Part 8

»En voi olla niissä läsnä: olen kovin pahoillani, mutta...»

»Niin, ne rasittaisivat teitä liiaksi... He tulevat pian sanomaan hyvästi isoäidille.»

»Se on kauniisti tehty.»

»Ei häistä tule mitään erikoista», sanoi Ottilie. »He ovat niin järkeviä. Ei niistä tule yhtään mitään, ei minkäänlaista juhlallisuutta. He eivät halua kirkollista vihkimistä.»

»Niin, se on nyt heidän päähänpistonsa», sanoi vanha mies välinpitämättömällä äänellä. »Minä en ymmärrä tuota, ettei 'tahdota kirkollista vihkimistä'; mutta he tietävät kai itse, mitä tekevät.»

»Ellyllä ei ole edes hääpukua; se on minusta niin typerää... Elly on todellakin _hyvin_ vakava ollakseen niin nuori tyttö. En tahtoisi sillä tavalla mennä naimisiin, varsinkaan ensi kertaa. Mutta toisaalta, mitä hyötyä on kaikesta tuosta touhusta, niinkuin Lot sanoo? Sukulaiset ja ystävät eivät todellakaan pidä sillä väliä. Ja se maksaa vain.»

»Elly olisi voinut saada mitä ikänä hän vain olisi halunnut», sanoi vanha herra. »Päivälliset, tanssiaiset tai mitä muuta tahansa... Mutta hän kieltäytyi.»

»Niin, he ovat molemmat yhtä mieltä.»

»Ne ovat nyt heidän päähänpistojaan,» sanoi vanha mies välinpitämättömästi.

»Herra Takma...» sanoi Ottilie epäröiden.

»Niin, lapseni?»

»Tahtoisin kysyä teiltä jotain, vaan en uskalla...»

»Mitä sinä pelkäät, lapsi? Tarvitsetko jotakin?»

»En, en suorastaan, mutta...»

»Mutta mitä, lapsi?... Rahaako?»

Ottilie huokasi raskaasti.

»Minusta on niin kauheaa pyytää teiltä!... Olen hirveä... Mutta älkää sanoko koskaan Lot'lle, että pyydän joskus teiltä... Mutta, nähkääs, tahdon puhua teille suoraan, lähetin hiukan rahaa Hughille; ja nyt... ja nyt minä olen itse ilman... Jollette aina olisi ollut niin sanomattoman ystävällinen minulle, niin en koskaan uskaltaisi pyytää teiltä. Mutta te olette aina hemmotellut minua, niinkuin tiedätte... Niin, kyllä te sen tiedätte: minulla on aina ollut lämmin soppi teidän sydämessänne... Ja jollei teistä ole hirveää, että pyydän teiltä ja jos te voisitte... antaa minulle...»

»Paljonko tarvitset, lapseni?»

Ottilie vilkasi ovelle, nähdäkseen kuunteliko joku:

»Vain kolmesataa guldenia...»

»Tietysti, lapseni, tietysti. Tule luokseni huomenna, huomenna illalla... häitten jälkeen... Ja kun tarvitset jotakin, niin pyydä vain minulta. Pyydä vain huoleti... Voit pyytää milloin ikänä vain haluat...»

»Te olette niin hyvä minulle!...»

»Minä olen aina pitänyt sinusta niin paljon... siksi että pidän niin paljon äidistäsi... Pyydä sinä vain minulta, lapseni... pyydä aina kun mielesi tekee, mutta... ole järkevä... älä tee...»

»Mitä minun ei pidä tehdä, herra Takma?»

Vanhuksen puhe muuttui äkkiä epäselväksi:

»Älä tee... älä tee mitään ajattelematonta...»

»Mitä te tarkoitatte?...»

»Kuusikymmentä vuotta... kuusikymmentä vuotta sitten...»

Hän alkoi mutista; ja Ottilie näki hänen vaipuvan uneen istualtaan, kädet nojautuneina norsunluupäistä keppiä vasten.

Ottilie pelästyi ja hiipien varovaisesti ovelle, hän avasi sen ja huusi:

»Anna... Anna...»

»Mitä, rouva?»

»Tulkaa tänne... Katsokaahan... Herra Takma on nukahtanut... Parasta, että olemme hänen luonaan, kunnes hän herää, eikö totta?»

»Voi raukkaa!» sanoi palvelijatar säälivästi.

»Ei suinkaan hän ole...?» kysyi Ottilie pelästyneen lapsen äänellä.

Mutta Anna pudisti vakuuttavasti päätään. Vanha mies nukkui edelleen jäykkänä ja suorana tuolissaan, kädet nojautuneina keppiin.

Molemmat naiset istuivat ja odottivat.

KYMMENES LUKU.

Kello soi: ja Ottilie kuiskasi:

»Luuletteko, että herra Lot ja neiti Elly tulevat?...»

»Ei», sanoi Anna katsoen ulos ikkunasta. »Herra Harold tulee.»

Ja hän läksi ulko-ovelle. Ottilie tuli eteiseen veljeään vastaan.

»Mitä kuuluu, Ottilie?» sanoi Harold Dercksz. »Eikö ketään ole äidin luona?»

»Ei. Tapasin herra Takman oven ulkopuolella. Katsohan, hän on nukahtanut. Minä odotan täällä kunnes hän herää.»

»Sitten minä menen sillä välin äidin luo.»

»Sinä näytät huonolta, Harold.»

»Niin. En ole hyvissä voimissa. Minulla on tuskia...»

»Missä?»

»Joka paikassa. Sydämessä, maksassa: kaikki on pahasti... Huomenna on siis suuri päivä, Ottilie?»

»Niin», sanoi Ottilie surullisena, »huomenna... He ovat niin välinpitämättömiä. Ei mitään juhlaa eikä kirkollista vihkimistä.»

»Lot pyysi minua todistajakseen.»

»Niin, sinä ja Steyn ja tohtori Roelofsz ja d'Herbourg Ellyn puolelta... Anton kieltäytyi...»

»Niin, Anton ei välitä sellaisesta.»

Hän astui hitaasti portaita ylös ja avasi oven. Seuranainen istui yhdessä vanhan naisen kanssa ja luki jotakin sanomalehdestä yksitoikkoisella äänellä. Hän nousi ylös tuoliltaan:

»Täällä on herra Harold, rouva.»

Hän poistui huoneesta; ja poika kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä sirosti otsalle. Koska oli pimeä, niin vanhan naisen porsliinimaisia kasvoja töin tuskin saattoi erottaa ikkunaverhojen ja uudinten punertavassa hämärässä. Hän istui tuolillaan väljän pukunsa villalaskosten ympäröimänä, suoraselkäisenä kuin valtaistuimella; ja hänen laihat sormensa mustissa puolisormikkaissaan vapisivat hänen sylissään kuin hienot puikot. Äiti ja poika vaihtoivat keskenään muutamia harvoja sanoja, Harold Dercksz istuen vanhan rouvan vieressä, sillä ei kukaan koskaan käynyt istumaan ikkunan alla olevalle tuolille, joka oli varattu erikoisesti herra Takmalle: he puhuivat terveydestä ja ilmasta ja Ellyn ja Lot'n häistä seuraavana päivänä. Joskus tuskallinen ilme levisi Haroldin pergamentinkeltaisille kasvoille; hänen suunsa värähteli kuin kouristuksesta. Ja puhuessaan Lot'sta ja terveydestä ja ilmasta hän näki — niinkuin hän aina näki istuessaan täällä äitiä vastapäätä — Sen kulkevan silmiensä ohitse laahaten aavemaisia varjojaan tietä myöten kuivuneiden, rapisevien lehtien yli: Sen, mikä kulki niin hitaasti, että se tarvitsi vuosia päästäkseen askeleenkin eteenpäin, niin että hänestä lopulta tuntui, kuin se ei lainkaan olisi liikkunut, vaan että hän aina näkisi sen edessään, tuon koko elämän kestävän, tietä pitkin kulkevan saaton. Jutellessaan siinä terveydestä ja ilmasta ja Lot'sta, hän näki — niinkuin hän alituisesti näki istuessaan äitiä vastapäätä — tuon yhden ja saman, tuon hirvittävän tapauksen, Sen, mikä oli tapahtunut tuona rankkasateisena yönä yksinäisessä kesähuvilassa Tegalissa; ja hän kuuli hiljaisia ääniä: baboen kuiskavan äänen; Takman hermostuneen, vihaisen, kauhistuneen äänen; äitinsä nyyhkyttävän epätoivoisen äänen; ja näki itsensä kolmentoistavuotiaana poikana. Hän tiesi, että hän oli nähnyt ja kuullut. Hän yksin oli kuullut ja nähnyt. Koko elämänsä ajan — ja hän oli nyt vanha ja sairas mies — hän oli nähnyt Sen hitaasti liikkuvan silmiensä edessä; toiset eivät olleet nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, eivät tienneet mitään... Eivätkö he tosiaankaan tienneet, eivätkö he olleet nähneet eikä kuulleet mitään? Usein hän kysyi sitä itseltään. Roelofsz oli varmaankin nähnyt haavan. Ja Roelofsz ei ollut koskaan puhunut mitään haavasta; päin vastoin hän oli kieltänyt, ettei sellaista ollut... Huhuja oli ollut liikkeellä, hämäriä huhuja naisesta, tikarinpistosta, verijäljistä: miten paljon huhuja olikaan ollut liikkeellä! Hänen isänsä oli hukkunut jokeen eräänä tukehduttavan kuumana yönä, jolloin hän oli lähtenyt puutarhaan hengittämään raitista ilmaa ja rankkasade oli yllättänyt hänet... Tuo tapahtuma, tuo hirveä tapahtuma kulki hiljalleen eteenpäin, askel askeleelta, katsoen häneen jäykin silmin. Miksikä he elivät kaikki niin vanhoiksi ja miksi Se katosi niin hitaasti?... _Hän tiesi_; hän oli tiennyt enemmänkin... huhujen johdosta, jotka olivat tulleet hänen korviinsa; sen johdosta mitä hän vaistomaisesti oli arvannut myöhempinä vuosina, kun hän ei ollut enää mikään lapsi: hänen isänsä oli kuullut ääniä ääniä vaimonsa huoneesta... Takman äänen, talon hyvän ystävän... Hänessä heräsi epäilyksiä: oliko hän oikeassa? Oliko se Takma? Takma se oli... Takma hänen vaimonsa huoneessa... Hän oli suuttunut. Tullut mustasukkaiseksi; hän näki punaista silmissään; hänen kätensä etsi asetta... Ei muuta asetta kuin tikari, kaunis koristettu tikari, lahja, jonka isä vasta edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä... Hän hiipii vaimonsa huoneeseen... Tuolla ... tuolla... hän kuulee heidän äänensä... He nauravat, he nauravat hiljaa... Hän heittäytyy ovea vasten; bambusalpa antaa myöten; hän hyökkää sisään... Kaksi miestä silmästä silmään naisen vuoksi... He taistelevat intohimoisesti kuin ihmiskunnan alkuaikoina... Takma on riistänyt tikarin Haroldin isältä... He eivät ole enää ihmisiä, ei miehiä, vaan koiras-eläimiä, jotka tappelevat naaraasta... Heidän punaiset aivonsa ja punaiset silmänsä eivät, näe muuta kuin omaa intohimoaan ja mustasukkaisuuttaan ja vihaansa... Hänen isänsä on kuolettavasti haavoittunut!... Mutta äitiään ei Harold Dercksz näe siinä lainkaan: hän ei näe häntä, hän ei tiedä, mitä hän tekee, millä tavalla hän käyttäytyi sinä aikana, kun nuo kaksi eläimellistä miestä tappelivat keskenään... Hän ei näe, mitä naaras teki: se ei koskaan selvinnyt hänen mielikuvittelussaan, niin usein kuin hän näkikin tuon tapahtuman liikkuvan ohitseen, joka kerta kun hän, vuosikausien kuluessa, aina uudestaan ja uudestaan istui äitinsä vieressä jutellen hänen kanssaan terveydestä ja ilmasta. Ja tänään tuo vaikutelma on kaikkea muuta voimakkaampi; ja hän kysyy vanhalta naiselta:

»Lukiko seuranainen sinulle sanomalehteä?»

»Luki.»

»Lukeeko hän hyvin?»

»Lukee kylläkin. Joskus vain hänen on vaikea valita mitä lukea.»

»Politiikka ei huvita sinua?»

»Sota kylläkin: se on hirveää, tuo ihmishenkien hukka.»

»Se on murhaa... suuressa asteikossa...»

»Niin, murhaa se on...»

»Lukeeko hän sinulle nurkkanovellia?»

»Ei, ei; minä en välitä siitä.»

»En minäkään.»

»Me olemme liian vanhat sellaiseen.»

»Niin, meillä vanhoilla ihmisillä on omat romaanimme...»

»Niin... Rauhallinen elämä on parasta...»

»Sinulla ei siis ole syytä syyttää itseäsi mistään...»

Harold Dercksz huomaa laihojen, läpikuultavien sormien vapisevan. _Onko_ äidillä syytä syyttää itseään muusta kuin uskottomuudesta sitä miestä kohtaan, joka oli hänen aviopuolisonsa? Hän ei ole koskaan itse sitä nähnyt; ja kuitenkin Se aina ja alituisesti laahaa aavemaisia huntujaan kahisevien lehtien yli...

»Eikö hän lukenut tuosta murhasta?»

»Mistä murhasta?»

»Englannissa, naisesta, joka...»

»Ei, ei, hän ei koskaan lue minulle sellaisia asioita...» Äidin sanat kuuluivat miltei rukoukselta... Miten vanha hän on, miten vanha!... Hampaaton suu vapisee ja mutisee, sormet vavahtelevat kiihkeästi. Harold Dercksz tuntee syvää sääliä, hän, poika, joka tietää ja epäilee sitä, mitä hänen ei pitäisi tietää, siksi että hän tuntee äitinsä sielun, hänen tylsistyneen ja tunteettoman sielunsa, joka odottaa ruumiin kuolemaa, mutta joka kerran oli intohimoinen, kiihkeä, rakkautta uhkuva, kreolilais-sielu, joka saattoi hetkeksi unohtaa koko maailman ja itse elämän yhden ainoan hekuman... ja ehkä myös vihan hetken vuoksi! Harold Dercksz tietää, että äiti vihasi hänen isäänsä aluksi ihailtuaan häntä; että hän vihasi häntä siksi, että hänen intohimonsa häntä kohtaan oli palanut tuhaksi... Kaikki tuo oli selvinnyt hänelle vähitellen, vuosi vuodelta, kun hän ei enää ollut lapsi, vaan oli varttunut mieheksi ja ymmärsi ja muisteli entisiä aikoja ja yhdisti yhteen sen, minkä hän oli käsittänyt... Hän epäilee siksi, että hän tuntee äitinsä sielun. Mutta miten tylsistynyt tuo sielu nyt on; ja miten vanha hän on, miten vanha! Säälintunne pehmittää Harold Dercksz'in omaa sielua, vanha, vanha on sekin ja surullinen kaiken sen johdosta, mikä maailmassa on tapahtunut... surullinen äitinsä vuoksi... itsensä vuoksi, sillä hänkin on nyt vanha... Miten vanha äiti onkaan, miten vanha!... Sh, oi, sh: antaa hänen tulla vielä hiukkasta vanhemmaksi; sitten kaikki on ohitse ja Se on kadonnut! Aavemaisen hunnun viimeinen laskos on silloin kadonnut; viimeinen lehti tällä loppumattomalla, loppumattomalla tiellä on viimeisen kerran kahissut; ja vaikka huhu liitelikin kerran hämäränä ja valittaen puiden varjossa, niin ei se koskaan tullut äänekkääksi eikä syyttäväksi, eikä noiden puiden siimeksestä koskaan kukaan astunut esille eikä kädellään uhaten pysäyttänyt Sitä, joka synkkänä ja aavemaisena laahautui eteenpäin pitkää tietä myöten, vuoden toisensa jälkeen...

YHDESTOISTA LUKU.

Ulko-oven kellon soitto herätti vanhan Takman äkisti. Ja hän tiesi nukkuneensa, vaikkei hän ollut tietävinään ja tekeytyi vain ikäänkuin hän olisi istunut ja levännyt nojautuneena norsunluupäiseen keppiinsä. Ja kun tohtori Roelofsz astui sisään, sanoi hän laskien tavallisuuden mukaan leikkiä:

»No Roelofsz, etpä sinä näytä laihtuvan, vaikka vuodetkin kuluvat!»

»Hyvä-hyvä», sanoi tohtori, »arveletko niin, Takma?»

Hän pyörähti sisään suurine vatsoineen, joka riippui pöhöttyneenä ja vinosti toisen jäykän ja hiukan lyhemmän säären puolella; ja hänen vanhoista, sileäksi ajetuista, apinamaisista kasvoistaan tirkistivät pienet punaiset silmät kultaisten silmälasien takaa äkäisesti Takmaan, joka aina puhui hänen vatsastaan, mikä ei lainkaan ollut tohtorille mieleen.

»Harold on ylhäällä», sanoi Ottilie.

»Kuulehan, lapsi», sanoi Takma nousten vaivalla pystyyn, »meidän on nyt parasta mennä ylös, siten me karkoitamme Haroldin pois...»

He läksivät hitaasti portaita ylös. Mutta taaskin ovikello kilahti.

»Jotkut päivät ovat kovin levottomia», sanoi vanha Anna tohtorille. »Mutta kaikki muistavat rouvaa, niin vanha kuin hän onkin! Pian me alamme lämmittää arkihuoneessa, sillä tavallisesti täällä on aina joku odottamassa...»

»Niin-niin-niin», sanoi tohtori hieroen lyhyitä, lihavia käsiään. »On kylmä, on kylmä, Anna. Voisitte panna tulta takkaan...»

»Herra Takma sanoo, että lämmittäminen on pahaksi.»

»Niin, mutta hänessä on niin paljon sisäistä kuumuutta», sanoi tohtori Roelofsz ilkeämielisesti. »Niin-niin-niin, tuossa ovat lapset...»

»Saammeko mennä ylös?» kysyi Elly astuessaan sisään Lot'n kanssa.

»Kyllä, menkää vain, neiti», sanoi Anna. »Herra Harold tulee juuri alas; ylhäällä ei ole muita kuin äiti... ja herra Takma.»

»Isoäiti pitää hovia», sanoi Lot leikkiä laskien.

Mutta hänen äänensä katkesi kesken leikinlaskun, sillä jonkinmoinen pelko valtasi hänet aina niin pian kuin hän astui isoäidin talon kynnyksen yli. Siihen oli kai syynä tuo menneisyyden ilmakehä, jonka läpi hänen oli niin mahdoton tunkeutua, ilmakehä, josta entisaikojen muistot ja tapahtumat alituisesti huokuivat häntä vastaan. Vanha tohtori, jonka ulkomuoto muistutti osittain apinaa, osittain Seilenosta, oli kovin vanha ja vaikka hän olikin nuorempi kuin isoäiti, niin oli hän tuntenut hänet nuorena ja viehättävänä naisena... Tuolta Harold eno astui portaita alas: hän oli paljoa nuorempi, mutta syvä ja salaperäinen alakuloisuus oli uurtanut ryppynsä hänen kuihtuneihin kasvoihinsa, joita ruumiillinen kipu vääristi.

»Huomiseen, huomiseen, lapset», hän sanoi ystävällisesti ja poistui pudistettuaan heidän kättään. »Huomiseen, huomiseen, Roelofsz...»

Tuo alakuloinen, särkynyt ääni sai Lot'n aina värisemään. Hän seurasi nyt Ellyn jäljissä portaita ylös, tohtorin jäädessä alakertaan ja sanoessa vanhalle Annalle:

»Niin-niin-niin, hyvä-hyvä-hyvä!»

Nuo huudahdukset kaikuivat Lot'n korvissa hänen astuessaan portaita ylös. Joka kerta, tullessaan tähän taloon, hän yhä selvemmin tunsi olevansa toisella tasolla, enemmän entisten aikojen ilmakehän vaikutuksen alaisena, jossa näytti olevan jotain homettunutta. Pyöreän tohtorin joviaalisuuden takana näytti piilevän kokonainen menneisyys. Oi, tulla noin vanhaksi, noin vanhaksi! Tuo ajatuskin sai hänet värisemään tänä ensimäisenä syyspäivänä... He astuivat nyt huoneeseen: siellä he istuivat, isoäiti, isoisä Takma ja heidän välissään Lot'n äiti, ikäänkuin hän olisi ollut lapsi. Ja Lot, astuessaan Ellyn jäljessä, hiljensi askeleitaan, liikkeitään, ääntään; samoin Ellykin oli hyvin varovainen, ikäänkuin hän olisi pelännyt rikkovansa tuon kristallisen, vanhanaikuisen ilmakehän liian suurella nuoruuden ilolla.

»Te siis menette huomenna naimisiin? Se on oikein, se on oikein», sanoi vanha nainen tyytyväisenä.

Hän kohotti molemmat kätensä kulmikkaalla liikkeellä ja suuteli hellin ja vapisevin huulin ensin Ellyä ja sitten Lot'ta otsalle. He istuivat nyt kaikin piirissä; silloin tällöin lausuttiin jokunen sana; ja Lot'sta tuntui ikäänkuin hän itse olisi ollut lapsi, Elly aivan pieni, ja äiti nuori nainen. Äiti muistutti isoäitiä suuressa määrin; mutta se, mikä isoäidissä oli ollut rehevää kreolilaista kauneutta, oli hienostunut hänen äidissään, oli muuttunut hienouden tuoksuksi, oli sitä yhä vieläkin. Niin, hän oli isoäidin näköinen, mutta — se hämmästytti Lot'ta taaskin, niinkuin useasti ennenkin — hänessä oli jotain, ei suorastaan yhtäläisyyttä, mutta ilmeessä, silmien ympärillä ja naurussa oli jotain, mikä muistutti isoisä Takmaa... Voisikohan kaikesta huolimatta olla totta, mitä ihmiset olivat kuiskailleet: että nuorin lapsi, Ottilie, oli syntynyt liian myöhään Dercksz'in kuoleman jälkeen, jotta tämä olisi voinut olla sen isä, ja ettei isyyttä voinut sovelluttaa keneenkään muuhun kuin Takmaan? Istuivatko he tosiaankin siinä isä, äiti ja tytär? Oliko hän, Lot, Takman tyttärenpoika? Oliko hän Ellyn serkku?... Hän ei tiennyt sitä varmaan: sellaisia hämäriä huhuja oli ollut liikkeellä, sen hän oli kuullut jo kauan sitten; ja siinä oli tuo yhdennäköisyys! Mutta jos niin oli, niin he kumpikin olivat siitä selvillä; ja jolleivät he olleet aivan tylsät, niin he ajattelivat sitä tänä hetkenä. He eivät olleet kumpikaan vanhuuden tylsiä, nuo vanhat, vanhat ihmiset. Lot'sta tuntui, että jonkunmoinen levottomuus oli alati teroittanut heidän järkeään; sillä täytyi suorastaan ihmetellä, kuinka hyvin isoäiti, huolimatta iästään, ymmärsi kaikkea, niinkuin nyt hänen avioliittoaan ja kaikkea, mikä koski perhettä.

»Daan eno ja Floor täti ovat matkalla Intiasta», sanoi isoäiti, »En käsitä, miksikä he tulevat tänne... juuri kun talvi on tulossa. Se ei ole Floor tädille mieleen, sen minä tiedän... jospa vain _minä_ olisin jäänyt Intiaan sen sijaan että muutin tänne... Niin, olen istunut täällä nyt vuosikausia, kunnes kunnes...»

Hän änkytti ja katseli ulos ikkunasta, odottaen, odottaen. Toisen ikkunan ääressä istui Takma ja odotti, odotti, nyökäten päätään. Oi, se oli kamalaa, ajatteli Lot, vilkasten äitiinsä. Ottilie ei käsittänyt poikansa katsetta, oli unohtanut hänen masennuksen ja heikkouden hetkensä, hänen vanhenemisen pelkonsa, sillä hän unohti sen aina, kun Lot ei valittanut; ja hän otaksui vain, että hän halusi lähteä. Hän hymyili alakuloisesti, niinkuin hänen tapansa oli näinä päivinä, nyökkäsi ja nousi ensimäisenä:

»No niin, meidän on nyt paras lähteä, äiti... Herra Takma, saanko saattaa teidät kotiin?»

»Ei lapseni, ei sada, minä pääsen yksinkin, pääsen yksin...»

Ottilien ääni kuulosti hyvin surulliselta ja lapsekkaalta, ja vanhan Takman isälliseltä, mutta samalla epävarmalta ja kevyeltä. Lot ja Elly nousivat; ja suudeltiin taaskin hellästi; ja Takma suuteli myös Ottilieta. Kun he olivat lähteneet, kieri vanha tohtori sisään.

»No, Roelofsz», sanoi isoäiti.

»Hyvä-hyvä-hyvä, niin-niin», mutisi tohtori heittäytyen tuoliin.

He istuivat täten sanomatta sanaakaan, nuo kolme vanhaa ihmistä. Päivä alkoi hämärtää ulkona; ja kylmä syystuuli lennätteli ensimäisiä keltaisia lehtiä Sofialaan puutarhassa.

»Sinä olet liian myöhään ulkona, Takma», sanoi tohtori.

»En, en», sanoi vanha herra.

»Tulee varhain kylmä tähän vuodenaikaan.»

»Ei, ei, minun ei ole kylmä.»

»Niin, sinussa on aina sisäistä kuumuutta.»

»Niin, aivan samoin kuin sinä lihoat lihoamistasi.»

Tohtori nauroi ääneensä, ei ilkeämielisesti tällä kertaa, koska hän ensimäiseksi oli saanut pilapuheensa ilmoille; ja Takmakin nauroi kimakasti, meluavasti. Vanha nainen ei puhunut, katseli vain hiukan eteenpäin nojautuneena ulos ikkunasta. Iltahämärä levisi jo Nassaulaanin yli.

»Katsokaa», sanoi vanha nainen viitaten vapisevalla, laihalla, läpinäkyvällä sormellaan.

»Mitä?» kysyivät molemmat herrat katsoen ulos.

»Minä luulin...»

»Mitä?»

»Minä luulin, että siellä oli jotakin... että jokin liikkui tuolla, puiden alla...»

»Mikä liikkui?»

»En tiedä: jotakin... joku...»

»Hän hourii», ajatteli tohtori mielessään.

»Ei, Ottilie», sanoi Takma, »ei siellä mikään liiku.»

»Oi, eikö siellä mikään liiku?»

»Ei.»

»Minä luulin, että joku kulki ohi... hyvin nopeasti...»

»No niin... sumu vain nousee», sanoi tohtori.

»Niin», sanoi Takma, »se on sumua...»

»Olet aivan liian myöhään ulkona, Takma», sanoi tohtori.

»Minulla on paksu päällystakkini, se on lämmin...»

»Hyvä-hyvä...»

»Lehdet kahisevat», sanoi vanha nainen. »Ja tuuli vonkuu. Pian tulee talvi.»

»Niin... niin-niin, talvi tulee. Taaskin talvi...»

»Niin», sanoi vanha nainen. »Viimeinen... viimeinen talvi...»

»Ei-ei-ei-ei!», vastusteli vanha tohtori. »Viimeinen! Minä vakuutan, te elätte sadan vuoden vanhaksi, Ottilie!...»

Vanha Takma nyökkäsi:

»Enemmän kuin kuusikymmentä vuotta...»

»Mitä-mitä?» huudahti tohtori hämmästyneellä äänellä.

»Sitten...»

»Mitä sinä sanot?» vanha nainen huusi kimakasti.

»Minä sanon», sanoi Takma, »että Ottilie, että Lietje... on kuudenkymmenen vuoden vanha...»

»Niin, niin!»

»Ja siis on enemmän kuin kuusikymmentä... enemmän kuin kuusikymmentä vuotta siitä kun...»

»Si-siitä kun _mitä_?», huudahti tohtori.

»Siitä kun Dercksz... hukkui», sanoi Takma.

Ja hän nyökkäsi.

»Voi!» valitti vanha nainen kohottaen kätensä kasvoilleen kulmikkaalla ja tuskallisella liikkeellä. »Älä puhu siitä. Miksikä sinä sanoit sen?»

»Ei», sanoi Takma, »en minä sanonut mitään...»

»Ei-ei-ei-ei!» mutisi tohtori. »Älä puhu siitä, älä puhu siitä... Me emme koskaan puhu siitä... Niin... Takma, miksikä sinä puhuit siitä?... Siinä-siinä-siinä ei ole mitään, mutta Ottilie tulee niin alakuloiseksi...»

»Ei», sanoi vanha nainen tyynesti. »Minä en ole koskaan enää alakuloinen... Olen siksi liian vanha ... Minä vain istun ja odotan... Katsokaahan, eikö tuolla liiku jotakin?...»

»Missä?»

»Kadulla, vastapäätä... tai tuolla kauempana, jotakin valkoista...»

»Missä? Ahaa, tuollako?... Ei, Ottilie, se on sumua.»

»Lehdet... lehdet...»

»Niin-niin-niin, syksy... talvi tulee...»

»Viimeinen», sanoi vanha nainen.

Tohtori mutisi heikon vastalauseensa. Takma nyökkäsi. He istuivat hetken aikaa aivan ääneti. Niin, siitä oli enemmän kuin kuusikymmentä vuotta... Kaikki kolme näkivät sen: vanha mies ja vanha nainen näkivät koko tapahtuman; ja tohtori näki sen sellaisena kuin se oli tapahtunut. Hän oli ymmärtänyt ja arvannut heti paikalla, hän oli tiennyt sen kaikkina näinä pitkinä vuosina. Monen monta vuotta sitten hän oli ollut rakastunut Ottilieen, vaikka hän oli paljon nuorempi kuin Ottilie, ja kerran hän oli vaatinut häntä maksamaan hänelle palkan tiedostansa... Hän oli haudannut kaikki sieluunsa, mutta hän saattoi nähdä koko tapahtuman edessään... Siitä oli enemmän kuin kuusikymmentä vuotta.

»Tulehan», sanoi Takma, »minun on jo aika lähteä... Muuten... tulee jo liian myöhä...»

Hän nousi vaivalla ja muisti, ettei hän ollut repinyt ainoatakaan kirjettä tänään. Se ei ollut oikein, mutta repiminen väsytti hänen sormiaan. Tohtori nousi myöskin ja soitti kahdesti kelloa, kutsuen seuranaista. »Me lähdemme, neiti.»

Oh jo melkein pimeä huoneessa.

»Hyvästi, Ottilie», sanoi Takma puristaen puolisormikkaaseen verhottua kättä, joka oli kohonnut tuuman tai kaksi.

Tohtori puristi myös hänen kättään:

»Hyvästi, Ottilie... Niin-niin-niin: huomiseen tai ylihuomiseen.»

Herra Takma tapasi Ottilie Steyn de Weert'in alhaalla odottamassa.

»Vieläkö sinä olet täällä, lapsi?»

»Olen, herra Takma. Minä saatan teidät kotiin. Te olette viipynyt tänään tosiaankin liian myöhään ulkona; Ellykin oli samaa mieltä; ja Adèle on rauhaton...»

»Hyvä, lapsi; saata vanhus kotiin.»

Hän tarttui Ottilien käsikoukkuun; ja hän astui nyt horjahdellen Annan päästäessä heidät ulos.