Part 1

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/55641

KUSTAA VAASA JA HÄNEN AIKALAISENSA I: RUOTSIN VAPAUTTAJA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

Lukijalle. 1. Kallön linnassa. 2. Uni. 3. Käynti luostarissa. 4. Uusi tuttavuus. 5. Tulessa kulta kirkastuu. 6. Pako. 7. Kotiintulo. 8. Lehti kääntyy. 9. Päivä koittaa. 10. Kuningas Kristian. 11. Takaisin Ruotsiin. 12. Kuningas Kustaa. 13. Mitä voimakas tahto saa aikaan. 14. Kauppasaksain käsissä. 15. Piispa Braskista. 16. Vaikeaa työtä. 17. Taalain junkkari. 18. Taalainjunkkarin onni. 19. Vasara lankeaa. 20. Kuolema on synnin palkka. 21. Kustaan aikalaiset.

LUKIJALLE.

Jos romantiikalla yleensä tarkoitetaan sitä auringonvaloa, joka joskus heijastuu ihmisten elämään, niin oli Kustaa Vaasa henkilö, jonka elämään romantiikka valoi hohdetta oikein täydeltä terältään.

Mutta hän olikin sekä ajatuksissaan että töissään puhtaampi kuin ehkä kukaan kuningas ennen tai jälkeen häntä.

Romantiikkaa on hänen nuoruudessaan, kun hän retkeilee Taalaissa, kun nuori sankari ryhtyy täyttämään Engelbrektin ja Sturein työtä ja kun hän kansalleen sytyttää uskonpuhdistuksen soihdun, tuolle kansalle, jota hän rakasti väkevällä tahdolla ja uhkarohkealla teolla, eikä tyhjillä loruilla niinkuin nykyaikana rakastetaan.

Pilvissä oli aurinko hänen ensimmäisen avioliittonsa aikana, mutta sitä kirkkaammin loisti se hänen ollessaan naimisissa toista kertaa.

Mutta kerran laskee jokainen aurinko ja Kustaalta se laski, kun omat lapset hänelle tuottivat surua.

Hänen traagillista loppuaan ympäröi miltei antiikin suuruus ja hänen jäähyväisissään maailmalle ilmenee kristityn voittoisa riemu.

Hän oli kansalleen sekä ylimmäinen pappi että kuningas ja hänen profeetallinen ennustuksensa kuului:

"Mä tiedän: kerran koittaa aika, kun Svean lapset nostaa tahtois haudastain mun, jos vaan voisivat."

1.

KALLÖN LINNASSA.

Kaksi viikkoa kesti loistavaa juhlaa, kun lääniherra, jalo herra Eerik Eerikinpoika Banér vietti vanhimman tyttärensä ja junkkari Gregori Ulftandin häitä.

Vastanaineet olivat yhä vielä Kallössä, mutta häävieraat olivat suurimmaksi osaksi jo lähteneet ja jalellejääneitä vaivasi väsymys ylenpalttisesta juhlimisesta.

Kertomuksemme alkaa huhtikuussa v. 1519. Kallöta ei vielä koskaan ollut rasittanut sellainen vierasten tulva kuin edellisenä talvena. Ja paljon oli huhuttu nuoresta Kustaa Eerikinpoika Vaasasta, jonka kuningas hänen sukulaisensa Eerik Banérin takuuta vastaan oli uskonut hänen haltuunsa.

Nuorta herraa pidettiin melkein perheen jäsenenä. Hän sai vapaasti liikkua ympäristössä; häntä seurasi ainoastaan palvelijapoika, jolle oli annettu ankara käsky että hänen, heidän ollessaan noilla retkillä, lakkaamatta tuli pitää häntä silmällä.

Mutta poika oli ensimmäisenä näkyvänä todisteena siitä, ettei Ruotsi ollut kuin Tanskan käskyläinen; tämä maa oli edellisten sotien aikana saanut tehdä äärettömiä uhrauksia; nyt oli vihdoin koittanut koston aika. Sitäpaitsi nuori, miehekäs ritari kauniine, suruisine kasvoineen oli kaikkien naisten ihailun ja salaisen rakkauden esineenä; oliko siis ihme, että miehet riensivät Kallöhön omin silmin näkemään ja arvostelemaan. Kateus ja kansallinen viha ovat yhtä teräviä aseita kuin jousi ja miekka.

Oltiin huhtikuun keskivaiheilla. Sadetta tuli kaatamalla, joten huviretkiä ei ollut ajatteleminenkaan. Päivän viimeinen ateria oli syöty kello neljä ja sen jälkeen oli seura kokoontunut suureen saliin kuluttamaan aikaansa joko arpapelillä tai iloisesti juttelemalla suuren takkavalkean ääressä, jonne talon naiset pääasiallisesti olivat asettuneet.

Huoneen sisustus oli komea niinkuin yleensä sen ajan rikkaissa aatelistaloissa. Keskimmäisessä kattohirressä riippui suuri messinkinen kruunu satoine vahakynttilöineen, mutta ne sytytettiin yksin juhlatilaisuuksissa. Seinäverhot olivat ommeltua korutyötä ja niiden poimuista pisti tuontuostakin esiin hopeasta taottuja lampetteja. Koko huonetta reunusti korkea, ruskea, tamminen laudoitus ja seinillä seisoi penkkejä kallisarvoisine patjoineen ja kauniisti veisteltyjä tuoleja pehmeine tyynyineen.

Keskellä lattiaa oli suuri, pyöreä pöytä, jota käytettiin arpapelissä. Sen ääressä istui joukko nuoria herroja, muitten muassa nuori aviomies, herra Gregori Ulftand. Mutta peli mahtoi olla heillä ainoastaan näennäisenä ajanviettona, sillä toinen toisensa perästä nousivat herrat, liketäkseen pientä pöytää takkavalkean luona, jonka ympärillä Eerik Banérin nuoret tyttäret ja heidän ystävättärensä, rouva Mette Rosenkrantz, sekä pakollinen vieras Kustaa Eerikinpoika juttelivat.

Huoneen toisessa päässä oli kolmas pöytä, täynnä juomamaljoja ja kannuja, jotka kaikki olivat hopeasta ja suurimmaksi osaksi jalokivillä koristetut.

Täällä istui herra Eerik Banér muutamien vanhempien herrojen kanssa. He puhelivat miltei kuiskaten ja vilkaisivat tuontuostakin naisten pöytään päin. Yleinen huomio oli nähtävästi kiinnitetty sinne.

Kustaa Eerikinpoika oli kahdenkymmenenkahden vanha roteva mies, jonka ruumiinmuoto oli mitä sopusuhtaisin. Hänestä oli sanottu, ettei hänen vartalostaan voinut tavata ainoaakaan vikaa; hänen hiuksensa ja partansa olivat vaaleat, silmät syvät, siniset, nenä kaunis ja suu lujasti koossa. Se antoi hänen kasvoillensa miehekkyyden leiman. Tällä hetkellä olivat kulmakarvat rypistetyt hiukan likemmä toisiaan, haaveksivana tuijotti hän tuleen, kokonaan unohtaen nykyisyyden.

Kahdet silmäparit seurasivat häntä: herra Gregorin nuori rouva, kaunis Sofia ja tämän vieläkin kauniimpi sisar Dorotea katselivat häntä lakkaamatta.

Kauniimpaa neitosta kuin Dorotea ei ollut koko Tanskassa. Pohjoismaalaiselta ei hän näyttänyt laisinkaan. Hän oli etelämaalainen sekä ulkomuodoltaan että mieleltään; tumma tukka, suuret, säteilevät silmät, mehevät, punaiset huulet ja ennen kaikkea upea vartalo -- kaikki hänessä todisti toista maaperää kuin pohjolan. Ja samallainen oli hän luonteeltaan: kiivas ja intohimoinen. Äiti oli kuollut hänen syntyessään, mutta jota suuremmaksi hän kasvoi, sitä itsevaltiaammin kohteli hän isää ja sisarta. Hän oli niin käskevä ja vaatelias, että koko talon täytyi taipua hänen tahtonsa alle. Ja itsekäs hän oli siihen määrään, että kun isä kerran kielsi häneltä rahat, joilla hän tahtoi ostaa koiran, niin hänen käskystään otettiin kiinni nuori tyttö, joka kuljetettiin Kööpenhaminaan ja myytiin torilla samasta hinnasta kuin koira; vanhempien suru ei häneen laisinkaan koskenut.

Mutta viime kuukausina oli hänen luonteensa muuttunut. Seurusteleminen Kustaan kanssa oli synnyttänyt liikuttavaa suloa koko hänen olentoonsa; rukkasiakin hän nyt jakeli monille kosijoilleen säälivämmin kuin ennen. Hänen sielunsa näkyi vallanneen yksi ainoa toive, tai oikeammin sanoen luja päätös: voittaa Kustaan rakkaus.

Nuori mies oli vanhempaankin sisareen tehnyt syvän vaikutuksen. Sofian lempeämpi luonne soveltui paremmin Kustaan luonteelle, mutta Dorotean mustasukkaisuus sai sisaren taipumaan avioliittoon, jonka tarkoitus oli eroittaa hänet salaisen rakkautensa esineestä ja jouduttaa sisaren onnea; varmaankaan ei herra Eerik Banér voisi vastustaa tyttärensä rukouksia ja niin pian kuin hän olisi antanut suostumuksensa, tulisi Doroteasta Kustaan puoliso. Sofia tukahdutti sävyisästi kaikki kateuden tunteet ja päätti kaikin voimin rakentaa rakastetun sisaren onnea.

Mutta tänään oli Kustaa ollut tavallista vaiteliaampi ja suljetumpi. Dorotea oli pyytänyt häntä soittamaan luuttua, mutta hän oli kieltäytynyt. Hänen kasvoillaan oli tuskan piirre, jota niissä ennen ei ollut näkynyt, ja se pani molempien sisarten sydämet sykkimään: toinen tunsi hellää myötätuntoisuutta, toinen pelkoa.

-- Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Dorotea tuskallisesti.

-- En ymmärrä, vastasi Sofia.

-- Niin, koskahan sinä jotakin keksisit! tuli ärtyisäksi vastaukseksi.

-- Jollei...

-- Mitä, mitä

-- ... hän ole kuullut että Otto Krabbea odotetaan.

-- Oletko sinä ehkä...? Ja Dorotean säihkyvät silmät kääntyivät sisareen.

-- Voi, miten sellaista saatat epäillä. Onhan muita.

-- Kyllä minä heille näytän, miten paljon välitän Otto Krabbesta.

-- Ole varovainen, rakkaani.

-- Olisinpa vain kahdenkesken hänen kanssaan, niin pakoittaisin hänet ajattelemaan ääneen.

-- Niin, sinulla on suuri vaikutusvalta häneen, lausui Sofia, tukahduttaen huokauksensa.

-- Oletko huomannut, että hän viime päivinä miltei on vältellyt minua.

-- Silloin hänellä varmaan on syytä siihen.

-- Mitä syytä?

-- Hän pelkää ilmaisevansa...

-- Mitä? Dorotea tarttui Sofian käteen ja pusersi sitä kiihkeästi.

-- Rakkautensa tietysti.

-- Luuletko että hän rakastaa minua?

-- Kuka ei sitä tekisi! kuiskasi sisar ja suuteli tytön ilosta loistavia kasvoja.

-- Mutta miksei hän kosi?

-- Muista isää!

-- Äh! Minä tahdon että hän kosii ja minä pakoitan hänet siihen.

-- Miten?

-- En vielä tiedä, mutta kyllä tästä vielä keinon keksin.

Samassa kuului pitkä torventoitotus ja keskustelu salissa lakkasi.

-- Vieraita! huudahtivat useat äänet.

Eerik Banér nousi paikalla.

Samassa kuului linnanvouti sisäpuolelta kysyvän matkustajan nimeä ja säätyä, ennenkuin päästi alas nostosillan.

-- Tie auki! huusi käskevästi terävä ääni, -- aatelisherralle ja hänen seurueelleen!

Lääniherra kiiruhti ulos ja pian kuuluivat nostosillan vitjat vikisevän.

-- Nyt saamme kuulla uutisia Kööpenhaminasta, huudahti muuan nuori junkkari pelipöydän äärestä.

-- Suuri sotaretki Ruotsiin lienee likellä, huomautti toinen.

-- Hei, siitä tulee lysti retki, virkkoi kolmas, -- ja tällä kertaa meidän paremmin tulee valvoa etuamme. Jollei muu auta, niin leikkikäämme vaikka pyhän Pietarin leikkiä ruotsalaisten kanssa.

-- Köyhät tanskalaiset junkkarit saattavat ottaa rikkaita ruotsalaisia rouvia ja tyttäriä aviovaimoikseen, huusi neljäs. -- Kas, kas, paras heitto on minun; se merkitsee että kaunein ja rikkain lankeaa minun osakseni.

-- Mieshukka taitaa tulla siksi suureksi, että meille kaikille riittää ruotsalaisia naisia, puuttui puheeseen muuan herrasmies. -- Pahimmassa tapauksessa tyydytään rälssiemäntiin tai porvarisvaimoihin, joilla on talo ja maata ja muuta tavaraa.

Herra Gregori Ulftand oli siihen saakka istunut vaiti, mutta nyt loi hänen vaimonsa häneen katseen, joka pani hänet pahasti yskimään. Sitte hän virkkoi:

-- Minusta Tanskan täytyy hävetä, ettei se koskaan ole ruvennut vakinaiseksi isännäksi Ruotsiin. Ja siinä pääsyy, joka saa meidät nyt uhraamaan veremme ja henkemme; jos ruotsalaiset aatelisneitoset sitte antavat tanskalaisille miehille etusijan, niin se vain osoittaa, että tanskanmiesten käytös on jalompi ja ritarillisempi kuin ruotsalaisten. Ja siitä kai ei kenkään voi moittia heitä!

Puhujaa tervehdittiin meluavalla ihastuksella, mutta sopimatonta pilaa jatkui ja ilkeitä katseita suuntautui Kustaa herraan päin; silminnähtävästi tuo kaikki oli aiottu häntä suututtamaan, mutta hän istui yhä liikkumattomana paikallaan, tuijottaen mahtavaan takkavalkeaan, ikäänkuin hän siitä olisi koettanut saada selitystä elämänsä pimeälle arvoitukselle.

Sisarukset yksin näkivät, että hänen kasvonsa jänteet värähtelivät ja että poskien väri vaihteli; he ymmärsivät että hän kuuli raa'at pilapuheet ja kärsi niistä.

Ja rouva Mette Rosenkrantz, jonka nuoruus aikoja sitte oli kadonnut, käsitti kyyneltyneiden silmien kielen ja ymmärsi mitä nuorten naisten sydämissä liikkui. "Kiitetty olkoon pyhä neitsyt", mietti hän itsekseen, "että Sofia on naimisissa. Jos Dorotea vapaasti saa toimia, niin hän pian kietoo hänet pauloihinsa, ja koska hän on Ruotsin rikkaimpia aatelismiehiä, niin minä puolestani mielelläni lähden heidän mukaansa ottamaan osaa kaikkeen komeuteen ja loistoon, joka siellä heitä odottaa."

Sillaikaa oli lääniherra lähtenyt vierastaan vastaan.

Tämä oli juuri astunut hevosen selästä ja jättänyt sen palvelijan haltuun, mennäkseen isäntää vastaan.

Ratsastusvaippa oli heitetty olkapäille ja sen alta näkyi kaksinkertaisista renkaista tehty rintavarus, jommoisia käyttivät ne, jotka paljon olivat matkoilla; samettihatun sininen, punainen ja valkea höyhentöyhtö osoitti että hän kuului hoviin. Hatun alta näkyi paksu, kihara tukka ja tuuheat kulmakarvat; kasvot olivat vielä nuorteat, ilme niissä oli ankara ja kova.

-- Tervetuloa, herra Otto Krabbe, huudahti Eerik Banér, ojentaen vieraalle kätensä.

He paiskasivat voimakkaasti kättä ja Otto herra asteli ylös portaita lääniherran edellä.

Aatelistalojen tapoihin kuului, että kaukaisempi vieras aina ensin vietiin saunaan, jossa hän kylpi ja pukeutui ennenkuin esiintyi perheen piirissä.

Eerik Banér avasi saunan oven, sytytti seinälampun ja jätti vieraan yksin.

Hetken kuluttua tuli Otto Krabbe saliin ja tervehti kohteliaasti läsnäolevia, mutta puhumiseen ei jäänyt paljonkaan aikaa. Lääniherra vei vieraan pöydän ääreen, joka kiireesti oli katettu häntä varten. Äänetönnä hän söi ateriansa; hänen lopetettuaan teki paistinleikkaaja syvän kumarruksen ja lähti huoneesta. Sitte luki kappalainen rukouksen ja poistui hänkin.

Lääniherra nakutti tikarinsa päällä pöytään ja sisään astui kaksi palvelijaa, jotka kantoivat pöytään juomakannun ja kaksi hopeapikaria.

Sitte kehoitettiin kaikkia läsnäolevia yhtymään tervetuliaismaljaan.

Vieraan astuessa sisään oli salissa syntynyt hiljaisuus. Ainoastaan lääniherra ja Otto Krabbe keskustelivat ja toiset kuuntelivat tarkkaavaisesti, toivoen saavansa tietää uutisia. Äkkiä nousi lääniherra.

-- Olen unohtanut, virkkoi hän, viitaten Kustaalle, -- esitellä teille rakkaan vieraani ja sukulaiseni Kustaa Eerikinpojan.

Kustaa nousi ja astui pöydän ääreen.

-- Vieraana, toisti Otto herra ivallisella hymyllä, -- hän kyllä lie vastoin tahtoaan. Mutta niin totta kuin Herra kuoli, huudahti hän sitte ja hypähti istualtaan, -- me olemme ennenkin tavanneet toisemme.

-- Olemme kyllä, vaikken tahtonut siitä teille muistuttaa, vastasi Kustaa.

-- Ohhoh! no miksette?

-- Siitä on puolitoista vuotta. Se oli Bränkyrkan tappelussa.

Otto herra rypisti kulmakarvojaan.

-- Niin, nyt muistan, sanoi hän, -- te olitte johtamassa ruotsalaista ratsuväkeä, joka oli nostanut kapinallisen lipun laillista herraansa ja kuningastansa vastaan. Siitä syystä te nyt istutte täällä Kallössa, punnitsemassa mihin puolueeseen teidän tulee liittyä, kun jälleen pääsette vapaaksi.

-- Se asia on aikoja sitte päätetty.

-- Esi-isänne ja likeisimmät sukulaisenne pitivät tanskalaisten puolta, ja vakuutan teille, että enimmät ruotsalaiset aatelismiehet ovat olleet tanskalaismielisiä; he vihasivat Kaarle Knuutinpoikaa ja noita muita kyykäärmeen sikiöitä, jotka olivat meitä vastaan. Ja pitihän hänen itsensä, vaikka olikin valtion ylin herra, lähteä kaukaiseen maanpakolaisuuteen. Ja olivathan Ruotsin etevimmät aatelismiehet miltei alituisessa riidassa Sten Sture vanhemman kanssa, ja ruotsalaisen käden kauttahan nuorempi Sture sai surmansa. Ettekö te itsekin viimeistään Brunkebergin tappelussa taistellut tanskalaisten riveissä, vaikka sitte Bränkyrkan luona menitte ruotsalaisten puolelle! -- Niin, niin, en ensinkään tahdo loukata herra Eerik Eerikinpoikaa; olettehan hänen sukulaisensa ja vieraansa, mutta tahtoisinpa sentään, hitto vieköön, tietää, mihin puolueeseen aiotte liittyä, aiotteko pettää meidät vaiko maanmiehenne.

-- Siihen kysymykseen vastaan kunhan vyölläni tunnen hyvän miekkani; en ennen.

-- Siihen saakka on kyllä nurmi itänyt niin monta kertaa, että minä olen ehtinyt unohtaa kysymykseni, vastasi Otto herra nauraen.

-- Jättäkäämme tämä kysymys, virkkoi isäntä. -- Olemme istuneet pöytään juodaksemme, ja arvelen, että sinä, Otto Krabbe, olet siksi jalomielinen, ettet ivalla ja pilkalla hyökkää aseetonta vastaan. Maljat pohjaan, hyvät ystävät, ja mies se, joka maljan tyhjentää henkeä vetämättä.

Otto Krabbe katsahteli tuontuostakin Doroteaan, joka sanatonna, mutta säihkyvin silmin oli kuunnellut keskustelua; hän otti pöydältä pikarin, tyhjensi sen ainoassa hengenvedossa ja läksi sitte naisten pöydän luo. Mutta juomapöydän ääressä nousi ilo pian ylimmilleen; kerrottiin metsästysjuttuja ja muita hullunkurisia seikkailuja; milloin oli sytytetty tuleen talonpoikaispirtti, jotta se valaisisi yön pimeää tietä; milloin oli piiskoilla heristelty naisia juoksemaan kilpaa hevosten kanssa, ja junkkarit nauroivat kurkkunsa täydeltä muistellessaan kuinka hulluilta he näyttivät ennenkuin sortuivat tielle. Riemu oli käynyt vallan rajattomaksi.

-- Eikö teillä ole yhtään ystävällistä sanaa minulle, ihana neiti? kysyi Otto Krabbe painuen Dorotean puoleen. Hän sanoi sen niin hellällä äänellä, ettei olisi luullut hänen sellaiseen pystyvän.

Neito vetäytyi syrjään, loi häneen terävän katseen ja virkkoi ylpeästi:

-- Ettekö tiedä, että joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa?

Veri nousi ritarin kasvoihin, mutta samassa huudahti Sofia rouva:

-- Herra Otto Krabbe unohtaa vallan, ettemme kuukausiin ole kuulleet uutisia hovista ja kaupungista. Ja juuri kun tässä iloitsemme hänen tulostaan, niin ei hän, kuten tavallisesti, tyydytäkään toiveitamme, vaan kohtelee niitä mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä.

-- Senkötähden siis? ja hänen epäilevä katseensa suuntautui Doroteaan, joka istui alaspainetuin silmin, kiihkeästi hypistellen silkkistä nauhanpätkää.

-- Tietysti, puuttui puheeseen rouva Mette. -- Miehet saavat ottaa osaa maailman tapahtumiin ja meidän täytyy tyytyä siihen, mitä heidän teoistaan vain kuulemme. Ei siis pitäisi kieltää meiltä tuota pientä iloa.

-- No siinä tapauksessa kerron mielelläni mitä tiedän, vastasi ritari ja istuutui tuolille, jolta Kustaa vasta oli noussut; -- koko kaupunkimme on täynnä rummunlyöjiä ja torventoitottajia; sitäpaitsi suuri joukko vierasta sotaväkeä, jonka avulla tulemme kurittamaan uppiniskaista Ruotsin aatelia. Heti kun laskemme kirveen puun juurelle, ryömivät he ristin juureen luvaten katumusta ja parannusta, mutta rikkovat lupauksensa ja valansa paikalla, kun olemme kääntäneet heille selkämme. Mutta nyt on koittanut tilinteon päivä ja nyt...

-- Joko te taas puhutte sodista ja tappeluista, keskeytti hänet Sofia rouva. -- Minkätähden ylvästellä voitosta ennenkuin se on saatu? Sitäpaitsi ei uteliaisuutemme koskenut sitä.

-- Täällä on kulkenut kamalia huhuja herra Torben Oxesta, huomautti rouva Mette.

-- Luultavasti ne eivät ole olleet todellisuutta kamalammat, vastasi Otto herra. -- Hänet teloitettiin Pyhän Kertun kirkkomaalla muutama viikko sitte.

-- Kaikkien pyhien nimessä! Minkä rikoksen hän sitte oli tehnyt? huudahti Dorotea kauhistuneena.

-- Rakastunut kauniiseen Dyvekaan.

-- Mutta jollei tyttö...

-- Siitä huolimatta oli hänen rikoksensa yhtä suuri. Sen saattoi rangaista yksin kuolemalla.

Ritari loi neitiin niin uhkaavan katseen, että veri hänen suonissaan tuntui jähmettyvän, mutta hän voitti samassa takaisin mielenmalttinsa ja virkkoi huolimattomasti:

-- Tyttö ei varmaankaan välittänyt hänestä, muuten hän olisi hänet pelastanut.

-- Sitä hän ei olisi voinut!

-- Nainen voi mitä hän ikinä tahtoo!

-- Älkää luottako siihen!

Sillä kertaa ei Dorotea luonut silmiänsä maahan, vaikka ritari häntä tutkivasti katsoi. Miltei uhkaava oli hänen silmäyksensä, kun hän virkkoi:

-- Koetelkaa ensin ja arvostelkaa sitte.

-- Kerrotaan rouva Sigbritin saaneen hanhen, joka joka päivä munii hollantilaisen kultarahan, mutta siinä jutussa varmaankaan ei ole perää? puuttui puheeseen Mette rouva, joka tahtoi johtaa keskustelun toisaalle.

-- Miksei? Rouva Sigbrit on saanut aikaan suurempiakin kummia; kun kuninkaan raatiherrat tahtovat päästä hänen puheilleen, niin he tuntikausia saavat odottaa portilla ennenkuin hän suvaitsee ottaa vastaan heidät.

-- Kerrotaan hänen pitäneen kapakkaa Bergenissä, huomautti Sofia rouva.

-- Niin, se on yhtä totta kuin että hän nyt on mahtavin rouva Kööpenhaminassa. Ylhäisö kumartaa hänelle syvempään kuin nuorelle kuningattarelle.

-- Nuori kuningatar raukka! huudahti Sofia. -- Kertokaa meille jotakin hänestä.

-- Ja hovista! lisäsi Mette rouva.

-- Olen kuullut, kertoi ritari, -- että hänen armollaan on helmiä, joitten kauneuden vertaa ei vielä ole nähty tässä maassa; samaten ovat hovipuvutkin mitä loistavimmat, mutta niin laajat, ettei itse ihmistä juuri ollenkaan näe; pelkkää silkkiä, kultakangasta ja samettia.

-- Voi maailman lopun aikaa, huokasi Mette rouva, -- rutto varmaankin pian tulee maahan.

-- Se on jo kauvan raivonnut; rutto on Ruotsissa ja Kööpenhaminassa. Tänään eletään, huomenna kuollaan. Varsinkin se kuuluu tarttuvan vanhanpuoleisiin naisiin.

-- Taitaapa se tarttua nuorempiin ritareihinkin, jotka eivät saata pitää suutaan kurissa, kuului terävä vastaus; mutta samassa laski lääniherra kätensä Otto herran olkapäälle.

-- On jo myöhäistä. Varmaankin arvoisa vieraani jo halajaa mennä levolle.

-- Väsymystä en tunne, vastasi ritari ja nousi, -- mutta minun täytyy koota ajatukseni. Aion nimittäin pyytää huomenna saada puhua kanssanne, ja sentähden lienee parasta lähteä levolle.

-- Missä ruotsalainen on? kysäisi hän samassa vilkkaasti ja katseli tutkien ympärilleen.

-- Hän meni aikoja sitte huoneeseensa!

-- Onko hänen huoneensa likellä minun suojaani?

-- Suoraan pihan toisella puolella.

-- Vai niin. Olisi muuten ollut hauskaa hetkisen jutella hänen kanssaan... Kai te pidätte häntä ankaran valvonnan alaisena?

-- Se ei ole tarpeellista.

-- Eikö? No, siitä saamme huomenna puhua. En tahdo kauvemmin häiritä naisia! ja ritari kumarsi ensin Mette rouvalle, joka, ojentaen hänelle kätensä, reippaasti virkkoi:

-- En enää ole teille suutuksissani pahoista toivomuksistanne; Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet.

-- Anteeksi, mutta te ärsytitte minua, vastasi ritari hiljaa.

Sofia toivotti hänelle hyvää yötä ja kehoitti häntä laskemaan huoneensa ikkunaruudut, jotta hänen unensa kävisi toteen.

Kun hän sitte ojensi kätensä Dorotealle, näytti tyttö ensin aikovan vetää pois kätensä, mutta sitte pisti hän pienet jääkylmät sormensa hänen kouraansa, jopa salli ritarin moneen kertaan painaa niitä.

Lääniherra saattoi itse vieraansa makuuhuoneeseen ja sytytti kynttilät. Kumpikaan ei puhunut mitään ja isäntä lausui jo jäähyväiset lähteäkseen pois, kun herra Otto äkkiä kiivaasti virkkoi:

-- Minusta nuorin tyttärenne on paljon muuttunut.

-- Nuorten mieli on kuin huhtikuun ilma: siinä vaihtelee sade ja päiväpaiste, vastasi isä.

-- Olette ehkä oikeassa... Mutta mitä tuo on? Luutun säveliä tunki huoneeseen ja hetkisen perästä kuului kaunis, miehekäs ääni.

-- Se on ruotsalainen! huudahti Otto.

-- Niin. Hänen on tapana soittaa luuttua aikansa kuluksi.

-- Kas. Eivätkö nuo ole teidän tyttärenne tuolla ikkunassa kuuntelemassa?

-- Ehkä. En sitä heiltä kiellä.

-- Mutta jos hän soittaa itsensä heidän sydämiinsä?

-- Sofia on vapaasta tahdosta ruvennut Gregori Ulftandin vaimoksi ja ylpeä Doroteani ei mene ruotsalaiselle aatelismiehelle. Nukkukaa rauhassa, junkkari Kustaa Eerikinpoika ei tule olemaan toivomustenne tiellä. Hyvää yötä, poikani! ja lääniherra taputti häntä olkapäälle ja läksi.

-- Olkoon hän oikeassa! mietti Otto ja sulki ikkunan, jottei laulu kuuluisi. Pian nukkui hän syvää, häiritsemätöntä unta.

2.

UNI.

Kustaa Eerikinpoika lakkasi laulamasta, laski luutun käsistään ja peitti niillä kasvonsa. Menneitten aikojen kuvat väikkyivät hänen silmissään; hän näki vanhemmat, siskot ja Torpan kartanon, jossa hän oli viettänyt onnellisimmat päivänsä. Sten Sture taisteli yhä maansa ja valtakuntansa puolesta, sen hän tiesi. Mutta oliko Hemming Gadd yhä vankeudessa? Hän ei koskaan ollut kysellyt mitään; ja ne uutiset, jotka hänen läsnäollessaan kerrottiin Ruotsin asemasta, olivat yhtä vähän uskottavat kuin luotettavat. Mutta aina kun isänmaan asiat vaan johtuivat hänen mieleensä, karmivat vilunväreet hänen selkäpiitään ja yksin luutun sävelet saattoivat silloin tyynnyttää hänen mielensä myrskyä; tai asteli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessaan.