Part 2

-- Minä olen häkkiin teljetty leijonanpoika, virkkoi hän itsekseen; -- ken minulle ojentaa auttavan käden? Sillä yksinäni en mitään mahda.

Hemming Gadd ja hän olivat yhdessä lähetetyt Kööpenhaminaan ja muisto siitä keskustelusta, joka heillä matkalla oli ollut, oli hänen ainoa lohdutuksensa ja yllykkeensä. "Ruotsi voi puolustautua, jos se tahtoo", oli vanha piispa sanonut, "mutta kolme neljäsosaa aatelistosta on kurjia raukkoja, jotka kumartelevat kuningasmahtia; niistä täytyy tanskalaisen ensin imeä pois veret; vasta sitte voi Ruotsin kansasta ja jälellejääneestä aatelistosta tulla vapaita miehiä, jos he vaan saavat kelpo johtajan".

Nuorukaisen usko pelastukseen oli tietysti vielä suurempi kuin vanhuksen. Että kelpo johtaja saattoi pelastaa Ruotsin, niissä sanoissa oli kummallinen taika.

Sekä Sten Sture että vanha Hemming olivat antaneet hänestä hyvän arvostelun. Ja millä ilolla hän oli valmis uhraamaan henkensä rakkaan isänmaan edestä!

Kansa oli nykyään valistuneempi kuin Engelbrektin aikana ja koska kerran tämä oli onnistunut aikeessaan, niin miksei Kustaa onnistaisi!

Mutta vapaus oli onnistumisen ensi ehto ja miten hän sen saisi? Monia monituisia kertoja hän epätoivoissaan oli korottanut kätensä taivasta kohti, mutta enkeliä ei kuulunut, joka olisi avannut vankilan portit: hän oli ja pysyi vankina.

Tavattomia voimainponnistuksia hänen tuli kestää voidakseen tekeytyä kuuroksi ja sokeaksi, kun tanskalaiset hänen ympärillään laskettivat pilaa hänestä ja hänen maanmiehistään.

Monasti heiteltiin ruotsalaisista ritaritiloista arpaa ja joskus riideltiin siitä, kuka saisi naida hänen oman sisarensa.

Sellaisten tapausten jälkeen Kustaa tuskin saattoi hillitä mieltään, ja kiireen kautta palasi hän hiljaiseen huoneeseensa, varmana siitä, että kiusaajat seuraavana päivänä taas alkaisivat entisen pelin.

Tänään niinkuin edellisinäkin iltoina oli luuttu tuudittanut hänet rauhaan. Hän oli ajatuksissaan katsellut elämänsä lyhyttä tarua ja sitte laskeutunut levolle; mutta unta häiritsivät levottomat mielikuvat ja tuontuostakin hän säpsähti, sillä hän luuli jonkun maininneen nimeään.

Vasta aamupuoleen yötä hän nukkui raskaaseen uneen. Ja äkkiä tuntui siltä kuin hän olisi ollut ulkona ja hänen vieressään olisi seisonut kynttilä, joka valaisi tavattoman kirkkaasti. Hän tahtoi ottaa sen käteensä, mutta se väistyi yhtämittaa. Hänet valtasi yhä suurempi halu saavuttaa se. Hänen edessään oli raivaamaton tie ja metsä, jonka tiheys oli miltei läpitunkematon; kasvoja, käsivarsia ja jalkoja haavoittivat risukot ja riippuvat oksat, jalat sattuivat verille teräviä kiviä vastaan, joita oli hänen tiellään, mutta hänen halunsa omistaa kynttilä oli yltynyt miltei tuskaksi: hänen täytyi se saavuttaa tai sortua. Milloin oli hän sakeassa metsässä, milloin oli hänen edessään iso, pimeä rakennus, milloin suuri ihmisjoukko, joka miekkojen asemasta korotti häntä kohti eläviä, pihiseviä käärmeitä pistimineen.

Mutta puiden latvojen takaa valaisi kynttilä; se loisti esiin vanhan, rappeutuneen rakennuksen ikkunoista ja raoista, sen hohde ylettyi vihollislaumojen päällitse, ja hänen kykynsä kasvoi tavattomalla voimalla; hän raivautui tiheän metsän halki, vanhat muurit kaatuivat hänen kätensä iskusta; aseetonna hän ryntäsi ihmislaumaa kohti ja se väistyi kauhistuneena valon tieltä. Kynttilä kulki yhä hänen edellään, monasti hän jo luuli olevansa niin lähellä sitä, että aikoi käydä siihen käsiksi, mutta yhä se vaan väistyi.

Hengästyneenä hän seisahtui katselemaan haavoittuneita jäseniään. "Jospa minulla vaan olisi vahvat vaatteet!" ajatteli hän; samassa tunsi hän komean ritaripuvun sujuvan pitkin ruumistaan; se sopi hänelle mainiosti ja kynttilä oli aivan likellä; se näkyi miltei seisahtuneen häntä odottamaan. Häneltä pääsi ilon huokaus ja hän kiirehti sitä tavoittelemaan, mutta yhä vieläkin se väistyi. Puku esti hänen askeleitaan, mutta hän ei sittenkään tahtonut siitä luopua, ja väkevällä voimanponnistuksella päätti hän saavuttaa päämääränsä. Hän rupesi kiireesti juoksemaan, ympäristö miltei tanssi hänen silmissään; esteet katosivat, kynttilä tuli yhä likemmä, ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käsi sitä ottamaan ja -- samassa hän heräsi.

Heräsi läpimärkänä hiestä. Vasta pitkän ajan päästä hän pääsi täyteen tajuntaan, unikuvat leijailivat niin elävinä hänen edessään, että kului hyvä hetki ennenkuin todellisuus sai voiton.

Kirkas aurinko paistoi huoneeseen ja Kustaa nousi kiireesti. Palvelija, joka hetken kuluttua tuli sisään, kertoi jo kahdesti käyneensä huoneessa, mutta armollinen herra oli nukkunut niin makeaa unta, ettei hän ollut uskaltanut häntä häiritä.

-- Satuloi hevoseni, Torkel, tahdon lähteä metsään, nyt heti paikalla.

-- Ennenkuin armollinen herra on mitään nauttinut?

-- Niin, kuulethan sen!

Kustaa tahtoi olla yksin mietteineen. Hänen ajatusmaailmaansa oli syntynyt jotakin uutta, hän tunsi olevansa niin merkillisen voimakas ja täynnä toivoa.

Parin hetken kuluttua ratsasti hän metsään. Häntä seurasi palvelijapoika, joka ei milloinkaan saanut heittää häntä silmältä.

Tämä oli roteva, viekas ja sukkela nuorukainen, yhtä ikää kuin Kustaa. Lääniherra oli sanonut, että hänen henkensä joutuisi vaaraan, jos hän päästäisi ritarin näkyvistään, jotavastoin hän löytäisi onnensa, jos tarkasti hoitaisi vartijatointaan.

Tosin Torkelin käsitykset onnesta olivat mitä alkuperäisintä laatua. Hänen toiveensa rajoittuivat siihen että hän sai tarpeeksi ruokaa eikä liiaksi selkäänsä, ja tämän onnensa saavuttamiseksi oli hän valmis ryöstämään ja surmaamaan, jos hänen herransa käski.

Tuuhea tammi- ja pyökkimetsä oli punonut oksansa niin tiheäksi verkoksi, ettei sen läpi päässyt ainoakaan auringonsäde; maa oli niin liejuista ja raivaamatonta, että hevoset vaivoin pääsivät kulkemaan, mutta ritari ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa olivat kaukana, muilla mailla. Mitä merkitsi kynttilä, jota hän unissaan oli ajanut takaa, mitä merkitsivät kaikki hänen omituiset näkynsä?

He olivat ratsastaneet noin puoli penikulmaa, kun he näkivät valon loistavan puitten takaa; hetkisen perästä he huomasivat pienen raivatun alan, jolle oli levitetty lampaannahkoja, ja niillä istumassa oli kaksi miestä. Toinen paikkasi vanhaa nahkatakkia, toinen loikoi vatsallaan, kepillä kohennellen tulta. Ensinmainitun yläruumis oli alaston, hänen kaareva rintansa oli karvainen ja hänen käsivartensa tavattoman paksut.

Toinen miehistä oli miltei kauhean näköinen; hän polki jaloillaan maata, jotta lika pärskyi suoraan hänen päälleen, mustat hiukset riippuivat pitkinä suortuvina matalalla otsalla, parta oli karkea ja pörröinen; silmät katosivat syviin onteloihin, nenä oli litteä ja suun kohtaa merkitsi pitkä halkeama.

Kustaa ratsasti likemmä.

-- Mistä te olette kotoisin? kysyi hän ystävällisesti. Pitkällään oleva mies kääntyi toiselle kyljelleen, oikein nähdäkseen vieraan.

-- Susilla ja ketuilla ei ole ystäviä, vastasi hän sitte. -- Ne ovat kotoisin kaikkialta eivätkä mistään, ja samassa teki hän tutunomaisen liikkeen Torkelille ja kääntyi takaisin vatsalleen.

-- Mutta te ette ole eläimiä, vaan ihmisiä, vastasi Kustaa. -- Kysyn siis vieläkin: mistä olette kotoisin?

-- Tuolta, armollinen herra, vastasi mies joka neuloi, ja viittasi oksista ja risuista tehtyä rotkoa, jonka katto oli turpeilla peitetty. -- Tuolla me asustelemme.

-- Sekä kesät että talvet?

-- Niinkuin metsän pedot, jatkoi pitkällään oleva mies, kääntyen ympäri niin että tuli selälleen, -- me otamme ravintomme mistä saamme ja nauramme sekä laille että evankeliumille.

-- Olette varmaankin sissejä?

-- Kyllä, miksemme myöntäisi sitä? Hirttoköysi heiluu yhtämittaa silmiemme edessä, mutta me ymmärrämmekin pysyä siitä niin kaukana kuin suinkin.

-- Eiköhän olisi parempi viettää järjestettyä elämää ja tehdä työtä?

-- Ja raataa loppuun voimansa herrojen palveluksessa. Ei kiitoksia! ja mies nauroi rajusti.

Neuloja nosti päätään; hänen kasvonsa olivat ystävälliset, miltei tyhmän näköiset.

-- Esra raukalla on vaimo ja lapset, virkkoi hän. -- Poika vietiin sotapalvelukseen, lienee jo kuollut, vouti otti häneltä ainoan lehmän ja vaimo ja kuolemaisillaan oleva tyttö istuvat tuvassa, jolleivät jo ole kuolleet nälkään. Esra ei saanut katselleeksi kurjuutta ja sentähden tuli hän tänne metsään minun luokseni. Minulla on vielä muutamia kuivaneita kalapalasia ja kun ne loppuvat niin saamme keksiä uusia keinoja.

Ja mies vahasi lankansa, pujotti sen neulansilmään ja rupesi neulomaan.

Samassa kuului Torkel katkerasti nyyhkyttävän ja kun Kustaa kääntyi häneen katsomaan, näki hän hänen kasvonsa aivan turvonneen pidätetyistä kyynelistä.

-- Onko tuo isäsi? kysyi Kustaa. Omituinen aavistus oli lentänyt hänen päähänsä.

-- On, herra. Ja sisar ja äiti ovat kuolemaisillaan nälkään, vaikeroi nuorukainen.

-- Etkö ole puhunut asiasta lääniherralle?

-- Isä on metsävaras ja melkein henkipatto. Tuvan olisi jo aikoja sitte pitänyt olla kylmillään, mutta armosta se vielä on saanut pysyä sillään.

-- Asuvatko he kaukanakin täältä?

-- Kappaleen matkan päässä länteen päin.

-- Ajetaan sinne! ja Kustaa otti rahan taskustaan. -- Rahavarani ovat niin pienet, etten saata antaa enempää, virkkoi hän punastuen ja ojensi Esralle rahan. Tämä otti sen kiireesti ja pisti poveensa, lausumatta edes kiitosta.

Kustaa toivotti "Jumalan rauhaa" ja ajoi sitä suuntaa kohti, minne Torkel oli neuvonut. Hetkisen kuluttua he seisahtuivat pienen mökin eli oikeammin sanoen maakuopan eteen, josta nousi paksu savu. Torkel hypähti kiireesti hevosensa selästä ja riisti auki rappeutuneen oven. Huone oli täynnä savua; kesti hyvän aikaa ennenkuin Kustaa saattoi nähdä naisen, joka liikkui lieden ääressä, ja surkean olennon, joka lepäsi nurkassa olkisäkillä. Torkel kiiruhti äitinsä luo, heidän välillään syntyi kiivas kina, kunnes äiti vihdoin antoi perään, astui Kustaata kohti ja heittäysi polvilleen hänen eteensä.

-- Ankara herra, huusi hän, -- älkää syöskö minua onnettomuuteen!

-- Miksi sinä ajattelet niin pahaa minusta? kysyi Kustaa hämmästyneenä.

-- Katsokaa tytärtäni, huudahti nainen, osoittaen nuorta tyttöä, joka laihana kuin luuranko ja suljetuin silmin lepäsi kurjalla vuoteella. -- Nälkä ja kova työ ovat tehneet hänet tuollaiseksi; hän ei ole kahteen päivään syönyt mitään; itse voin nähdä nälkää ja vaikka kuolla nälkään, mutta kun minun pitää nähdä hänen silmiensä seuraavan itseäni ja tietää että ne minulta anovat leipäpalaa, jota minä en saata antaa, niin se on pahempaa kuin helvetin kaikki tuskat. Varhain aamulla läksin lahden rannalle, seisoin kauvan kivellä vedessä; vihdoin nykäisi ja onkeeni tarttui suuri harjuslohi. Miltei huudahdin ilosta, mutta sitte lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa, sillä eihän tyttöraukan tänään tarvitse kuolla nälkään. Oli niin varhainen aamu, ettei onneksi kukaan tullut minua vastaan, ja nyt on kala keitetty. Tiedän kyllä että se on varastettua tavaraa, mutta tuleeko minun antaa lapseni kuolla nälkään?

Epätoivoisena nainen väänteli käsiään.

-- Älkää kuluttako aikaa hukkaan, vaan antakaa hänelle ruokaa, virkkoi Kustaa liikutetuin mielin.

Sydäntä särkevää oli nähdä kuinka sairaan silmät ruokaa nähdessä miltei pullistuivat ulos kuopistaan. Ahmimalla hän sitä nieli ja kun se loppui, loi hän äitiin niin rukoilevan, tuskallisen katseen, että Kustaakin pyysi että hänelle annettaisiin enemmän.

Se vaikutti häneen sentään niin pahaa, että hän miltei oli heittämäisillään henkensä, mutta vihdoin hän tointui ja vaipui uneen.

Silloin kysyi Kustaa, minkätähden ei mies tehnyt työtä heitä elättääkseen. Nainen katsahti Torkeliin ja virkkoi sitte hiljaa:

-- Hän varasti kerran lampaan, suuri hätä hänet siihen pakoitti; silloin leikattiin häneltä varastamisen merkiksi korva ja siitä asti hän on ollut henkipatto, eikä kukaan ota häntä leipiinsä. Nyt hän on tullut kuin villiksi eläimeksi.

Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka Torkel vihdoin katkaisi sanoilla:

-- Herra kulta, pelkään että linnassa tulevat rauhattomiksi, kun olemme viipyneet näin kauvan.

Kustaa nousi.

-- Jollen itse saata tulla luoksenne, niin minä Torkelin kautta lähetän teille niin paljon ettei teidän tästälähin tarvitse nähdä nälkää, sanoi hän liikutetuin mielin. Mutta nainen heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja peitti hänen kätensä suudelmilla ja kyynelillä.

Retkeilijät palasivat kotiin toista tietä, jonka Torkel arveli lyhemmäksi. Se olikin oikotie ja pian näkyi jo Kallön linna mäeltään: suuri, mahtava rakennus torneineen, aukkoineen, pimeä metsä komeana taustana. Etupuolella lepäsi kirkas järvi, huuhtoen rantoja; pitkä kivisilta johti maalta veden poikki.

Aamuaurinko valoi säteitään linnan pieniin, vihreähtäviin lasiruutuihin ja niityille ja vainioille, joilla hento oras nousi, satoa lupaellen.

* * * * *

Tahdomme ennen retkeilijäin tuloa palata linnaan. Vieras, joka sinne viimeksi saapui, on siksi korkea herra, että hänelle täytyy osoittaa kohteliaisuutta. Yö oli herra Otto Krabbelle ollut levoton, hän oli tottunut tekemään aivan niinkuin tahtoi ja nyt asettui este hänen tielleen, juuri hänen tavoitellessaan sitä onnea, jota hän eninten halasi.

Hän oli monta kertaa Kööpenhaminassa tavannut Dorotean ja silloin aina pitänyt hänestä, mutta kun tyttö viimein kävi siellä isänsä kanssa kuninkaan häissä ja hän näki hänen kauniin muotonsa ja punaiset poskensa, niin hän rakastui häneen. Ja tyttö osoitti hänelle selvästi enemmän suosiota kuin muille ihailijoilleen. Siitä hullaantui Otto herra uskomaan, ettei hänet ollut Dorotealle yhdentekevä.

Mutta kun hän nyt saapui saamaan vahvistusta toiveilleen, niin neito miltei käänsi hänelle selkänsä. Kuka lieneekään ollut hänen salaisen rakkautensa esine; Otto Krabbe se ei ainakaan ollut.

Hän nousi varhain aamulla ja ajoi luotaan yön synkät mielikuvat. Jos tuo Kustaa Eerikinpoika todellakin uskalsi ajatella tytön omistamista, niin kyllä Otto Krabbe tiesi keinoja, joilla hänet tehtäisiin vaarattomaksi.

Hän pukeutui sinä aamuna tavallista suuremmalla huolella, leveä, ommeltu kaulus oli hartioilla ja pitkä tukka kiertyi kauniina kiharoina korvien ja niskan kohdalla; pienessä peilissä ei hän saattanut nähdä kuvaansa kuin puoleksi, jonkatähden hän välinpitämättömästi viskasi sen luotaan ja ajatteli, että tyttö sai tyytyä häneen sellaisena kuin hän oli.

Saliin astuessaan tapasi hän siellä heti Dorotean. Tyttö oli yksinkertaisessa valkeassa aamupuvussa, joka hänelle erinomaisesti sopi, järjestämässä keväisiä kukkia; osa niistä oli pudonnut lattialle ja toisia hän kuumeentapaisella kiireellä asetteli kahteen hopeamaljaan.

Hän ei ollut kuullut Oton askeleita, joten tämä rauhassa saattoi jäädä häntä katselemaan; kiire oli enentänyt hänen poskiensa punaa, Otto ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina.

-- Dorotea! kuiskasi hän hellästi.

-- Kuka siellä? kysyi Dorotea kääntymättä.

-- Se, joka rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Säihkyvin silmin käänsi tyttö päätään ja näki silloin ikkunassa riippuvasta peilistä Otto Krabben synkät piirteet aivan takanaan.

-- Etkö vastaa? kysyi ääni taaskin.

-- En luota sinuun!

-- Luotat jos rakastat.

-- En tahdo rakastaa.

-- Mikset?

-- Jottei minua petettäisi.

-- Mutta jos pyhästi vannon...

-- Älkää vannoko, herra Otto Krabbe, en siltä paremmin luota teihin, vastasi tyttö nauraen ja kääntyi häneen päin. Mutta hänen poskensa ei enää punoittanut, se oli käynyt vallan kalpeaksi. Äkkiä hän istuutui.

-- Myöntäkää että erehdyitte äänestä, huudahti ritari kiivaasti ja tuli häntä likemmä.

-- Entä jos olen päättänyt antaa kaikille kosijoilleni saman vastauksen?

-- Kaikille, poikkeuksettako?

-- Te ette ole rippi-isäni.

-- En, mutta minun täytyy tietää, oletteko antanut rakkautenne arvottomalle, vankiraukalle, jonka vapaus on minun vallassani ja joka kalliisti saa maksaa, jos hän on ryöstänyt rakkautenne.

-- Oletteko mieletön, herra Otto Krabbe! huudahti Dorotea, koettaen säilyttää mielenmalttinsa. -- Herra Kustaa Eerikinpoika ei ole aikonut rakastua minuun enempää kuin minäkään häneen; mutta me sisarukset olemme osoittaneet hänelle ja hänen onnettomuudelleen myötätuntoisuutta; te ja teidän vertaisenne ivaatte ja pilkkaatte häntä; sentähden hän mieluummin seurustelee meidän kanssamme ja laulelee meille silloin tällöin. Pyhä neitsyt, pitääkö minun vieraalle vastata teoistani? Kukaan ei vielä milloinkaan ole uskaltanut langettaa varjoa minun tai sisareni kunnialle ja nyt sen tekee mies, joka sanoo rakastavansa minua. Oi!

Tyttö kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Herra Otto hämmästyi niin ettei tietänyt mitä uskoa. Tytön suru liikutti häntä, hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja rukoili häneltä anteeksi.

-- Jos minulla olisi veli, huudahti Dorotea, korottaen kauniit silmänsä taivasta kohti, -- niin hän kostaisi häväistyksen, jonka olen saanut kärsiä.

-- Mitä te vaaditte vikani sovittamiseksi? kysyi nuori ritari epätoivoissaan; -- te ette aavista mitä toivoton rakkaus on ja mihin mustasukkaisuus saattaa johtaa.

-- Olette mustasukkainen... minulle?... Ah, sillä kasaatte syntiä synnin päälle; menkää, en koskaan tahdo nähdä teitä silmieni edessä!

-- Dorotea, sinä teet minut hulluksi!

-- Ja te pelästytätte minut kuoliaaksi; olemme siis kuitit.

Häneen katsomatta asteli neiti ikkunan luo, nojasi kuuman otsansa ruutuun ja nyyhkytti tuontuostakin. Hetkisen tuntui ritari epäilevän, sitte hän seurasi häntä.

-- Merkitseekö tämä että kaikki on lopussa? kysyi hän käheällä äänellä.

-- Merkitsee! Dorotea ojensi hänelle kätensä. -- Hyvästi!

Tuntiessaan tytön sormet kädessään heittäysi hän uudestaan maahan ja kietoi väkevät käsivartensa hänen ympärilleen.

-- Miksi sinä kidutat minua? kuiskasi hän. -- Sinä tiedät että olet minulle rakkain maailmassa.

-- En tahdo ruveta kenenkään orjattareksi.

-- Hallitsijattarekseni, kuningattarekseni sinut teen, tottelen sinua kaikessa, jos vain tulet omakseni. Miksemme saata mennä naimisiin heti paikalla ja sinä lähteä mukaani nyt jo?

-- Niinkuin mikäkin halpa porvaritytär! Sinä et tiedä mitä sanot.

Tyttö riistäytyi irti.

-- Dorotea, sano mitä vaadit, mutta älä ärsytä minua yli voimieni.

-- Tahdon että herra Otto Krabbe saapuu tänne kosimaan suuren saattojoukon seuraamana, niinkuin tapa vaatii. Sitte tahdon että Kallön linnan herra kysyy tyttärensä mielipidettä ennenkuin hän hänet naittaa ja että hän saa valita puolisokseen kenen tahtoo.

-- Mutta jos hän silloin kieltäytyy.

-- Saattaapa olla, herra Otto, ettette milloinkaan saavu.

-- Ei, ei. Rakastan teitä niin että asettukoon tielle mitä esteitä tahansa, teidän pitää tulla vaimokseni, sen vannon miekkani kautta, ja pantiksi otan tämän suudelman.

Hän sulki neidon syliinsä ja suuteli häntä niin kiireesti, ettei hän ehtinyt sitä estää. Hehkuvin poskin ja säteilevin silmin hän jäi hänen eteensä seisomaan.

-- Tahtoisin lyödä teitä! virkkoi hän.

-- Olkaa varoillanne taikka otan toisen suutelon! Samassa astui lääniherra sisään.

-- Olen hakenut teitä, herra Otto, alkoi hän, -- te tahdoitte puhua kanssani ennen aamiaista.

-- Niin tahdon vieläkin!

-- Menkäämme minun huoneeseeni, siellä saamme parhaiten olla rauhassa. Mikä nyt on? kysyi lääniherra kääntyen Dorotean puoleen, joka seisoi miltei liikkumattomana.

-- Ehkä minä saan selittää, kun olemme kahdenkesken, puuttui Otto herra puheeseen, ja molemmat miehet läksivät huoneesta; tulemme pian heitä seuraamaan.

Jäätyään yksin viskasi Dorotea maahan kaikki kukkaset toisesta maljasta ja upotti siihen kauniin pienen suunsa; hän ravisti päätään ikäänkuin päästäkseen jostakin pahasta, sitte hän nenäliinallaan rupesi hankaamaan huuliaan ja poskiaan jotta ihoa kirveli.

-- Se inhoittava, hävytön ihminen, tulee suutelemaan tyttöä vastoin hänen tahtoaan. Teloittaa hänet pitäisi ja panna piikkipyörälle sellaisesta rikoksesta.

-- Ja nyt he hierovat minusta kauppaa... ha ha ha kuinka minä heidät petkutan! jatkoi hän tanssien pitkin huonetta. -- En aavistanut että tämä kävisi näin hyvin. Nytpä minä leikittelen hänen kanssaan ja lahjoitan sentään sydämeni sille jota rakastan. -- Kas, tuolla hän tuleekin, terveenä, reippaana kuin nuori sankari. Oi, nyt hän nostaa silmänsä... ei, hän ei saa nähdä minua, sillä silloin hän tervehtii ja sen saattaisi susi tuolla huoneessa nähdä... oi miten tulen olemaan varovainen tästälähin... mutta jos hän jonakin päivänä rupeaa yhtä rohkeaksi kuin herra Otto... niin silloin sallin ehkä hänen ottaa suudelman!

Nauraen tyttö juoksi pukeutumaan. Ja me kiiruhdamme nyt lääniherran työhuoneeseen, jossa molemmat herrat istuvat ikkunan ääressä.

-- Antakaa hänet minulle! huudahti Otto Krabbe. -- Rakastan häntä enemmän kuin sanoin saatan lausua.

-- Hän on vielä niin nuori, vastasi isä, -- tuskin seitsemäntoista vanha, ja arvelen että meidän hiukan täytyy odottaa.

-- Sallittehan minun koettaa voittaa hänen sydämensä?

-- Soisin mielelläni että se teille onnistuisi.

-- Luuletteko jonkun olevan tielläni?

-- Ei minun ymmärtääkseni, mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo myötänsä?

Tumma puna lensi Otto herran kasvoille.

-- Minä tulen vartioimaan häntä ikäänkuin hän jo olisi omani, lausui hän. -- Kartanoni Lindenäs ei ole monenkaan penikulman päässä. Saatte nähdä että minusta tulee talonne ahkera vieras.

-- Toivon saavani teistä rakkaan pojan.

He pusersivat toistensa kättä ja Otto herra puuttui puheeseen:

-- Tuon viestejä ja terveisiä kuninkaalta, sanoi hän, ottaen povitaskustaan kirjeen, jonka jätti Eerik Banérille.

Tämä otti kirjeen ja luki. Siinä oli käsky kuninkaalta hänen hyvälle ystävälleen ja lääniherralleen herra Eerik Banérille, että tämä Kustaa Eerikinpoikaa kohtelisi herra Otto Krabben käskyjen mukaan, pääasiallisesti siinä suhteessa, ettei vangille annettaisi tilaisuutta paeta Kallösta.

-- Se ei ole mahdollista; sitäpaitsi Kustaa on haaveilija, joka minun luullakseni viihtyy kaikkialla; mutta kuninkaan käskyä pitää totella. Mitä sinä aiot tehdä hänelle?

-- Hankkia varman vanginvartijan.

-- Sellainen hänellä jo on. Mutta voithan hankkia paremman.

-- Minä koetan. Mutta täytyykö hänen välttämättömästi viettää aikaansa tyttärienne seurassa?

-- Tarkoitat Doroteaa. Mutta jos hän mielellään viettäisikin aikaansa hänen seurassaan, niin etkö luule että se on paras keino karkausyrityksiä vastaan?

-- Minun kihlattuni! huudahti Otto nousten istualtaan, -- hänetkö uhrattaisiin tuollaisen karkulaisen tähden?

Polttava puna nousi lääniherran tavallisesti niin levollisille kasvoille.

-- Unohdat, Otto Krabbe, -- ettei hän vielä ole morsiamesi. Hänellä on valta valita ja jos hän valitsee ruotsalaisen aatelismiehen, niin kuningas Kristian saattaa olla varma siitä että hän on lujemmissa siteissä kuin mitä kaikki rautakahleet voivat tarjota; eihän tämä olisi ensi kertaa, jolloin jalosukuinen tanskalainen neito on lähtenyt rouvaksi ruotsalaiseen ritarilinnaan.

-- Mutta sanoittehan vasta, että mielellänne ottaisitte minut vävyksenne, lausui junkkari, miltei vavisten mielenliikutuksesta.

-- Niin, sanon sen vieläkin; jos minulla olisi kaksi tytärtä, niin antaisin teille kummallekin yhden; mutta nyt on päätösvalta Dorotean käsissä ja minä luulen että hänen vaalinsa tulee lankeamaan teidän eduksenne.

-- Hän ei saa kuulua kenellekään toiselle! puhkesi Otto intohimoisesti puhumaan ja löi kätensä miekan kahvaan.

-- Minä tahdon, minun täytyy hänet voittaa!

Samassa katkesi keskustelu, sillä pihalta rupesi kuulumaan huutoa ja meteliä. Lääniherra riensi ikkunaan ja näki hevosen selässä miehen, joka pitkällään molemmin käsin piteli kiinni hevosen kaulasta. Joukko palvelijoita riensi auttamaan ratsastajaa ja kun tämä vihdoin tunsi maaperän jalkainsa alla, päästi hän tyytyväisyyttä ilmaisevan mörinän ja viskasi yltään kaavun.

-- Sehän on luostariveli, huudahti Eerik Banér, -- mikähän nyt on?

Sekä lääniherra että hänen vieraansa kiirehtivät alas portaita.

Munkki pyyhki kasvojaan takkinsa liepeeseen ja murahteli entistä lujemmin, kun näki edessään tulijat.

-- Mitä nyt on tapahtunut, kun lähdette ratsastamaan ilman satulaa, isä Sigurd? kysyi lääniherra.