Part 10
Hän oli pieni, lihava mies viidennelläkymmenennellä, pyöreine kasvoineen ja pienine säihkyvine silmineen: hän vilkaisi Ellyyn katsellen peittelemättömällä uteliaisuudella nuorta rouvaa, joka oli vain pari päivää ollut naimisissa. Aistillisuus, joka alati etsi ruumiillista nautintoa, ympäröi häntä kuin lämmin ilmakehä, ja hänen käytöksensä oli joviaalinen ja ystävällinen, ikäänkuin hän heti paikalla olisi tahtonut kutsua heidät aamiaisille hyvään ravintolaan sekä sen jälkeen jonnekin muualle. Hänen pitkäaikuinen oleskelunsa ulkomailla oli jättänyt leimansa hänen ulkoasuunsa, puheeseensa ja liikkeihinsä, mikä kevensi hänen synnynnäistä hollantilaista raskauttansa, joskin se samalla tuntui hiukan naurettavalta, sillä sulavilla liikkeillään hän muistutti suuresti pientä naarasnorsua. Mutta hänen korvansa pistivät ulos kuin satyyrin; ja hänen silmänsä säkenöivät; ja hänen nauravat huulensa olivat paisuneet ja paksut aivankuin hänessä olisi ollut intialaista verta; ja hänen pienet, hyvin hoidetut hampaansa välkkyivät huulien välistä. Kun nainen kulki hänen ohitseen, tarkasti hän häntä yhdellä silmäyksellä kiireestä kantapäähän asti; ja hän näytti vaipuvan mietteihinsä silmänräpäykseksi tai pariksi.
»Me puhuimme juuri sinun äidistäsi, Theo. Hassua, että meidän piti tavata sinut», toisti Lot.
»Minä kävelen bulevardeilla joka aamu, ja siksi on aivan luonnollista, että tapasimme toisemme. Olen iloinen saadessani tilaisuuden onnitella teitä... Äitikö? Hän voi hyvin, luullakseni.»
»Etkö ole nähnyt häntä vastikään?»
»En ole nähnyt häntä viikkoon. Aiotteko käydä häntä tervehtimässä? Siinä tapauksessa tulen teidän kanssanne. Mennäänkö jonnekin syömään aamiaista yhdessä jälkeenpäin vai olenko minä tiellä? Jollen, niin tulkaa minun kanssani aamiaiselle. Ei mihinkään suureen ravintolaan, jonka kaikki tuntevat, vaan pieneen, erinomaiseen paikkaan, jonka minä tunnen. Siellä voimme saada suorastaan taivaallisia hummereita!» Ja hän suuteli lihavia sormenpäitään. »Tahdotteko heti paikalla lähteä äidin luo? Hyvä on, otetaan ajuri, sillä hän asuu kaukana.»
Hän pysäytti ajurin ja sanoi osoitteen:
»125 Rue Madamen varrella.»
Hän auttoi kohteliaasti Ellyn ajoneuvoihin, sitten Lot'n ja itse hän välttämättä tahtoi istua pienellä takaistuimella, nojaten toista jalkaansa vaunujen astimeen. Hän tiedusteli välinpitämättömästi haagilaisia sukulaisia, ikäänkuin vieraita henkilöitä, joita hän oli tavannut kerran tai kahdesti. Rue Madamella ajuri pysähtyi korkean ristikkoportin eteen, jonka taakse oli lyöty lautoja, niin että sen läpi oli mahdoton nähdä.
»Tässä luostarissa äiti asuu», sanoi Theo.
He astuivat alas vaunuista, ja Theo soitti kelloa. Sisar tuli avaamaan porttia, sanoi rouva van der Staffin olevan kotona, ja saattoi heidät pihan poikki. Luostari kuului Lourdes'in Pyhän Neitsyen nunnakunnalle; ja Thérèse täti oli täysihoidossa siellä yhdessä muutamien muiden hurskaiden vanhojen naisten kanssa. Sisar johdatti heidät pieneen vierashuoneeseen alakerroksessa ja avasi ikkunaluukut. Uuninreunalla seisoi Pyhän Neitsyen kuvapatsas kahden kynttiläjalan välissä; huoneessa oli sohva ja muutamia tuoleja irtopäällisineen.
»Onko kunnianarvoisa äiti kotona, sisar?» kysyi Theo.
»On kyllä, herra.»
»Sopisiko hänelle ottaa minut vastaan? Tahtoisitteko sanoa hänelle, että minun mukanani on pari vierasta?»
»Kyllä, herra.»
Sisar läksi huoneesta. Theo viittasi kädellään:
»Minun olisi pitänyt se tehdä jo kauan sitten», hän sanoi. »Käytän nyt hyväkseni tilaisuutta. Kunnianarvoisa äiti on arkaluontoinen nainen, paljoa arkaluontoisempi kuin äitini.»
He odottivat. Autiossa huoneessa oli kylmää ja kolkkoa. Lot sanoi väristen:
»En minä vaan voisi. En, en minä vaan voisi.»
»En minäkään», sanoi Theo.
Kunnianarvoisa äiti tuli ensimäisenä sisään: lyhyt nainen, jonka vartalo hukkui kokonaan puvun laskoksiin. Kaksi ruskeaa silmää loisti valkoisen nauhan alta, joka peitti hänen otsaansa.
»Herra van der Staff...»
»Rouvani...»
Theo puristi kunnianarvoisan äidin kättä: »Olen jo kauan ollut tulossa tervehtimään teitä sanoakseni, miten kiitollinen olen siitä huolenpidosta, jota te suotte äidilleni.»
Hänen ranskalaiset lauseensa kuuluivat kohteliailta ja ritarillisilta.
»Saanko luvan esittää teille serkkuni, herra ja rouva Pauws?»
»Vasta naidut, eikö niin», sanoi kunnianarvoisa äiti kumartaen ja hienosti hymyillen.
Lot ihmetteli, mistä hän sen tiesi:
»Olemme tulleet tervehtimään tätiäni... ja teitä myöskin, kunnianarvoisa rouva», lisäsi hän kohteliaasti.
»Olkaa hyvä ja istukaa. Rouva van der Staff tulee heti.»
»Onko äiti hyvissä voimissa?» kysyi Theo. »En ole nähnyt häntä... hyvään aikaan.»
»Hän voi erittäin hyvin», sanoi kunnianarvoisa äiti. »Sillä me pidämme hänestä huolta.»
»Tiedän sen kyllä.»
»Hän ei huolehdi itsestään. Niinkuin tiedätte, menee hän aina liiallisuuksiin. Hyvä Jumala ei vaadi meiltä sellaisia liiallisuuksia kuin mitä rouva van der Staff suorittaa. Minä en rukoile neljättä osaakaan siitä kuin hän. Hän rukoilee _aina_. Minulla ei ole aikaa siihen. Hyvä Jumala ei vaadi sitä. Meillä on työmme; minulla on sairashoito-opistoni, joka antaa meille paljon työtä. Tällä hetkellä melkein kaikki sisaret ovat ulkona työssä. Sitä paitsi on minulla palvelijatar-toimistoni. Me emme _voi_ aina rukoilla.»
»Mutta äiti voi», sanoi Theo nauraen.
»Rouva van der Staff rukoilee _liiaksi_», sanoi kunnianarvoisa äiti. »Hän on suuri intoilija...»
»Sitä hän on aina ollut kaikessa, mihin hän on ryhtynyt», sanoi Theo katsoen eteensä.
»Ja sellainen hän on yhä edelleenkin. Hän on intoilija uudessa uskossaan, meidän uskossamme. Mutta hänen ei pitäisi mennä liiallisuuksiin... eikä paastota turhan päiten... Vastikään me löysimme hänet tainnoksissa kappelista... Mutta meillä on pienet vehkeemme; kun ei ole välttämätöntä paastota, annamme me hänelle lihalientä vihannessopan asemesta tai vihannesten kastikkeena hänen huomaamattaan lainkaan... Tässä rouva tulee...»
Sisar avasi oven; ja rouva van der Staff, Thérèse täti, astui huoneeseen. Lot oli mielestään näkevinään isoäidin itsensä tulevan sisään, tosin nuorempana, mutta sittenkin vanhana. Puettuna yksinkertaiseen mustaan pukuun hän oli pitkä ja majesteetillinen ja hyvin solakka ja hänen liikkeensä olivat tavattoman sulavat. Isoäiti oli varmaankin ollut hänen näköisensä. Hänen tummien kreolilais-silmiensä katse oli unelmoiva, ja näytti siltä kuin hänen olisi ollut vaikea nähdä niitä peittävän harson läpi; mutta suu, niin vanha kuin se olikin, oli luonnollisessa hymyssä, innostuksen ilmeen karehtiessa sen pielissä. Hän salli Theon suudella itseään ja sanoi Lot'lle ja Ellylle ranskaksi:
»Hyvin ystävällistä, että tulitte minua tervehtimään. Olen hyvin kiitollinen... Vai tämä on Elly? Näin sinut vuosia sitten Hollannissa, isoisä Takman luona. Olit silloin pieni neljäntoista-vuotias tyttö. Kovin herttaista, että tulitte. Istukaa. En käy koskaan enää Hollannissa... mutta ajattelen usein... hyvin usein... sukulaisiani...»
Hänen silmiensä katse oli unelmoiva; innostus karehti hänen hymyilynsä ympärillä. Hän laski kätensä ristiin syliinsä; hänen sormensa olivat ohuet ja läpikuultavat, aivankuin isoäidin. Hänen äänensä muistutti isoäidin ääntä. Istuessaan siinä, mustassa puvussaan, luostarihuoneen kalpeassa ja kylmässä valossa, yhdennäköisyys oli kaamoittava: tämä tytär näytti olevan aivan yhtä äitinsä kanssa, näytti olevan äiti itse; ja tuntuipa siltä kuin menneet vuodet olisivat palanneet ihmeellisessä, aavemaisen kalpeassa, valkoisessa valossa.
»Ja miten he jaksavat kaikki Haagissa?» kysyi Thérèse täti.
Muutamia sanoja vaihdettiin perheen jäsenistä. Hetken kuluttua kunnianarvoisa äiti nousi tuoliltaan, jotta hän ei häiritsisi toisia, sanoi jäähyväiset ja kiitti käynnistä.
»Miten Harold eno jaksaa?... Entäs äiti, Charles? Ajattelen usein häntä. Rukoilen usein hänen puolestaan, Charles...»
Hänen äänensä, jo kauan sitten särkynyt, kuulosti pehmeämmältä kuin puhdas hollanninkieli, ja sen kreolilaissävy oli mehukas; tämä murtunut ääni teki liikuttavan vaikutuksen sekä Lot'hon että Ellyyn, jota vastoin Theo katseli kiusaantuneena eteensä: hänen mielensä oli masennuksissa ja painostanut äidin läsnäollessa.
»Miten ystävällistä, ettet ole unohtanut meitä», yritti Lot sanoa.
»Minä en unohda koskaan äitiäsi», sanoi Thérèse täti. »En tapaa enää häntä, ehkäpä en tapaa enää koskaan. Mutta pidän hänestä hyvin, hyvin paljon... ja rukoilen, rukoilen usein hänen puolestaan. Hän on sen tarpeessa. Me kaikki tarvitsemme sitä. Minä rukoilen kaikkien puolesta... koko perheemme puolesta. Kaikki he ovat sen kaipuussa. Ja minä rukoilen myös äitini, isoäidin puolesta. Ja Elly, rukoilen myös isoisän puolesta... Olen rukoillut jo vuosikausia; olen rukoillut kokonaista kolmekymmentä vuotta. Jumala kuulee varmasti rukoukseni...»
Oli vaikea sanoa mitään; ja Elly tarttui vain tädin käteen ja puristi sitä. Thérèse täti kohotti hiukan leuasta Ellyn kasvoja, katseli niitä tarkkaavaisesti ja katsoi sitten Lot'hon. Yhdennäköisyys hämmästytti häntä, mutta hän ei sanonut mitään.
Hän oli asiasta perillä. Thérèse täti tiesi sen. Hän ei käynyt enää koskaan Hollannissa eikä luullut koskaan enää näkevänsä sisartaan, jonka hän tiesi olevan Takman tyttären, ei koskaan Takmaa eikä äitiään. Mutta hän rukoili varsinkin näiden ihmisten puolesta, koska hän oli asiasta perillä. Hän, joka kerran oli ollut, samoinkuin hänen äitinsäkin, maailmannainen, intohimoinen nainen, jolla oli kreolittaren kiihkeästi rakastava ja vihaava sydän, oli kuullut äitinsä omasta suusta, hänen maatessaan kuumehoureissa, tuon asian, josta hän siitä saakka oli ollut perillä. Hän oli nähnyt äitinsä näkevän — vaikka hän ei ollutkaan itse sitä nähnyt — hän oli nähnyt äitinsä näkevän aaveen huoneen nurkassa. Hän oli kuullut äitinsä rukoilevan armoa päästäkseen eroon rangaistuksestaan. Hän ei ollut, niinkuin Harold Dercksz, nähnyt Sitä kuusikymmentä vuotta sitten, mutta hän oli ollut asiasta perillä kolmekymmentä vuotta. Ja tuo tieto oli antanut kovan iskun hänen hermostuneelle ja kiihoittuneelle mielelleen; ja hän, kreolitar, kiihkeän rakkauden ja vihan nainen, seikkailuja rakastava nainen, hän, joka oli rakastanut ja myöhemmin vihannut niitä, joita oli rakastanut, hän alkoi murehtia, hän vajosi intoiluun, joka virtasi, häneen kirkon taivaallisista ikkunoista; ja eräänä päivänä hän läksi Parisissa katolisen papin luo ja sanoi:
»Isä, minä tahdon rukoilla. Mieleni palaa teidän uskoonne. Tahdon kääntyä katolilaiseksi. Olen toivonut sitä jo kuukausia.»
Hän kääntyi katolilaiseksi ja nyt hän rukoili. Hän rukoili itsensä puolesta, mutta hän rukoili vieläkin enemmän äitinsä puolesta. Koko hänen kiihkeämielinen sielunsa suli rukouksessa tämän äidin puolesta, jota hän luultavasti ei koskaan enää saisi nähdä, mutta joka oli tuottanut hänelle kärsimystä ja jonka hän toivoi voivansa vapahtaa synnistä ja pelastaa liian hirveästä rangaistuksesta kuoleman jälkeen; tämän äidin puolesta, joka oli estänyt _häntä_, hänen isäänsä, puolustamasta itseään heittäytymällä hänen kaulaansa, kunnes toinen mies sai riistetyksi aseen hänen kädestään, kun hän tahtoi kostaa verenhimoisessa vimmassaan... Hän tiesi sen. Thérèse täti tiesi sen. Ja hän rukoili, hän rukoili alituisesti. Ei koskaan hän voinut liiaksi rukoilla taivaalta armoa.
»Äiti», sanoi Theo. »Kunnianarvoisa äiti kertoi, että menit tainnoksiin kappelissa. Ja ettet sinä syö.»
»Kyllä, kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti pehmeästi ja hitaasti. »Älä ole huolissasi, Theo.»
Halveksuminen poikaansa kohtaan nostatti katkeran hymyn hänen vanhoille huulilleen; hänen äänensä, kääntyessään hänen puoleensa, muuttui kylmäksi ja kovaksi, ikäänkuin tuo alati rukoileva nainen äkkiä olisi poikansa edessä muuttunut entiseksi naiseksi, joka oli rakastanut ja sittemmin vihannut poikansa isää, isää, joka ei ollut hänen miehensä.
»Kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti. »Todellakin, minä syön aivan liiaksi. Nuo hyvät sisaret! He unohtavat joskus paastopäivämme; ja antavat minulle lihaa. Minä annan sen silloin köyhilleni... Kertokaa minulle; lapset, kertokaa minulle lisää Haagista. Minulla on vielä hiukan aikaa. Sitten minun täytyy mennä kappeliin... Rukoilen yhdessä sisarien kanssa.»
Ja hän kyseli jokaista, veljiä ja sisaria ja heidän lapsiaan:
»Minä rukoilen heidän kaikkien puolesta», sanoi hän. »Minä rukoilen teidänkin puolestanne, lapset.»
Hän kävi levottomaksi ja kuulosteli ääntä käytävästä. Theo antoi merkin Lot'lle ja he nousivat.
»En minä teitä unohda», vakuutti Thérèse täti heille. »Lähettäkää minulle valokuvanne, teettehän sen?»
He lupasivat.
»Missä on sinun sisaresi, Charles?»
»Nizzassa, täti.»
»Lähetä minulle hänen valokuvansa. Minä rukoilen hänenkin puolestaan. Hyvästi, lapset, hyvästi, rakkaat lapset!»
Hän sanoi hyvästi Lot'lle ja Ellylle ja läksi pois kuin unessa kiinnittämättä huomiota Theoon. Tämä kohautti olkapäitään. Litanian sävel kuului kappelista, suuresta suojasta vierashuoneen vastapäätä.
He kohtasivat kunnianarvoisen äidin käytävässä; hän oli menossa kappeliin.
»Miltä tätinne tuntui teidän mielestänne?» kuiskasi hän. »Kovin liioitetulta, eikö totta: niin, kovin liioiteltu hän on. Katsokaahan!...»
Hän kehotti Ellyä, Lot'ta ja Theoa kurkistamaan kappelin ovesta sisään. Sisaret, polvistuneina rukoustuoleihinsa, lauloivat rukouksiaan. Lattialla, tuolien välissä, makasi Thérèse täti pitkin pituuttaan, kasvot käsien peitossa.
»Katsokaa!» sanoi kunnianarvoisa äiti rypistäen kulmakarvojaan. »Emme edes _me_ tee tuolla tavoin. Se on turhaa. Se ei ole edes sopivaa. Minun täytyy puhua siitä herra johtajalle, jotta hän huomauttaisi siitä rouva van der Staffille. Varmasti puhun hänelle. Näkemiin, rouvani, näkemiin, hyvät herrat...»
Hän kumarsi kuin maailmannainen hymyillen ja levollisen arvokkaasti.
Sisar saattoi heidät portille ja päästi heidät ulos...
»Hoh!» huokasi Theo. »Olen täyttänyt taaskin pojan velvollisuudet muutamiksi kuukausiksi.»
»Minä en voisi sitä tehdä», mutisi Lot. »Aivan yksinkertaisesti en voisi.»
Elly ei sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja hän tuijotti eteensä. Hän ymmärsi, että ihminen saattoi uhrautua toisen tähden ja pyhittää elämänsä kutsumukselleen; ja vaikka hän käsittikin sen toisin, kun hänestä itsestään oli kysymys, niin ymmärsi hän sen sittenkin.
»Ja nyt me lähdemme syömään hummeria!» huudahti Theo.
Ja huutaessaan ajuria näytti siltä, kuin hänen lihava ruumiinsa olisi saanut uutta eloa vain sen johdosta, että hän hengitti jälleen raitista, vapaata ilmaa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Yöllisessä pikajunassa istui nuori nainen mietteihinsä vajonneena. Lot nukkui, vaippa yllään, vaunun nurkassa, mutta nuorikko ei saanut unesta kiinni, sillä syystuuli vinkui ulkona; ja niinpä hän istui hiljaa nurkassaan ajatuksiinsa vajonneena. Hän oli nyt luovuttanut elämänsä toiselle ja toivoi onnea. Hän toivoi, että hänellä olisi kutsumus ja tilaisuus uhrautumiseen. Se oli onnea; muunlaista ei ollut olemassa; ja Thérèse täti oli oikeassa, joskin hän, Elly, käsitti uhrautumisen, onnen ja kutsumuksen niin toisenlaiseksi. Hän tarvitsi enemmän kuin tunnetta, aatetta; hän tarvitsi ennen kaikkea toimintaa. Samoin kuin hän aina oli ollut toimintahaluinen, joskin se aluksi oli kohdistunut vain tennispeliin — ja myöhemmin kuvanveistoon ja lopulta tarpeeseen pukea oma surunsa sanoiksi ja luovuttaa se kustantajalle — niin hän nytkin tahtoi uhrautua työlle, ainakin yhteistyölle. Hän katsoi kaihoten Lot'hon ja tunsi, että hän rakasti häntä, joskin toisella tavalla kuin mitä hän ennen oli rakastanut. Hän rakasti Lot'ta vähemmän oman itsensä vuoksi kuin aikaisemmin ollessaan rakastunut, rakasti Lot'ta enemmän hänen itsensä vuoksi, voidakseen yllyttää häntä suuriin tekoihin. Se oli kaikki hyvin hämärää, mutta hänen tunteessaan oli kunnianhimoa, rakkaudesta johtuvaa kunnianhimoa, joka kohdistui Lot'hon. Mikä vahinko, että Lot hukkasi kykynsä pieniin kirjoitelmiin ja kevyihin artikkeleihin. Ne olivat, samoinkuin hänen keskustelutaitonsakin, huvittavia, vaan ei vakuuttavia; ja hän kykeni kirjoittamaan paljon paremminkin. Ehkäpä romaanin kirjoittaminenkaan ei ollut mitään suurta; kirjoittaminen saattoi ehkä kylläkin olla suurta, vaikkei romaanin kirjoittaminen. Mutta minkä sitten? Hän tuumi, keksimättä sitä kuitenkaan, mutta hän tiesi varmaan — tai luuli ainakin tietävänsä — että hän keksisi sen vielä ja saisi Lot'n kohoamaan... Niin, onnellisia he tulisivat olemaan ja olisivat yhä edelleen onnellisia... Italiassa, siellä hän pääsisi siitä selvyyteen. Se löytyi ehkä menneisyydestä, historiasta; entisajan muistot, nuo kauniit, jalot muistomerkit, jotka olivat kuolleet, mutta silti kauniit, ne hänelle sen paljastaisivat... Miksikä hänen mielensä oli siis niin apea? Vai oliko se vain sitä samaa alakuloisuutta, jota hän aina oli hämärästi tuntenut, ja joka oli sairautta, joka lamasi hänen toimintakykyään ja katkaisi hänen äänensä soinnun: alakuloisuutta, joka oli painanut leimansa häneen, orpoon, yksinäiseen lapseen, jonka nuoruus oli kulunut niin ilottomasti vanhan miehen suuressa talossa. Isoisä oli aina ollut ystävällinen ja isällisen hellä hänelle; mutta hän oli kovin vanha, ja Elly oli tuntenut hänen vanhuutensa painostavan itseään. Aina hänen ympärillään oli ollut vanhoja ihmisiä, niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa taaksepäin; hän muisti isoäiti Dercksz'in ja tohtori Roelofsz'in: hän muisti heidät vanhoina aina varhaisimmasta lapsuudestaan saakka. Lot'kin — siltä Ellystä tuntui — joskin miehen elämä, joka matkusti ja liikkui paikasta toiseen, oli toinen kuin tytön, joka istui kotona — Lot'kin oli tuntenut häntä ympäröivän vanhuuden painostusta; ja siinä epäilemättä oli syy siihen, miksikä vanhenemisen pelko oli kehittynyt hänessä jonkunmoiseksi hermostuneeksi kauhuksi. Stefanie täti ja enot Haagissa olivat vanhoja, ja heidän ystävänsä ja tuttavansa olivat kuolleet, ja he kulkivat yksin ja vailla omia aikalaisiaan tässä kaupungissa, edestakaisin katuja pitkin, joiden varsilla heidän talonsa sijaitsivat... Se oli niin kovin haikeaa ja kurjaa; se teki mielen alakuloiseksi; tuo alakuloisuus oli turmellut Ellyn koko nuoruuden... Hän oli kadottanut kaikki tyttöystävänsä. Hän ei tavannut enää tennisklubin tyttöjä; akatemia-tovereitaan hän töin tuskin tervehti kiireisellä päännyokkäyksellä kulkiessaan heidän ohitseen kadulla. Onnettoman kihlauksensa jälkeen hän oli vetäytynyt enemmän erilleen muista, vain Lot'in seurassa hän oli alituisesti, käveli hänen kanssaan, keskusteli hänen kanssaan; Lot'kin oli yksinäinen Haagissa, vailla ystäviä: hänellä oli enemmän ystäviä Italiassa, niin hän väitti... Miten omituista, että ikuinen yksinäisyyden ja kuoleman tunne ympäröi heitä molempia! Ei ystäviä eikä tuttavia niinkuin muilla ihmisillä ja muilla perheillä. Varmaankin se johtui näiden kahden äärettömän vanhan ihmisen painostuksesta; hän ei keksinyt sille muuta selitystä, mutta hän tuumi että siinä piili jotain muutakin, jota hän ei tiennyt, mutta joka siitä huolimatta oli olemassa painostaen häntä ja pitäen muut ihmiset loitolla; jotain hämärää, nykyään jo häipynyttä, joka ympäröi tuota vanhaa miestä ja vanhaa naista ja kietoi kaikki muutkin — vanhan naisen lapset ja vanhan miehen lapsenlapsen — jonkunmoiseen hämärään, jota tosin ei voinut sanoin selittää, mutta joka tuntui niin selvästi, että ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä tarttuakseen siihen kiinni...
Tuo kaikki oli kovin epämääräistä ja hämärää, sitä oli aivan mahdoton selvästi ajatellakaan; se oli vain jokin jäätävä tunne, joka tuntui ilmassa, ei mitään muuta; mutta joskus se salpasi hänen hengityksensä, pilasi hänen nuoruudenilonsa, esti häntä nopeasti kulkemasta ja puhumasta ääneen: kun hän teki sitä, tapahtui se vain pakosta. Ja hän tiesi, että Lot'lla oli sama tunne: Elly oli käsittänyt sen parista, kolmesta hämärästä sanasta ja pikemmin vain näiden sanojen hengestä kuin itse sanoista; ja hän oli sen johdosta tuntenut suurta sielunsympatiiaa Lot'ta kohtaan. Lot oli omituinen mies, tuumi Elly katsellessaan häntä hänen nukkuessansa. Ulkomuodoltaan sekä ulkonaiselta olemukseltaan ja tavoiltaan hän oli vielä aivan nuori poika, suorastaan lapsi joskus, hän tuumi, ja lapsellisuutensa rinnalla hänen mielensä oli vapaa kaikista turhista kuvitteluista, mikä useinkin todisti älyllisyyttä, vaan ei silti tehnyt vakavaa vaikutusta; tämän ulkokuoren alla piili pehmeyttä, sangen suuri määrä itsekkäisyyttä, itseensä kohdistunutta hermostunutta aprikoimista, sekä jotain, mikä teki miltei luonteenlujuuden vaikutuksen hänen seurustellessaan äitinsä kanssa, sillä hän yksin saattoi tulla toimeen hänen kanssaan. Tämän luonteenlaadun ohella hänellä oli luonnonlahjoja, joihin hän ei itse pannut mitään arvoa, joskin työnteko oli hänelle välttämätöntä. Hänen luonteessaan ilmeni suuria ristiriitaisuuksia, vakavuutta ja lapsellisuutta, tunteellisuutta ja välinpitämättömyyttä, miehuutta ja heikkoutta suuremmassa määrässä kuin mitä Elly kenessäkään muussa miehessä oli nähnyt. Hän oli ylpeämpi vaaleasta tukastaan kuin kyvykkäisyydestään, joskin hän oli siitäkin ylpeä; ja jos joku kehui hänen kaulahuiviaan, tuotti se hänelle enemmän iloa kuin jos hänen kirjoituksiaan ylistettiin. Ja tätä lasta, tätä poikaa, tätä miestä Elly rakasti; hän myönsi, että se oli omituista, kun hän ajatteli sitä, mutta hän rakasti häntä ja oli onnellinen vain ollessaan hänen kanssaan.
Lot heräsi, kysyi, miksikä Elly ei nukkunut ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Väsyneenä junan ratinaan ja omiin ajatuksiinsa hän nukahti; ja Lot katseli harmaata sarastusta, joka levisi värittömien ja kylmien peltojen yli heidän sivuuttaessaan Lyons'in. Hän ikävöi merta, sinistä taivasta, kuumuutta, kaikkea, mikä oli nuorta ja eloisaa: etelä-Ranskaa, Rivieraa ja sitten Italiaa, yhdessä Ellyn kanssa. Hän oli antanut elämänsä toiselle ja toivoi onnea, onnea voidessaan jakaa ajatuksensa ja olemuksensa toisen kanssa, koska yksinäisyys synnyttää alakuloisuutta ja tuo useammin mieleen asteettaisen näivenemisemme...
»Elly on ihastuttava», tuumi Lot katsellessaan häntä siinä kun hän nukkui painautuneena hänen rintaansa vasten; ja hän voitti halunsa suudella häntä juuri kun hän oli vaipunut uneen. »Hän on ihastuttava ja hänellä on hieno taiteellinen aisti. Minun täytyy kehottaa häntä taas muovailemaan... tai kirjoittamaan jotakin: hänellä on kykyä kumpaiseenkin. Hänen kirjansa oli aika soma, vaikka se on kovin subjektiivinen ja liiaksi naisellinen. Siinä on paljon sellaista, mikä on hyvää elämässä, vaikka elämä ei ole muuta kuin ylimenoa, joka ei merkitse paljon tässä mädänneessä maailmassa. Toisenlaistakin elämää täytynee olla ja muunlaisia maailmoita. Aika on koittava, jolloin ei ole enää ruumiillista kärsimystä, korkeintaan vain henkistä tuskaa. Sitten kaikki ruumiillinen kärsimys on kadonnut... Ja sittenkin tämä mainen elämä on ihastuttava... jos hetkeksi vain unohdamme kaiken pahuuden. Lumouksen aika koittaa jokaiselle: minun aikani on nyt tullut. Jospa se vain pysyisi tällaisena; mutta sitä se ei tee. Kaikki muuttuu... Parasta olla sitä ajattelematta, vaan tehdä sen sijaan työtä: parasta tehdä työtä matkallakin ollessa. Se olisi Ellylle mieleen. Firenzessä Medicit; Roomassa koko paavivalta... En tiedä, kummanko niistä valitsisin: toinen on valittava. Mutta siinä on niin paljon, paljon... Tokkopa osaisin kirjoittaa sivistyshistorian?... Vihaan muistiinpanojen keräämistä: kaikkia noita pieniä paperipalasia... Jollen voi nähdä kaikkea edessäni, selvänä kuvana, niin ei siitä ole mihinkään. En osaa tehdä tutkimuksia: minun täytyy nähdä, tuntea, ihailla tai kammota. Jollen voi sitä, niin ei siitä ole mihinkään. Kirjoitelmien sepittäminen on minun vahvin puoleni. Sana on kuin perhonen: se on tavoiteltava kevyesti siivistään... ja annettava sen taas lentää... Vakavat historiaa ja taidetta käsittelevät kirjat ovat kuin lihavia kovakuoriaisia, jotka ryömivät pitkin tietä... Kas! Se ei ollut niinkään tyhmä ajatus. Voin käyttää sitä kerran jossakin kirjoituksessani: perhonen liiteli ilmassa... ja kömpelö kovakuoriainen...»