Part 21

Mestari Olavi, diakoni Olavi, Tukholman Suurkirkon opettaja, oli vastoin kaikkia pyhän kirkon käskyjä ja määräyksiä mennyt avioliittoon!

Piispa Brask kirjoitti kuninkaalle ja huomautti, miten paljon pahennusta se herättäisi kirkossa ja seurakunnassa. Hän koetti kuninkaalle selittää, mikä häiriö tulevaisuudessa syntyisi, kun tuomarin lain mukaan esimerkiksi perintökysymyksissä täytyi kohdella pappislapsia samalla tavalla kuin aviottomia lapsia. Ja kun asiassa sitte vedottaisiin kuninkaaseen, niin miten hän menettelisi?

"Sentähden", lopettaa piispa kirjoituksensa, "ei mestari Olavin avioliitto ole oikea eikä laillinen, vaan on hän kirkkolain mukaan julistettava pannaan. Pankaa nyt siis Jumalan tähden tämä asia kuntoon, niinkuin kristityn ruhtinaan sopii, ja minä toivon että kaikkivaltias Jumala antaa Teille armonsa, että te voisitte toimia valtakunnan kunniaksi ja omaksi ansioksenne Jumalan edessä ja kaikkien valtakunnan hurskaiden suojeluspyhien edessä, jotka teitä kaikesta pahasta varjelkoot."

Kuninkaan vastaus ei viipynyt.

"Te kirjoitatte mestari Olavin avioliitosta; me emme siitä tietäneet mitään, ennenkuin se oli tapahtunut, sillä me olimme sillaikaa Upsalassa. Mutta heti kun saimme kirjoituksenne, kutsuimme hänet eteemme, näytimme kirjoituksenne ja pyysimme kysyä, kuinka hän aikoi puolustaa tekoaan vanhojen tapojen edessä. Hän vastasi silloin voivansa puolustautua Jumalan lain edessä ja vakuutti, että oikeudenmukainen tuomari hänet löytäisi syyttömäksi, jos Jumalan lakia pidettäisiin ihmisten lakeja pyhempänä."

"Koska kerran hän sanoo", lisää kuningas, "tahtovansa oikeuden edessä vastata teostansa, niin emme voi kieltää häneltä sitä; jääköön hänen huolekseen, miten hän voi puolustautua. Mutta koska te kirjoitatte että hän tämän tekonsa vuoksi on julistettava kirkonkirouksen alaiseksi, niin meidän täytyy sanoa, että se meidän vähäisen järkemme mukaan on kummallista, että ihminen julistetaan pannaan avioliiton tähden, jota Jumala ei ole kieltänyt; mutta haureus, naisenraiskaus ja muut ilkityöt sallitaan paavin laissa, vaikka olemme kuulleet että niitä jotka näihin lankeevat, ulkomailla suuresti halveksitaan. Ja koska olemme kuulleet, että ulkomailla tapahtuu paljon sellaisia avioliittoja, niin arvelemme että täällä meilläkin vähitellen ruvetaan harkitsemaan, mikä on oikein ja mikä väärin, jotta me tietäisimme, miten meidän tulee menetellä."

"Teidän kirjoituksenne ei voi tarkoittaa yksin mestari Olavia, sillä eihän hänen avioliittonsa saata tuottaa paljonkaan vahinkoa, vaan tarkoitatte te varmaankin meitä ja iloitsette siitä että voitte leimata meidät siksi, jona meitä pidätte... Toivomme kuitenkin, että kirjoituksestanne huolimatta muille ihmisille selitätte menettelymme parhain päin. Heitän Teidät Jumalan haltuun. Kirjoitettu linnassamme Tukholmassa vuonna 1525."

"Sinun kettusi ei tule puremaan minun hanheani", mietti Kustaa. Ja varovaisena ja viisaana esiintyy hän aina molempien puolueiden välittäjänä ja turvautuu kaikissa riitakysymyksissä raamattuun, antaen sen sanojen ratkaista.

Arkkipiispa oli jakanut Uuden Testamentin käännöstyön tuomiokapitulien ja muutamien luostarien kesken, mutta se kävi hitaasti, osaksi luultavasti siitäkin syystä, että katolisen kirkon miehet aina siinä suhteessa ovat olleet hiukan vastahakoiset. Mutta muut kävivät asiaan käsiksi. Ansio käännöksestä kuuluu joko kuninkaan kanslerille Lauri Antinpojalle tai Olavi Pietarinpojalle; luultavasti he yhdessä tekivät työtä, mutta antaakseen suurelle teokselle korkeamman merkityksen, panivat he sen ilmestymään ikäänkuin itsestään, ilmoittamatta kääntäjien nimiä.

Työ oli sujunut sellaisella kiihkolla, että jo 14 p. elokuuta 1526 Tukholmassa painosta ilmestyi Uusi Testamentti puhdaskielisenä ja arvokkaana.

Syvällä surulla katseli Brask, kuinka uutta oppia ahkeralla työllä edistettiin. Johannes Magnus sai kuulla ankaria nuhteita siitä että hän oli sallinut ihmisten julkisesti tarkastaa kirkon pyhää oppia; siitä ei arkkipiispa voisi vastata pyhän isän edessä.

Ei Brask myöskään hyväksynyt Uuden Testamentin käännöstä; se oli muissa maissa johtanut kerettiläisyyteen, ja niin saattoi käydä Ruotsissakin.

Taaskin antoi hän kirkkojen ja luostarien porteille naulata kiertokirjeitä, joissa ankarasti kiellettiin levittämästä luterilaista oppia, koska sen seuraajat ylenkatsoivat sekä hengellisen että maallisen oikeuden, selittivät katumustyöt, kiirastulet, paastot, ripit, pyhien avuksihuutamisen, esirukoukset kuolleiden puolesta, aneen ja kanoniset lait pelkiksi ihmiskeksinnöiksi; yllyttivät maallista esivaltaa rikkomaan ja muuttelemaan kirkon sääntöjä ja koettivat saavuttaa vapautta, jota he kyllä nimittivät kristilliseksi, mutta jota pitäisi kutsua luterilaiseksi tai pirulliseksi! Jokaisen tuli rukoilla Jumalaa varjelemaan sellaisista!

Hän hankki maahan kaikki kirjat, joita ulkomailla oli kirjoitettu Lutheria vastaan ja lähetti niitä tuomiokapituleihin ja luostareihin.

Hänen valppautensa ulottui kaikkialle, hän oli uuden opin voimakkain, arvokkain ja vakaumukseltaan puhtain vastustaja.

Näiden taistelujen raivotessa, kun Kustaan toiselta puolen täytyi lannistaa yhä kasvavaa ylimielisyyttä ja toiselta puolen oikaista väärinkäytöksiä, tuli hänelle vielä lisäksi muitakin huolia.

Niitä tuli sieltä, mistä hän vähinten niitä odotti.

Taalalaismiehet kirjoittivat hänelle kirjeen Vapunpäivänä 1525.

"Kai Teidän armonne muistaa, miten paljon rahaa ja palvelijoita Teillä oli, kun te karkurina kiertelitte metsissämme. Silloin ei ollut saksalaisia eikä tanskalaisia Teitä auttamassa, vaan me köyhät taalalaiset, helsinglantilaiset, gestrikiläiset ja muut talonpojat koko Ruotsin valtakunnasta sen teimme. Silloin te lupasitte ja vannoitte pysyvänne uskollisena P. Eerikin ja Ruotsin laille ja vanhoille hyville tavoille, ja rakastavanne Ruotsin talonpoikia ja suojelevanne kirkkoa."

Sitte ylistettiin talonpoikien, varsinkin taalalaisten tekoja ja soimattiin kuningasta siitä, että hän "oli tuonut saksalaisia ja tanskalaisia maahan ja antanut heille maan parhaimmat rahat. Ruotsalaisia miehiään hän sitävastoin oli kohdellut kovin kourin ja keihäillä ja raudoilla pakoittanut heitä vaikenemaan, kun he vaativat palkkaansa. Näytti siltä kuin olisi täytynyt epäillä, oliko hän pitänyt kuninkaanvalansa, jonka hän Ruotsin miehille vannoi Strängnäsissä."

"Miten hän oli valansa pitänyt, sen he päättivät jättää Jumalan haltuun. Mutta epäkristillisesti hän oli verottanut luostareja ja kirkkoja, pappeja ja munkkeja ja ottanut kaikki Jumalan kunniaksi vihityt kalleudet, kuten kalkit, pyhät astiat, pyhien naisten rasiat, ja hyödyttömästi hajoittanut kaikki nämä tavarat pois valtakunnasta. Sitte hän kirkolta oli ottanut kaikki ruotsalaiset rahat ja antanut sijaan huonoja klippinkeja, jotka hän pian julisti kelpaamattomiksi. Myöskin oli hän vaatinut kymmenyksiä, jota ei kukaan kristitty ruhtinas ennen häntä ollut tehnyt. Pelättävää oli että näiden hänen pahojen tekojensa tähden Jumalan viha kohtaisi valtakuntaa, jollei parannusta tapahtuisi. Taalalaiset eivät sallineet että kirkoille tai luostareille, papeille, munkeille, kauppakaupunkilaisille tai Ruotsin talonpojille pantaisiin lisää hopeaveroa, sillä maa ei laisinkaan ollut hyötynyt siitä, mitä viime kesänä oli uhrattu retkeen herra Severin Norrbyta vastaan. Kuninkaan syy oli, että hän vielä pysytteli merellä ja että Gottlanti oli joutunut vieraiden käsiin."

Rehellisen, hyvän Kristina rouvan on kuningas ottanut kiinni ja pannut vankeuteen. Sten herran pojan, Niilo Sturen oli hän karkoittanut pois maasta. Hyviä miehiä, jotka uskollisesti olivat palvelleet Ruotsin herroja, oli hän vihannut ja vainonnut, mutta valtakunnan kavaltajat, ruotsalaiset, saksalaiset ja tanskalaiset, jotka maan pahimman vihollisen kanssa olivat olleet pettämässä Sten herraa, oli hän korottanut piispoiksi, linnanpäälliköiksi ja maavoudeiksi; toisille taas oli hän antanut maata ja lääniä ja tehnyt talonpoikien herroiksi ja päämiehiksi miehiä, joiden kädestä heidän ystävänsä ja sukulaisensa olivat saaneet surmansa.

"Jollette Te tahdo tehdä pikaista parannusta ja luopua kavaltajista ja rakastaa ruotsalaisia miehiä ja päästää vapaaksi Kristina rouvaa, Niilo Sturea ja muita ruotsalaisia miehiä, joita olette vanginneet, ja hankkia maahan parempaa kauppaa, sellaista jommoinen meillä oli muiden hyvien herrojen aikana, niin emme voi pitää sitä uskollisuusvalaa, jonka Teille vannoimme; ja tietäköön Jumala ja kaikki rehelliset miehet, että Te väärällä menettelyllänne olette pakoittaneet meidät rikkomaan uskollisuuden, jonka Teille lupasimme..."

"Me huomaamme, että Te tahdotte saattaa meidät, ruotsalaisraukat, täydelliseen perikatoon ja sen vaaran me ja jokainen, jonka sydän uskollisena sykkii isänmaalle, Jumalan avulla tahdomme torjua. Tähän äärimmäiseen keinoomme suokoot pyhä Eerik kuningas ja kaikki valtakunnan hurskaat suojeluspyhät armonsa!"

"Kirjoitettu Taalaissa ja vahvistettu maan sinetillä, pyhän Vapun päivänä 1525."

Sillä tavalla kirjoittaa itsevaltias alamaiselleen ja ylpeämpää kieltä ei Kustaa itse olisi voinut käyttää. Taalalaisten sanoissa ilmeni vanha vapauden- ja itsenäisyydentunto; he tiesivät, nuo taalalaiset, mitä he Engelbrektin ja Sturein aikana olivat toimittaneet, ja nyt tuo karkulainen, jonka he olivat tehneet kuninkaaksi, aikoi ruveta uskottomaksi velvollisuuksilleen maata ja kansaa kohtaan.

Niin katkeraa ja säälimätöntä kirjettä ei kuningas ollut odottanut, mutta sen hän kyllä tiesi, että maassa vallitsi tyytymättömyys, ja syyt olivat myöskin hänelle tutut.

Tärkeimpänä syynä tyytymättömyyteen oli se, että tarpeellisimmat tavarat, varsinkin silli, oli niin korkeassa hinnassa, että rahasta oli niin suuri puute ja että verot olivat niin suuret. Jo palatessaan Malmöstä kuuli kuningas valitettavan, että kansa, sitte kun klippinki oli julistettu kelpaamattomaksi, oli aivan ilman rahaa, sekä että, jos tätä jatkuisi, kukaan ei voisi maksaa veroa tai velkaa tai pysyä tilallaan, vaan täytyisi jokaisen vääntää ovensa lukkoon ja "lähteä sinne, minne Jumala neuvoi".

Todistuksena kalliista ajasta kertoivat talonpojat, että heidän nyt suolaleiviskästä täytyi maksaa enemmän kuin ennen kokonaisesta tynnöristä; silakkatynnöri oli nykyään samassa arvossa kuin ennen kuusi, leiviskä haukea maksoi nyt saman kuin ennen neljä leiviskää ja samassa suhteessa oli muukin ostotavara kallistunut.

Vielä valitettiin, että rikkaat pettivät köyhiä, ostamalla viljaa, jonka sitte möivät mitä kalleimpaan hintaan, moitittiin kaupunkeja epärehellisistä kaupoista, valitettiin että kuninkaan voudit nylkivät kansaa minkä jaksoivat, j.n.e. Nämä mielipiteet levisivät kirjoitusten kautta pitäjästä pitäjään Taalaissa, tai saapuivat kuninkaalle, ja niissä käytettiin aluksi nöyrää, rukoilevaa kieltä. "Me rukoilemme Teidän armoanne Jumalan tähden", sanotaan esimerkiksi, "katsomaan meidän parastamme tänä kalliina aikana, niinkuin olette luvannut, aina kun olemme puhuneet Teidän kanssanne". Syytökset koskivat ainoastaan Berendt von Meleniä ja muita ulkomaalaisia, joita oli tullut kaupunkiin ja jotka "panivat tuumansa tukkoon ja vahingoittavat yhteistä kansaa".

Mutta kun kuninkaasta eronneet miehet, tuomiorovasti Knut ja Pietari Sunnanväder syksyllä 1524 erään kolmannen henkilön, nimittäin Pietari Grymin kanssa, olivat lähteneet Taalaihin, muuttuivat taalalaisten kirjeet koviksi ja katkeriksi, kunnes vihdoin tuo uhkaava kirje saapui. Moran kirkkoherra, Jaakko, suojeli noita kolmea miestä ja heidän toimintansa vaikutti suuresti kansaan.

Aika oli Kustaalle todellakin huolestuttava. Me muistamme Malmön kokouksen, lyypekkiläisten kavalluksen, uudestakastajien ilmestymisen Tukholmaan, pelon Kristianin ja Severin Norrbyn hankkeista sekä uuden opin tuottaman levottoman mielentilan. Jokainen näistä seikoista oli sellainen kari, että se olisi saattanut tuottaa kuninkaalle perikadon, mutta hänen luottamuksensa pysyi yhtä lujana kuin ennenkin ja vaikka huolet joskus hänen niskaansa lannistivatkin, niin hän pian taas nosti päänsä pystyyn ja ajatteli: "Se ei ole vaarassa, joka on Jumalan suojeluksessa." Pahoja sanomia tuli yhä useammin, mutta hän tiesi että ne olivat yhteydessä edellisten kanssa.

Kerrottiin että Severin Norrby ja taalalaiset olivat ryhtyneet kirjevaihtoon. Severin kirjoitti menevänsä naimisiin Kristina rouvan kanssa ja rupeavansa ruotsalaisten hyväksi ja oikeudenmukaiseksi herraksi. Hän tahtoi että taalalaiset mannermaan puolelta karkaisivat kuninkaan päälle, hän itse tekisi hyökkäyksensä mereltä, ja siten saisi julma kuningas rangaistuksen rikotusta valastaan.

Kustaa epäili todellakin Kristina Gyllenstjernaa, hän oli häntä kohdellut kylmästi ja ikäänkuin vieraana. Kustaa oli ottanut hänen vanhimman poikansa mukaansa Kalmariin, aikoen viedä hänet Tukholmaan kasvatettavaksi, mutta poika oli niin ujo ja arka ja näytti niin haluavan pois, että Kustaa vihdoin päätti lähettää hänet takaisin äitinsä luo kasvatettavaksi.

Kauvan aikaa mietittyään asiaa ja varmaankin neuvoteltuaan uskollisen Laurinsa kanssa, oli kuningas päättänyt määrättynä päivänä kutsua kokoon Tukholman pormestarin ja neuvoston sekä kaupungin mahtavimmat miehet raatihuoneelle.

Kukaan ei tietänyt, mistä keskusteltaisiin, jonkatähden odotettiin kuninkaan sanansaattajaa.

Kaikkien suureksi hämmästykseksi astui hän itse saliin, tervehti ystävällisesti, mutta vakavana, läsnäolevia ja rupesi sitte puhumaan siitä, mitä pahoja huhuja hänen toimistaan kierteli pitkin maata. "Tiedättehän minkä arvoiset ne ovat", sanoi hän, "mutta ennenkuin minä ryhdyn niihin vastaamaan, täytyy minun tietää, voinko luottaa Tukholman pormestariin, neuvostoon ja muihin miehiin".

Kaikki läsnäolijat vastasivat kuin yhdestä suusta, että he olivat valmiit elämään ja kuolemaan kuninkaan kanssa ja että jokainen voimansa mukaan tahtoi koettaa tukahuttaa liikkeellä olevia huhuja.

Sitte määrättiin toukokuun 7 päiväksi yleinen valtiokokous Vesteråsiin.

Samaan aikaan saapui yllämainittu uhkauskirje Taalaista.

Kokoukseen oli, paitsi valtioneuvostoa, jonka piti saapua 7 päivänä, kutsuttu kauppakaupunkimiehiä ja talonpoikia, kaksi jokaisesta kaupungista ja kaksi joka kihlakunnasta, ja näiden piti saapua toukokuun 14 päiväksi.

Valtioneuvoston kanssa tulivat myöskin Strängnäsin, Skaran ja Turun piispat sekä kuninkaan kansleri.

Mutta vasta kokoontuneiden säätyjen läsnäollessa nousi kuningas puhumaan ja valitti, että hänestä kansan kesken kulki niin pahoja valheita ja että häntä vastaan oli tekeillä mitä ilkeimpiä salahankkeita. Tämän yhteydessä mainitsi hän julkisesti sekä Severin Norrbyn, tuomiorovasti Knutin ja kansleri Pietarin, että muita, jotka tahtoivat matkaansaattaa riitaisuuksia valtakunnassa ja eroittaa kuninkaan. Hyvien syiden perustuksella näytti hän toteen, että kaikki mistä häntä syytettiin oli valhetta ja satua.

"Jos hänen hallituksensa oli niin puutteellista, ettei se miellyttänyt säätyjä, niin hän paikalla ilmoitti olevansa valmis luopumaan siitä, jottei valtakunnassa hänen tähtensä syntyisi häiriötä."

Säätyjen vastaus oli yksimielinen; he pyysivät ettei kuningas heittäisi heitä ja maata, vaan pysyisi hallituksessa ja johtaisi heitä niinkuin tähänkin asti; he tahtoivat hänen edestään uhrata verensä ja henkensä ja vakuuttivat koko maan nimessä jokainen puolestaan pitävänsä huolta siitä, ettei tuollaisia salahankkijoita puolustettaisi missään, vaan päinvastoin rangaistaisiin niin, että kaikki heidän rikostaan pelkäisivät.

Heidän pyyntöjensä ja lupaustensa tähden suostui Kustaa pysymään hallituksessa ja lupasi hänkin puolestaan uhrata henkensä ja kaikkensa Ruotsin hyväksi.

Antaakseen alamaisilleen tiedon asiain oikeasta tilasta, kirjoitti kuningas avonaisen kirjeen, jossa hän osoitti, mitä salavehkeitä oli tekeillä ja miten kaikki nämä puuhat olivat omiaan saamaan aikaan eripuraisuutta kansassa, joten Kristianin olisi sitä helpompi päästä takaisin valtakuntaan. Taalalaisille lähetti kuningas useita kirjeitä, hän ei vihassa vastannut heidän kirjeisiinsä, vaan antoi heille ystävällisiä varoituksia, neuvoen heitä luopumaan erehdyksistään ja menettelemään varovaisesti, jotteivät he joutuisi pahimman vihollisensa valtaan. Vihdoin neuvoi hän heitä kiireen kautta luopumaan Pietari Sunnanväderistä ja pysymään kuninkaalle uskollisina, niinkuin he olivat luvanneet; jolleivät he siihen suostuisi, täytyisi kuninkaan yhdessä neuvoskunnan ja kansan kanssa keksiä joku keino, jolla heidät saataisiin taipumaan.

Jos he sitävastoin tahtoivat osoittautua uskollisiksi kansalaisiksi, niin hän kyllä katsoisi heidän parastaan, sen tiesi Jumala, jonka haltuun hän heidät uskoi.

Palattuaan Kalmarista Tukholmaan, viipyi hän siellä ainoastaan lyhyen ajan, jonka jälkeen hän läksi pohjoiseen päin, Vestmanlannin kautta Taalainmaalle, ja piti maakäräjät Tunassa.

Sillaikaa oli mielentila Taalaissa aika lailla rauhoittunut. Molemmat pappismiehet olivat sekä oman että hyvän ystävänsä mestari Jaakon tähden kiireesti pötkineet tiehensä Taalaista ja lähteneet Norjaan. Joko olivat kuninkaan toimenpiteet tai hänen rauhoittavat kirjeensä ja lähetyksensä syynä siihen, että tyytymättömät pappismiehet huomasivat nykyisen mielentilan muokkaamisen vallan hedelmättömäksi työksi, jonkatähden he päättivät ajoissa kadota näyttämöltä.

Kokoontuneet olivat pääasiallisesti kupari-, hopea- ja rautavuoritilallisia sekä yhteistä kansaa. Kuningas antoi nyt suullisen vastauksen niihin kysymyksiin, jotka he kirjallisesti olivat tehneet hänelle. Hän ilmoitti että hän kansan tahdosta ja säätyjen päätöksestä oli julistanut klippingit kelpaamattomiksi; itse ei hän ollut niiden arvoa ylentänyt enempää kuin alentanutkaan, ja väärin oli, että he hänestä uskoivat pahaa, kun he kuitenkin helposti saattoivat huomata, että hänen halunsa oli järjestää kaikki asiat maan ja valtakunnan parhaaksi. Ja pitihän heidän ymmärtää, ettei ollut niinkään helppoa järjestää asioita, jotka olivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä, eikä myöskään ollut oikein tehdä hänen työtään raskaammaksi kuin se jo muutenkin oli.

Tämä vaikutti. Ja nyt riensivät kaikki hänen ympärilleen koettaakseen hyvittää mitä olivat rikkoneet. Vihdoin lähettivät Taalain asukkaat avoimen kirjeen rakkaille kanssaveljilleen, kruunun veronalaisille talonpojille, kansalaisille ja yhteiselle kansalle, jotta he kaikkialla valtakunnassa tekisivät tiettäväksi, että he selvästi olivat kuulleet ja ymmärtäneet kuninkaan suoran puolustuksen sitä valheellista ja kavalaa huhua vastaan, jonka Pietari Sunnanväder ja hänen liittolaisensa hänen armonsa kuninkaan kiusaksi olivat panneet liikkeelle. Ja jotteivät tuollaiset kavaltajat enään pääsisi matkaansaattamaan häiriötä valtakunnassa, niin he nyt rakkaimman ja armollisimman herransa kanssa avonaisella kirjeellä ja sinetillä olivat päättäneet ja sitoutuneet, etteivät he tästä päivästä lähtien enään puolustaisi ja suojelisi hänen vihamiehiään tai kavaltajiaan, sekä etteivät he koskaan uskoisi valheellisia huhuja hänestä j.n.e.

Sillä kertaa tyyntyi levottomuus ja kuningas palasi Tukholmaan.

* * * * *

Me tiedämme, että arkkipiispa Johannes Magnus Hojan kreivin kanssa lähetettiin Lyypekkiin edustamaan Ruotsia Gottlannin asiassa.

He viipyivät siellä helluntaista syyskuuhun asti. Päätettiin että rauha Lyypekin kanssa säilytettäisiin, jota vastoin Tanska ja Lyypekki keskenään tekivät sen sopimuksen, että Hansakaupunki korvaukseksi kuningas Fredrikille antamastaan avusta saisi Gottlannin ynnä Visbyn ja Visborgin neljäksi vuodeksi. Tähän täytyi valtuutettujen suostua ja niin kadotti Ruotsi saaren 140 vuodeksi.

Kotiin palattuaan huomasi herra Johannes paikalla, että uskonpuhdistustyö oli edistynyt; kuningas ei ollut tyytyväinen lyypekinretken tuloksiin, sen hän tiesi; ehkä sekin siis osaksi vaikutti piispaan, kun hän helmi- ja maaliskuun aikana päätti lähteä tarkastusmatkalle lääniinsä, mutta pääsyynä oli tietysti se, että hän tahtoi näyttää pitävänsä huolta kirkon asioista. Hän valmistautui matkalle koko sillä komeudella, joka siihen aikaan kuului arkkipiispalle.

Hänen seurueessaan ratsasti kaksisataa henkeä, joista useat ylhäisiä aatelismiehiä. Koskei paavi ollut häntä vihkinyt eikä hän siis saanut toimittaa virkatehtäviä, oli hänen mukanaan harmaa veli nimeltä Vincenteus, joka lienee ollut vihitty ja jota siitä syystä kutsuttiin piispaksi. Tämä vihki Johanneksen asemasta alttarit, kirkkoastiat, kirkkomuurit ja risti kirkot.

Osoittaakseen vihaavansa luterilaista kerettiläisyyttä ja vaativansa papeilta elämän puhtautta, kiskoi Johannes suurella ankaruudella papeiltaan sakkoja jalkavaimoista ja äpärälapsista.

Palatessaan pyysi kuningas että arkkipiispa kävisi hänen luonaan.

Johannes Magnuksen hartain toivo oli pysyä sovussa kummankin puolueen kanssa. Hän pelkäsi virkaveljeään piispa Braskia; kuningas taas oli nuori, urhea herra, jonka käsissä oli koko tulevaisuus ja jolle hän tahtoi olla mieleen. Toivoen että kuningas kiittäisi hänen virkaintoaan läksi hän Tukholmaan.

Mutta kuninkaan vastaanotto oli kylmä ja odotetun kiitoksen asemasta kysyi kuningas, oliko piispa koskaan ajatellut virkansa ja ammattinsa velvollisuuksia. Oliko Kristus käskenyt apostolejansa viettämään komeaa elämää tässä maailmassa, vaeltamaan turhamielisen saaton seuraamana ja voitelemaan kelloja, kiviä ja kantoja, vai eikö hän ollut antanut heille syvempiä, korkeampia käskyjä?

Piispa joutui hämilleen, hän vuoroin kalpeni, vuoroin punastui.

-- Minä olen raamatussa lukenut, jatkoi kuningas, -- että Kristus käski heitä saarnaamaan ja opettamaan kansalle Jumalan pyhää tahtoa.

-- Tietysti, sammalsi piispa, -- minä pidän irstaiset ankarassa kurissa.

-- Se ei taida parantaa heitä enempää kuin seurakuntaakaan, ja minä pelkään ettei matkanne ole tuottanut Jumalalle kunniaa eikä hyötyä.

-- Minä tein minkä voin.

-- Ei, herra piispa, sitä te ette tehnyt, sillä te ette käynyt kouluissa.

-- En tällä kertaa.

-- Mutta sen teette tästälähin.

-- Sen lupaan.

He pusersivat toistensa käsiä ja erosivat näennäisesti hyvinä ystävinä.

Jonkun aikaa myöhemmin läksi Kustaa 2,000 kiiltävään haarniskaan puetun miehen seuraamana Upsalaan. Hän oli käskenyt Uplannin rahvasta Eerikin päivänä 18 p. toukokuuta kokoontumaan Upsalan kumpujen luo. Itse hän ratsunsa selässä oli pysähtynyt yhdelle kummuista. Arkkipiispa, hänkin ratsun selässä, oli kuninkaan oikealla puolella ja kansleri Lauri Antinpoika vasemmalla. Kokoontunut kansa seisoi kentällä kummun alla.

Kuninkaan takana oli suuri joukko neuvoston herroja.

Silloin lausui Kustaa: "Te hyvät talonpojat, tahdon lausua teille sanasen puhtaasta evankeelisesta opista. Te tiedätte, että se opettaa meitä kiittämään ja palvelemaan Jumalaa, mutta minun vähäisen ymmärrykseni mukaan ei sen tule tapahtua yksin ristinmerkin tekemisellä ja polvien notkistamisella, vaan paljon enemmän Jumalalle mieluisilla teoilla ja siten, että me likinnä Jumalaa rakastamme isänmaatamme, tottelemme esivaltaa ja voimassa olevia lakeja ja veljinä kohtelemme kaikkia kanssaihmisiämme."

-- Niin, se on totta! kuului kansanjoukosta.

-- Mutta siihen ei päästä ilman työtä ja sentähden täytyy jokaisen koettaa saada aikaan niin paljon kuin suinkin.

-- Sitä tässä kyllä saa koettaa muutenkin.

-- Niin kyllä! tuli joka taholta vastaukseksi.

-- Tiedättekö, hyvät ystävät, jatkoi kuningas, -- olen tullut ajatelleeksi, miten paljon meidän maassamme on laiskoja ja oppimattomia pappeja; sitäpaitsi on joka luostari täynnä munkkeja, jotka miltei syöpäläisten lailla kuluttavat maan parhaimmat voimat.

Talonpojat katselivat epäillen toisiinsa, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan.

-- Mitä arvelette, jatkoi kuningas, -- panisinko toimeen tarkastuksen heidän joukossaan? Ne jotka kelpaavat saarnaajiksi saavat toimeentulon, mutta muut saavat hankkia elatuksensa otsansa hiessä, niinkuin Jumala on käskenyt.

Vaitioloa yhä kesti.

-- Pitäisi hankkia koulumestareja ja teinejä opettamaan kansan lapsille kristillisyyttä ja hyviä tapoja, jatkoi kuningas.