Part 22

Yleinen mielenkiihko valtasi kentällä seisovan joukon. Kuiskaeltiin, päätä nyökyteltiin. Vihdoin otti vanha ukko lakin päästään ja virkkoi:

-- Kiitoksia paljon hyväntahtoisuudestasi, mutta koska meidän kuitenkin täytyy ruokkia munkkimme, niin voimmehan samalla pitää heidät.

-- Niin puuttui puheeseen toinen, joka seisoi aivan vieressä, -- olemme kuulleet, että aiottaisiin poistaa latinalainen messu ja muuttaa vanhaa uskontoamme.

-- Se kuuluu olevan kanslerin syy, huusi kolmas... hän yllyttää Kyösti kuningasta kääntämään kirkkoa, hän on pakana, kerettiläinen!

-- Ajakaamme pois hänet, missä hän on? huusivat useat äänet vallan sekaisin.

Kuningas vilkaisi äkkiä kansleriin, joka tyynesti hymyillen pysytteli hänen rinnallaan.

-- Tunnetteko Lauri Antinpoikaa? kysyi hän.

-- Emme, mutta jos hän vaan tulee tänne joukkoomme, niin hän piankin saa oppia tuntemaan meidät.

Silloin käski kuningas erästä hoviherraansa puhuttelemaan kansaa latinaksi. Herra totteli.

-- Mitä hän sanoo? kirkuivat talonpojat.

-- Mitä te sitä kysytte? Ettehän te ymmärrä latinalaista messuannekaan, mutta kuitenkin tahdotte säilyttää sen.

Kuningas lausui ystävälliset jäähyväiset ja sanoi sitte Lauri herralle:

-- Kun silmä kauvan on ollut pimeydessä, niin ei se heti siedä päivänvaloa.

-- Parantuneen opetuksen kautta se vähitellen voi tottua, vastasi kansleri.

Mutta kuningas tuntui olevan mitä parhaimmalla tuulella; mahdollisesti ei hän piispalle tahtonut näyttää tyytymättömyyttään kärsitystä tappiosta; hän laski reippaasti leikkiä piispan kanssa ja kun, heidän ratsastaessaan kaupunkiin päin, muuan hoviherroista ojensi hänelle kauniin kukkaseppeleen ajan tavan mukaan koristaakseen hänet kevätruhtinaaksi, niin laski kuningas sen arkkipiispan päähän ja nimitti hänet kevätruhtinaaksi.

Kaikissa pohjoismaissa oli tullut tavaksi valita kevätruhtinas, joka koristettiin seppeleillä ja kukkasilla; tämän velvollisuus oli sitte pitää kemut kaikille, jotka olivat ottaneet osaa leikkiin.

Johannes Magnus oli erittäin iloissaan kunniasta joka häntä oli kohdannut. Hän piti koko kotimatkan seppelettä päässään, aavistamatta, että hänelle hiukan naurettiin.

Kevätruhtinaan kemut määrättiin pidettäviksi kaksi päivää jälkeenpäin eli helluntaipäivänä, 20 p. toukokuuta.

Arkkipiispa asetti kuninkaan toiselle kunniasijalle ja istuutui itse vastapäätä toiselle, mutta juomamaljat ja muut pöytäkalut olivat hänen puolellaan paljon komeammat kuin kuninkaan puolella. Kuningas hämmästyi viinien ja ruokien ylellisyyttä ja kun arkkipiispa vihdoin joi kuninkaan maljan sanoilla:

"Meidän armomme juo teidän armonne onneksi, toivottaen hyvää vuotta!" Niin kuningas vastasi:

"Sinun armosi ja meidän armomme eivät mahdu saman katon alle!"

Ja kuningas nousi ja läksi pois.

Mutta läsnäolevat purskahtivat meluavaan nauruun.

Muutamia päiviä myöhemmin meni kuningas tuomiokapituliin ja pyysi hengellisiä herroja sanomaan, keneltä he oikeastaan olivat saaneet oikeutensa.

Tohtori Pietari Galle vastasi, että pyhä kirkko oli saanut ne kristityiltä keisareilta, kuninkailta ja ruhtinailta. Myöskin oli aateli ja yhteinen kansa antanut kirkoille ja luostareille taloja ja tavaraa, jotka lahjoitukset kuninkaat ja ruhtinaat sitte kirjeillään ja sineteillään olivat vahvistaneet, jotta ne pysyisivät peruuttamattomina ikipäiviksi.

-- Mutta, kysyi kuningas, -- eivätkö toiset kuninkaat ja ruhtinaat voi peruuttaa tällaisia oikeuksia, koskei niistä pyhässä raamatussa mainita mitään ja koska ne ovat syntyneet vaan sentähden, että munkit ja papit ovat saarnanneet kiirastulta ja muuta sellaista, jota ei Jumalan sanassa suinkaan ole määrätty?

Tohtori Galle vaikeni.

-- Voitteko te, arkkipiispa, antaa jotakin neuvoa? kysyi kuningas ja hänen vihansa alkoi nousta.

Arkkipiispa hypisteli rukousnauhaansa, mutta ei sanonut mitään.

Tuomiorovasti Göran Turenpoika, valtiohovimestari Ture Jönsinpojan poika, itserakas ja pöyhkeilevä herra, astui silloin esiin ja virkkoi kiivaasti:

-- Sitä minkä keisarit ja kuninkaat ovat vahvistaneet eivät hänen jälkeläisensä voi rikkoa! Johan drikitaleissakin (säännöissä) sanotaan, että Jumalan iankaikkinen kirous kohtaa sitä, joka niitä vastustaa. Ja vielä sanotaan drikitaleissa, että se, joka rikkoo käskyn, joutuu iäiseen kadotukseen. Drikitaleissa...

-- Niin, keskeytti kuningas hymyillen hänen puheensa, -- kyllähän te juotte ja puhutte, mutta valtakunta ei siitä hyödy.

Tuomiorovasti väänteli ja käänteli; hänellä oli nähtävästi vielä paljon sanottavaa. Kuningas kääntyi hänen puoleensa:

-- Jos Te pyhän Raamatun ja Jumalan sanan perustuksella voitte näyttää toteen, että nuo suuret vapaudet ovat aiotut hengellisille herroille, niin minä lupaan tyytyä. Rehellisille työmiehille suon heidän hyvin ansaitun palkkansa, mutta ne, jotka eivät saarnalla eivätkä kirjoituksilla palvele Jumalaa tai seurakuntaa, vaan kuluttavat aikansa veisaamalla ja ulvomalla luostareissa ja kirkoissa, ne olisivat ajettavat pois ja jätettävät palkkaa vaille.

Mutta kun tuomiorovastia kehoitettiin raamatun nojalla näyttämään toteen kirkon oikeuksia, niin hänkin vaikeni.

Kaikki ymmärsivät kuninkaan kysymysten tarkoituksen ja helppo oli huomata, mihin hän pyrki. Se kävi vielä selvemmäksi, kun Upsalan tuomiokapitulin dekaani Kustaalle huomautti, että kansa suuresti paheksui Vesteråsin piispaa sentähden ettei tämä hovissaan pitänyt niin suurta seuruetta kuin tapa vaati.

-- Minusta kansalla olisi enemmän syytä paheksumiseen, jos hän pitäisi paljon väkeä ja sentähden vaatisi heiltä enemmän veroa... Arvelen että sanoillani kyllä loukkaan sekä teitä että muita samoinajattelevia, sillä te pidätte piispanvirkaa suurena herrautena ettekä muista raamatun sanoja, että piispan tulee olla yhteisen kansan palvelijana Herrassa, ja tätä virkaa hoitaa hän paremmin, jos hänellä on pienempi seurue. Mutta te ette tahdo tietää, kummoisen todellisen piispan tulee olla.

Dekaani poistui pelästyneenä; suuri kokoontuneiden joukko katseli hämmästyneenä tuota miestä, joka äkkiä heidän silmissään kasvoi kokonaiseksi Goliatiksi. Heidän jumalanpalveluksensa ydin oli itse asiassa koota aarteita aarteitten päälle.

Kirkko oli heidän käsityksensä mukaan aarreaitta, joka soi palvelijoilleen nautintorikkaan elämän.

Yksi ainoa mies piti katolisuutta ja paavin valtaa kristinuskon pääperustuksena.

Hans Brask oli rehellinen ja uskollinen kaikessa, sentähden ei hän koskaan rikkonut velvollisuuksiaan, ei epäilyksenkään hetkenä. Hän oli Kustaan ainoa arvokas vastustaja; hän oli päättänyt joko voittaa tai kaatua taistelussa sen asian puolesta, jota hän tunnusti.

Katolisuus vaatii tunnustajiltaan uskon vimmaa: Braskissakin sitä olisi voinut olla; mutta hän oli tyyni ajattelija, jolla johtotähtenä oli usko ja siitä ei hän hetkeksikään kääntänyt silmiään.

Mutta vastapuolueen miehet kulkivat silmät auki. Uusi aikakausi oli alkanut ja hän oli sen voimakkain vastustaja.

Maan hätä oli kääntänyt Kustaan silmät luostareihin ja kirkkoihin. Niissä säilytettiin äärettömiä aarteita ja hänen mielestään tuli jokaisen, joka tahtoi suojella omaisuuttaan vihollisilta, siis myöskin luostarien, kirkkojen, munkkien ja pappien, kantaa yhteistä taakkaa.

Lutherin kirjoitukset joutuivat aseiksi hänen käsiinsä, mutta ne houkuttelivat häntä myöskin tunkeutumaan yhä syvemmälle, kaiken tiedon alkulähdettä likemmä.

Hänen valistunut ystävänsä Lauri Antinpoika osoitti hänelle usein merkillisiä kohtia raamatusta ja sitte he keskustelivat niistä.

Vähitellen hänelle selveni, että Lutherin uskonpuhdistus oli ainoa tie valoon ja ajatuksen vapauteen ja että kansa ja maa tältä tieltä saattaisi löytää siunauksen.

Kummallista on, ettei mikään synny valmistamatta; sekä luonnon että hengen valtakunnassa täytyy maan olla kynnetyn ennenkuin siihen voidaan kylvää ja ennenkuin se voi kasvaa ja hedelmän kantaa; niin, hedelmän... kuka sen antaa?

Kustaa sen tunsi, kun hänen sielunsa joskus valtasi ääretön halu ryhtyä uskonpuhdistuksen suureen työhön. Monasti oli hänen mieleensä muistunut uni kynttilästä, jota hän oli tavotellut; nyt hän selvästi tiesi, mitä tekisi: hän sen asettaisi keskelle kansaansa, hän toimittaisi sille todellisia pappeja, jotka eivät halpamaisesta voitonhimosta saarnaisi seurakunnalle, vaan rakkaudesta Jumalan sanaan.

Hänen mieleensä muistui Kristian... niin, kansa oli suuttunut häneen pääasiallisesti sentähden, että hän oli tahtonut tuoda maahan Lutherin oppia.

Tietysti papit olivat yllyttäneet kansan, mutta olivatko ruotsalaiset papit paremmat?

-- Se ei ole mikään uusi oppi, sanoi kansleri, -- se on vanha oppi, mutta puhdistettuna kaikista turhista lisäyksistä.

-- Niin, niin, olet oikeassa, Lauriseni, vastasi kuningas, -- se on tuo vanha, puhdas Kristuksen hengen mukainen oppi; ja se meidän täytyy selittää niille, jotka huutavat kerettiläisyyttä ja antikristusta.

Ja senjälkeen kävi Kustaa asiaan käsiksi yhä suuremmalla päättäväisyydellä ja varmuudella.

Jo v. 1525 käski hän panna toimeen yleisen tarkastuksen luostareissa ja antoi Sigtunan dominikaniluostarin johtajalle toimeksi saman käskyn täyttämisen. Mutta tämä kohtasi oman veljeskuntansa jäsenissä suurta vastahakoisuutta, varsinkin Vesteråsissa, jossa priori Robertus, levoton ja kapinallisuuteen taipuva norjalainen, muiden sikäläisten veljiensä kanssa oli ollut osallisena Sunnanväderin ja Knutin salahankkeissa Taalainmaalla.

Heti kun tästä saatiin tieto, pantiin Robertus viralta ja kuningas antoi ankaran käskyn, että hänen ja kaikkien samaan veljeskuntaan kuuluvien ulkomaalaisten kolmen viikon kuluessa pitää jättää Ruotsin valtakunta.

Omin päin toimitti Kustaa sinne toisen priorin ja kun saatiin tietää, että Arbogan luostarissa oli harjoitettu kaikkinaista vääryyttä, niin antoi kuningas panna johtajan pois viralta ja käski palvelijansa Lauri Sommarin asettua sinne linnaleiriin, kirjoittaa luettelon kaikista luostarin kalleuksista ja tavaroista ja yhdessä kaupungin pormestarin ja neuvoston kanssa määrätä toisen luostarinjohtajan.

Tunnettu asia oli, että munkit suuresti vaikuttivat kansaan ja että kaikkinaiset pahat huhut kuninkaasta levisivät pitkin maata juuri heidän kauttaan. Sentähden rupesi Kustaa pitämään heitä ankaran valvonnan alaisina ja sekaantumaan luostarien omaisuutta koskeviin asioihin sekä laskemaan niiden tuloja.

Brask, joka aina pysyi valppaana ja joka suurella mielikarvaudella kuuli tämän, oli ryhtynyt tekemään luetteloa Nydalan luostarin omaisuudesta, voidakseen tulevaisuudessa ja suotuisampien olojen vallitessa vaatia takaisin, mitä luostarin nyt täytyi antaa. Kustaa kehoitti häntä vakavasti luopumaan aikeesta, sillä hän tahtoi yksin hallita maataan ja itse hoitaa luostarien asiat. Samaan aikaan sai kuningas tiedon Olavi Tystesta ja luostariryöstöstä. Yleinen luulo oli, että hän ja hänen nuori morsiamensa sylitysten nukkuivat Venerin pohjalla, mutta heidän surullinen kohtalonsa oli tehnyt rikoksen syvän myötätunnon arvoiseksi: olivathan he niin onnettomat ja miehestä mieheen kuiskaeltiin, että tyttö oli mahtanut olla kovan pakon alaisena.

Kustaa tahtoi lähempiä tietoja asiasta ja hänelle vastattiin, että luostareissa tapahtui paljon sellaista, jota ei maailma koskaan saanut tietää.

Nyt puuttui kuningas kirkon tuomiovaltaankin. Piispa Brask oli julistanut karanneet kirkon pannaan; kuningas peruutti omalla vallallaan kirouksen ja julisti heidät vapaiksi kaikesta rangaistuksesta, jos he vielä elivät. Mutta piispa sai nuhteet siitä että hän vastoin hänen tahtoaan oli vihkinyt nunnaksi kihlatun tytön, sillä tuo teko soti sekä Jumalan että mikäli hänelle oli sanottu kirkonkin lakia vastaan. Piispaa varoitettiin heittämään kaikki kiroukset, kunnes useampia pappia olisi koolla ja he silloin, muiden asioiden mukana, olisivat harkinneet, mikä oli oikein, mikä väärin.

Kuninkaan toimenpiteet ja kirjoitukset olivat sentään vaikuttaneet jotakin, sillä useat nuoremmat munkit tulivat pyytämään kuninkaan suojelusta jotta he voisivat jättää luostarinsa ja lähteä Lapinmaalle perustamaan kouluja lappalaisten ja muiden hyvien ihmisten lapsille. Kuningas sekä hyväksyi heidän aikeensa että antoi heille suojeluskirjeen, jottei kukaan koko Ruotsin valtakunnassa saisi haastaa heitä oikeuteen.

Eikä siinä kyllä. Kuningas ulotti valtansa koko papilliseen hallintoon; hän asetti pappeja virkaan ja pani heitä viralta, ja pappien jättämästä perinnöstä vaati hän osan kruunulle.

Paavisuuden valta ja voima näytti olevan loppumaisillaan. Kustaa hallitsi valtakunnassaan sekä kuninkaana että paavina.

Kun Johannes Magnus palasi tarkastusmatkaltaan, kertoi hän kuninkaalle Norjassa rukoiltavan hänen puolestaan, että hän pysyisi ainoalle autuaaksi tekevälle kirkolle uskollisena.

-- Hyvä, vastasi kuningas, -- mutta luultavaa on, ettei suurin osa rukoilijoista edes tiedä, mitä oikea kristillinen usko on.

Alkukesästä v. 1526 kutsuttiin arkkipiispa Tukholmaan. Kuningas oli saanut kuulla kaikellaisia huhuja salaisista vehkeistä ja kun ei Johannes voinut esiintuoda selviä todisteita syyttömyydestään, pantiin hän harmaittenveljien luostariin, jota ei kuitenkaan tullut katsoa vankeudeksi.

-- Kuka tietää, mitä hän roomalaisella viekkaudellaan ja sukkelilla keinoillaan vielä voi saada aikaan, sanoi kuningas kanslerilleen, -- minun täytyy yhdellä tai toisella tavalla toimittaa hänet valtakunnasta.

Pian sen jälkeen sai arkkipiispa käskyn paikalla lähteä Puolaan välittämään naimiskauppaa kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismundin tyttären välillä.

Arkkipiispa läksi matkaan ja oli jo päässyt merelle, kun vene hänet saavutti, tuoden kuninkaalta kirjeen. Se sisälsi käskyn, että arkkipiispan viipymättä tuli lähteä Suomen kautta Venäjälle rakentamaan rauhaa Kustaan ja suuriruhtinaan välille.

Johannes Magnus kyllä ymmärsi, mitä tämä merkitsi; hän nousi maihin Roslagenin rannalla Söderbyn kirkon luona, kutsui kokoon papiston likiseuduilta, kertoi kokoontuneille matkustaneensa kuninkaan asioissa vierailla mailla, mutta kärsineensä haaksirikon ja kadottaneensa kaiken omaisuutensa. Sentähden hän nyt pyysi, että jokainen lainaisi hänelle niin paljon kuin suinkin; kotiin tullessaan hän kyllä maksaisi kaikki takaisin.

Hänen Armolleen tuotiin rahaa, hopeaa, hevosia ja härkiä suuret määrät; ne jotka asuivat kaukana, lainasivat rikkailta talonpojilta, monet antoivat niin paljon että itse jäivät suurimpaan köyhyyteen.

Johannes läksi todellakin Venäjälle ja sieltä Danzigiin Puolassa, jossa hän sai Sigismundin lupaamaan, ettei hän suostuisi naimiskauppaan kuin sillä ehdolla että Kustaa pysyisi ehdottomasti uskollisena vanhalle kirkolle.

Sellaista lupausta ei Kustaa tietysti koskaan antanut.

Ruotsiin ei arkkipiispa Johannes koskaan palannut; hän ei tahtonut tulla kotimaahansa ennenkuin hän omisti koko sen vallan, joka tarvittiin kirkon arvon ja voiman ylläpitämiseksi. Muutaman vuoden perästä hän todellakin vihittiin arkkipiispaksi, mutta silloin oli tapahtunut niin merkillisiä asioita, ettei hän enään voinut palata Ruotsiin.

* * * * *

Tähän aikaan kuoli nuori Niilo Sture Upsalassa. Hänen äitinsä oli jättänyt hänet taitavan opettajan käsiin ja tämä oli kiittävästi arvostellut hänen edistystään kirjallisessa taidossa, kun kuolema tuli ja katkaisi hänen elämänsä langan.

Ylevämielinen Kristina Gyllenstjerna oli saanut kokea kovia. Köpenhaminassa ollessaan vankeudessa näki hän kuoleman riistävän omaisistaan toisen toisensa perästä, ja joka kerta kiitti hän Jumalaa.

Kun hän vihdoin sai takaisin vapautensa ja palasi kotimaahan sukulaisten ja ystävien luo, kerrottiin hänelle, että Kustaa Eerikinpoika häntä sekä pelkäsi että vihasi; että kansa jumaloi hänen poikiaan ja näki heissä isänmaan ainoan toivon.

Hekin olivat riistetyt häneltä, kun hän vankina vietiin Köpenhaminaan. Vieraat ihmiset olivat ottaneet heidät huostaansa, hän ei edes tietänyt, elivätkö he. Ensimäinen tieto minkä hän heistä sai, oli, että he matkaansaattoivat levottomuutta ja eripuraisuutta valtakunnassa.

Valtioneuvos Juhana Turenpoika, valtiohovimestarin poika ja tuomiorovasti Göranin veli, sai vihdoin tiedon hänen nuoremman poikansa, Svanten, olinpaikasta ja saattoi hänet äidin luo. Se oli helläluontoinen lapsi, jonka ilo oli vallan rajaton, kun hän näki äitinsä.

-- Kunhan ei julma kuningas riistäisi häntä käsistäni, sanoi Kristina itkien.

Juhana Turenpoika vakuutti, ettei kuningas sitä tekisi. "Häntä on viety harhaan yhtä paljon kuin teitä, jalo rouva."

Mutta Kristinaa oli niin paljon peloitettu, ettei hän uskonut sitä; tuo ennen niin urhea nainen näki nyt vaaroja kaikkialla ja päätti viettää päivänsä hiljaisuudessa, kaukana kaupungin elämästä, poikansa ja muutamien harvojen ystäviensä kanssa.

Mutta ennenkuin hän erosi Juhana Turenpojasta, vannotti hän häntä etsimään esikoistansa Niiloa. Milloin tiesi huhu kertoa että hän oli Suomessa, milloin muualla, mutta kun äidin kirjeet ja sanomat saapuivat perille, niin ei häntä joko enään ollut asianomaisessa paikassa, tai ei hän milloinkaan ollut siellä käynytkään.

Valtioneuvos lupasi koettaa parastaan ja hyvästi jättäessä osotti Kristina poikaansa ja lausui:

-- Teitä on minun kiittäminen suurimmasta maallisesta ilostani.

Niin he erosivat.

Mutta nämä jäähyväissanat kertoi Juhana herra pian isälleen, valtiohovimestarille, ja tämä narrimainen herra tarttui paikalla onkeen.

Jos Juhana Turenpoika menisi naimisiin Kristina Gyllenstjernan kanssa, niin hän joutuisi sangen likelle valtaistuinta, jos valtiohovimestari nimittäin hyvin hoitaisi korttinsa.

Hänhän polveutui suoraan kuninkaallisesta Agneksesta, joten ei hänen mielestään kukaan ollut niin oikeutettu kantamaan Ruotsin kruunua kuin hän ja hänen perheensä, Kustaa Eerikinpoika, senkin kerettiläinen, oli syrjäytettävä luonnollisesti Sture avaisi tien hänelle, Ture Jönsinpojalle. Tehköön tyhmä kansa Kristina rouvan pojan Ruotsin kuninkaaksi. -- Pyhä neitsyt, miten mielellään hän, valtiohovimestari, edistäisi asiaa, jos niiksi tuli! Hän se itse asiassa hallitsisi -- ja kuka ties, mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua.

Pojalleen puhui hän asiasta suurella varovaisuudella. Kristina rouva oli jalosukuinen nainen, jota sitäpaitsi pidettiin suuressa kunniassa; juuri sellaisen puolison toivoi hän pojalleen.

Juhana Turenpoika oli ollut kihloissa Cecilia Roosin kanssa, mutta vihollisuus perheiden välillä ja pappien vehkeet olivat heidät eroittaneet, ja Juhanan suureksi suruksi oli tyttö mennyt luostariin.

-- Niin kauvan kuin kuningas pysyy naimattomana, tulee hänen likeisimpien miestensäkin pysyä, vastasi ritari.

-- Siihen ei ole mitään syytä ja jos sinä otat varteen minun toivomukseni...

Siihen tapaan jatkoi valtiohovimestari, mutta poika vastasi hänelle vältellen.

Silloin valloitettiin Kalmar, jolloin Kustaa löysi nuoren Niilo Sturen ja otti hänet mukaansa kotiin; hän piti viisaana näyttää, että hän oli Stureille suosiollinen ja hän koetti todellakin voittaa pojan rakkauden, mutta tämä oli niin ylpeä, että hän vaan vaati itselleen kunnioitusta sensijaan että hänen olisi tullut osoittaa sitä muille. Kuningas kirjoitti silloin Kristina rouvalle, että poika oli kasvatettava äidin johdolla, ja sekä poika että kirje uskottiin herra Juhana Turenpojan haltuun, joka lupasi viedä molemmat perille Kristina rouvan omiin käsiin.

Hän ei ollut nähnyt Kristina rouvaa kokonaiseen vuoteen; paremmat olosuhteet olivat antaneet hänelle hänen entisen ryhtinsä ja suru verhosi hänet ikäänkuin harsoon, samalla kuin koko hänen olentonsa henki nöyrää alistuvaisuutta Jumalan tahdon alle, joka teki miltei liikuttavan vaikutuksen.

Ilomielin sulki hän syliinsä pojan.

-- Teiltä tulee kaikki hyvä, sanoi hän kyynelsilmin, ilosta säteillen ja ojensi Juhanalle kätensä.

-- Kuningas minut lähetti, vastasi ritari.

-- Sitte en enään voi olla hänelle pahoillani. Kerro, Niilo, mitä sinä pidät kuninkaasta.

-- Hän löi minua.

-- Kai sinä olit tehnyt jotakin pahaa.

-- Minä potkaisin palvelijaa, joka ei osoittanut minulle tarpeeksi kunnioitusta.

-- Sinulle? Ansaitsetko sinä sitte kunnioitusta?

-- Olen Sten Sturen poika.

Kristina peitti kasvot käsillään ja itki katkerasti.

-- He ovat hänet pilanneet, sanoi hän, kääntyen Juhanan puoleen.

-- Kyllä hän teidän johdollanne tulee ymmärtäväisemmäksi, vastasi Turenpoika.

-- Minäpä koetan koko voimallani. Tahtoisitteko te hankkia vakavan, kirjanoppineen miehen, joka auttaisi minua kasvattamaan poikiani?

Ritari lupasi, mutta heidän jäätyään kahdenkesken, kertoi hän, että Knut ja Sunnanväder olivat aikoneet panna toimeen kapinan Taalaissa.

-- Severin Norrby on osallisena samoissa vehkeissä, lausui hän, luoden rouvaan tutkivan katseen.

-- Minä tiedän, virkkoi Kristina ja suuttumuksen puna nousi hänen poskilleen, -- että he ovat käyttäneet hyväkseen minunkin nimeäni.

Hän avasi laatikon ja näytti kirjeen, jonka hän oli saanut Taalaista ja joka oli kirjoitettu talonpoikien nimessä. Siinä sanottiin että Severin Norrby oli kirjoittanut ottavansa Kristina rouvan vaimokseen ja rupeavansa ruotsalaisten armolliseksi herraksi; itse puolestaan he vaan tahtoivat sanoa, että he rakkaan Sten herran tähden olivat valmiit uhraamaan verensä ja henkensä ja että hänen lastensa tuli saada käsiinsä hallitus.

-- Oletteko vastannut?

-- Kyllä, että valehtelijat ovat heidät pettäneet; minä neuvoin heitä pysymään herralleen ja kuninkaalleen uskollisina.

-- Miksette ilmoittanut kuninkaalle?

-- Hän olisi voinut luulla, että minulla oli ties mitä aikomuksia.

-- Saanko näyttää hänelle tämän kirjeen?

-- Ette. Se yllyttäisi vaan hänen vihaansa niitä vastaan, jotka ymmärtämättömyydessä menivät ansaan.

-- He ovat jo saaneet anteeksi, mutta tästä oppii kuningas tuntemaan teidät.

He vaikenivat molemmat; Kristina vaipui muistoihinsa; tuontuostakin valui hänen kalpeille poskilleen kyynel, jota ei hän edes huomannut.

Juhana tavotteli sanoja... eihän tämä ollut sopiva hetki hänen sanottavilleen, mutta hänen täytyi saada ne sanotuiksi, maksoi mitä maksoi.

-- Tässä ei ole kuin yksi pelastuskeino. Kristina loi häneen kysyvän katseen.

-- Se, että te menette naimisiin. Hän pudisti päätään.

-- Häijyys ja panettelu tulevat kyllä vielä kauvan käyttämään hyväkseen teidän nimeänne; Norrby on sellainen, että hän tilaisuuden sattuessa olisi valmis vaikka ryöstämällä ottamaan teidät tuumiensa edistämiseksi. Poikanne tarvitsevat isän.

Kristina kuunteli tarkkaavasti. Vihdoin nosti hän silmänsä ja kysyi:

-- Kenen kanssa minun pitää mennä naimisiin? Juhana tuli niin hämilleen, ettei hän voinut vastata.

Hän vaan punastui.

-- Teidänkö kanssanne? kysyi Kristina ikäänkuin itsekseen ja loi silmänsä maahan.

-- Jalo rouva, en minä eikä kukaan muu ansaitse onnea tulla puolisoksenne; ainoastaan olojen pakotuksesta...

Kristina ojensi hänelle kätensä.

-- Jos menen naimisiin, niin en kenenkään muun kanssa kuin teidän, herra Juhana Turenpoika.

Juhana vei kunnioittavalla liikkeellä hänen kätensä huulilleen.

-- Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua.

-- Kuka minua kohtaan on ollut niin hyvä kuin te? sanoi Kristina; -- en kenellekään ole niin suuressa kiitollisuudenvelassa kuin teille.

Erotessa antoi Kristina hänelle lupauksen että hän voi palata kolmen kuukauden perästä saamaan varmaa vastausta.

Kun Kustaa oli lukenut taalalaisten kirjeen ja kuullut vastauksen, virkkoi hän:

-- Sitä en olisi odottanut.

-- Kristina rouva on jalo nainen.

-- Mutta hän ei koskaan tule unohtamaan menneisyyttä.

-- Hän rakastaa kuningasta.

-- Miksei hän sitte koskaan ole käynyt luonani?

-- Pahat kielet ulottuvat kaikkialle.

-- Olet oikeassa. Odottakaamme. Valtiohovimestari odotti suurta uutista, mutta kun hänen poikansa Juhana yhä pysyi suljettuna kuin mustakantinen kirja, huokaili hän haikeasti, arvellen, että siunattu kuningatar Agnes varmaankin oli unohtanut jälkeläisensä.

Kristina rouva ryhtyi heti kasvattamaan poikaansa; aluksi antoi hän hänen kertoa vaiheistaan ja vallan pelästyi, kun huomasi, että pääpiirteinä hänen luonteessaan olivat itserakkaus ja turhamaisuus.