Part 14
Toinen pyhiinvaeltaja, mainittu venakko, oli viidenkolmatta vuoden vanha nainen, jonka mies oli hänen jättänyt, ja nyt pyrki vaimo päästä johonkin luostariin. Hän matkusti ilmaiseksi laivassa. Ennen laivaan astumistaan kääntyi hän kapteenin puoleen sanoen: "Sallitteko köyhän pyhiinvaeltajan, joka on matkalla Kijeviin rukoilemaan Jumalaa, kulkea laivassanne?" -- "Ole Kristuksen tähden tervetullut", vastasi kapteeni hartaasti ja niin astui hän laivaan. Mutta laivassa oli useampia muitakin pyhiinvaeltajia. Eräs diakoni Omskista oli matkalla Jerusalemiin rukoilemaan Kristuksen haudalla ja kymmenkunta tataaria Bukarasta matkusti Mekkaan rukoilemaan profeetan haudalla. Osa näistä Bukaaran tataareista piti päivän aikana, kun oli lämmin, yllään ainoastaan pitkää valkoista hametta, joka oli aivan kuin aina jalkoihin ulottuva paita. Kun minä näin eräällä heistä bukaaralaisen nelikulmaisen hopearahan, niin pyysin saada sitä häneltä ja tarjosin siitä 15 kopeekkaa. Tataari suostui vaihtokauppaan. Eräs venäläinen kauppamatkustaja, joka oli kuullut meidän pienen kaupanhieromisemme, tahtoi tunkeutua väliin ja tarjosi hänelle muutamaa kopeekka enemmän. Ylenkatseellisella silmäyksellä karkoitti hän venäläisen ja antoi minulle rahan sovitusta summasta. Ylimmällä kannella oli koko päivä yhtä kaupantekoa, sillä muutamia kuljeskelevia tataarilaisia kauppamiehiä oli mukana ja osasivat he panna tavaransa kaupaksi täälläkin. Kun he tässä usein kyllä näyttivät ahneutta ja voitonhimoa, joka ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen hartauden ja hurskauden kanssa, jota he osoittivat yleisölle paljolla rukoilemisellaan yläkannella, niin huomautti eräs sveitsiläinen, joka myöskin seurasi mukana matkustajana, tataarilaista mullah'ta tästä, sekä pyysi hänen kehoittamaan uskolaisiaan esiintymään arvollisemmalla tavalla. Mutta mullah ei aikonutkaan sekaantua siihen asiaan.
Kuinka monenlaista kansaa matkustaa siperialaisella höyrylaivalla, valaiskoon seuraava tieto. Pääväestönä tietysti olivat venäläiset; sitten tuli tataareja, kalmukkeja, kirgiisejä, juutalaisia, saksalaisia, sveitsiläisiä, norjalaisia ja suomalaisia, siis yhdeksää lajia kansaa. Yhtä eroavaisia kuin ne olivat uskonnoltaan ja kansallisuudeltaan, yhtä erilaisia olivat he myös ammatiltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan. Hyvin eri tarkoituksia oli myöskin eri henkilöiden matkalla. Matkustajain joukossa huomattiin Semipalatinskin kuvernöörin perhe, tataarilaisruhtinas Tarasta, kenraaleja ja kadetteja Omskista, paimentolaisina kuljeskelevia arolaisia, venäläisiä, juutalaisia ja tataarilaisia kauppiaita, oluenpanijoita ja muita käsityöläisiä ja sen lisäksi vielä me, jotka kuuluimme hengelliseen säätyyn. Mutta kaikki olimme me rauhassa keskenämme, eikä muita väittelyitä uskonnollisista kysymyksistä tullut kuin eräs, mikä tapahtui Omskista kotoisin olevan juutalaisen pikkukauppiaan ja yllämainitun mullah'in välillä. Tämä jälkimäinen näytti kuitenkaan tuskin ottavan korviinsa juutalaisen innokkaita esityksiä, vaan siveli hymyillen partaansa.
Siten kuluivat päivät ja puolivaloisat yöt keskustellessa ja katsellessa kaikkia näitä erilaisia kansoja, jotka ristiinrastiin liikkuivat sekaisin laivassa. Kolmen vuorokauden matkan jälkeen laskimme pristaniin Tobolskissa, jossa minä nousin maalle muutamaksi päiväksi, palvelemaan sikäläisiä uskolaisiani ja maanmiehiäni. Vaikka olin ensin nureksinut, olin vihdoin iloinen siitä etten ollut saanut salonkipaikkaa, sillä jos olisin siellä olostanut, olisi paljo siitä mitä kansimatkustajana näin, jäänyt minulta näkemättä. Kalmukin lahjaa, jota, vaikka se vähäpätöinen olikin, luen rakkaimpien joukkoon mitä Siperiassa sain, en myöskään olisi saanut, jos olisin salonkiin joutunut.
XIX.
Tobolsk.
Matkakertomuksissani olen usein maininnut Tobolskin kaupungin, mutta kun se on Siperian vanhin kaupunki ja kauvan aikaa ollut sen pääkaupunki, niin on paikallaan luovuttaa sille tässä muutamia riviä. Kaupunki vietti kolmensadan-vuotisen juhlansa vuonna 1889, jona aikana Venäjä oli pannut valtansa alle Aasiassa maa-alan, joka on puolitoista kertaa niin suuri kuin koko Eurooppa. Tobolskin kaupunki on rakennettu Irtishin oikealle rannalle vastapäätä sitä paikkaa, missä Tobol siihen yhtyy. Suurempi osa kaupunkia on niin matalalla paikalla, että osa siitä on joskus ollut korkeain kevättulvain aikana veden alla. Pienempi osa siitä on korkealla mäellä, joka on yhteydessä alemman kaupungin kanssa puolen virstan pituisen, vuoren läpi kaivetun, tien kautta, jonka sanotaan olevan niiden ruotsalaisten sotavankien kaivaman, jotka Pultavan tappelun jälkeen vietiin Tobolskiin. Sitäpaitsi ovat kaupungin-osat yhdistetyt rappustiellä, jota käypäläiset usein käyttävät. Alempi kaupunki, jossa kuvernöörintalo, noin kymmenen venäläistä kirkkoa, luostari, luteerilainen ja katoolinen kirkko sijaitsevat, on niin vesiperäistä, ettei mitenkään voitaisi pitää katuja kunnossa, jos ei niitä päällystettäisi lankuilla. Sekä kadut että pihat näyttävät sen vuoksi lattialta. Kuinka pehmeätä maa on, osoittaa se seikka että luterilaisen pastorin asunto, joka aikoinaan on ollut kahdenkertainen puurakennus, on painunut niin syvälle maahan, että nyt näkee ainoastaan yläkerroksen. Parissa vuosikymmenessä mennee tämä yläkerroskin samaa tietä.
Sittenkuin Tobolsk lakkasi olemasta Siperian pääkaupunki, on se mennyt yhä enemmän ja enemmän alaspäin. Sitävastoin on Omsk, josta Tobolskin jälkeen tuli länsi Siperian kenraalikuvernöörin asuntopaikka ja hallituskaupunki, mennyt eteenpäin. Jonkunlaisella katkeruudella puhuvat vanhat ukot Tobolskissa, jotka muistavat kaupunkinsa loistoajan, kilvoittelevasta kaupungista Omskista. Useimmat rakennukset Tobolskissa ovat puusta, ja monet ovat huonon perustuksen vuoksi joutuneet arveluttavasti kallelleen.
Lähellä satamaa on kauppatori eli basaari, johon ei ainoastaan kuulu avonainen kauppapaikka vaan myös useampia riviä pieniä puu-makasiinia eli puotia, joissa on myytävänä hyvin erilajisia tavaroita. Varsinkin runsaasti on myytävänä kaloja. Sen vuoksi on suuri osa torista eroitettu kalankaupalle. Kun kalastajat tulevat veneineen kaupunkiin, vetävät ne veneensä mutaa pitkin aina torille saakka. Mitä kelvollisimpia ja jaloimpia kalalajeja saadaan ostaa hyvin halpaan hintaan. Paitsi meillä tavallisesti nähtäviä kalalajeja saadaan täällä sampia, sterlettiä (jota moni pitää maukkaimpana kaikista kaloista) ja njelmoja. Kaupungin ympäristö on mäkistä ja metsäistä ja hyvin rikasta marjoista. Tobolskissa voi saada kaikkia Suomessa tavattavia marjalajeja. Toisin on laita Omskissa, joka on hyvin marjattomalla seudulla. Sen huomion tekee heti kun istuu pöytään Tobolskissa että paras tavara, leipä, on paljo huonompaa täällä kuin eteläisemmillä aroseuduilla.
Ylimalkaan ei Tobolsk ole mikään epämukava olopaikka ja luulen että ne ruotsalaiset ja suomalaiset sotavangit Pultavalta, jotka olivat saaneet tämän kaupungin monivuotisen vankeutensa paikaksi, voivat olla yhtä tyytyväisiä täällä kuin missään muussakaan paikassa Venäjän valtakunnassa. Arvokkaita muistomerkkejä ovat nämä sotavangit jättäneet jälkeensä Siperiaan. Tobolskissa kuuluu osa linnanmuurista ja eräs torni ylemmässä kaupunginosassa olevan heidän rakentamansa. Vaikka ahkerasti tiedustelin taloa, missä sotavangit olivat pitäneet kouluaan, en siltä saanut selvää siitä. Kuitenkin sanoo eräs uudempina aikoina täällä käynyt matkustaja, että se vielä on jälellä. Vankien hautuumaata näytettiin minulle v. 1887, mutta nyt on kasarmi rakennettu sille paikkaa. Erään hautakiven löysin myöskin, jossa voi tavata kokoon nimen "Craemer". Kummastusta herättävä asia on se, että noiden maassamme laajain pietistisien herätyksien alku on etsittävä täältä kaukaisesta maailman sopesta. Kaukana kotimaastaan ja omaisistaan, hakivat ruotsalaiset ja suomalaiset sotavangit lohdutustaan Jumalan sanan tutkistelusta. Vainoja oli heillä jo täällä kärsittävänä, vieläpä muutamilta vankeuteen seuranneilta sotapapeilta. Mutta toiselta puolen saivat he rohkaistusta samanmielisiltä veljiltä Euroopassa. Tunnettua on että kuuluisa Francke Hallesta lähetti heille sekä kirjoja, kehoittavia kirjeitä että raha-apua.
Kuten Tobolskissa ovat nämä vangit jättäneet jälkeensä muistomerkkejä Irkutskissa. Ranskalainen de Lanoye sanoo kirjassaan Siperiasta Irkutskista puhuessaan: "Kaupungin kirkot ovat kaikki kauniilla paikalla ja sievien istutuksien ympäröimiä. Useita näistä ovat rakentaneet ruotsalaiset upseerit, jotka olivat Pultavalla joutuneet vangeiksi ja jotka Pietari Suuri oli karkoittanut näihin kaukaisiin paikkoihin. He lienevät kai opiskelleet rakennustaidetta, sillä he ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, joita harvat eurooppalaiset olisivat voineet pystyttää. Niinpä kuuluvat vangit juuri parhaillaan rakentaneen itsellensäkin kirkkoa, kun he saivat vapauden palata kotimaahansa. Kirkon sitten rakensivat valmiiksi venäläiset ja se on siellä vielä nytkin kreikkalaisena pyhäkkönä."
Tobolskin merkillisyyksistä on tuomiokirkolla ja piispantalolla ylemmässä kaupungin-osassa etusija. Tästä kaupungin-osasta on lavea näköala Tobolin ja Irtishin yli, jotka suikertelevat kaupungin ympäri. Tuomiokirkon seinät ovat koristetut metropoliittien ja arhhiereiden kuvilla. Näiden joukossa näkee myöskin Vapahtajan kuvan. Tuomiokirkko tekee juhlallisen vaikutuksen. Kerran olin siellä kuuntelemassa messua enkä koskaan ole kuullut niin valtavaa basso-ääntä, kuin siellä palvelevalla papilla oli. Lähellä kirkkoa on kuuluisa Uglitsh-kello telineillä. Sen karkoitti Siperiaan Boris Godunoff, koska sillä oli annettu merkki erääsen kapinaan. Sittenkuin sitä oli julkisesti ruoskittu ja manattu, sai se matkustaa samaa tietä kuin niin moni muu kapinoitsija, mutta sellaisen kuuluisuuden on se saavuttanut, että tuskin kukaan vieras kulkee Tobolskin kautta käymättä Uglitsh-kelloa katsomassa. Aivan lähellä linnaa on puisto, jonka sisäänkäytävän viereen rakennettiin museo v. 1889. Itse puistossa on Jermakin, Siperian valloittajan, muistopatsas. Museo, joka rakennettiin Tobolskin kolmensadanvuotisen riemujuhlan muistoksi, käsittää suuren kokoelman esineitä sekä kansa- että muinaistieteen alalta. Se osasto, johon välttämättä huomio kääntyy, kuvaa edellisten aikain rangaistusjärjestelmää kidutuskaluineen ja leimasimineen, joilla pakkotyöhön tuomitut merkittiin. Kun katselee eräässä museon kaapissa olevaa "knut"-ruoskaa, niin täytyy tuntea itsensä iloiseksi kun elää sellaisena aikana jolloin ihmisten, vaikkapa olisivatkin olleet pahantekijöitä, ei enää tarvitse väänteleidä tämän kauhistavaisen kidutusaseen alla. Jos Kennan, joka panee liikutukseen kaikkien heikkojen ihmisten hermot jo kuvatessaan Siperian rajapylvästä, saisi nähdä jotain sellaista, kuinka monta juttua syyttömästi kärsivistä se mies sepittäisi, -- hän joka julkisesti väittää että nihilistit ja muut samallaiset valtiolliset haaveksijat ovat jaloimpia ihmisiä mitä Venäjän valtakunnassa on. Ja eikös yleisö siitä suurella nautinnolla lukisi! Suomalaisten vankien joukossa, jotka ovat karanneet pakkotyöstä ja sitten taas joutuneet kiinni, olen tavannut sellaisia jotka ovat kärsineet knut-rangaistuksen, mutta ei kukaan ole kärsinyt sitä syyttömästi. Kuinka viisasta nyt vallitseva järjestelmä lieneekin, että ihmiset, jotka ovat yhteiskunnan kauhuna, ihmiset, jotka voivat silpoa, ryöstää ja murhata kokonaisia perheitä ja jotka tekevät sen uudestaan ja yhä uudestaan, että sitten kiinni tultuaan eivät tule kärsimään vähintäkään ruumiinrangaistusta, kuinka viisasta tämä Siperiassa nyt vallitseva rangaistusjärjestelmä on, ajatelkoot ne jotka voivottelevat vankien kärsimisistä Siperian vankiloissa. Niin, mutta nehän ovat valtiolliset vangit, hallinnollista tietä lähetetyt, jotka viattomasti kärsivät, sanotaan. Siihen vastattakoon että sillä henkilöllä on jo liiaksi vähä arvostelukykyä, joka ehdottomasti uskoo pahantekijän omiin ilmoituksiin ja vakuutuksiin viattomuudestaan. Että valtiollisista syistä karkoitetut eivät myöskään ole aivan vaarattomia ja että hallituksella kyllä on syytä pitää heitä silmällä, olen tullut huomaamaan, sillä niin paljo olen tullut tekemisiin näiden hengenheimolaisten kanssa Siperiassa.
Niitä kidutusaseita, jotka nyt ovat muiden muinaismuistojen joukossa Tobolskin museossa, ei ole koskaan käytetty muille vangeille kuin törkeille pahantekijöille ja murhamiehille.
Oppilaitoksia on Tobolskissa, paitsi hengellistä pappisseminaaria, klassillinen kahdeksanluokkainen gymnaasi, tyttökoulu ja hengellinen pensionaatti nuoria tyttöjä varten. Asukkaat tässä pensionissa ovat, jos saa uskoa erästä venäläistä naista, jonka kanssa katselin laitosta, "hyvin hartaita ja hurskaita neitosia". Sieltä saavat ne nuorukaiset, jotka ovat päättäneet kurssin hengellisessä seminaarissa, valita itselleen aviopuolison. Kuten tunnettu, ei heitä vihitä papiksi ennenkuin he ovat "yhden vaimon mies". Kaupungissa on läänin houruinhuone ja sairashuone, joka täyttää kaikki nykyajan vaatimukset. Joka kerta kun kävin katsomassa jotain kuumetautista, puettiin minut desinfisioituun liinakaapuun.
Että Tobolsk on terveellinen paikka, voinee päättää siitä että sen asukkaat saavuttavat usein tavattoman korkean ijän. Luteerilaisen seurakunnan "fac totum", eräs Otteson, joka on sekä kirkonvartija ja lukkari että väliaikainen pappi, on nähnyt seitsemänkymmentä kevättä siitä kun hänet Siperiaan karkoitettiin. Vaikka hän ei mielellään sano ikäänsä, niin voi siitä jotain käsitystä saada hänen lausunnostaan, joka kerran oli päässyt häneltä: "minä olin iso poika, lähes täysikasvuinen, kun ranskalaiset olivat Moskovassa". Sama Otteson kertoi että kun hän tuli Tobolskiin, eli siellä eräs suomalainen, jonka nimi oli Dahlberg. Vielä 102 vuoden vanhana kävi hän vapaasti rappusia myöten ylempään kaupunkiin. Kerran oli hän ottanut mäelle päästyään erään tytön vyötäisistä ja pyörähytti tanssin sen kanssa. Hän eli 105 vuoden ikään, "mutta viimeiseltä alkoi ukko tulla miltei lapseksi uudestaan", arveli Otteson. Samalta Ottesonilta ei paljo puuttune sadasta, mutta vielä on hän ripeä kuin kuudenkymmenen vanha mies, ja on hänellä sen vuoksi hyviä toiveita saavuttaa Dahlbergin ikä. Paitsi niitä suomalaisia, jotka ovat vuosituomiolla lääninvankilassa tai pakkotyö-osastolla, asuu Tobolskissa yksi ainoa suomalainen, nimittäin kelloseppä Blomqvist, joka aikoinaan on karkoitettu Venäjältä. Hänellä on oma liike ja tulee toimeen varsin hyvin. Hän on naimisissa erään nyttemmin kuolleen Tobolskin kauppiaan ja kirkonisännän tyttären kanssa. Kun vanhemmat eivät tahtoneet antaa hänelle tytärtään, niin menetteli hän maan tavan mukaan. Hän maksoi 10 ruplaa papille, joka eräänä aamuna kello neljä vihki kirkossaan Blomqvistin ja hänen morsiamensa. Sellaista tapahtuu usein Siperiassa, vaikka tuommoinen vihkiminen nyt jo kuuluu olevan laissa kielletty. Kun tällainen vihkiminen on tapahtunut, menevät vastanaineet muutamien päivien päästä morsiamen vanhempien luokse, lankeevat heidän jalkojensa juureen ja pyytävät heiltä anteeksi. Ensimmäisen kerran saavat he kuitenkin tehdä tämän turhaan. Jonkun ajan päästä tulevat he taas ja sama temppu uudistetaan jälleen. Nyt antavat vanhemmat heille anteeksi ja siunaavat heitä. Että papit ovat taipuvaisia suostumaan tällaisiin ylimääräisiin tekoihin, vaikka ne ovat laissa kiellettyjä, on kyllä tunnettu Siperiassa. Muistan jutun samallaisesta tapauksesta Suetukissa Minusinskin piirissä. Meidän maanmiehemme Möller Verhne-Suetukissa kertoi että kun hän oli voolostin kirjurina, niin tapahtui kerran että juuri kun oikeus istui, joku tuli sisälle ja sanoi zasjedatelille, joka on oikeuden puheenjohtaja: "sinun tyttäresi on juuri nyt kirkossa vihittävänä sen ja sen kanssa". Zasjedateli syöksi heti kirkkoon, mutta liian myöhään. Kun hän sitten nuhteli pappia siitä että oli vihkinyt hänen tyttärensä, niin oli tämä aivan tyyneesti sanonut: "anna poikiesi ottaa itselleen vaimot samalla tavalla, niin pääset kaikista hääkustannuksista, kyllä minä lupaan vihkiä nekin."
Meidän maanmiehemme professori Ahlqvist asui usein kielentutkimusmatkoillaan Blomqvistin luona. Kerran oli hän tuonut mukanaan ostjakin jostakin pohjoisemmasta seudusta Tobolskiin ja tämän avulla täydentänyt Blomqvistin luona jotain teosta ostjakin kielestä. "Professori oli kiivas mies", sanoi Blomqvist. "Kun hän kerran kysyi ostjakilta mitä piru merkitsee ostjakin kielellä, sanoi tämä: 'ei ole lupa lausua hän syntistä nimeään'. Professori nousi ylös ja antoi ostjakille korvapuustin ja karjasi: 'sanotko heti mitä piru merkitsee!' Ostjakki sanoi sitte koreasti tuon syntisen sanan."
Kesäkuukausina, kun kaikki Obilta ja Irtishiltä lähteneet laivat kulkevat Tobolskin ohitse matkallaan Tjumeniin ja takaisin, on siellä elämää ja liikettä. Sitä vastoin on kaikki kuollutta ja hiljaista talvisaikaan.
Itse kaupungin sisällä on munkkiluostari, jossa en tullut koskaan käyneeksi; sitä vastoin olin vaimoni kanssa kerran eräässä nunnaluostarissa, joka on kymmenen virstan päässä kaupungista, ja tahdon kertoa lukijalle tästä matkasta.
XX.
Ivanoffin nunnaluostari.
Euroopan Venäjällä ei tarvitse kulkea pitkiä matkoja ennenkuin näkee jonkun luostarin fantastisine kupooleineen ja tornineen. Mutta Siperiassa on niitä sitä vastoin hyvin harvassa. Laajassa Tobolskin kupernissa on minun tietääkseni ainoastaan kolme luostaria, ja nämä kaikki Tobolskin kaupungissa tai ympäristöllä. Kun matkustaa höyrylaivalla Tobolskista Omskiin, niin näkee Irtishin oikealla rannalla rakennusryhmän, johon kuuluu kirkkoja ja suuria valkoisiksi kalkittuja kivirakennuksia. Se on eräs munkkiluostari, joka siellä uljastelee korkealla mäellä. Irkutskin kaupungissa tai lähellä sitä kuuluu olevan mainio luostari, jonne ihmisiä lähtee pyhiinvaellukselle koko Siperiasta, vieläpä Euroopastakin. Paitsi näitä luostareita löytyy pyhiinvaellus-paikkoina kirkkoja, joissa on ihmeitätekeviä pyhäinkuvia, joita hurskaat kreikan-uskoiset käyvät kumartamassa. Sellaisia pyhiinvaeltajia tavataan usein kesällä suuria joukkoja. Niissä on sokeita, rampoja ja muita, jotka eivät ole löytäneet onneaan täällä maan päällä, vaan etsivät parempaa kotimaata. Monet hurskaat kreikan-uskoiset pitävät melkein omantunnon asiana tehdä sellaisia rasittavia matkoja. Tarari kaupungissa olin kerran asuntoa erään hurskaan kivuloisen lesken luona, joka kuvasi minulle sielun-ahdistuksiaan ja sanoi muun muassa olevan aina hänen tunnollaan että hänen pitäisi tehdä pyhiinvaellus Irkutskiin, johon hänellä oli 3000 virstan matka. "Kuinka te, rakas mummo, kestäisitte sellaista matkaa", sanoin minä. "Onhan sitäpaitsi Herra Kristus, lupauksensa mukaan, meidän tykönämme joka päivä, ja kuuleehan Jumala meidän rukouksemme, missä hyvänsä me häntä uskossa avuksi huudamme". -- "Juuri sillä olen itseäni lohduttanut", sanoi muija. Keskustelumme kuluessa tulin siihen varmuuteen, että muijan sielunsilmät olivat avatut ja että hän yksinkertaisessa lapsenuskossa piti itsensä siihen sovintoon, joka Kristuksessa tapahtunut on. Keskustelun jälkeen sanoi muija, ikäänkuin itsekseen: "niin, kyllä asia on se että meillä kristityillä on sama usko, mutta tataareilla ja juutalaisilla on eri."
Samoin kuin roomalais-katoolisessa kirkossa koettavat myöskin monet kreikkalaisessa kirkossa saavuttaa rauhaa luostarielämällä. Mutta ettei luostarielämä aina ole mallikelpoista, kertovat ne, jotka ovat tulleet lähempiin tekemisiin niiden asukkaiden kanssa. Mutta tässä on sama sääntö kuin muuallakin: "sekalainen on seurakunta".
Mainittuani nämä seikat luostari-elämästä yleensä, ryhdyn kuvaamaan edellisessä luvussa mainittua käyntiä Ivanoffin nunnaluostarissa.
Erään saksalaisen Tobolskissa asuvan herrasväen kanssa päätimme lähteä käymään kymmenen virstan päässä sieltä olevassa luostarissa. Tie kulki seutua, joka mäkisyytensä kautta hyvin muistutti Hämettä. Erään pitkän mäen rinteellä, kauniin metsän ympäröimänä on Ivanoffin nunnaluostari, josta on näköala laakson ja metsäisen kukkulan ylitse. Me pysähdyimme luostarin portin ulkopuolelle ja meidät otti vastaan eräs nunna, osoittaen meidät luostarinkirkkoon, missä jumalanpalvelusta paraillaan pidettiin. Seisottuamme puoli tuntia kirkossa ja kuultuamme lymyssä olevan luostarisisaren yksitoikkoista lukemista ja katseltuamme nunnien hartautta, ikävystyimme ja läksimme ulos kirkosta nähdäksemme jotain lisää. Eräässä ovessa näimme miellyttävän näköisen nunnan utelijaasti katsovan meihin. Hyvin auliisti suostui hän viemään meitä erääsen osastoon luostaria, missä viidenkymmenen verta nunnia oli valamassa ja kultaamassa vahakynttilöitä. Ivanoffin luostarilla on yksinoikeutena vahakynttiläin valmistaminen kaikkiin Tobolskin kupernin kirkkoihin. Katseltuamme kynttilätehdasta vietiin meidät toiseen osastoon luostaria, maalaustyöpajaan. Siellä työskenteli muutamia, tätä taidetta varten Euroopan Venäjällä opetettua tyttöä, maalaten pyhäinkuvia. Mitään itsenäisyyttä aineiden käsittelyssä ei tietystikään tullut kysymykseen, mutta tarkasti ja hyvin tekivät he työnsä. Minä kysyin kuinka paljo taulu, joka kuvasi Kristusta ristillä, puoliko'ossa maksaisi, ja muistelen sen hinnaksi ilmoitetun 50 ruplaa ilman puitteita. Säälin näitä nuoria naisia joiden piti haudata itsensä luostarimuurien sisälle koko elämäkseen ja kysyin eikö tuntunut raskaalta pysyä täällä ijäti. Tämän kielsi se jyrkästi, joka johti puhetta, mutta minä en uskonut häntä täydellisesti sittenkään. Sieltä vietiin meidät erääseen osastoon, joka lähinnä muistutti koulusalia, ollen täynnä 15-20 vuoden ikäisiä tyttöjä. En voinut saada selville olivatko kaikki nämä valmistettavat pukeutumaan huntuun vai olivatko he täällä jonkunlaisessa pensionissa. Taipuvampi olin olettamaan jälkimäistä seikkaa, sillä minusta tuntui luonnottomalta että näistä nuorenpirteistä, iloisista tytöistä tehtäisiin nunnia. Seurassamme olevat naiset ihailivat heidän kirjailutöitään ja ompelujaan. Näitä teoksiaan toimittivat he ilman mallia ja monet olivat oikeita taidekappaleita. Nunnat ja sisäoppilaat näyttivät erityisellä mielihalulla osoittavan hyvyyttään ja huolenpitoaan meidän pienille pojille. Tämä näytti minusta myöskin todistavan, että he luostarissa kaipasivat sitä, mikä kodissa levittää valkeutta ja iloa!
Luostarin hallussa oli suuria maatiluksia, jonka vuoksi nunnat myös harjoittivat maanviljelystä ja karjanhoitoa, mutta meillä ei ollut aikaa lähemmin ottaa katsellaksemme niitä osastoja. Minä pidin luostarissa käyntiä onnistumattomana, jollemme näkisi ja tapaisi abedissaa. Kun ehdotin saksalaisille tovereilleni että käytäisiin hänenkin luonaan, niin asettuivat he vastaan, sillä he pitivät sitä nokkamaisena. Mutta minulla oli omat mietteeni ja ajattelin että jos abedissalla on tavallinen ihmisjärki, niin täytyy hänen mieluummin pitää sitä kunnioituksen osoitteena kuin epäkohteliaisuutena, että evank.luteerilainen pappi käy häntä katsomassa. Niin läksin minä hänen luokseen ja muu seura rohkaisi itseään ja läksi mukaan. Abedissa otti meitä vastaan isonpuoleisessa huoneessa. Hän oli noin 45 vuoden ikäinen nainen, hänellä hienot, naiselliset piirteet ja erittäin miellyttävä käytöstapa. Hän otti hyvin sydämmellisesti vastaan meitä ja osoitti minulle paikan, jossa hän sanoi Tobolskin arhhierein tavallisesti istuvan luostarissa käydessään. Minun vaimoni näytti erittäin miellyttävän häntä, sillä ehtimiseen tuli hän taputtamaan häntä. Meidät pyydettiin jäämään teelle. Abedissa kertoi että heitä oli kolme sisarta ja kaikki nunnia. Heidän isänsä oli ollut kauppias Tjumenissa ja oli kuollessaan määrännyt että hänen äidittömät orpotyttönsä olivat kasvatettavat luostarissa.