Part 2

III

Eräänä päivänä olet tunteva ahdistuksen rinnassasi. Kirkkaalle otsallesi on nouseva pilvi. Selkeä ajatuksesi on harhaileva pimeässä labyrintissä. Jokin sinussa muistelee jotakin mennyttä, joka oli ehkä elämäsi Kaikkein Tärkein, mutta jota et uskaltanut ymmärtää.

Eräänä päivänä olet tunteva ahdistuksen rinnassasi. Ja kun ensimmäiset keltaiset lehdet putoavat ja syyskostea maa on musta ja liejuinen, muistat sinä: kerran suutelit pientä tyttöä kyynelkasteisten kuusien alla värisevin huulin — tuhat vuotta sitten.

PUNAISIA LEHTIÄ

KIRJOITTAMATON LAULU

Tahdoin kirjoittaa laulun rakkaudesta, kaikesta, mitä sen-nimellistä olin nähnyt, kuullut tai aavistanut.

Tahdoin kirjoittaa laulun rakkaudesta, mutta ystävä, joka minut tunsi, sanoi: »Sinä et sitä voi, koska et vielä ole rakastanut muita kuin itseäsi.»

— Kirjoitin lauluni. Ystäväni luki sen ja — itki.

»Tämä on totta», sanoi hän, »tällaistakin on rakkaus, eläimellistä, raakaa ja rumaa — tätä me sanomme rakkaudeksi.»

» Tämäkin on totta», sanoi hän, joka oli elänyt sen itse, »mutta tämä ei ole ihmistä varten. Etkö todellakaan löydä muuta?»

Ja minä hymyilin hänelle, sillä olin löytänyt muutakin, vaan en voinut siitä kertoa. Olin uneksinut yöllä rakkaudesta, joka oli kuin taru Eedenin ajoilta, mutta — olin unohtanut uneni.

Minä hymyilin hänelle, sillä tiesin: Olen kerran kirjoittava laulun, suloisen kuin lapsuuteni kukkaniitty, lempeän kuin kotijärveni aaltojen loiske, puhtaan kuin talven ensi lumi, toden kuin hyvä Jumala itse — Olen kerran kirjoittava laulun, parhaani, jos jälleen näen saman unen.

KAUNEIN LAULU

Kaunein lauluni syntyy, sitä sykkii sydämeni, sitä vereni kohisee. Kaunein lauluni syntyy, vaan en voinut aavistaa, että se näin raskasta on: minä näännyn siihen.

Luulin kirjoittavani kauneimman lauluni paperille, säännöllisin, selvin kirjaimin suorille riveille. Luulin saavani tuntea luomisen iloa, riemuisaa ja kohottavaa, ja olenkin kuin erämaan kasvi, jonka nesteet aurinko kuivaa, jonka ympärillä polttava hietikko leviää, kuolemaan tuomittu ennen kukintaa.

Sillä nyt tiedän:

jokaisen on _elettävä_ kaunein laulunsa todellisuudeksi, ja mitä kauniimpi on laulu, sitä raskaampi on elämän arvan lunastaminen.

ILTARUSKO

Veritas, minä tahtoisin suudella sinua, ja se suudelma olisi kuin iltarusko, joka äsken kuvastui syviin vesiin.

Virta kulki vuolaana, mustana, ylpeänä voimastaan, varmana määrästään, yksinäisenä. Valahti taivaan rannalle hehkuva iltarusko, painoi punaisen suudelman tummiin vesiin.

Ja katso! Syvyys alkoi liekehtiä lämpimänä, riemuitsevana. Niin syvälle kuin silmä kantoi alaspäin, näkyi vain iltaruskon hehkua, niin kauas kuin virta vieri, väikkyi purppurainen veriaalto, mereen asti se ulottui. Ympärillä rannat hymyilivät ja kukat nyökyttivät päätään.

Veritas, minä tahtoisin olla sinulle iltarusko, sillä sinä olet yksinäinen, voimakas ihminen, joka elät syvää elämää ja katsot hetken lapsiin alaspäin. Minä tahtoisin kuin iltarusko painaa oman vereni punaisen hehkun sinuun, niin että se ulottuisi sisimpääsi asti ja täyttäisi olemuksesi elämisen riemulla.

Veritas, minä tahtoisin suudella sinua —

KIELONKUKKIA

Herätkää, kielonkukat, avatkaa kellonne! Armas astuu ylitsenne, ja hänen silmistään säteilee lämmin aurinko. Herätkää, kielonkukat, avatkaa kellonne!

Tuoksukaa, kielonkukat, tuoksukaa kesää! Armas astuu ylitsenne, ja hänen huuliaan polttavat suudelmat, joiden aika nyt on käsissä. Tuoksukaa, kielonkukat, tuoksukaa kesää!

Kuolkaa, kielonkukat, kuolkaa ilman kaipausta! Armas astui ylitsenne ja kosketti minua huulillaan. Minun sieluni ja ruumiini tunsi hänet ja tervehti valtiastaan.

Kuolkaa, kielonkukat, kuolkaa ilman kaipausta!

SUUDELMA

Veritas, sinä suutelit minua kuin ruumiinsa verille ruoskinut hurskas Pyhää Neitsyttä: kunnioittavin, aroin huulin. Sinä suutelit minua uudelleen kuin erakko, joka luopuu maailmasta ja lähtee korpeen: alistuen. Ja minä otin suutelosi vastaan mitään ymmärtämättä, mutta tuntien kaikki kuoleman edelliset kauhut.

Veritas, silloin kävi lävitseni aavistus, ikäänkuin voisin minäkin tuntea sen Kaikkivaltiaan Voiman, josta Kirjojen Kirja sanoo: »Ei etsi omaansa, ei katkeroidu.»

Veritas — minä, minä soisin, että sinä olisit krusifiksi, jota voisin alati kantaa povellani, palvoa hartaudessa, löytää levon sielulleni antaumuksessa — ja suudella syntisin, janoisin huulin päivin ja öin —

VASTAAMATTA JÄÄNYT KYSYMYS

Miksi olet niin kalpea tänään? kysyit.

En voinut vastata, enhän tiennyt sitä itsekään; tunsin vain epämääräistä tuskaa rinnassani ja pyysin: Mene!

Ystävä: minussa kehittyy jokin, jolle en löydä nimeä, jokin sanomattoman suloinen ja surullinen, joka nostaa kyyneleet silmiini ja hymyn huulilleni, jota en soisi kenenkään arvaavan ja josta tahtoisin laulaa koko maailmalle, jokin, josta en tiedä, onko se Elämän vaiko Kuoleman lähetti.

YÖSSÄ

Yö äänetön ympärilläni, kädet viileät painaa se otsallein. Mitä tein, mitä päivän tein? kysyn kyynelin itseltäni.

Meni aurinko mailleen kauan sitten. Hyvä on. Ah, eessä sen säteitten kirkkahitten olen alaston: olen tahrannut valkean vaippani lokaan, olen pettänyt parasta itseäni, olen kieltänyt Pyhän, olen veljilleni ollut tyly, ah, ylitse käynyt oon käskyt kaikki.

Meni aurinko mailleen kauan sitten.

Yks synti mua painaa kuin kuoleman taakka: sydämeen, joka lempii mua, olen pistänyt okaan —

Miks tein, miks väärin tein? kysyn murheisna itseltäni. Ja mä katselen kylmiä tähtiä ikkunasta: kuin nuo ovat vakavat, niin oli rakkautein.

Yö tummuu ympärilläni.

LÄHTIESSÄ

Sinun käsivarsiltasi tahtoisin kerran, kun hetki on tullut, siirtyä rajan taakse.

Ruumiini on hauras kuin lasi, ja sieluni on siinä; perin heikoilla siteillä kiinni. Luulenpa, että keväinen tuulenpuuska voisi ne eroittaa toisistansa.

Kuljen täällä unissakävijän tavoin. Teen vaistomaisesti samaa kuin muutkin, mutta kotonani en ole. Olen kuullut kutsun, tosin loitolta, olen tuntenut Näkymättömän läheisyyden enkä ole enää entiseni.

Mutta sinä hetkenä, Veritas, tahtoisin levätä sylissäsi, tahtoisin haihtuvan tuokion ajan uskoa sinun rakastavan minua yli kaiken maallisen, tahtoisin, että viimeinen, minkä katoava tajuni tältä puolen rajan käsittää, olisit sinä.

KUVASTIN

Ystävät, jos luotatte minuun, niin luottakaa eheästi. Olen luotu niin, että vastaan samalla mitalla. Jos te ette ole rehellisiä, miksi vaaditte sitä minulta? Ellette te anna kokonaista, kuinka voisin minä sitä antaa? Ystäväni, ettekö jo aikaa huomanneet: heijastan teille jokaiselle vain itseänne.

EPILOGI

RESIGNAATIO

Ketä Jumala rakastaa, sen käteen hän laskee matkasauvan, se kuulee pakottavan kutsun: »Lähde maaltasi ja isäsi huoneesta sille maalle, jonka minä sinulle osoitan!»

Ketä Jumala rakastaa, sen tie vie avaraan maailmaan. Ikuinen ikävä ajaa häntä. Lepopaikkaan ei hän jäädä voi. Päämäärä odottaa häntä jossakin kaukana, jonne vain aavistus yltää.

Ketä Jumala rakastaa, sen sydän on helisevä harppu. Kaikki muuttuu siinä säveliksi, ilon kultasoinnuiksi tai surun hopeisiksi. Väliin ne soivat ilmi. Ken ymmärtää, hänen harppunsa virittyy samaan sointuun. Ken ei ymmärrä, kulkee kuurona ohi.

Ketä Jumala rakastaa, hän ei ole onnellinen eikä onneton. Suuri Tyytymys vallitsee häntä. Hän on uusi ihminen, joka entisyytensä unohtaen taivaltaa kohti lupauksen Kaanaanmaata.