Part 15
»Arvasinhan, että tapaisin sinut täällä, Roelofsz», sanoi Daan setä. »Jollen olisi kohdannut, olisin tullut heti sinua tapaamaan.»
»Vai niin, vai niin, hyvä-hyvä-hyvä, olet siis täällä taaskin, Dercksz!» sanoi vanha tohtori.
He pudistivat toistensa kättä; ja Daan Dercksz katsoi hermostuneesti tohtori Roelofsz'iin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta hän epäröi ja huomautti kahdenvaiheilla Inalle:
»Etkö sinä mene ylös, Ina?»
»En, setä», vastasi Ina näennäisesti kohteliaasti, hyvillään siitä, kun hänellä oli tilaisuus puhua pari sanaa tohtori Roelofsz'in kanssa. »Mene sinä ensin. Ei, mene sinä ensin. Voin kernaasti odottaa vielä hetken aikaa. Minä odotan täällä.»
Tohtori Roelofsz meni hänen kanssaan arkihuoneeseen hieroen kylmiä käsiään ja sanoen, että täällä oli lämpimämpi kuin ylhäällä, missä paloi vain vähäinen tuli kamiinissa: vanha Takma ei palellut koskaan; hänessä oli aina sisäistä kuumuutta. Mutta Floor täti, joka myöskin tuli hetkeksi arkihuoneeseen, puki ylleen raskaat turkkinsa, Inan auttaessa hänen ylleen:
»Sinulla on kauniit turkit, täti!»
»Oi, enpä tiedä, lapsi!» sanoi Floor täti halventavasti. »Vanhat turkit. Minulla on ollut ne jo kolme vuotta. Mutta hyvään tarpeeseen ne ovat Hollannissa: hyvät ja lämpimät!»
Mielessään ylpeillen turkeistansa hän heitti viimeiset sanat suoraan Inan kasvoja vasten. Kaikki kolme kävivät istumaan, ja se näytti Annan mielestä niin hauskalta, että hän toi sisään hiukan likööriä ja kolme lasia tarjottimella:
»Vai haluaisitteko kernaammin teetä, Ina rouva?»
»En, Anna, teidän liköörinne on mainiota.»
Palvelijatar poistui iloiten touhusta alakerrassa, minne vanha rouva ei koskaan enää tullut. Alakerta, se oli hänen valtakuntansa, minne ei edes seuranainen tunkeutunut; siellä hän, Anna, sai yksin hallita, ottaa vastaan sukulaisia ja tarjota heille virvokkeita. Ina maisteli likööriä ja oli pahoillaan, että Floor täti oli yhtynyt heidän seuraansa arkihuoneessa. Olihan hyvinkin mahdollista, että vanha tohtori, vaikka hän olikin isoäitiä hiukan nuorempi, tiesi jotain; mutta varmaa se ei ollut. Sillä Daan setäkään ei ollut tiennyt sitä kuin vähän aikaa, joskin isä oli ollut asiasta perillä kokonaista kuusikymmentä vuotta. Kuusikymmentä vuotta! Tuo pitkä aika hypnotisoi hänet. Kuusikymmentä vuotta sitten tämä vanha kivuloinen tohtori — joka ei enää hoitanut lääkärintointaan ja vain nuoremman virkaveljen avulla huolehti isoäidin ja herra Takman terveydentilasta — oli nuori kahdeksankolmattavuotias, vastikään Javaan saapunut mies, yksi isoäidin monista ihailijoista.
Ina näki kaiken tämän edessään ja koetti tunkeutua vieläkin pitemmälle; hänen uteliaisuutensa, ikäänkuin voimakas linssi, poltti uuden näköalan hänen silmiensä eteen, sytyttäen ikäänkuin valon keskelle menneisyyden hämäryyttä. Ja hän alkoi:
»Isä rukka ei ole terve. Pelkään hänen sairastuvan vakavasti. Henkisestikin hän on kovin lamassa. Niin, täti, hän on ollut alakuloisempi mieleltään tavattuaan taas Daan sedän, kuin mitä hän on ollut vuosikausiin. Mistä se voi johtua? Ei suinkaan raha-asioista...»
»Ei, rakkaani, raha-asiat eivät ole siihen syynä, joskin me edelleen olemme köyhiä kuin rotat.»
»Miksikä Daan setä sitten tuli Hollantiin?» kysyi Ina nopeasti ja äkisti.
Floor täti katsoi häneen ällistyneenä:
»Minkäkö vuoksi?... Totta totisesti, sitä en tiedä, lapseni. Pääni pantiksi, sitä en tiedä. Setä matkustaa aina säännöllisesti Hollantiin asioissa, aina asioissa. Mitä he nyt suunnittelevat yhdessä, sinun isäsi ja Daan setä, sitä en todellakaan tiedä; mutta rikkautta siitä ei meille lähde.» Ja hän pudisti moittivasti päätään aivan Inan kasvojen edessä. »Ja sittenkin he ovat jo vuosikausia hääräilleet yhdessä.»
»Isä-rukka», huudahti Ina huoaten.
»Niin-niin-niin, hyvä-hyvä-hyvä», huudahti tohtori istuen sivuttain tuolilla vatsan hölkkyessä hänen edessään, »me vanhenemme, me vanhenemme...»
»Puhukaa vain itsestänne», huusi Floor täti vihoissaan. »Minä olen vain kuudenkymmenen ikäinen.»
»Vai ainoastaan kuudenkymmenen? Ahaa!» mutisi tohtori. »Vai ainoastaan kuudenkymmenen? Minä luulin teitä vanhemmaksi.»
»Minä olen vain kuudenkymmenen vuoden vanha, sanon minä!» Floor täti oli vihoissaan.
»Niin-niin, sitten te olette yhtä vanha... kuin... Ottilie... hyvä-hyvä, hyvä-hyvä...»
»Niin», sanoi Floor täti, »minä olen vaivan yhtä vanha kuin Ottilie Steyn.»
»Kuusikymmentä vuotta... hyvä-hyvä!» mutisi tohtori.
»Te olitte silloin nuori mies, tohtori», sanoi Ina naurahtaen.
»Niin-niin, lapsi, niin-niin... nuori mies!»
»Te olette monta vuotta nuorempi isoäitiä, eikö totta?»
»Niin-niin-niin!» sanoi tohtori Roelofsz vakuuttaen pontevasti. »Yhdeksän vuotta, yhdeksän vuotta... Ja viisi vuotta... nuorempi kuin Takma... niin, viisi vuotta!... Niin paljon nuorempi häntä minä olen...»
»Miten somaa, että te ja isoäiti ja herra Takma olette aina pitäneet yhtä», Ina jatkoi pehmeällä äänellä. »Ensin Intiassa... ja myöhemmin aina täällä, Haagissa.»
»Niin-niin, me olemme aina pitäneet yhtä...»
»Niin vanhoja ystäviä!» sanoi Floor täti liikutettuna.
Mutta hän iski silmää Inalle sanoakseen, että tohtori Roelofsz, vaikka hän olikin yhdeksän vuotta nuorempi, oli aina ollut isoäidin hyvin läheinen ystävä.
»Tohtori», sanoi Ina äkkiä, »onko totta, että kuusikymmentä vuotta sitten...?»
Hän vaikeni tietämättä mitä jatkaa. Hän alkoi näin voimakkaasti lauseensa ja vaikeni ehdoin tahdoin. Vanha tohtori hätkähti: hänen vatsansa hypähti vasemmalta puolelta oikealle ja riippui nyt hänen terveellä säärellään.
»_Mi-mitä_» hän miltei huusi.
Hänen silmänsä pyörivät päässä hänen kiinnittäessään katseensa Inaan. Kauhu väänsi hänen vanhoja, ryppyisiä, sileäksi ajettuja apinankasvojaan ja sisäänpainunutta suutaan, joka nyt ammotti auki, kuolan valuessa hänen tekohampaittensa välistä vapisevien huulien yli. Hän puristi nyrkkiin vanhat kätensä, joissa nahka riippui löysänä, kohotti ne ylös ja antoi niiden jälleen painua alas polville.
Tohtori oli perillä asiasta: Ina näki sen heti paikalla. Mutta hän oli käsittävinään tohtorin huudahduksen vain kuulohairahdukseksi, mikä johtui hänen kuuroudestaan; ja hän korotti ääntään kohteliaasti ja toisti hiukan äänekkäämmin, lausuen sanat hyvin selvästi:
»Onko totta, että kuusikymmentä vuotta sitten isoäiti — vaikka hän olikin silloin jo kolmenkymmenenseitsemän vuoden vanha — oli yhä häikäisevän kaunis nainen? Niin, entisajan ihmiset hoitivat itseään paremmin kuin me. Minä olen neljänkymmenen viiden, mutta olen jo vanha nainen...»
»Mitä vielä», sanoi Floor täti, »vanha nainen!»
Ja tohtori mutisi:
»Niin-niin, ahaa, sitäkö sinä kysyt, Ina?... Niin, niin, tietenkin: isoäiti... isoäiti oli komea, kaunis nainen... ensimäisen nuoruuden kadottuakin...»
»Entäs Ottilie», sanoi Floor täti, »hän oli neljänkymmenen, kun Steyn rakastui häneen.»
»Niin», sanoi Ina. »Se ei ollut... kovinkaan kaunista Ottilie tädin puolelta; mutta erinomainen todistus hänen nuoruudestaan...»
Ja hän vilkasi tohtoriin salainen välke sovinnaisissa, väsyneissä silmissään. Tohtori istui kokoonlyyhistyneenä tuolissaan, tuo vanha, kuihtunut, muodoton massa, miehen ja ihmisolennon raunio, vanha, vanha apina, yllään väljä takki ja väljät liivit, jotka peittivät hänen suurta ruumistaan. Kauhu oli kadonnut hänen pyöreistä silmistään; hänen katseensa oli kääntynyt vasemmalle, hänen päänsä oikealle. Näytti siltä kuin hän olisi aivan tylsistynyt pelästyksensä jälkeen, jonka Inan kysymys ja tuo kaamottava numero kuusikymmentä oli saanut aikaan Hän nyökkäsi ovelasti suurta päätään; ja ulkoa tulvivassa talvisessa valossa hänen kiiltävällä päälaellaan näkyi loistavia läikkiä.
»Niin-niin-niin!» hän mutisi aivankuin mieletön.
Vaivalla hän nousi pystyyn samalla kun Daan Dercksz astui portaita alas Stefanien ja vanhan herra Takman seuraamana; viimeksimainittu torjui luotaan Annan tarjoaman avun, kun tämä kauhukseen huomasi kissan hiipivän vanhan herran jalkoihin.
»Isoäiti on väsynyt», sanoi Daan Dercksz.
»Sitten minä en mene ylös», sanoi Ina. »Ei, Anna, kyllä on parasta, etten mene sinne. Tulen pian toisten. Isoäidillä on tänään ollut kovin paljon vieraita.»
Siitä huolimatta hän viivyskeli vielä hiukan ja läksi sitten pois, sairaana uteliaisuudesta, joka täytti hänen mielensä kiihkeällä nälällä. Stefanie täti teki myös lähtöä sanoen, että äiti oli tänään huonoissa voimissa; viimeisenä läksi vanha Takma, varoen joka askeltaan, mutta astuen suorana ja pystypäisenä. Ina tunsi, että hänkin varmaan oli asiasta selvillä. Mitä se oli, mitä se saattoi olla? Nuo vanhat tiesivät sen, jokainen heistä!
»Lähdetään kotiin, Daan», sanoi Floor täti. »Hevonen odottaa.»
»Mene sinä», sanoi Daan Dercksz epäröiden. »Minä tahdon ensin keskustella Roelofsz'in kanssa. Olen niin hyvilläni tavattuani hänet taaskin...»
»Aina sitä juttelua riittää!» sanoi Floor täti pahoillaan, kun hänen miehensä jätti hänet. »Sitten lähetän ajurin sinua hakemaan...»
Hän sanoi hyvästi ja laahautui ulos.
»Saanko saattaa teidät kotiin, herra Takma.» kysyi Ina.
Takma nyökkäsi myöntyvästi.
»Saat kyllä, lapseni», sanoi hän tarttuen Inan käsivarteen.
Vaikka hän tuli hyvin yksin toimeen eikä koskaan huolinut ajuria, oli hänestä aina varminta ja hauskinta, jos joku saattoi hänet kotiin Nassaulaania pitkin, sillan yli ja Mauritskadulle, missä hän asui. Hän ei koskaan pyytänyt ketään saattamaan, mutta otti ilolla vastaan, jos joku tarjoutui. Ina ei kuitenkaan uskaltanut kysyä mitään vanhalta herra Takmalta: mitäpä, jos hän olisi jotain tiennyt ja pelästynyt pahoin kadulla! Siitä olisi voinut seurata vaikka halvaus! Ei, Ina oli siksi varovainen, mutta uteliaisuus kalvoi hänen hänen mieltään kuin nälkä. Mitähän se saattoi olla? Ja miten hän saisi siitä selkoa?
Daan Dercksz jäi taloon vanhan tohtorin kera. Hänen papukaija-profiilinsa vapisi ja hänen helmimäiset linnunsilmänsä — Stefanie tädin silmät — vilkkuivat kiihkeydestä samalla kuin hänen laiha vartalonsa näytti kutistuvan yhä pienemmäksi tohtorin jättiläisruumiin rinnalla, tämän seisoessa hänen edessään kuin muodoton temppeliritari nojaten toiseen jalkaansa, joka oli terve, ja toiseen, joka oli lyhyt ja ontuva.
»No, Roelofsz», sanoi Daan Dercksz, »hauska nähdä sinua jälleen.»
»Niin-niin, ahaa, siitä on täsmälleen viisi vuotta, kun olit viimeksi Hollannissa!... Hyvä-hyvä, se on pitkä aika... Me tulemme vanhoiksi, tulemme vanhoiksi... Et luullut tapaavasi äitiäsi näin reippaana... Niin-niin, minä pidän huolta siitä, että hän tulee sadan vuoden vanhaksi! Odotahan vain, niin saat nähdä, odotahan vain, niin saat nähdä... Ehkäpä hän elää kauemmin kuin me kaikki muut, Takma ja minä, niin-niin...»
»Niin», sanoi Daan Dercksz, »äiti ei ole suuresti muuttunut.»
»Hänellä on erinomainen ruumiinrakenne, niin-niin, sitä se aina on ollut. Hänen järkensä on aivan selvä; hänen muistinsa on hyvä; hyvä-hyvä, niin-niin, se on suuri onni hänen iällänsä...»
»Ja Takma myöskin...»
»On hyvissä voimissa, on hyvissä voimissa, niin-niin... Hyvä-hyvä, me vanhenemme kaikki... minäkin, niin-niin, minäkin...»
Mutta Daan Dercksz oli suuresti kiihtynyt. Hän oli luvannut Harold veljelleen olla hyvin varovainen eikä puhua, mutta niinä kahtena kuukautena, jolloin hän oli ollut selvillä asiasta, oli salaisuus ja kauhu polttanut hänen sieluaan, hänen liikemies-sieluaan, sillä niin vanha kuin hän olikin, niin ensi kertaa eläissään hän oli tuntenut suurta kiihtymystä, mikä ei koskenut hänen liikeasioitaan.
Ja hänen oli mahdoton pysyä aisoissa. Talo oli ääneti. Anna oli palannut keittiöön; vanha rouva istui yläkerrassa yksin seuranaisensa kanssa. Pieni kaasu-kamiini paloi arkihuoneessa; toinen käytävässä. Iltapäivän hämäryys ja hiljaisuus tuntui pienessä talossa, jossa vanha rouva oli asunut kauan, oli odottanut kauan ikkunansa ääressä, korkeassa tuolissaan...
»Roelofsz», sanoi Daan Dercksz,
Hän oli päätä lyhempi tohtoria; hän tarttui kiinni tohtorin liivinnappiin.
»Niin-niin», sanoi Roelofsz. »Mitä nyt, Dercksz?»
»Roelofsz... minä olen kuullut siitä.»
»_Mistä?»_ huudahti tohtori, kuurona.
»Kuulin kaikki... Intiassa.»
»_Mitä_?» huusi tohtori, ei enää kuurona, mutta pelästyneenä.
»Olen kuullut _kaikki_, ihan kaikki... Intiassa.» Tohtori katsoi toiseen pyörein silmin; ja hänen riippuvien huuliensa yli vuosi kuolaa tahraten hänen sileäksi ajetut aphiankasvonsa, ja hänen hengityksensä läähätti puhaltaen hänen hampaittensa lomista esiin.
Ja vuorossaan hän tarttui nyt Daan Dercksz'in takinnappiin kiinni.
»_Mitä_ sinä olet kuullut?»
»Olen kuullut _kaikki_», Daan Dercksz toisti. »Kuulin kaikki Intiassa. Tiedän... tiedän kaikki.»
»Sinäkö tietäisit... kaikki? Oi, voi. Sinäkö tietäisit kaikki?... Mitä... mitä sinä tiedät?»
»Äidistä... äidistä... Takmasta... ja...»
He seisoivat tuijottaen toistensa kauhistuneisiin silmiin.
»Ja isästäni», sanoi Daan Dercksz; ja hänen kauhistunut äänensä muuttui kuiskaukseksi. »Isästäni. Sen minkä sinäkin tiedät. Minkä olet aina tiennyt. Että Takma, tuona yönä, jolloin hän oli äitini luona, tempasi isältäni hänen oman aseensa: tikarin, jonka prinssi oli lahjoittanut hänelle edellisenä päivänä...»
»Tiedätkö sinä sen?» huusi tohtori. »Tiedätkö sinä sen? Voi, hyvä Jumala! Tiedätkö sen? Minä... minä en ole koskaan sanonut _sanaakaan_. Olen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha... vaan en ole... en ole koskaan sanonut _sanaakaan_.»
»Ei, sinä et ole koskaan sanonut mitään... mutta äidin _baboe_...»
»Ma-Boetenko?»
»Niin, Ma-Boeten kertoi sen pojalleen, joka on _mantrina_ Tegalissa. Ma-Boeten on kuollut, _mantri_ on alkanut kiristää minua. Hän on vaatinut minulta rahaa. Olen antanut hänelle rahaa. Olen luvannut antaa hänelle rahaa joka kuukausi.»
»Sinä siis tiedät... Niin-niin, voi hyvä Jumala, niin-niin!... Sinä siis tiedät, Dercksz, sinä _tiedät_?»
»Kyllä, minä tiedän.»
»Mitä _mantri_ sanoi? Mitä Ma-Boeten oli kertonut hänelle?...»
»Että isäni koetti tappaa Takman, tikarillaan... Että Takma riisti tikarin hänen kädestään, sillä aikaa kuin...»
»Kuin mitä?... Niin-niin, kuin mitä?»
»Sillä aikaa kuin äiti, sillä aikaa kuin äiti...»
»Niin-niin?»
»Kietoi käsivartensa isäni kaulaan estääkseen häntä...»
»Hyvä Jumala, niin, niin!»
»Estääkseen häntä puolustautumasta... ja että Ma-Boeten oven takana kuuli äidin sanovan...»
»Niin... niin-niin... voi hyvä Jumala!»
»Kuuli äidin sanovan, 'Minä _vihaan_ sinua, minä _vihaan_ sinua: olen aina vihannut sinua...'»
»Niin-niin... Voi hyvä Jumala!»
»'Olen aina vihannut sinua ja... ja rakastan Emileä!'»
»Niin-niin... entäs sitten?»
»Ja sitten äiti huusi Takmalle, kovalla äänellä: 'Emile, iske häneen: miellemmin hän kuin sinä!'»
»Oi... hyvä... Jumala!»
Tohtori vaipui raskaana tuolille:
»Siis sinä _tiedät!_» hän vaikeroi. »Siitä on kuusikymmentä vuotta, niin-niin, oi hyvä Jumala, niin-niin! En ole koskaan puhunut siitä kellekään, _en koskaan!_ Pidin niin paljon äidistäsi. Minä... minä... minä tein ruumiintarkastuksen seuraavana päivänä!»
»Niin, he heittivät ruumiin jokeen...»
»Minä pidin ruumiintarkastuksen seuraavana päivänä... ja minä... minä _ymmärsin_... olin _ymmärtänyt_ sen jo aikaisemminkin, sillä olin nähnyt äitisi samana aamuna ja hän houraili... ja minä... minä lupasin... niin-niin, minä lupasin olla vaiti... oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala... jos hän... jos hän suostuisi rakastamaan minua! Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala, Dercksz, Dercksz, Daan, en ole koskaan... en ole koskaan hiiskunut sanaakaan!... Ja Jumala tietää, mitä ihmiset kuusikymmentä vuotta sitten, niin-niin, kuusikymmentä vuotta sitten epäilivät... ja sanoivat... ja juoruilivat ja juoruilivat... aavistamatta totuutta... kunnes koko asia oli unohtunut... kunnes oli myöhäistä pitää uutta tutkimusta... monien kuukausien kuluttua... En koskaan sanonut _sanaakaan_... oi hyvä Jumala, ei-ei, ei-ei!...»
»Kuultuani tämän asian, Roelofsz, en _voinut_ jäädä Intiaan. Minun täytyi saada tavata Harold, nähdä sinut, äiti, Takma...»
»_Minkä vuoksi_?»
»En tiedä, minun vain täytyi saada nähdä teidät kaikki. Oi, miten te lienettekään kärsineet! Minun on sääli äitiä, Takmaa. Minun täytyi saada nähdä teidät, puhua teidän kanssanne asiasta. Tiesin, että te...»
»Tiesikö _mantri_ minusta?»
»Ma-Boeten oli kertonut.»
»Niin, Ma-Boeten tiesi kaikki, tuo noita!»
»Hän oli vaiti vuosikausia. En tiennyt edes, että hän oli elossa. Mutta sitten hän kertoi sen pojalleen. Hän luuli, että äiti oli kuollut. Poika tunsi meidän palvelijamme. Hän kuuli, että äiti oli yhä elossa...»
»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala, niin-niin!»
»Minä maksan hänelle määräsummaa joka kuukausi.»
»Niin kauan kuin äiti elää?»
»Niin... niin kauan kuin hän elää!»
»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala, niin-niin.»
»Mutta Roelofsz, yhtä asiaa sinä et tiedä...»
»Mitä... mitä?... _Mitä_ minä en tiedä?»
»Sinä et tiedä, että Harold...»
»Harold? Sinun veljesi?»
»_Tiesi!_...»
»Haroldko _tiesi?_»
»Niini... Niin!...»
»Tiesikö hän? Mitenkä Harold olisi voinut tietää? Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala! _Mitenkä_ Harold saattoi tietää?»
»Harold tiesi... sillä hän näki!»
»Näkikö hän? Näkikö Harold?»
»Hän oli heidän kanssaan siellä, vuoristossa; hän oli mukana huvilassa.»
»Haroldko?»
»Hän oli kolmentoista-vuotias poika. Hän heräsi! Hän näki äidin, Takman ja Ma-Boetenin. Hän näki heidän kantavan isänsä ruumista. Hän astui isänsä vereen, Roelofsz! Hän oli kolmentoista vuoden vanha! Hän ei ole koskaan voinut unohtaa tuota näkyä! Ja hän on tiennyt sen _aina_, koko elämänsä ajan, koko pitkän elämänsä ajan!»
»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala!... Voi hyvä ystävä!... Onko se totta? Onko se todellakin _totta_?»
»Se on totta! Hän kertoi minulle itse.»
»Eikö hänkään... ole koskaan puhunut siitä kellekään?»
»Ei, hän ei ole koskaan puhunut siitä!»
»Hän on kelpo mies, niin-niin, kaikkein parhaita. Hän ei tahdo tuottaa häpeää... oi hyvä ystävä... vanhalle äidilleen!... Daan, Daan... oi hyvä Jumala!... Daan, älä koskaan kerro sitä kellekään: älä _koskaan_ kerro!»
»Ei, en minä kerro. Olen puhunut siitä sinulle ja Haroldille, koska keskustelen kaikista asioista hänen kanssaan: sekä liike-asioista että... kaikesta muusta. Hän on usein auttanut minua... Hän auttoi minua Intiassa, eräässä ikävässä jutussa, mikä minulle sattui siellä... aikoinani... niin... hyvä Jumala... aikoinani! Olen aina keskustellut _kaikesta_ Haroldin kanssa. Sinulle puhuin tästä siksi, että tiesin sinun tietävän...»
»Hyvä-hyvä-hyvä, niin-niin-niin... Mutta Daan, Dercksz, älä puhu siitä kellekään muulle!»
»Ei, ei, en minä puhu siitä kellekään muulle.»
»Ei Stefanielle eikä Antonille eikä Ottilielle...»
»Ottilie on _heidän_ lapsensa!...»
»Niin-niin, hän on äidin ja Takman lapsi. Sh-sh. Daan, nuo ovat niin vanhoja asioita, ne ovat kaikki aikoja sitten olleita ja menneitä!»
»Kumpahan vain olisivatkin! Mutta sitä ne eivät ole... niin kauan kuin äiti... ja Takma... elävät!»
»Niin-niin, niin-niin, olet oikeassa: niin kauan kuin he elävät eivät nuo asiat ole olleita eikä menneitä... Mutta, ovathan he niin vanhat, sekä äiti että Takma! Ei kestä enää kauan. Ne häipyvät, häipyvät, nuo asiat... hitaasti, mutta ne katoavat sittenkin... Niin-niin, siitä on kovin pitkä aika... Eivätkä ihmiset enää puhu meistä... Ennen vanhaan, niin, menneinä aikoina, ihmiset puhuivat... äidistä ja Takmasta ja lapsista, Antonista, _sinusta_... ja tuosta skandaalista Intiassa... Ottiliesta: he puhuivat hyvinkin paljon Ottiliesta... Kaikki tuo on nyt unohtunut... häipyy pois... Me olemme vanhat... niin-niin... me olemme vanhat...»
Hän vaipui tuoliinsa; hänen muodoton vartalonsa lyyhistyi kokoon, jotta näytti siltä kuin hänen vatsansa olisi riippunut lattiaan saakka.
Samassa kuului ylhäältä kimakka huuto, tukahdutettu, mutta samalla läpitunkeva huuto, ikäänkuin se olisi lähtenyt kuristetusta kurkusta; ja yläovi lensi auki ja seuranainen huusi:
»Anna... Anna, tulkaa pian!»
Daan Dercksz oli vanha mies, mutta hän tunsi kylmänväreitä selässään. Tohtori hyppäsi pystyyn, seisoen siinä horjuvin jaloin ja vihdoin oikaisten muodotonta vartaloaan hän huusi:
»Mitä nyt? Mikä on hätänä?»
Ja molemmat miehet kiiruhtivat portaita ylös niin nopeasti kuin he saattoivat, Annan kompuroidessa heidän jäljessään.
Vierashuoneessa paloi kaksi lamppua; ja vanha rouva istui suorana tuolissaan. Hänen silmänsä tuijottivat pyöreinä hänen päässään ilmaisten jännittynyttä kauhua; hänen suunsa oli yhä auki päästettyään tuon kimakan huudon — se muodosti ikäänkuin mustan aukon; hänen toinen käsivartensa oli ojossa, viittaen jäykin sormin huoneen nurkkaukseen, lasikaapin läheisyyteen. Siten hän istui siinä ikäänkuin kivettyneenä ja jäykkänä: kivettynyt oli pelokas ilme ja ammottava suu, kivettyneet vanhat kasvot hirveän kauhun vallassa, kivettynyt jäykkä ojennettu käsivarsi, ikäänkuin hän ei koskaan enää voisi laskea sitä alas. Ja seuranainen ja Anna, jotka nyt yhdessä astuivat hänen luokseen, kysyivät:.
»Rouva, rouva, mikä teidän on? Ettekö voi hyvin? Oletteko sairas?»'
»_Tuossa!_ änkytti vanha nainen. »_Tuossa!... Tuossa!_
Ja hän tuijotti eteensä viitaten yhä kädellään. Molemmat herrat olivat ilmestyneet huoneen kynnykselle ja vaistomaisesti kaikki käänsivät katseensa nurkkaan, lasikaapin läheisyyteen. Ei kukaan nähnyt siellä mitään paitsi vanha rouva — hän yksin näki sen — tuon näyn, jonka monivuotiset omantunnonvaivat olivat mananneet hänen eteensä... hän yksin _näki_ sen kymmenen tai kahdenkymmenen sekunnin ajan, jolloin hänen ruumiinsa jäykistyi ja kivettyi ja veri jähmettyi hänen suonissaan. Äkkiä hän hätkähti; käsi putosi hänen syliinsä; ruumis vaipui korkeaselkäisen tuolin nojaa vasten ja silmät sulkeutuivat...
»Rouvalla on ennenkin ollut tällaisia kohtauksia», sanoi vanha Anna kuiskaten.
Kaikki muut, paitsi Daan Dercksz, tiesivät, että hänellä oli ennenkin ollut tällaisia kohtauksia. He asettuivat piiriin hänen ympärilleen. Vanha rouva ei ollut tainnoksissa. Hän avasi pian silmänsä, tunsi tohtorin, tunsi molemmat naiset, vaan ei tuntenut poikaansa Daania. Hän tuijotti häneen ja hätkähti sitten, ikäänkuin yhdennäköisyys olisi äkkiä hämmästyttänyt häntä.
»Äiti! Äiti!» huudahti Daan Dercksz.
Vanha rouva tuijotti yhä, mutta hän huomasi nyt, ettei Daan ollutkaan se ruumistunut haamu, jonka hän äsken oli nähnyt, vaan hänen poikansa, joka oli isänsä näköinen, sen miehen näköinen, jota hän ensin oli rakastanut ja sittemmin vihannut. Hänen jännittynyt katseensa sammui; mutta rypyt hänen kasvoissaan ja kauhusta vääntynyt ilme ei kadonnut, vaan ne olivat kuin syvälle syövytetyt ja ihoon piirretyt.
Anna siveli vanhan rouvan kättä ja rannetta kevyin liikkein, jotta hän palaisi täydellisesti tajuntaansa... ja vanha veri suli ja alkoi jälleen liikkua.
»Vuoteeseen», mutisi vanha rouva. »Vuoteeseen...»
Molemmat herrat poistuivat jättäen vanhan rouvan naisten huostaan. Hämärä eteinen portaitten alapäässä lepäsi ikäänkuin hiljaisen haudan varjossa. Daan Dercksz tarttui Roelofsz'in käsivarteen, tohtorin hoippuessa portaita alas ja nojautuessa vuoroin sairaaseen ja vuoroin terveeseen jalkaansa.
»Mitä hän näki?» kysyi Daan Dercksz.
»Sh!» sanoi vanha tohtori. »Niin-niin... niin-niin...»
»Mitä hän näki?»
»Hän näki... _Dercksz'in;_ hän näki... _sinun isäsi_!...»
Keittiössä kissa naukui peloissaan.
KUUDES LUKU.
Täti Adèle Takma astui hiljaa avainkori käsivarrellaan ruokasalista käytävään, sillä hän oli nähnyt kirjeenkantajan ja toivoi saavansa kirjeen Ellyltä. Lot ja Elly olivat Firenzessä, kumpainenkin työskenteli uutterasti Laurentianassa ja arkistoissa, missä Lot keräsi aineksia Medicin sukua koskettelevaa historiallista teosta varten. He olivat käyneet aina Napolissa saakka ja olivat kotimatkalla, väsyneinä niin paljosta katselemisesta — Italia oli Ellylle aivan uusi — pysähtyneet Firenzeen, asettuneet matkailijakotiin asumaan ja tekivät nyt yhdessä työtä. Elly tuntui olevan onnellinen ja kirjoitti ihastuneita kirjeitä kotiin.