensimäisen osan tätä teosta, sen historiallisen osan.

"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta" tulee siis sisältämään otteita historiallisesta kaunokirjallisuudestamme. Siinä koetetaan, melkein yksinomaan kirjailijain omin sanoin, esittää Suomenkansan historia siinä valossa, missä he ovat sen nähneet ja mitä he tähän saakka ovat siinä nähneet mielikuvituksensa silmillä.

Teoksen sisällön kuvattuihin aikoihin ja tapauksiin nähden määrää tietenkin olemassa olevan ainevaraston laajuus ja laatu. Koetetaan noudattaa sitä johtolankaa, että aikaa valaiseva ja historiallisesti mahdollisimman asiallinen kuvaus asetetaan etusijaan puhtaasti mielikuvituksellisen rinnalla.

Teos on aijottu etupäässä historiallista lukemista harrastavalle suurelle yleisölle, mutta uskallan samalla myöskin toivoa, että se kelpaisi käytettäväksi kouluissa historian opetuksen ohella, koettaessaan tarjota opettajalle tilaisuutta keveämmän historiallista mielikuvitusta herättävän ja vireillä pitävän lukemisen osoittamiseen siitä huvitetuille oppilaille.

Helsingissä syyskuulla 1912.

_Juhani Aho_.

ESIHISTORIALLISIA HAAVEITA

ISIEN PUU.

Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka peninkulmittain kääkkyrä-petäjiä ja vaivaskoivua kasvaa, kohoo kohoamistaan ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut, haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu, sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Mutta kukkulan korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt ja päivät hiljaista hummataan koivujen kuningatar, tuuhea-oksainen puu, jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta tavottaa.

Se on Haltijan pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen hän kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimäiset pälvet paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään harhailtuaan ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa; -- kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa. Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alatse, ulvahti susi suota pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava kotka.

Ikäviä aikojaan haikaili Haltija lehtojaan kasvatellen, tietämättä, kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut ja oravat iloaan pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltijasta huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla, tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota hän odotti.

Oli hän jo itse mielestään yhdeksän ijäisyyttä odottanut, kun tuli vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi: hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt, vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen katseli Haltija häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:

Koivutar ihana impi, Metsän hieno haltijatar, Käy avuksi esittäissä, Toveriksi tarvittaissa, Laita kulta kuontaloihin, Pane vaski vartaloihin, Kehreä punanen lanka, Sinilanka siuahuta, Vetele jokien poikki, Lävitse salon sinisen, Siihen juosta joukkojesi, Viiletellä viljojesi -- Antanet urholle apusi, Uhrin kannan koivullesi, Esilahjat lehdollesi.

Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki, kuletti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.

Poishan tämäkin loittoni, heitti Haltijan siihen yksikseen olemaan, mutta kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan, eivätkä ne milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.

Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltija, koivunsa oksia soitteli ja elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran lahjaksi kelpaisivat.

Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla koivun suonissa kihisi ja Haltijan päätä elämän halu huimasi, näki hän kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan. Heidän haastelustaan kuuli hän, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen kaskimaita katselivat, vaikk'eivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät vaiko tästä kauvemmaksi kulkisivat.

Silloin loihti koivun Haltija kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui kukkumaan kaikki käkensä ja hymyyn menivät totisten miesten huulet sitä kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun alle yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo usvia anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella Koivuttaren kukkulan, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat. Haltija seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan sortuivat. Haltijata pelotti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä. Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden heittivät, Haltijan koivun. -- Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat, -- kuuli hän heidän hartaasti sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla heidän ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten hänen luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin hänelle sen soivat.

Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltijan ja kaskenkaatajain välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä polttivat he kaatamansa kasken komeana uhritulena Haltijan puun ympärillä. Mutta ennenkun kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä muutamia ja kumpikin hiljaa hymisten lauloivat:

Koivutar korea impi, Maitten neito mairueni, Anna meille oiva ohra, Kaura kaunis kasvattele, Varjele vilulta vilja, Pane korret korttumahan, Sekä varret varttumahan, Tuhansin neniä nosta, Saoin haaroja hajota, Kunpa antanet apusi, Kannan lahjat lehdollesi, Uhrin puullesi parahan.

Haltija antoi mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjonen pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan -- ja oli se hänestä riittävä palkkio.

Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti ja ajan ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului kauvaksi soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen haltija, joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja naisia ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei enää siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä puu lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja paimentorvet vastailivat toisiaan vaaralta vaaralle.

Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois ja koivun ympärille haudataan. Mutta koivun Haltija ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy ijäti yhtä nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltijan puuta kukaan kaada. Sillä semmoinen on taru, että jos "isien puu" maahan hakataan tai siitä oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta jos sen seista annetaan ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan, ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä haltija sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.

Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he yönsä vaivoista väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno riemu hänen rintansa, ja hymy sydämmessä piiloutuu hän puunsa tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset tunteensa tulkitsee.

(Juhani Aho: Lastuja III.)

SUOMEN SYNTY.

Kulki kuuluisa Kaleva, Poikinensa polkutteli, Etsien elinsijoa, Asuinmaata arvaellen. Kaukoa Kaleva kulki Päivän puolelta iteä, Päässyt päätänsä pakohon Ihmisiltä ilkeiltä, Jotk' olivat joutunehet, Tullehet tulille niille, Kussa lasna laaksoloissa Kuunteli kevätkäkeä.

Paljo maita matkusteli, Paljo maita, paljo soita, Paljo synkkiä saloja, Korpimaita kauhe'ita. Ei löynnyt elinsijoa, Asuinmaata armahinta Viikon vierevän ohessa, Eikä viikon, eikä toisen, Yhen kuun kuluajalla; Missä maat ylen matalat, Kussa kankahat katalat, Muut paikat pahannäköiset:

"Ei siinä sijoa mulle, Ei oloa onnellista." Niin tuli Nevan joelle, Laatokan lahen perälle. Siirtyi siitäkin edemmä, Pääsi vielä päiväyksen; Näki maat, metsät ihanat, Saavutti sataiset järvet. Salot, saarimaat tuhannet.

Loi silmänsä loitommalle, Etäämmälle ennähytti, Keksi vuoret, keksi vaarat, Keksi kukkulat komeat, Lehot, laaksot, lempeimmät. Katselevi, kuuntelevi; Niin kuuli kevätkäkösen Laulelevan laaksomailla Kuni muinenkin kotona, Elonmailla entisillä.

Sanan virkkoi, noin nimesi, Itse lausui ja pakisi: "Tuotapa minäkin toivoin, Ikävöin ikäni kaiken, Käen kullan kukkumata, Hopean helähtämätä."

Meni mielehen ajatus, Tuli tuo ikuinen tuuma: "Lietkö suotu, maa suloinen, Maa ihana arvattuna Asunnoksi armahaksi, Onnelliseksi oloksi. Ollet _suotu_ onnekseni, Arvattu asuakseni, Niin sun _Suomeksi_ nimitän, _Suomen_ maaksi mainittelen."

Siitä sai nimensä Suomi, Sai nimensä suomisesta, Kalevasta kansa juuren, Suuresta sukuperänsä, Mainiosta maan eläjät.

Vieläkin kevätkäköset Laulelevat laaksomailla, Yhet laaksot, yhet laulut, Yhet armahat asunnot, Ei ole yhet asujat, Yhet korvat kuulemassa -- Jo on kauankin Kaleva Ollut poissa poikinensa.

(Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)

KANSATIETEELLINEN UNELMA.

Tulin muuanna iltana elokuun lopulla, hiukan hämärissä Koitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä on talo pienen lahden pohjassa.

Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mutta eivät sentään suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, niinkuin muulloinkin, kuulumiset. Talontytär levitti keveällä kädellä heiniä lattialle, ja kohta olikin kumppanini unen sylissä. Minä vaan en nukkunut. Mieleeni johtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen nukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, vakaat ja iäti viheriöitsevät petäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; mieleeni johtui taivaansininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä iltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin.

Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Se oli vanha, noin seitsemänkymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko. Mutta se ei ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Hän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja tarinan kerääjä on?

_Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?

_Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin sanoa.

_Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan viidestä tytöstä, jotka kulkivat maata maailmaa?

_Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huviksi, kyll' on vielä yötä maataksemmekin!

Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä kädessä istuttuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä:

"Sinä tiedät, missä Altain vuoret ovat, ne, joiden kukkuloilla on raitis ja kirkas olla, ja joiden laaksoissa lounastuulet kukkasia tuudittelevat, ja joiden seuduilla on siimestä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyötyivät, jonka pintaan kumpujen oli ilo kuvastella. Sen järven rannalla oli eräs äiti lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat eivät kuulu tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: _Tja, Erma, Unus, Kri, Uometar_. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät niin, kuin ei mikään heimo enää elä. Lammen vedet olivat useammin tyynet, mutta jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään, niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla. Silloin istuutuivat sisarukset aina venheeseen, pieneen solakkaan ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppanina eräs nuorukainen, heidän veljensä metsätoveri. Mistä hän oli kotoisin, ei kukaan tietänyt. Kun ei vaan liene tullut yläisistä taivoista, niinkuin muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka nuorukainen, jonka suonissa juoksi raitista verta, jonka käsivarret, ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä säihkyi tulta, ikäänkuin revontulten kauneimmat välähdykset. Noiden tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin, ja tytöt puolestaan rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset ihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta muuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että rakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo eräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle päivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran eräänä iltana viivähtivät he niin kauan kukkakummuillansa, että äidin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja sitten kysyttyään, missä niin myöhään olivat olleet, sai hän vastaukseksi: 'tuo käki lauloi kukahteli kauneinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu nuorukainen heidän kerallansa.

"Mutta kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi kuin niiden olisi vavistava laulaessansa siitä, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna sisarukset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kun havaitsivat, että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä koko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle taivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se pilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta sanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja nousi tyttöjen mieleen. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja siimeksen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa he eivät kärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein sydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'Voi siskot, kullat, älkäämme itkekö näin! -- Mitä me sillä voitamme? -- lähtekäämme ystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla...'"

-- Lähtekäämme, lähtekäämme! sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat virren äidillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan katsoi heidän jälkeensä, kunnes viimein kokonaan katosivat. Siitä samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo aikaa, mutta ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran he olivat hyvin väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmuja, ikäänkuin verta olisivat tihuneet. Siinä sanoi Tja: "Eikö olisi parempi, sisaret, että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, tätä tienotta rakasti hän enemmän kuin muita?" Ja kun toiset sisaret sanoivat siihen suostuvansa, niin virkkoi hän taas: "Mutta ennen erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti johtuisi mielemme, ja..."

"Minkä otamme siksi merkiksi, eihän meillä ole mitään, joka siksi sopisi?"