Part 1

KUVASTIN

Runoja

Kirj.

KATRI SUORANTA

Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

PROLOGI

SUNNUNTAILAPSET

Me Sibylla Kaksi Rannalla Spleen Ilta merellä I, II Ikävä Väsymystä Kuolema Haudoilla Odotus Sisarelle Elämän muukalaiset

PHANTASIA

Phantasia Vanha satu Dryadi Vinetan kellot I, II Melankolia Lehmussatu

NUORET KOTKAT

Nuoret kotkat Tiellä Siipirikko Nebolla Rukous

KELTAISIA LEHTIÄ

I II III

PUNAISIA LEHTIÄ

Kirjoittamaton laulu Kaunein laulu Iltarusko Kielonkukkia Suudelma Vastaamatta jäänyt kysymys Yössä Lähtiessä Kuvastin

EPILOGI

Resignaatio

PROLOGI

Sen tunnen kyllä: oon outo uneksija päällä maan, jok' kuuntelee vain omaa kaipuutaan ja näkee ikitähdet päänsä yllä.

Sen tiedän kyllä: mun lauluni on tähdenlento vaan, mi sammuu kohta leimahdettuaan, pien' valoviiru öisen aavan yllä.

Se tunto mulle on tuska sammumaton, pohjaton: kuin tähdet korkea, ah, kaipuu on, ja onni mainen tyydyttää ei saata.

Se tieto mulle on riemu suurin, lohtu tuskassain: valona hetken välkähtää ma sain ja sitten — kohti Kaipuun pyhää maata.

SUNNUNTAILAPSET

ME

Meitä on monta, legio.

Me kuljemme ihmisten joukossa vieraina. Me sivuutamme kylminä ja umpimielisinä ne, jotka ovat valmiit rakastamaan meitä. Me janoamme niiden hellyyttä, jotka astuvat ohi meihin katsomatta.

Me liikumme yhtä keveästi rikkaiden kuin köyhien parissa. Samalla hartaudella otamme osaa iloon kuin suruunkin. Olemme murheisista murtuneimmat tai onnellisista onnellisimmat sydämemme läikynnän mukaan.

Me olemme näyttelijöitä itsetiedottomasti ja meillä on sunnuntailapsen ihana arpa: _ymmärtämyksen_ lahja.

Mikään inhimillinen ei ole meille vierasta. Me tunnemme pyhimyksen hurmion autuuden ja mustimman rikollisen sieluntuskat. Me rakastamme viattoman lapsen tavoin, vaikka sydämessämme palaa himon tuli. Me voimme alentua lokaan saakka, mutta sielumme valkea vaippa säilyy tahratonna.

Kun silmämme kohtaavat toisen silmäparin, katsoo sielu vankilansa ristikon takaa: Oletko sinä meitä? Ja toinen hymyilee vastaan: Sisareni! Ja sielut, jotka ovat valossa avautuneet toisilleen, rakastavat alati.

Meissä on monta minää. Ympäristömme tuntee vain sen, mitä sille näytämme, se ymmärtää meitä niin paljon kuin haluamme. Sielumme hymyä ei vieras löydä.

Meitä on monta, legio, ja kaikki me tunnemme toisemme.

SIBYLLA

Silmilläsi on paksu verho, sieluni, silmilläsi on verho, mutta sinä näet.

Edessäni on Katoavainen. Tartun siihen ahnaasti. Tahdon ottaa oman osani elämän pöydästä. Tahdon nauttia, kunnes kaikki on ohi, kunnes maa, joka maata on, tulee maaksi jälleen.

Silmilläsi on paksu verho, sieluni, silmilläsi on verho, mutta sinä näet: Katoavaisen takaa kuultavat Iankaikkisen iki-ihanat kasvot. Ja sinä et takerru siihen, mikä minulle käy paulaksi ja sitoo tomuun.

Oi sieluni, sinä Sibylla, ohjaatko kerran minutkin etsimään katoamatonta, iki-ihanaa lankaikkista?

KAKSI

Meitä on kaksi: sieluni ja minä.

Minä olen petollinen ja väärä, olen eläin, joka haluaa nauttia kaikesta ja kaikista.

Sieluni on puhdas ja pyhä, se on osa Isästään, se tahtoo tuottaa iloa kaikille ja kaikelle.

Sieluni on yhtä luja kuin minä olen saamaton ja veltto. Se ei suo minulle lepoa, se kiirehtii minua heräämään, se pakottaa minua pyrkimään omalle tasolleen, se tahtoo tehdä minusta ihmistä.

Sieluni, kuinka on: voiko aine muuttua hengeksi, voiko multa tulla osaksi Jumalasta?

Meitä on kaksi: sieluni ja minä.

RANNALLA

Eilen näin meren ensi kerran tänä keväänä kahleetonna. Auringonsäteet leikkivät mainingeilla, jotka verkkaan vyöryivät rantaan.

Katsoin kauas ulapalle. Halusin upottaa sieluni sineen, imeä auringon silmiini, jotta ystäväni, kun hän tulee, voisi katseestani lukea, kuinka kevään tullen kaipaan häntä ja uneksun, että sielumme ovat avarat kuin rajaton ulappa ja ajatuksemme kaareilevat Elämän yllä ylpeinä puhtaudestaan, voimakkain siiveniskuin niinkuin hohtavan valkeat lokit merellä.

SPLEEN

Olen ylielänyt Kaiken. Kaikki on turhuutta, nuoruus ja rakkaus, viattomuus ja hekuma, nauru ja kyyneleet, turhuuksien turhuutta Olen ylielänyt Kaiken, eikä sieluni löydä mistään mitään itselleen, se on yhäti tyhjä, janoinen ja nälkäinen kuin kuiva maa. Ja vaihtuu päivä ja vaihtuu yö, toinen toisensa jälkeen, ja sekin on turhuutta. Olen ylielänyt Kaiken ja nyt haluan vain päästä takaisin sinne, mistä sieluni on eksynyt tähän outoon asuntoonsa.

ILTA MERELLÄ

I

Hämärtyy. Sinipunerva huntu ulapan ylle heittäytyy. Viri merellä käy, syysaallot toisiaan ajaa. Kotirantaa ei näy. — Mun ikäväni ilman on rajaa.

Hämärtyy. Sinipunerva huntu ulapan yllä synkistyy. Tulet kaupungin nään, sadat soihdut kaukana palaa, yön hämärään sadun tenhon oudon ne valaa.

Hämärtyy. Sinipunerva huntu ulapan yllä tähdittyy. Kuu taivaalle käy, yöpilvet toisiaan ajaa. Kotirantaa ei näy. — Mun ikäväni ilman on rajaa.

II

Lyijynharmaa meri. Kone verkkaan jyskyttää. Minne katson, häämöttää lyijynharmaa meri.

Yössä laiva tumma hiljaa hipuu eteenpäin halki usvain hämäräin, aavelaiva tumma.

Valot mastoon syttyy. Meren henget nukkuvat. Kuule — huokaa vainajat — Valot mastoon syttyy.

Lyijynharmaa meri. Kone verkkaan jyskyttää. Minne katson, häämöttää lyijynharmaa meri.

IKÄVÄ

Jessica tyttö, nuoruuteni toveri, sinä ja minä, me tunnemme Ikävän.

Mitä on Ikävä? kysyvät. Ne eivät sitä tajua. Me sen tunnemme.

On yö. Lepäät vuoteellasi. Silmäsi painuvat umpeen. Mutta et nuku.

Et voi nukkua, sillä sydämesi lyö kuin hengenhädässä. Sinusta tuntuu, että se ponnahtaa pois rinnastasi, ja sinä painat lujasti molemmin käsin ruumistasi pysyäksesi koossa. Sydämesi lyö ja lyö kuin kuumeessa.

Vähitellen ruumis vaatii osansa — sinä nukut.

Aamulla heräät uutena ihmisenä. Naurahdat yölliselle tuskallesi: »lienen hieman hermostunut»

Jessica tyttö, sinä tiedät tämän: se on Ikävä. Sielusi liikuttelee siipiään, mutta ei pääse lentoon — eikä tiedä, minne menisi.

Mitä on Ikävä? kysyvät. Ne eivät sitä tajua. Me sen tunnemme.

VÄSYMYSTÄ

Olen saanut kannettavakseni raskaan, raskaan taakan. Sen nimi on: eläminen.

Tuijotan tylsänä ulos akkunasta. Näen kapeat kadut ja matalat rakennukset. Harmaa taivas kaareutuu kaiken yllä. Liekö se harmaa, vai oma alakuloisuuteniko saa sen siltä näyttämään? En tiedä, olen niin väsynyt.

Miksikä ei joku toinen syntynyt minun edestäni, joku, jolle elämän taakka ei olisi näin raskas? Joku, jolla olisi ollut voimia pää pystyssä kulkea koleikkoa, joku, jonka sydän olisi ollut kevyt ja nuori.

Minulla ei ole koskaan ollut nuoruutta. Kerran olin lapsi — mikä olen nyt? Vanhus, joka katselee maailman menoa kylliksi eläneen selvenneillä silmillä. Kesästä lienee jo kulunut tuhat vuotta —

Elämä on raskas taakka. Kuka nostaa sen väsyneiltä hartioilta?

KUOLEMA

En ole sitä nähnyt, mutta olen tuntenut sen kosketuksen.

Olin kerran kadottamaisillani itseni. Silloin tarttui näkymätön käsi käteeni. Se ei ollut kylmä ja kammottava, vaan viileä ja levollinen ja järkähtämättömän luja, ja sen valtimo löi omani tahtiin. Se puristi sormiani, ja läpi olemukseni liikkui toinen Tahto: »Minun sinä olet», sanoi se, »mutta aikasi ei ole vielä tullut.»

Minut valtasi polttava halu heittäytyä tuon tuntemattoman syliin, ja kauhistuttava tietoisuus siitä, että kun hän ottaa minut, en silleen pääse irti. Sillä minä tunsin, että tämä oli Kuolema.

En ole sitä nähnyt, mutta olen tuntenut sen kosketuksen, jota sieluni vapauttajanaan odottaa ja minä itse kammoan.

HAUDOILLA

Näen ikkunastani hautausmaan ja mietin: siellä, siellä myös mun on matkani pää.

Kuten nyt unohdettujen hautojen päällä humisevat koivut tuuhealatvat — ja kasvavat rikkaruohot, kuten nyt unohdettujen hautojen päälle auringon säteet kultana lankee ja varisevat valkeat ruusut, niin myöskin on kerran: minä mustassa mullassa lepään. Joku toinen ikkunastani katsoo ja omaa määräänsä miettii.

Oi jalkani, maista polkuas keveästi astu: se kulkee hautojen päällä. Kädet, kukkihin koskekaa hiljaa: ne kasvavat hautojen päällä. Puhe, lempeenä kaikuos huuliltain: sinut kuullaan hautojen päällä.

Oi etten kellekään tuottaisi tuskaa hautojen päällä —

ODOTUS

Kuinka pitkä saattaakaan olla talvinen päivä!

Valtavana vuona polttaa ikävä veressäni. Se on myrkky, joka tunkeutuu läpi olemuksen ja vaikuttaa huumaavasti ja turmelevasti, suloinen myrkky, joka saa ihmisen kärsimään ja tuntemaan — taiteellista nautintoa siitä.

Kuljin kuvastimen ohi ja katsahdin siihen. Seisahduin tarkastamaan omaa peilikuvaani: kuinka tuttu ja outo sentään! Lapsi, mistä sait mustat renkaat silmiesi ympärille, sinä, joka nukut yksin valkeassa vuoteessasi? Nainen, mistä sait viattomuuden hymyn, sinä, joka kauan sitten hukkasit lapsenkenkäsi? Ihminen, mikä janoon nääntyvä eläin katsoo minua laajenneista silmäteristäsi?

Kuinka tuttu ja outo sentään olet omalle itsellesi! Heräät työhön ja tyhjyyteen, nukut yöhön ja — tyhjyyteen, ja ikäväsi poltto on sama yön ja päivän tyhjyydessä.

Kuinka pitkä saattaakaan olla talvinen päivä — odottavan päivä!

SISARELLE

Sulamith, sisareni vuosituhansien takaa, sinä, joka etsit ystävääsi, etkä häntä löytänyt, Sulamith, sisareni, näinkö olit sinäkin ahdistettu? Näinkö raastoi epätietoisuus sydäntäsi?

Sulamith sisareni, ystäväsi rakasti sinua ja — lähti pois. Sinä kävelit kaduilla ja turuilla. » Häntä, jota sieluni rakastaa, oletteko häntä nähneet?»

Sisareni, oudot miehet nauroivat sinua, vartijat kummastelivat, oi Sulamith — minä pelkään noita ilkkuvia silmiä, vapisen katseiden edessä, jotka sinuun kohdistuivat.

— — —

Oi Sulamith, meitä on tuhansia sisariasi vuosituhansien takana, kulkemassa samoja polkuja, joita sinun hento jalkasi muinoin astui, kolkuttamassa ovilla, jotka ovat sulkeutuneet.

Sulamith, sisaremme, rukoile meidän puolestamme: että Kuningas veisi meidätkin majoihinsa, että rakkaus lepäisi lippuna ylitsemme, että meillekin koittaisi kevät.

ELÄMÄN MUUKALAISET

Voi meitä, me elämän muukalaiset! Silmät meillä on, emmekä näe, korvat meillä on, emmekä kuule, äly meillä on, emmekä tajua ympäristöämme.

Suopea ja hyväntahtoinen on kohtalo. Avoimin käsin se tuhlaa lahjojaan niille, jotka osaavat ottaa. Rakkaus tulee luoksesi, se kutsuu onnellisten juhlaan. Kultavaunuissa, korskuvat orhit edessä he ajavat luotasi pois. Sinä et noussut mukaan.

Voi meitä, me elämän muukalaiset! Me kuuntelemme vain Itseämme. Me näemme loputtoman jonon levottomia Sieluja vaeltamassa erämaassa. Me tahdomme tajuta vain oman Sielumme tuosta joukosta.

Voi meitä, me elämän muukalaiset, ellemme Sieluamme löydä! Etsiä meidän täytyy iankaikkisesta iankaikkiseen, hapuilla meidän täytyy äänettömässä pimeydessä, aina yksin — vaikka miljoonilla on sama taival. Me riudumme vähitellen, emmekä kuole; me palamme loppuun, mutta vaelluksemme jatkuu; etsintä tappaa meidät, eikä kuitenkaan voi vapauttaa olemisen tuskasta.

Voi meitä, joilla tietoisesti on Sielu!

PHANTASIA

PHANTASIA

Hän kulkee keijuisaskelin, hän vilkuttaa, hän hymyää, yö-silmin tummin, kiehtovin sua matkaan kiirehtää.

Hän vaiti viittaa sormellaan. Et jäädä voi, sa mukaan käyt pois, ohi tutun, vihreen Maan. Saat silmiis oudot näyt.

Näät luomisihmeen sisimpään: sun oma sielus auki on, se on kuin lapsi syntyissään, niin puhdas, tahraton.

Muu ympäriltäs katoaa: tää tärkein on, sen tiedät nyt. Ongelma elon ratkeaa: oot itses löytänyt.

Vain hetkinen, sa havaitset kuin sumuun kaiken haihtuvan — pois, kauas keijuisaskelet jo käy Phantasian.

Hän kulkee kautta maailman, hän viivähtää, hän hymyää ja näyttää Toden ainoan — vaan luokses ei hän jää.

VANHA SATU

»Oli kerran kyttyräselkä prinsessa —» Näin alkoi lapsuuteni surullisin satu. Lienet kuullut sen kauan sitten, Jessica?

Näin edessäni soikeat enkelikasvot, siniset silmät ja kultatukan — ja ruman, ruman kyttyrän.

Kuningas ja kuningatar säälivät poloistaan. Hän sai katsella itseään vain pikkuruisesta peilistä, ja hän näki vain kauneutensa.

Siniset silmät keksivät kerran prinssin, niin nuoren ja uljaan, ah! Siniset silmät tähtinä tuikkivat, enkelikasvoille nousi vieno punerrus ja kultatukka aurinkona paistoi.

Mutta prinssi, hän näki vain ruman kyttyräselkä prinsessan, nauroi — ja meni tiehensä.

Jessica, sattuuko tämä vanha satu sinuun? Eikö liene joskus Joku, jonka olisi pitänyt pysähtyä, kulkenut outona ohitsesi?

Jessica, sattuuko tämä vanha satu sinuun? Eikö liene jokaisella meistä oma kyttyrämme, jonka huomaa juuri hän, jonka tulisi katsoa vain sielumme enkelisilmiin?

DRYADI

Kaukana, kaukana seetripuu tummaan virtahan kuvastuu.

Käy rannalla huntujen huiske, helisee ilo, hilpeä kuiske, nyt kukkaskeijuset karkeloi. Vedenneitoset nousevat mukaan, pois piiristä ei jää kukaan, kun Ahdin kantele tanssiin soi.

* * *

Verkkaan, verkkahan seetripuu kuulee, herää ja — avautuu.

On kuin säihkyisi tummat silmät lehvien alta, on kuin neitonen astuisi esiin, hento kuin kukka, kuin haihtuva auer, katsoisi syviin vesiin.

Ahdin kantele soi ja soi, viita ja ranta unelmoi, keijujen karkelo käy yli vehreän maan.

Silmät tummat, syvät, kyynelkosteat virran kalvoon haavein katsovat, huulet armaat hiljaa kuiskaavat:

Vierii vuodet, vierii vuosisadat, puuni vankina ma yhä oon, juuret sen käy aina syvemmälle, latvus kohoo ylös aurinkoon.

Rakas on se mulle, elämäni on se, kun se kuolee, kuolen itsekin, haihdun, kastehelmi, aamun heloon, niin on elon määrä dryadin.

Tiedän tään ja sentään tahdon, pyydän: tule, turma, tuho puulle tuo! Kahleet multa katkee, irti pääsen kaikkeuteen, Kaivattuni luo.

Virralla kerran venho kiikkui, Ihmisen. Lapsi purjeessaan. Kuohahti aalto — hän oli poissa — Missä mä kaivatun kohdata saan?

Ihmiset toinen toisensa jälkeen syntyvät, kuolevat. Miksikä, oi? Mistä he tulivat? Minne he menevät? Luonto ei mulle vastata voi.

Virralla kerran venho kiikkui, Ihmisen sieluhun katsoa sain. Hän oli poissa — polttava kaipuu, etsinnän pakko jäi mulle vain.

* * *

Ahdin kantele vaikenee. Keijuiskarkelon huiskavat hunnut viidakon varjoon, lehtojen kätköön, aaltojen helmaan pakenee.

— Verkkaan, verkkahan astuu neito lehvien alle, tummat silmät kuin uni häipyvät, haihtuvat.

Kultainen viiru piirtyvi aamun taivahalle.

* * *

Kaukana, kaukana seetripuu päivän nousuhun havahtuu.

VINETAN KELLOT

I

Pium, paum, pium, paum —

Kuuletko? Allamme meressä kellot soivat kuolleen kaupungin. Kerran aamulla kauan, kauan sitten uppos se aaltoihin.

Pium, paum, pium, paum -—

Syvällä, syvällä sinisen ulapan alla Vinetan kellot lyö, malmiset kellot ylitse hautain, joita ympäröi äänetön yö.

Pium, paum, pium, paum -—

II

Mun sydämeni, ystävä, lie meri äärtä vailla, et sinä enkä minä rantaa nähdä voi, ja syvyydessä uponneitten kirkonkelloin lailla, ah, vanhat laulut malmisoinnun soi.

Ah, ystäväni, kuuletko? Noin synnyinkellot soittaa, hopeisin äänin riemuviestin julki tuo. Laps kasvaa, varttuu, ihanimman elon arvan voittaa, ja kultakielin helkkyy sävelvuo.

Ah, ystäväni, kuuletko? Käy äänet hautakelloin kuin musta joutsenparvi soiluis yli veen, ja raskaat laineet vaahtoisina kuohuten ja velloin löis rantakiviin, raukeis hiljalleen.

Mun sydämeni, ystävä, lie meri äärtä vailla, et sinä enkä minä rantaa nähdä voi, ja syvyydessä uponneitten kirkonkelloin lailla, ah, vanhat laulut malmisoinnun soi.

MELANKOLIA

Sano, mistä mun luokseni löydät tien, Alakuloisuus, sisarein? Sinä hiivit vierellein, sinä seuraat mua, jos missä mä lien.

Oli äsken niin riemukas mieleni mun, valonvälkkeessä mailman näin, elon kaunihin edessäin — mua hiljaa kosketti kätesi sun.

Oli niinkuin murheiset säveleet olis helisseet korvissain: »Elon onni on harhaa vain» — Sain silmiini kuumat kyyneleet.

Sano, miksi mun luokseni etsit tien, Alakuloisuus, sisarein? Sinä hiivit vierellein, sinä seuraat mua, jos missä mä lien.

LEHMUSSATU

Sinä muistatko vanhaa puutarhaa, missä lumottu prinsessa vaeltaa? Tule, etsimme sen! Yli korkean muurin niinipuu satavuotisin oksin kaareutuu. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.

Kas, nuorin prinsessa Unten Maan hän sadusta satuun haaveissaan eli leikkien. Niin kerran keskellä karkelon Tosi tielleen sai — satu lopussa on. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.

Kuin kastehen aurinko haihduttaa, unet prinsessan sielusta karkoittaa valo totuuden. Hän herää ja outona itselleen ja muille hän pyrkii selvyyteen. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.

Sukupolvet syntyy ja harmaantuu, ja linna ja puutarha sammaltuu, jää unheesen. Tuhatvuotias varmaan prinsessa lie, ohi portin on kulkenut kaikkien tie. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.

— — —

Käsivarsiin kätken polttavan pään, kuin unessa Ihmisen ongelman nään ja arvaan sen: kukin meistä sisinnä sielussaan on etsivä lapsonen Unten Maan. Suku ihmisten ohi varjoina käy läpi vuosien.

Sinä muistatko vanhaa puutarhaa, missä lumottu prinsessa vaeltaa? Ah, löysimme sen: sydän jokainen, joka rakkauteen ja hyvään uskoo ja kauneuteen ja ikuisen sai synnyinlahjaksi Kaipauksen,

jok' ei sammua voi, ei raueta saa. Vuosmiljoonat etsien hän vaeltaa kunis kerran, oi, käsi voimakas portit auki lyö, toden-etsijän päättyy pitkä yö ja koittaa koi. Avaruuksien harput riemua soi.

Joka ihminen lumottu puutarha on, paras hänessä pyrkii valohon — hän kätkee sen. Yli hautojen pian niinipuu satavuotisin oksin kaareutuu. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.

NUORET KOTKAT

NUORET KOTKAT

Me nostamme näin, ah, katseemme kirkasta, ihanaa Päivää päin. Ovat siipemme heikot ja hennot, ne vielä ei kannata meitä, toki mielemme kauas, kauas jo kulkevi outoja teitä. Ja me aavistamme, sen veremme sanoo: on kerran eessämme kotkan-lennot.

Me nostamme näin maan tomusta sielumme ihanaa Päivää päin. Jo tunnemme: siipemme nuoret ovat voimakkaat, ne kantaa voi äärettömyyksihin loitos, päin etäistä unelma-rantaa. Ja me aavistamme, sen veremme sanoo: on kotkain määränä korkeimmat vuoret.

Me nousemme näin, ah, lennossa ylitse seutujen kimmeltäväin. Maa aamussa allamme hohtaa, se enää ei kahlitse meitä. Yhä kauemma siipemme kantaa, yhä ylemmä aurinko-teitä. Ja me aavistamme, sen veremme sanoo: ylös, ain ylöspäin, kunnes kuolema kohtaa.

TIELLÄ

Kätes hetkeksi mulle suo: päämääräni selvänä on. Mua viittoo suuri Tuntematon. Jo huominen lähdön tuo.

Hyvä luon' olis armahan, syli turvaisa lemmen sois, ja huolien varjotkin viihtäis pois kajo lieden rattoisan.

Sydän tahtoisi viivähtää: tie pitkä ja vaikea on, se johtavi suoraan aurinkohon ja se sielua peljättää.

Sydän tahtoisi viivähtää, vaan pakko on luotasi pois, on kuin joku kello kutsuen sois, se matkahan kiirehtää.

Kätes, ystävä, hetkeksi suo: tie pitkä ja vaikea on. Vaan suunta on suoraan aurinkohon — ja huominen lähdön tuo.

SIIPIRIKKO

Jo lentoon ovat toiset lähteneet. Se suurin, surullisin silmin yksinänsä on pesään jäänyt kera ikävänsä, vain vaivoin liikkuu siivet katkenneet.

— Mun mieleni, ah, kauas täältä ois! Miks siivet eivät kanna niinkuin muiden? Mua kutsuu kesä, tuulet, humu puiden — Mun täytyy, täytyy päästä täältä pois!

Jo toiset liitää teillä tuulien, ylitse maiden, ulapoiden aavain — mun ikäväni syvemmäksi saa vain, kun vähenevät voimat siipien.

Ei ruumistain ne nosta lentohon, mut sieluni on nuori, terve, vapaa, se maasta kohoo, esteitä ei tapaa, se kenties määrän saavuttava on. —

Jo lentoon ovat toiset lähteneet. Voi sitä, joka yksin pesähänsä jäi voimatonna kera ikävänsä, voi sitä, jolt' on siivet katkenneet.

NEBOLLA

Ken Nebolla kerran seissyt on ja nähnyt Luvatun Maan, siit alkaen on kulkiain ja vieras päällä maan.

Ken Nebolla kerran seissyt on, hän on nähnyt kohtalon, joka suuri on, joka kaunein on ja — saavuttamaton.

RUKOUS

Suutele minua, Aurinko!

Olen ihmisten rakentamissa kaupungeissa unohtanut sinut, isäni. Olen kääntänyt selkäni sisar Vedelle, veljeni Tuuli on minua peloittanut rajuudellaan, sisartani Ilmaa olen epäillyt, ja kauan sitten jo halveksin emoani Maata.

Suutele minua, Aurinko! Pakoita veri, viileä, sairas veri suonissani virtaamaan lämpimänä ja nopeasti. Opeta minut tuntemaan sisareni ja veljeni, ja ah, isä Aurinko, saata minut jälleen rakastamaan maata, joka helmastaan on minut kutsunut esiin, joka myös on minut takaisin omakseen ottava.

Olen ihmisten rakentamissa kaupungeissa unohtanut omani, siksi suutele minua kauan, Aurinko!

KELTAISIA LEHTIÄ

KELTAISIA LEHTIÄ

I

Eivätkö olekin keltaiset lehdet ihania, ystäväni? Ne kertovat, että niin paljon on ohi, että laululinnut pakenivat kylmää, että kirjavat kukat pudottivat terälehtensä, että elonkorjuun aikakin on jo mennyt, ja ensimmäinen rakkaus on sammunut.

Katselen syksyistä maisemaa ja näen sen kehystäminä ystävän kasvot, joita hämärä verhoaa, niin että eroitan vain silmät, tummat ja surulliset ja rauhalliset kuin yö, joka synnyttää kaipauksen ikuiseen lepoon.

Ystävä, kesän aika on mennyt. Hetki on tullut muuttolinnuille lähteä ja kellastuneille lehdille pudota ja muuttua maaksi ravitsemaan uutta elämää. Siinä ei ole mitään murehdittavaa, siksi ne pukeutuvatkin loistaviin väreihin ja hymyilevät syksyn kalsealle auringolle tuulen temmatessa ne kuolettavaan syleilyynsä. Siinä ei ole mitään murehdittavaa, sillä maan päällä on kaikella aikansa, aika syntyä ja aika kuolla.

Katson syksyistä maisemaa ja näen vain ystävän silmät, surulliset ja syvät kuin yö —

II

Ystävä, tulin luoksesi lahjoineni, maljoistani kallisarvoisin kädessäni helmeilevää viiniä täynnä. Ojensin sen sinulle juodaksesi. Sinä katsoit siihen viisaine silminesi ja työnsit sen pois.

Ystävä, tulin luoksesi lahjoineni. Ojensin sinulle kaiken, mitä minulla oli. Suo anteeksi, ettei lahjani kelvannut sinulle.

Olin vaeltanut pitkän matkan enkä ymmärtänyt peittää maljaa viitallani. Pölyä oli kohonnut siihen, sade oli ryvettänyt pinnan kiillon ja tuuli oli lennättänyt kellastuneita lehtiä viiniin. Siksi sinä katsoit lahjaani viisaine silminesi ja työnsit sen pois.

Suo anteeksi, ettei parhaani ollut sinun arvoisesi, mutta minulla ei ollut muuta.