Part 17

Ja tuo yksinkertainen, hiljainen nainen, joka oli saavuttanut kypsyyden iän tuntematta veren kuohua, istui kauhuissaan sen johdosta, mikä oli paljastunut hänen silmiensä eteen. Aluksi hänen kauhunsa oli hohtanut punaisena hänen silmissään, kauhu, jonka vihan ja intohimoisen rakkauden sanat olivat herättäneet hänessä; ja nyt äkkiä hän näki edessään vanhan rouvan vierashuoneen ja hänet itsensä ikkunan ääressä, monien vuosien heikontamana, ja häntä vastassa Takman, kumpaisenkin ääneti odottaessa kuolemaa. Vanha rouva istui siinä vaiti; tuolla, viereisessä huoneessa, lepäsi vanha herra ja hänkin odotti huomispäivää ja viimeisiä kunnianosoituksia: sillä tänään kaikki oli kadonnut...

Oi, hyvä Jumala, siinä oli siis noiden kahden vanhan ihmisen salaisuus! Niin kiihkeästi he olivat rakastaneet, niin kiivaasti vihanneet, niin traagillisen ja salaisen rikoksen he olivat siis tehneet tuona yksinäisenä yönä vuoristossa, ja noin veripunaisia muistoja he olivat siis laahanneet mukanaan aina ja alituisesti koko pitkän, pitkän elämänsä ajan! Ja nyt äkkiä, hän yksin tiesi sen, mitä ei kukaan muu tiennyt!... Hän yksin tiesi, niin hän luuli; ja hän vapisi kauhusta. Mitä hän tekisi tällä tiedolla, mitä hän tekisi noilla neljällä kellertävällä paperipalasella, joissa kirjaimet olivat kirjoitetut vaaleanpunaisella musteella, ikäänkuin verellä?... Mitä hän tekisi, mitä hän tekisi noilla kaikilla?... Hänen sormensa kieltäytyivät repimästä noita palasia vieläkin pienemmiksi kappaleiksi ja heittämästä niitä paperikoriin. Sehän olisi näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut kanssarikollinen. Ja mitä hän tekisi tuolla tiedollansa, jota ei kukaan muu paitsi hän tiennyt?... Tuo traagillinen tieto painostaisi häntä, kunnes hän, yksinkertainen nainen, tukehtuisi sen painon alle!... Vihdoinkin hän nousi pystyyn kylmästä vavisten. Huoneessa oli varsin kylmä. Hän meni ikkunan luo sulkemaan sitä, ja tunsi jalkansa horjuvan ja polvensa lyövän yhteen. Hän tuijotti kauhuissaan eteensä ja pudisteli päätään, yhä uudestaan ja uudestaan. Koneellisesti hän heilutti tomuhuiskuaan, palaten hajamielisenä aina samaan paikkaan ja tomuttaen kahteen, jopa kolmeen kertaan samaa kohtaa. Koneellisesti hän asetti tuolit paikoilleen; ja hänen järjestämisintonsa oli niin suuri, että huone oli täydessä kunnossa, kun hän läksi sieltä, joskin hänen koko ruumiinsa yhä vapisi. Hän oli lukinnut revityn kirjeen laatikkoon. Hänen oli aivan mahdoton hävittää sitä. Ja äkkiä hänet valtasi uteliaisuus, päähänpisto, outo tunne: hän tahtoi nähdä vanhan herran... Ja hän astui varpaillaan kuolleen huoneeseen. Hämärässä valossa vanhan herran pää lepäsi valkoisena valkealla tyynyllä, vuoteessa, joka oli peitetty valkealla peitteellä. Silmäluomet olivat suljetut; kasvot olivat painuneet sisään nenän ja suun molemmin puolin; korvien juuressa oli muutamia harmaita hiuksia, muodostaen ikäänkuin hopeaisen kiehkuran. Ja Adèle täti katseli häntä hämmästynein katsein ja pudisti päätään kauhun vallassa. Siinä hän lepäsi kuolleena. Hän oli tuntenut hänet ja huolehtinut hänestä vuosikausia. Hän ei ollut koskaan aavistanut mitään sellaista. Tuossa hän lepäsi kuolleena; siinä olivat myös hänen intohimoisen rakkautensa ja vihansa viimeiset jäännökset; varmaankin myöskin hänen omantunnon vaivojensa ja muistojensa viimeiset jäännökset. Vai seuraisiko tätä vielä toinen elämä uusine taisteluineen ja omantunnonvaivoineen ja katumuksineen... ja ehkäpä rangaistuksineenkin?...

Miten paljon hän liekin sielullisesti kärsinyt, ei hän kuitenkaan ollut saanut täyttä rangaistustansa täällä maan päällä. Hänen elämänsä oli ulkonaisesti kulunut rauhallisesti. Hän oli saavuttanut kunniaa, miltei rikkauttakin. Hän ei ollut sairastanut vanhoilla päivillään. Päin vastoin, hän oli ollut täysissä voimissaan; ja Adèle muisti, että hänellä usein oli tapana valittaa, nauraen herttaiseen tapaansa — mikä oli liiaksi väkinäistä ollakseen luonnollista — että hän kuuli aivan kaikkea eikä iästään huolimatta suinkaan ollut tulossa kuuroksi, vaan kuulipa vielä ääniä, joita ei ollut olemassakaan. Mitä ääniä hän oli kuullut, minkä äänen hän oli kuullut kutsuvan itseään? Mikä ääni oli puhunut hänelle, kun kirje, puoleksi hävitettynä ja liian kauan säilytettynä, putosi kädestä, joka petti hänet?... Ei, tässä maailmassa hän ei ollut saanut kylliksi rangaistusta, paitsi että koko hänen elämänsä oli ollut yhtä ainoaa rangaistusta... Kylmänväreet pudistuttivat Adèle tätiä: miten ihmiset saattoivat elää vuosikausia rinnakkain tuntematta toisiaan ja tietämättä mitään toisistaan! Miten kauan sitä oli kestänyt? Kolmekolmatta vuotta hän, sukulaisrukka, oli täten elänyt hänen vieressään!... Ja samoin vanha rouvakin eli...

Pudistaen ymmällä päätään Adèle täti poistui huoneesta. Hän löi kätensä yhteen vanhanpiian liikkeellä. Mielikuvituksessaan hän näki vanhan rouvan edessään. Hän istui arvokkaana ja majesteetillisena, hauraana ja laihana korkeaselkäisessä tuolissaan. Hän oli kerran ollut se nainen, joka oli kyennyt kirjoittamaan tuon kirjeen täynnänsä intohimon ja vihan ja hulluuden punaisia sanoja, hän oli toivonut voivansa unohtaa kaikki aistillisessa yhtymisessä miehen kanssa, joka makasi tuolla niin vähäpätöisenä, niin pienenä, niin vanhana, kuolleena nyt monien, monien vuosien kuluttua. Hän oli kerran kyennyt kirjoittamaan jotakin sellaista...

Sanat paloivat yhä typerryksissä olevan, vanhan naisen silmien edessä, tuon naisen, joka oli aivan tavallinen sekä sielultaan että ruumiiltaan. Mitenkä sellaista saattoi tapahtua, miten sellainen saattoi olla mahdollista!... Hänen päänsä huojui alati edestakaisin...

SEITSEMÄS LUKU.

Seuraavana aamuna Ottilie Steyn de Weert saapui Hook of Hollandiin. Hänen seurassaan oli nuori, lähemmäs kolmenkymmenen vuoden vanha mies, kaunis, hyvin puettu nuori englantilainen; hän oli sileäksi ajettu, punainen ja valkoinen hipiältään, hartehikas vartaloltaan, yllään ruudullinen takki ja polvihousut. He jatkoivat matkaa junalla Haagiin.

Ottilie Steyn oli liikutuksen vallassa. Hän saattoi olla vaiti, kun hänen mielensä teki, ja niinpä hän ei ollut koskaan puhunut siitä; mutta hän aavisti, hän tiesi melkein varmasti, että Takma oli hänen isänsä ja hän oli rakastanut häntä kuin isäänsä.

»Hän oli aina niin hyvä minulle», hän sanoi englanninkielellä Hugh Trevelleylle, pojalleen. »Minä tulen suuresti kaipaamaan häntä.»

»Hän oli sinun isäsi», sanoi Hugh välinpitämättömästi.

»Ei ollut», vastusti Ottilie. »Et sinä tiedä mitään siitä, Hugh. Ihmiset puhuvat aina niin paljon.»

»Hän antoi sinulle rahaa Englannin matkaa varten.»

Ottilie äiti ei tiennyt mistä se johtui, mutta joskus hän oli avomielisempi Hughille kuin Lot'lle kotona. Hän rakasti näitä molempia poikiaan, hän rakasti Lot'ta siksi, että Lot oli niin hyvä hänelle, mutta hän piti vieläkin enemmän Hughista siksi, että Hugh oli niin kaunis ja muistutti Trevelleyä, jota hän oli rakastanut eniten miehistään. Hän ei ollut koskaan sanonut Lot'lle, että vanha herra oli hyvin antelias hänelle, mutta hän oli puhunut siitä joskus Hughille. Hänestä oli hauska matkustaa yhdessä Hughin kanssa, istua hänen vieressään; mutta hän ei ollut sittenkään hyvillään siitä, että Hugh oli seurannut hänen mukanaan. Hughilla ei ollut tapana käydä Haagissa; ja siitä johtuisi vain ikävyyksiä Steynin kanssa, arveli Ottilie, varsinkin nyt.

»Hugh», sanoi Ottilie hellästi, tarttuen poikansa käteen ja pidellen sitä omassaan. »Hugh, minusta on niin hauska olla sinun kanssasi, poikaseni. Tapaan sinua niin harvoin. Olen kovin iloinen... Mutta ehkäpä olisi ollut parempi, jollet olisi lähtenyt matkaan.»

»Jopa jotakin», sanoi Hugh kylmästi vetäen pois kätensä.

»Steynin vuoksi tietenkin.»

»En minä halua häntä nähdä. En astu jalallani teidän taloonne. Menen hotelliin. Luuletko, että haluaisin nähdä tuota lurjusta? Tuota roistoa... jonka tähden sinä jätit minun isäni? En vaan! Tulin vain mukaan pitääkseni silmällä omia etujani. En minä tuota mitään häiriötä. Tahdon vain päästä selville asioista. Sinä saat periä tuolta vanhalta herralta. Hän on sinun isäsi, tiedän sen kyllä. Sinä saat aivan varmaan periä. Tahdon vain tietää, millä kannalla asiat ovat: saatko periä häneltä rahaa ja miten paljon. Niin pian kuin sen tiedän, palaan takaisin. Muuten, en tule häiritsemään ketään, en edes sinua.»

Ottilie istui tuijottaen eteensä, aivankuin lapsi, jota on nuhdeltu. He olivat yksin vaunussa; ja Ottilie sanoi mielistellen:

»Poikani, rakas poikani, älä puhu tuolla tavalla äidillesi. Olen niin iloinen, kun olet mukanani. Minä pidän sinusta niin kovin, kovin paljon. Sinä olet aivan isäsi kaltainen ja minä rakastin isääsi, oi, enemmän kuin Steyniä, paljon enemmän kuin Steyniä! Steyn on turmellut minun elämäni. Minun olisi pitänyt jäädä isäsi luo ja kaikkien teidän, sinun ja Johnin ja Maryn luo. Älä puhu niin sydämettömästi, poikani. Se koskee kovasti minuun. Ole taas kiltti äidillesi. Hänellä ei ole enää mitään elämässä: Lot on naimisissa; vanha herra on kuollut. Hänellä ei ole yhtään mitään. Ei kukaan ole enää ystävällinen hänelle, jollet sinä ole sitä. Ja ennen vanhaan... ennen vanhaan kaikki ihmiset olivat hänelle ystävällisiä; ennen vanhaan...»

Hän alkoi itkeä. Se johtui siitä, että hän suri vanhaa herraa, oli suuttunut Lot'hon, joka oli mennyt naimisiin, kadehti Ellyä ja sääli itseään. Hänen sormensa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, tavoittelivat Hughin voimakasta kättä. Hughin kauniin, sileäksi ajetun suun ympärillä karehti hymy, hänen mielestään äiti oli lapsellinen ollakseen niin vanha, mutta hän myönsi samalla, että hän varmaankin oli kerran ollut viehättävä. Jonkunmoinen hellyydentunne heräsi hänessä ja hän kiersi äkkiä käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi:

»Kuulehan, älä itke; kuulehan toki.»

Ja Hugh veti hänet puoleensa. Ottilie painautui poikaansa vasten kuin lapsi, kaivautui hänen paksuun takkiinsa; Hugh siveli hänen kättään; ja kun hän suuteli äitiään otsalle, oli Ottilie onnellinen ja syvästi huoaten hän lepäsi liikkumatta paikallaan, Hughin hymyillessä ja pudistaessa päätään ja katsellessa äitiään.

»Mihin hotelliin sinä aiot mennä?» kysyi Ottilie.

»Kaupungin hotelliin», vastasi Hugh. »Etkö voisi antaa minulle lisää rahaa?»

»En, Hugh», vastasi Ottilie, »annoin sinulle kaikki mitä minulla oli, pilettejä varten ja...»

»Ihan kaikkiko?»

»Niin, poikaseni, aivan totta, minulla ei ole ainoatakaan penniä kukkarossa. Mutta en tarvitse mitään. Voit pitää sen, mikä jäi yli.»

Hugh kaiveli taskujaan:

»Paljon ei jäänyt», hän sanoi ottaen esille vaihtorahansa. »Voit antaa minulle lisää Haagissa. Sitten, kun minä tulen rikkaaksi, tulet sinä minun luokseni asumaan ja saat viettää huolettomana vanhuuden päiväsi.»

Ottilie nauroi hyvillään pojan sanoista, siveli hänen poskiaan ja suuteli häntä, mitä hän ei koskaan tehnyt Lot'lle. Ottilie jumaloi todellakin Hughia; hän oli hänen lempipoikansa. Yhdestä ainoastakin ystävällisestä sanasta, jonka Hugh hänelle lausui, hän olisi voinut kulkea peninkulmia; yksi ainoa hänen suutelonsa teki hänet onnelliseksi, todellakin onnelliseksi. Mielistellessään poikaansa hänen äänensä ja hyväilynsä saivat osittain entisen nuorekkaan viehätyksensä. Hugh ei nähnyt äitiään koskaan pienenä raivottarena, niinkuin Lot varsin useinkin, Lot, jota hän ennen muinoin oli joskus lyönyt, ja jota hän nytkin joskus olisi halunnut uhata vikkelällä pikku kädellään. Hughia kohtaan hän ei koskaan tuntenut tällaista halua. Hänen miehuullisuutensa, pojan miehekkyys piti häntä aisoissa; ja Ottilie teki mitä ikänä Hugh tahtoi. Siinä missä hän rakasti miehekkyyttä, hän alistui sokeasti; siten hän oli aina tehnyt ja teki nytkin poikansa suhteen.

Kun he saapuivat Haagiin, lausui Ottilie jäähyväiset Hughille ja lupasi ilmoittaa hänelle, kunhan hän vain olisi siivo eikä saattaisi aikaan mitään ikävyyksiä. Hugh lupasi ja meni menojaan. Kotona Ottilie tapasi miehensä odottamassa häntä. »Miten vanha herra kuoli?» kysyi Ottilie. Steyn selitti hänelle asian lyhyesti ja sanoi: »Minä olen testamentin toimeenpanija.»

»Sinäkö?» kysyi Ottilie. »Miksikä ei Lot Ellyn miehenä?»

Steyn kohautti olkapäitään pitäen Ottilien kysymystä loukkaavana:

»En tiedä», hän vastasi kylmästi. »Vanha herra on määrännyt siten. Mutta järjestän kaikki yhdessä Lot'n kanssa. Hän palaa parin päivän kuluttua. Arkku tuodaan tänä iltana; hautajaiset ovat huomenna.»

»Emmekö voi odottaa Lot'ta?»

»Tohtori Thielens ei pidä sitä suotavana.»

Ottilie ei kertonut Steynille, että Hugh oli tullut hänen mukanaan Hollantiin, ja aamiaisen jälkeen hän läksi Mauritskadelle ja syleili Adèle Takmaa, joka oli jalkeilla, vaikka punaiset kirjaimet yhä välkkyivät hänen typertyneiden silmiensä edessä kuin verikirjoitus. Ottilie Steyn pyysi saada nähdä vanhan herran viimeisen kerran. Hän näki hänet valkoisena kalpeassa, hämärässä valossa, vanhat valkoiset kasvot valkoisella tyynyllä, harvat hiuskähärät korvan juuressa, suljetut silmäluomet, syvälle painuneet vaot nenän ja suun molemmin puolin. Hän väänteli käsiään ja itki. Hän oli ollut hyvin kiintynyt vanhaan herraan, ja tämä oli aina ollut erikoisen hyvä hänelle. Aivankuin isä... aivankuin isä... sellaisena Ottilie aina ajatteli häntä. Isä Dercksz'iä hän ei koskaan ollut tuntenut. Takma, hän oli ollut Ottilien isä. Hän oli hemmoitellut häntä lapsenakin; ja jälkeenpäin hän oli aina auttanut häntä, kun hän oli ollut rahapulassa. Jos hän joskus oli nuhdellut häntä, oli hän senkin tehnyt hellävaroin... siksi että hän oli leikitellyt elämällänsä: siten Takma oli nimittänyt hänen ensimäistä avioeroaan Pauws'ista; sekä toista avioeroaan Trevelleystä. Kaiken tuon hän muisti selvästi: Intiassa ja Haagissa. Takma oli pitänyt paljon Pauws'ista; Trevelley ei ollut miellyttänyt häntä; Steynistä hän loppujen lopuksi oli sanonut, että hän oli kelpo poika. Niin, Takma ei ollut koskaan nuhdellut häntä muuta kuin sievästi sen johdosta, ettei hän kyennyt pitämään itsestään huolta eikä rakkaus-asioistaan; ja hän oli aina ollut sanomattoman hyvä hänelle... Miten hän tulisi kaipaamaan häntä äidin arkihuoneessa, tai niinä päivinä, jolloin Ottiliella oli tapana tulla tervehtimään häntä hänen työhuoneeseensa ja jolloin hän antoi hänelle joukon seteleitä ja sanoi hänelle suudellen häntä:

»Mutta älä kerro tästä kellekään.»

Takma ei ollut koskaan sanonut hänelle olevansa hänen isänsä; Ottilie oli aina nimittänyt häntä herra Takmaksi. Mutta hän oli aavistanut sitä; ja nyt hän tiesi, tunsi sen varmasti. Tämä rakkaus, ehkäpä viimeinen hänen elämässään, häipyi nyt häneltä, katosi ikipäiviksi...

Ottilie tuli surutaloon uudestaan illalla Steynin kanssa, ja tohtori Thielens oli siellä myöskin ollakseen läsnä, kun ruumis pantiin arkkuun. Adèle täti vakuutti, ettei häntä pelottanut jäädä yksin ruumiin kanssa, eikä palvelijoita myöskään; he olivat nukkuneet aivan rauhallisesti edellisenä yönä. Seuraavanakin päivänä, jolloin hautajaiset olivat, oli Adèle täti aivan rauhallinen. Hän otti tohtori Roelofsz'in tyynesti vastaan; tohtori läähätti ja murahteli ja painoi käsiään vatsaansa vasten, joka riippui kaarena alas: hän oli aikonut seurata toisten mukana hautausmaalle, vaan ei ollut oikein hyvissä voimissa; ja niinpä hän jäi Adèle tädin kanssa kotiin. Dercksz'it saapuivat: Anton ja Harold ja Daan; Steyn tuli; d'Herbourg saapui vävynsä Frits van Welyn kanssa; ja naiset saapuivat niinikään: Ottilie Steyn, Stefanie täti, Floor täti, Ina ja vaaleaverinen pikku rouva, Lily; kaikki he jäivät taloon yhdessä tohtori Roelofsz'in ja Adèle tädin kanssa, joka oli aivan rauhallinen. Kun hautajaissaatto oli lähtenyt, alkoivat naiset puhua siitä, miten sääli isoäitiä oli; ja vanha tohtori alkoi itkeä. Se oli haikea näky, kun tuo vanha, muodoton mies nyyhkytti tuolissaan; kun hän huudahti: »hyvä-hyvä... niin-niin...» ja kun hän itki; mutta Adèle oli aivan rauhallinen Ottilie Steyn sitä vastoin ei ollut tyyni; hän itki katkerasti; ja he näkivät kaikki, että hän suri, isän kuolemaa, vaikkei kukaan heistä ollut sanonut sanaakaan, ei edes kuiskanneet keskenään.

Seuraavana aamuna Steynillä oli keskustelu asianajajan kanssa; ja tultuaan kotiin hän sanoi vaimolleen:

»Adèlelle on määrätty kolmekymmentätuhatta guldenia; Elly ja sinä saatte kumpikin noin satatuhatta.»

Ottilie äiti nyyhkytti:

»Voi sitä rakasta hyvää miestä!» hän änkytti kesken nyyhkytyksiään. »Voi sitä rakasta hyvää miestä!»

»Me arvelimme vain, Ottilie, asianajaja ja minä arvelimme, että äidin vuoksi olisi parasta puhua perinnöstä niin vähän kuin mahdollista.»

»Onko vanha herra tunnustanut minut tyttäreksensä?»

»Ei ole mitään kysymystä tunnustamisesta. Hän jättää vain sinulle puolet omaisuuttaan; sinä ja Elly saatte jakaa sen tasan keskenänne, kun Adèlen osa ensin on poistettu. Me arvelimme vain, asianajaja ja minä, että äidin vuoksi olisi parasta olla puhumatta siitä sivullisille.»

»Niin», sanoi Ottilie, »se on hyvä.»

»Sinä osaat olla vaiti, kun niin haluat.» Ottilie katsoi mieheensä:

»Minä en puhu siitä. Mutta miksikä sinä sanot tuolla tavalla?»

»Koska näin vanhan herran kirjoista, että hän useasti on antanut sinulle rahaa. Ainakin niissä on eriä: 'O.S:lle.'»

Ottilie kiivastui:

»Ei minun ollut pakko kertoa sitä sinulle.»

»Ei, mutta sinulla oli aina tapana sanoa, että löysit rahaa lipastostasi ja tekeydyit huolimattomammaksi kuin mitä olit.»

»Vanha herra itse kielsi minua puhumasta siitä kellekään...».

»Ja siinä teitkin aivan oikein. Minä sanon vain, että osaat olla vaiti kun niin _haluat_. Ole siis nytkin vaiti.»

»En kaipaa sinun neuvojasi, kiitos vain!» Ottilie kivahti; mutta Steyn oli jo poistunut huoneesta.

Ottilie pui nyrkkiään: Oi, hän vihasi, vihasi Steyniä, erikoisesti hänen ääntään! Hän ei voinut sietää hänen kylmää basso-ääntään, hänen syviä, punnittuja sanojaan. Hän vihasi häntä: hän olisi tahtonut läimähyttää häntä vasten kasvoja nähdäkseen, tokko hän sittenkin vielä puhuisi tyynesti ja viileästi. Hän vihasi häntä päivä päivältä yhä enemmän. Hän vihasi häntä niin suuresti, että hän toivoi hänen kuolemaansa. Hän oli itkenyt vanhan herran ruumiin ääressä; Steynin ruumiin ääressä hän voisi vaikka tanssia! Oi, hän ei itsekään käsittänyt, miten suuresti hän vihasi häntä! Hän kuvitteli mielessään hänet kuolleeksi, yliajetuksi tai hengenvaarallisesti haavoittuneeksi, puukko sydämessä tai kuula ohimossa... ja hän tiesi, että se tuottaisi hänelle vain sisäistä riemua. Se johtui kaikki vain siitä, että Steyn puhui niin kylmästi ja välinpitämättömästi eikä koskaan lausunut hänelle ainoatakaan ystävällistä sanaa enää eikä hyväillyt häntä!...

»Satatuhatta guldenia», tuumi Ottilia. »Se on suuri summa rahaa. Oi, kernaammin soisin, että tuo rakas hyvä mies olisi elossa! Ja että hän silloin tällöin, ystävälliseen tapaansa, antaisi minulle muutamia satoja guldeneja. Sitä minä tulen niin äärettömästi kaipaamaan. Tosin, onhan minulla nyt hiukkasen rahaa; vaan ei mitään muuta!»

Ja hän väänsi käsiään ja nyyhkytti taaskin, sillä hän tunsi olevansa kovin yksin: vanha herra oli kuollut; Hugh oli Haagissa, mutta asui hotellissa; kaikeksi onneksi Lot tuli kotiin tänä iltana.

KAHDEKSAS LUKU.

He saapuivat illalla, hautajaisten jälkeisenä päivänä, Lot ja Elly, väsyneinä matkasta ja tasapainostaan järkytettyinä surunsa johdosta. Adèle täti — heidän oli määrä asua Mauritskaden varrella — ei heti huomannut sitä; sillä hän, joka oli pakottautunut tyyneksi näinä kahtena viimeisenä päivänä, oli heittäytynyt nyyhkyttäen Ellyn syliin ja itkenyt kiihkeämmin kuin mitä Elly koskaan ennen oli nähnyt hänen itkevän; ja kun hän nyt kerran antoi täyden vallan itkulleen, niin hermot eivät kestäneet sitä enää, vaan hän meni tainnoksiin.

»Neidillä on ollut niin kovin paljon puuhaa», sanoi Door; ja Keetje vahvisti toisen sanat; ja yhdessä Ellyn kanssa he kantoivat hänet sisään.

»Voin jo paremmin, rakkaani, ei se merkitse mitään. Mennään ruokasaliin. Te tahdotte varmaan kernaasti jotain syödä.»

Adèle täti nyyhkytti yhä, niin rasittunut kuin hän oli, mutta hän pakottautui jälleen tyyneksi. Istuessaan päivällispöydässä hän huomasi, että Lot ja Elly eivät olleet sopusoinnussa keskenään.

»Haudattiinko isoisä eilen?» kysyi Elly.

»Haudattiin, kultaseni. Tohtori Thielens ei sallinut lykätä hautajaisia tuonnemmaksi.»

»Silloinhan meidän oli aivan turha tulla kotiin», sanoi Lot hermostuneesti.

Hänen huulensa vapisivat ja hänen tavallisesti niin ystävällisillä, punaisilla ja valkoisilla kasvoillaan oli kova ilme.

»Me sähkötimme teille ja kutsuimme teidät kotiin», sanoi Adèle täti yhä hiljaa itkien, »sillä Ellyllä tulee olemaan täällä asioita selvitettävänä...»

»Ehkäpä olisin voinut tulla yksin kotiin», sanoi Elly, »noiden asioiden vuoksi...»

»Steyn on testamentin toimeenpanija», sanoi Adèle täti ystävällisesti, »ja hän arveli...»

»Steynkö?» kysyi Elly. »Miksikä ei Lot?»

»Vanha herra on määrännyt siten, rakkaani... Onhan hän äidin mies... äiti saa myös periä... yhdessä teidän kanssanne...»

»Äitikö?» kysyi Lot.

»Niin», sanoi Adèle täti hiukan hämillään.

He käsittivät mistä oli kysymys, eivätkä tiedustelleet sen enempää, mutta selvästi saattoi huomata, etteivät he olleet sovinnossa keskenään; he näyttivät sekä väsyneiltä että ynseiltä.

»Äiti tulee illalla tervehtimään teitä», sanoi Adèle täti.

Elly pudisti päätään:

»Olen kuolemanväsynyt», sanoi hän. »En jaksa ottaa äitiä vastaan tänä iltana. Menen levolle, täti.»

»_Minä_ otan äidin vastaan», sanoi Lot. Elly nousi äkisti ja meni yläkertaan. Adèle täti seurasi hänen mukanaan; ja Lot meni toiseen huoneeseen vaihtamaan pukua. Portaissa Elly alkoi itkeä. »Vanha isoisä raukka!» hän nyyhkytti; ja hänen äänensä katkesi.

He saapuivat makuuhuoneeseen Adèle täti auttoi Ellyä riisuutumaan.

»Oletko kovin väsynyt, kultaseni?»

Elly nyökkäsi päätään.

»Kultaseni, onko jotain hullusti? Sinun kasvoissasi on niin kova piirre, jota en ennen ole niissä nähnyt... Sanohan, kultaseni, oletko onnellinen, olethan toki?»

Elly hymyili heikosti:

»En aivan niin onnellinen kuin ehkä toivoin, täti... Mutta jollen ole onnellinen, niin on se oma syyni.»

Adèle täti ei kysynyt sen enempää. Hän ajatteli niitä ihastuneita kirjeitä, jotka aina olivat tuottaneet suurta iloa vanhalle herralle, ja tuumi miten pettäviä kirjeet saattoivat olla.

Elly riisuutui ja meni vuoteeseen.

»Jätän sinut nyt yksin, kultaseni...»

Mutta Elly tarttui tädin käteen, tuntien äkkiä suurta hellyyttä sitä naista kohtaan, joka oli ollut hänelle äidin sijaisena:

»Jää vielä hetkeksi, täti kulta... kunnes äiti tulee.»

»Kultaseni», sanoi Adèle täti tunnustellen maalaa, »et suinkaan ole pahoillasi sen johdosta, että äiti saa periä osansa? Hän on Takman tytär, tiedäthän sen...»

»Tiedän, täti. Ei, täti, en todellakaan ole pahoillani sen vuoksi. Olen vain väsynyt, hyvin väsynyt ... siksi että kaikki, mihin me ryhdymme... tuntuu niin turhalta...»

»Kultaseni», sanoi Adèle täti kuiskaten, »minäkin olen... väsynyt, loppuun kulunut. Oi, jospa uskaltaisin kertoa sinulle!...»

»Mitä?»

»Ei, kultaseni, en uskalla.»

»Mutta mistä on kysymys?»

»Ei, kultaseni, en uskalla kertoa. En vielä, en vielä, ehkäpä myöhemmin... Kuulehan, kello soi: varmaankin äiti... Aivan oikein, kuulen Steyninkin äänen... Minun täytyy mennä alas, kultaseni...» Hän läksi Ellyn luota, mutta hän oli niin kiihtynyt, että purskahti alhaalla taas itkuun...

»Elly on kovin väsynyt», hän sanoi Ottilielle, »hän meni levolle: sinun sijassasi antaisin hänen nyt olla rauhassa...»

Mutta hän oli itse aivan suunniltaan. Hän tunsi, että hirveä salaisuus, josta hän yksin oli perillä — niinkuin hän oletti — painoi liian raskaana hänen sieluaan, että se musertaisi hänet, että hänen oli pakko puhua siitä, että hänen täytyi uskoa se jollekin muulle. Ja niinpä hän sanoi:

»Steyn, Steyn... Niin kauan kuin Lot juttelee äitinsä kanssa, tahtoisin puhua hiukan teidän kanssanne... jos sallitte...»

»Tietysti», sanoi Steyn.

He poistuivat huoneesta.

»Ylhäälläkö?» kysyi Steyn.

»Niin», sanoi Adèle täti, »vanhan herran huoneessa.»

Hän vei Steynin sinne: huone oli kylmä, mutta hän sytytti kaasun.