Part 3

Yössä, joka pian oli lauantain puolelta siirtynyt sunnuntain puolelle, kuului outoa äännähtelyä, ihmisääniä ja hevostiukujen helähdyksiä. Riikka teki johtopäätöksen, että sittenkin oli parasta ottaa kiinni Alma ja yhdessä hänen kanssaan kulkea iltamiaan viettävän työväentalon ohitse. Mäennyppylällä Mäkimatkan suurten pimeiden rakennusröykkiöiden syrjällä se loisti kuin lyhty. Se oli aikoinaan sellaisella yhteisellä innostuksella rakennettu. Arvo oli lietsonut kaikki kirkonkyläläiset mukaan. Siinä oli otettu lukuun kymmentuntiset työpäivät ja siinä oli puhuttu ihmisten oikeuksista. Uutimet juhlasalin ikkunoihin olivat Riikka ja Alma omin käsin kutoneet. Mielellään Riikka oli ollut siinä mukana — hän ymmärsi omasta kokemuksesta ihmisten kauneuden- ja mukavuudenkaipuun.

Ei vain kuulunut Toivoa. Alma oli hävinnyt näkyvistä. Riikka asteli nopeammin.

Näin ulkoilman selvitettyä päätä tuntui entistä käsittämättömämmältä, etteivät he, sukulaiset, aikaisemmin olleet ottaneet kiinni elämästä, mitä Somerissa oli vietetty. Hänkin, Riikka, olihan hän nähnyt kuinka silloinkin kerran, kun Sylvi antoi ryssälle takaisin joitakin rahoja, ryssä oli suudellut Sylvin käsiä. Ja Sylvi oli antanut sen tapahtua ja nauranut. Riikasta oli tuntunut, että Sylvi kesti tuon kaiken talon rauhan vuoksi, sen vuoksi, että inhottava alennus kerta kaikkiaan oli pantu Suomen kansan päälle. Mutta se katala ihminen oli nauttinut ryssän suudelmista. Hyi! Ja lapsia, lapsiahan kirjuri aina oli pidellyt polvillaan. Irjan niskaan se kerran oli pistänyt kätensä ja kutkuttanut niin että lapsi oli menehtyä nauruunsa. Kyllä heissä, omaisissa, todella oli syytä — mikseivät he olleet puuttuneet asiaan! Olisivathan hekin, tuunalaiset, voineet ottaa ryssän heille, Tuunaan. Häntä oli kyllä heillekin tarjottu. Mutta he olivat syyttäneet isän vanhuutta ja emännän sairautta, ja niin oli ryssä joutunut Sylvin vieraskamariin. Pientä Armastakin oli ryssä kanniskellut ja suudellut kuin omaa lastaan. Toivo oli sen kaiken nähnyt ja sallinut. Oli Toivokin ollut omituinen.

Kuului läpitunkeva parahdus: joku nainen huusi kuin hengen hädässä. Jotkut miehet nauroivat.

Riikka päästi pitkän huudon: hoi, mikä siellä on? Hän ei tuntenut omaa ääntään. Sen olisi yhtä hyvin saattanut luulla miehen huudoksi kuin naisen. Ilmassa lehahti tupakansavu. Riikka kourasi taskustaan asetta, siellä ei ollut kuin nuoranpätkiä. Aitakin oli syvien nietosten keskellä. Hän ei ollut ehtinyt ajatella, kuka parkaiseva nainen oli, kun tämä jo juoksi häntä kohti. Riikka tunsi sisarensa ja pysähtyi. Alman nyyhkytystä kuunnellessaan hän kovettumistaan kovettui.

— Siinä sait, sanoi hän kylmästi, kun sisar oli ehtinyt kohdalle, — mitä läksit, enkö minä kieltänyt.

— Mennään kotiin, pyyteli Alma. — Ovat humalassa.

— Ryssätkö?

— Siellä on molempia. Käsittäin ja kaulatusten... suomalaiset ja ryssät. Mäkimatkan miehiä ja meidän miehiä...

Heillekö sinä lopultakin jätit huivini?

— Taisi jäädä... Repivät.

— Ja esiliina — eihän sinulla ole sitäkään.

— Tule pois kotiin... Älä mene.

Laiha Riikka Tuuna suoristi selkänsä niinkuin teräsjousi jännitetään.

— No sitä nyt ei nähdä, että minä pelkään ryssiä. Ei tarvitse uskoa, että ne minuun koskevat. Te olette kaikki sellaisia pehmeitä, että teihin pääsee käsiksi. Mennään me minne on aiottu.

Riikka tarttui sisarensa käsivarteen, käänsi hänet ympäri ja tyrkkäsi hänet menemään. Hänen sielussaan vallitsi niin jäätävä tunne, että olisi saattanut luulla punaisen nesteen hänen suonissaan muuttuneen kylmäksi teräkseksi. Jos hänen sydämeensä olisi pistetty puukko, niin tuskin sieltä olisi vuotanut ainoaa pisaraa.

— Tuossahan sinun esiliinasi on.

Riikka korjasi sen hangelta. Almassa oli tuskin käsiin ottajaa. Hän vapisi kuin lehti. Häntä vaivasi kai yhtä paljon vilu kuin pelko. Riikka kääntyi oikopäätä työväentaloa kohden, missä ulkosalla seisoi miehiä. Ehdoin tahdoin hän teki asiaa härnätäkseen heitä. Alma pysähtyi tienkäänteeseen, ei Riikkaa nyt kuitenkaan mikään olisi pidättänyt.

— Hyvää ehtoota, alkoi hän. — Onkos täällä näkynyt sellaista suurta harmaata saalia? Jaa, Aatukos sen onkin korjannut, olipa hyvä, kiitoksia vain. Taitaa ollakin paljon väkeä tänään iltamissa.

Miehet vetivät lakkia toiselle korvalleen. Aatu antoi pois saalin. Mäkimatkan muonamies Salenjus selitti, että onhan väkeä, kun on vieraita puhujia: Pietikka on Helsingistä ja rouva Juuri täältä jostakin likempää.

— Onpa nyt pimeä, jatkoi Riikka, — kun en tunnekaan kaikkia näitä miehiä. Aatun tuntee pituudesta, mutta...

Riikka katsoi pieneen tanakkaan mieheen, jonka päässä oli huopahattu. — Jaa, minä en olekaan pitkiin aikoihin ollut täällä kotipuolessa.

Miehen äänessä oli jotakin, joka teki, ettei Riikka kysynyt enempää. Oliko hän julma ja kostonhaluinen, vai oliko hän onneton? Kuka hän oli? Hänellä ei ollut korkeita saappaita, vaan lysyyn astutut kengät. Riikka ei kysynyt enempää ja korjasi liinaa käsivarrelleen. Hän huomasi ryssien ryhmässä seisovan jonkin matkan päässä.

— Kuinkas nyt, alkoi perin ystävällinen ääni, — Tuunan neidit ovat kävelemässä näin myöhään? Onkos Somerissa joku kipeänä?

Veri läikähti Riikan poskille. Kysyjä oli pappilan vuokraajan tallimies, Ahvenainen. Tiesikö hän mitä Somerissa oli tapahtunut?

— Ei ole kukaan kipeänä, sanoi Riikka äänellä jota ei hän taaskaan tuntenut omakseen. — Muuten vain sattui asiaa. Ehtoota vain.

Ja suorana ja jäntevänä tyttö lyhyessä hameessaan, toppatakissaan ja saappaissaan astui alas mäennyppylää. Ääneti ojensi hän huivin sisarelleen ja ääneti he jatkoivat kulkuaan, tuskin itsekään muistaen minne he olivat menossa ja miksi he olivat liikkeellä. Vastenmielinen tunne heissä oli kiihtynyt. He tunsivat, että miesjoukossa heistä puhuttiin. Mäkimatkan portilla Alma pysähtyi ja aikoi nähtävästi poiketa taloon. Riikka kiirehti sanaa sanomatta ohitse. Talo on pimeänä, kai miehet sittenkin olivat menneet Someriin. Alma juoksi kiinni sisarensa, hyppien yli lumivakojen harjojen, jotka olivat syntyneet, kun rekiä oli käännetty sisään portista.

Tästä Mäkimatkan portilta oli kerran lähtenyt komea hääsaatto kirkolle. Puolen kilometrin taival oli ollut kauttaaltaan lehditetty ja lehtien päällä oli ollut valkoinen matto, jota oli kudottu puolen vuotta Mäkimatkan pakarissa. Morsiusparin jäljessä oli astellut morsiamen vanhin veli Arvo Mäkimatka ja sulhasen vanhin sisar Riikka Tuuna. Mutta Riikka oli viisi vuotta vanhempi kuin Arvo ja hänen yllään oli ollut tumma puku, kun muut morsiusneidot olivat valkeissa.

Minä onnena sitä oli pidettykään, että Toivo sai Sylvin. Kuinka moni häntä oli yrittänytkään.

— Jokainen tekee niinkuin tahtoo, sanoi Riikka yhtäkkiä sisarelleen. — Minä nyt vain ajattelin, että onhan tämä varoitus. Ajattele vielä kerran, ennenkuin Mäkimatkan rinnalla tästä astut kirkkoon.

— En minä voi Lennarttia jättää, sanoi Alma nopeaan. — Eihän ole mitään syytä.

— Vai ei ole.

— Ei.

— Et taida pitää tätä häpeää minään.

— Se ei ole Lennartin syy enempää kuin sinun tai minun.

‒ Vai ei ole. Ei kai se ole Sylvinkään syy. Karkaat kai heti Sylvin kaulaan.

Alma Tuuna ei ollut aikonut sitä tehdä, mutta hän teki sen kuitenkin. Rikollinen käly seisoi lumessa Somerin pihakoivujen alla ryssänsä kanssa ja puheli hänelle sanoja, joita ei hän ymmärtänyt, ja kirjuri puolestaan puheli hänelle jotakin, jota ei Sylvi ymmärtänyt. Viittomalla oli Sylvi saanut hänet käsittämään, että oli vaarallista nyt olla kotona, että isäntä saattoi tehdä ties mitä. Kirjuri puheli niinkuin kuhankeittäjä olisi soittanut. Hän huusi ja huitoi käsiään. Sisarukset Alma ja Riikka seisoivat puukujassa, toisessa päässä, näkivät ja kuulivat kaikki. He seisoivat kuin kivettyneinä. Se mitä tapahtui, oli niin uskomatonta, niin röyhkeää, niin mieletöntä, että se mykistytti.

— Et sinä mitään pelkää, kuiskasi Sylvi kyyneltyneellä äänellä, — mutta mene pois, minun tähteni. Minun, minun tähteni. Hän voi näin... hän voi sydämeen. Ole poissa. Minä käyn siellä, katsomassa. Minä sanon mitä pitää tehdä. Minä rakastan sinua. Mene, mene. Tottele nyt. Jumalan tähden. Minun tähteni. Toivo paha, paha... Minä rakastan sinua, Fedja, kulta, lintu, kyyhkyseni... pois, pois, mene pois.

Sylvi viittoi vuoroin omaan rintaansa, vuoroin kirkon taakse. Nuori venäläinen suuteli hänen käsiään, koetti hänen kanssaan kääntyä takaisin taloon, viittoi itseensä, vuorostaan hänkin, heristeli nyrkkejään ja soitti suutaan.

— Ole hiljaa, hiljaa! rukoili toinen ja pani kätensä hänen suutaan vasten.

Ja taas he toistelivat samoja ääniä ja sanoja. Vihdoin nainen itkien putosi polvilleen. Mies torui, nauroi, heltyi ja vakuutti.

Riikka Tuunalta pääsi, ikäänkuin hän olisi ollut pakahtumaisillaan, yksi sana. Se tuli matalana, oudolla äänellä kuin jokin puhallus koneesta, johon on kokoontunut höyryä:

— Hävetkää.

Rakastavaiset säikähtivät ja erosivat. Kirjuri läksi juoksemaan omalle taholleen, Sylvi omalle taholleen. Hetken perästä Sylvi kuitenkin pysähtyi.

— Kuka siellä on? kysyi hän, hampaat kalisten suussa.

Silloin kiiruhti Alma Tuuna esiin, kiersi huivin hänen ympärilleen ja alkoi kuiskailla hänelle.

— Hyvä Sylvi, kuinka sinun on? Onnettomuus on tapahtunut, mutta varmaan vielä löytyy jokin keino. Älä itke. Kuinka sinun on kylmä. Koetetaan yhdessä ajatella.

Alman käsi lepäsi kälyn pyöreällä täyteläisellä olkapäällä. He vapisivat molemmat sekä viluaan että mielenliikutustaan.

— Oi Alma, Alma, valitteli Sylvi, — olisipa veljesi joskus tällä tavalla kohdellut minua. Mutta hän on niin kylmä, hän. Ettei hän vain tekisi jotakin pahaa. Mutta sen minä sanon, että jos hän... Alma, sanoitko sinä »onnettomuus»? Onko se sinusta onnettomuus, jos ihminen kerran elämässään rakastaa. Mitä Toivo on minulle antanut? Ei yhtä hymyä, ei yhtä hyväilyä. Sinä olet sentään toista, Lennartti saa kiittää onneaan. Mutta Toivo on kylmä kuin jää. Niinkuin Riikka hän on...

Riikka seurasi jonkin askeleen päässä ja kuuli joka sanan. Alma irroitti vaistomaisesti kättään kälynsä olkapäältä. Sylvi päästi nyt äänen, joka muistutti naurua tai itkua.

— Niin, niin, — sinunkin kätesi jo lohkeni olkapäältäni...

Riikka oli parahtamaisillaan vihasta ja inhosta, mutta hän vain hiukkasen naurahti. Vai kylmä kuin jää. Siinä se on Arvo Mäkimatkan todellinen sisar, ajatteli hän. Olipa ollut Jumalan erikoinen varjelus, että hän tähän asti uudestaan ja uudestaan oli jaksanut työntää Arvon loitolle ja olla uskomatta hänen vakuutuksiinsa. Sisaren esimerkki silmien edessä hän jaksaa eteenpäinkin, jos Arvo vielä tulisi häntä pyytämään. Toivo Tuunan sisar ei koskaan, ei koskaan rupea tyhjäntoimittajan vaimoksi, miehen, joka häntä on pettänyt niin monta kertaa.

Mutta juuri kun hän oli ajatellut tämän valantapaisen ajatuksen loppuun ja odotti tyydytystä siitä, oli hänen mielessään tyhjyyden tyhjyys — ei mitään.

Se oli sentään parempi kuin veljensä Toivon kohtalo!

Mutta jos Arvo menee naimisiin toisen kanssa? iski silmänräpäyksessä hänen mieleensä.

Hänen tyhjyydessään alkoi silloin tuntua pistelevää kipua.

Valo Somerin vierashuoneen ikkunasta lankesi puiden oksille ja muodosti varjoistaan verkon lumelle. Perätysten kulkivat naiset yli valojuovan. Kolme tornia kohosi Somerin päärakennuksesta raskasta taivasta kohti. Talon emäntä paljaassa hameessaan tuli ensin portaille, kääntyi siinä, hieroi käsiään ja puhui käheällä äänellä:

— Iltaa, iltaa, Riikka. Tulet tietenkin torumaan minua. Mutta tervetuloa vaan.

— Tulin tapaamaan veljeäni, sanoi Riikka jääkylmästi.

— Tällaisen siivon hän täällä teki. En tiedä minne sitten meni. Tehkää hyvin.

Heidän askeleensa kopisivat läpi lasiverannan, jolla kesäiset pöydät ja istuimet seisoivat kuin jäätyneinä. Keskellä eteisen permantoa oli matkalaukku levällään, likaisia kauluksia ja alusvaatteita huiskin haiskin matolla. Sudennahkainen turkki oli pudonnut tuolilta. Pieni naulakko, jolle lasten vaatteet olivat olleet ripustetut, oli reväisty irti seinästä. Naulojen lävet ja tummempi tapetti osoittivat, missä se oli ollut. Pienet punaiset, nauhalla toisiinsa sidotut kintaat olivat singahtaneet aina salin ovelle asti.

— Noin, sanoi Sylvi ja otti kintaat maasta, — noin se isä kohtelee lapsiaan. Luulin tässä aamulla Irjan viimeisen hetken tulleen, mutta hän heitti toki sitten elävät olennot ja ajoi raivoaan täällä eteisessä.

Äiti paineli silittäen pieniä kintaita käsiensä välissä ja nyyhkytti. Yhtäkkiä hän vei ne kasvojaan vastaan ja suuteli niitä kiihkeästi. Ikäänkuin samassa unohtaen vaatteet, meni hän salin ovelle. Siellä oli permannolla suuri määrä paperosseja ja rikki poljettu harvinaisen suuri tupakkalaatikko.

Kun Alma yritti ruveta korjailemaan lasten vaatteita maasta, pidätti Riikka hänet. Paras antaa olla! Alma seurasi silloin kälyään ja jäi seisomaan punaiselle matolle.

— Mutta Sylvi, alkoi hän lempeästi, — tiedäthän sinä, että miehesi on rakastanut teitä enemmän kuin keitään muita ihmisiä.

Sylvi ravisti päätään, laskeutui polvilleen permannolle ja rupesi keräilemään paperosseja.

— Se ei merkitse paljon, sillä hän ei rakastakaan keitään muita kuin itseään.

— Kuinka sinä saatat sanoa sillä tavalla. Teidän vuoksennehan hän on raatanut ja tehnyt työtä.

— Kuka hänen on käskenyt raataa ja matkustaa? Eikö täällä ollut kaikki valmiina, kun hän tuli? Oliko Somerissa velkaa? Täytyikö ostaa koneita? Niin oli minun isäni varannut minulle tavaraa niinkuin ainoalle tyttärelle ikinä varataan. Kun isäntä avasi kassakaapin oven, tapasi hän siellä kymmenen tuhatta käteistä. Se oli minun sokean tätivainajani morsiuslahja. Sanon vieläkin: kuka käski Tuunan pojan raataa?

Riikka Tuuna kuunteli eteisessä toisella korvallaan tätä puhetta. Siihen yksin jäätyään lasten vaateröykkiön eteen hän yhtäkkiä vasta ymmärsi mitä oli tapahtunut: koti oli mennyt rikki. Hän seisoi keskellä eteistä, josta näki joka haaralle taloa, ja toisteli itselleen: niin on siis tämä rikas koti hajoamistilassa. Isännän kamarissa olivat pöytälaatikot auki ja papereja pitkin permantoa. Salin pöydällä paloi yksi ainoa kynttilä valaisten hehkuvan punaisia plyyshihuonekaluja, kullattuja taulunkehyksiä ja paperossiröykkiötä, jonka ääressä naiset kyyköttivät. Ilman huoneissa täytti makea, hieno tupakansavu — se se oli myrkyttänyt talon. Tuolta vierashuoneesta sitä tuli. Sieltä näkyi kirjoituspöytä täynnä papereja, kultanuppinen englantilainen vuode sinisine silkkipeitteineen ja jokin univormutakki, joka oli paiskattu nojatuoliin. Salin kallis korkea pöytälamppu oli kuljetettu sinne ja valaisi sekamelskaa pöydällä. Riikka tunsi, ettei hänellä täällä ollut mitään tekemistä, ainoastaan lapset hän vielä tahtoi nähdä, tänä iltana vielä. Täytyi koettaa taivutella äitiä antamaan luotaan edes Irjan ja sitten: pois täältä ainiaaksi. Hän arveli, ettei äiti näissä oloissa panisi vastaan ja seisahtui salin ovelle.

Alma oli Sylvin vierellä polvillaan maassa ja keräsi minkä kerkesi noita pitkiä kaitaisia paperosseja, jommoisia eivät koskaan polttaneet tämän maan miehet. Sylvi suoristi ehyeksi laatikkoa, jota oli tallattu, hänen pyöreät kätensä ponnistivat ja hermostuivat. Sininen pusero oli niskassa päässyt auki, näkyi pitsitettyä herraspaitaa. Vihattava hän siinä oli — ja niin veljensä näköinen. Mutta Alma, hän puheli hänelle lempeästi ja taivutellen.

Kuinka voit ajatella, rakas Sylvi, että Toivo olisi saattanut toimettomana viettää hyviä päiviä sinun talollasi. Hän tahtoi tietysti kartuttaa yhteistä omaisuuttanne.

Kyllähän talossa olisi ollut työtä. Olisi hiukkasen muistanut minuakin. Olisi joskus ottanut polvelleen lapset. Tämä vieras, jota te niin moititte, hän on ollut lapsille hellempi kuin heidän isänsä. Niin, naura sinä vaan, Riikka.

— Lähdetään jo! sanoi Riikka.

Alma latoi huolellisesti paperosseja laatikkoon, sisartaan kuulematta.

‒ Mutta eikö sinussa itsessäsi sitten ole ollut mitään syytä...?

‒ Syytä — niin, kyllä kai jokaisesta ihmisestä syytä löytää.

— No niin, et sitten olisi Toivolle noin ankara.

— Enhän minä syytä, hänhän syyttää, tehän kaikki syytätte.

— Lähdetään, toisti Riikka. — Ei siinä sydämessä mitään katumusta synny.

Polvillaan lattialla kääntyi Sylvi ympäri kälyänsä kohti.

— Minä olen sinua aina pelännyt, Riikka. Nyt en enää pelkää. Sillä sinä et pidä minusta eikä veljesikään ole pitänyt. Miksi hän minut otti, sitä en ymmärrä. Mutta että minä katuisin! Kuinka minä katuisin sitä ainoaa kesää mikä minulla on ollut!

Riikka iski häneen mustan huivinsa sisästä keltaisen katseen, joka leiskahti kuin tulikivi.

— Eikö sekään sitten ollut kesä, se, jolloin Mäkimatkan portinpielissä seisoivat kuoritut kuuset?

Sylvi pudotti kädestään laatikkoon keräämänsä paperossit ja ravisti päätään. Puna hänen poskillaan vivahti siniseen, ikäänkuin hän olisi hävennyt.

— Lapsi minä silloin olin, sanoi hän. — Tämä on ollut minun ainoa kesäni. Minua on palellut koko elämäni.

— Ja tämä... tämä kirjuri... se osasi lämmittää.

Oli kuin Sylvi yhtäkkiä olisi havahtunut. Hän tarttui nojatuolin selustaan ja nousi ylös. Hän astui kälynsä ohitse ikäänkuin ei häntä olisi ollut. Ottamatta päällysvaatetta ylleen avasi hän oven ulkoeteiseen ja hävisi pihamaalle.

Niin, niin, kirjuria haeskelemaan tietysti!

Riikka sai hänkin takaisin toimintatarmonsa. Hänen täytyi nähdä lapset. Koettaen astua varpaisillaan kulki hän permannon poikki ja avasi kyökin oven. Sieltä tuli vastaan lämmin, pestyiltä astioilta ja kuivavilta pyyhinliinoilta lemuava ilma. Hän löysi uunin luo ja kopeloi käsiinsä tulitikkulaatikon. Palvelustyttöjen vuode oli koskemattomana. Kissa nukkui hellankyljessä. Herätyskello tikutti. Varjellen kädellään tulitikkua sammumasta, pääsi hän lähelle isäntäväen makuuhuoneen ovea. Siinä hänen täytyi sytyttää uusi tulitikku. Ovi avautui ääneti ja heti alkoivat lasten hengenvedot kuulua. Uuninkorvalla oli pienen Armaan maitopullo kumituttineen ja lakkinen puolenlitran astia. Lapsen vaalea pää lepäsi pitsitetyllä tyynyllä vaunussa äidin vuoteen luona. Sininen kudottu peite oli köytetty kiinni laitoihin, ettei lapsi pääsisi nousemaan. Pieni Siiri nukkui reisi paljaana. Hän liikkui, kun täti veti peitettä hänen ympärilleen, ja maiskautti suutaan. Riikka seisoi henkeä pidellen. Lapsi nukkui taas. Pienellä sinisellä sohvalla olivat lasten vaatteet kahdessa läjässä, Siirin monivärinen ruudullinen hame ja Armaan vaalea kolttu. Pienet vaaleanpunaiset villatossut olivat piirongilla äidin kultakellon vieressä. Molempien vanhempien vuoteet olivat valmiina, ikäänkuin odottaen nukkujia. Kauniit sängyt ne olivat, hienot ja koreat niinkuin hääaikaan. Lakanat Toivon vuoteessa vaan olivat miltei mankeloimisen jäljeltä. Vuoteiden yläpuolelta katseli leveän mustan kehyksen sisästä Hyvä Paimen, sauva kädessä, ympärillään lampaat.

Sellainen rauha vallitsi täällä, että unohti olevansa puolisoiden makuuhuoneessa, joiden onni juuri oli mennyt rikki. Riikka muisti sen äkkiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan seisonut tässä, lujasti vakuutettuna siitä, että täällä asui onnellinen aviopari. Hän muisti kuinka Sylvi oli maannut tuossa lasten syntymisen jälkeen ja kuinka oli neuvoteltu mitä lapselle pantaisiin nimeksi. Senkin hän muisti, kun Irja puettiin ristiäishameeseensa. Riikka oli silittänyt Helsingistä tilatun pitsikoltun. — Ja nyt on kaikki rikki.

Ovi lasten huoneeseen oli raollaan. Tuntui siltä kuin joku lapsista olisi ollut valveilla. Riikka asteli hyvin hitaasti ja hiljaa, pääsi yli kynnyksen ja pysähtyi kaapin varjoon ovensuuhun. Pieni Irja nousi todella istumaan vuoteeseen. Riikka odotti hänen nukkuvan uudestaan ja pidätti henkeään. Lapsi tuntui hänkin kuuntelevan ja pidättävän henkeään. Hänen kasvonsa olivat käännetyt vanhempien makuuhuonetta kohden.

‒ Äiti, sanoi hän hiljaa. — Äiti!

Riikka tunsi pelästyttävänsä lapsen, jos hän mustissa vaatteissaan nyt tulisi näkyviin. Saappaat narisevat, jos hän liikahtaakaan. Hän seisoi henkeä pidätellen ja odotti. Mutta lapsi ei asettunut. Se käänteli istuallaan ja teki itkua. Vihdoin se nousi ja jäi nojaamaan käsiään sänkynsä sälepäätyyn.

— Äiti, minä kuulin sinun tulevan. Mikset sinä puhu? Minä pelkään. Missä setä on? Jos isä tekee pahaa sedälle. Äiti, sinä olet täällä. Äiti, puhu... Liisa! Täällä on niin pimeä.

Tyttönen kapusi sängystä ja juoksi nyyhkien tätinsä ohi makuuhuoneeseen, jossa oli tulta. Siellä se itkua äännähdellen asteli vuoteiden väliä, huusi vielä äitiään, pudotti jotakin ja karkasi sitten suinpäin takaisin lapsentytön vuodetta kohden.

— Liisa, mennään hakemaan äitiä. Äiti ei ole sängyssään. Minä en uskalla, kyökki on pimeä. Liisa, miksi äiti itki? Miksi isä huusi? Miksi isä tahtoi tehdä pahaa Fedja-sedälle? Minä vedän tukasta, jos et sinä herää, Liisa! Minä tulen sinne!

Lapsi toisti samat asiat moneen kertaan. Vihdoin alkoi Liisa vastaella.

— Isä on suuttunut ryssäläiselle sedälle.

— Et saa sanoa ryssäläinen setä, onhan äiti kieltänyt. Venäläinen setä se on, Fedja-setä. Joko sinä taas nukut? Et saa. Miksi isä on suuttunut? Kuule: miksi isä on suuttunut?

— En minä tiedä.

— Fedja-setä on hyvä. Ensi kerralla Fedja-setä tuo oikein suuren laatikon makeisia. Isä ei saa mitään, koska isä on paha Fedja-sedälle. Huomenna, tiedätkö, me menemme Lauri ja minä Fedja-sedän kanssa ajelemaan everstin kuomireessä. Miksi äiti itki? Miksei äiti ole sängyssään?

— En minä tiedä. Mene omaan sänkyysi ja anna Liisan maata. Katso kuinka Lauri on hyvä ja kaikki muut. Irja vain aina konstailee.

— Minua palelee. Minä pelkään. Liisa, minä tulen!

Sinä hetkenä, jolloin lapsi nousi palvelustytön vuoteeseen, astui Riikka-täti kätköstään ja hiipi varpaillaan yli kynnyksen.

— Äiti! parkaisi Irja. — Mikset sinä puhu? Miksi sinä kävelet? Minä pelkään.

Riikka seisoi taasen veljensä ja kälynsä vuoteiden päässä ja tuijotti, kattolampun himmeässä valossa, Hyvään Paimeneeseen. Hänen sydämensä löi kiivaasti. Huoneessa oli niin lämmin, kaikki oli niin pehmeää ja kaunista, lapset hengittivät niin levollisesti. Ja kuitenkin juoksi lasten äiti paraikaa lumihangessa etsimässä ryssäläistä setää ja lasten isä harhaili ties missä, ehkäpä myöskin etsimässä samaista ryssäläistä setää surmatakseen hänet. Mutta hirveä onnettomuus oli tapahtunut: kokonainen koti oli mennyt rikki. Varmaan tulisi olemaan hyvin vaikeaa erottaa lapset tästä kodista. Ja kuitenkin se oli tehtävä. Rikollinen äiti oli menettänyt oikeutensa lapsiin. Isän täytyi ostaa uusi tila jostakin ja ottaa sinne lapset. Onneksi oli Olli poissa näkemästä surkeutta. Mutta Irja oli otettava mukaan Tuunaan jo huomispäivänä.

Vaan entä jollei Irja lähtisi?

Irjan täytyy.

Riikka tunsi tekevänsä jotakin rumaa tässä lasten selän takana. Ei auttanut, että hän puolusti itseään muistuttelemalla, että hän ajatteli heidän parastaan: joka tapauksessa hän punoi pauloja erottaakseen heidät heidän kodistaan. Hän läksi nopeasti huoneesta ja päätti oikopäätä mennä kotiin.

Salissa istui hänen sisarensa ja itki. Sylvi käveli yhä ikkunoiden alla. Kello löi puoliyön hetkeä. Riikasta tuntui, että ikuinen yö oli tullut, pimitys ja häpeä. Nopeasti pois täältä!

Ehkäpä tällä sentään oli voitettu jotakin, ehkäpä Alma nyt oli tullut huomaamaan, että vielä oli aikaa pelastua onnettomasta avioliitosta. Kiitollinen oli tällä hetkellä Riikkakin siitä, että hän vielä oli vapaa Arvosta.

Nyt kuului selvästi liikettä ulkoa. Ensin tuli sisään Sylvi, vilusta sinisenä, sitten Toivo. Sylvi jatkoi puhetta, jonka hän nähtävästi oli ulkona alkanut. Hänen äänensä oli aivan käheä.

‒ Mitä olet hänelle tehnyt? Sano paikalla. Jos sinä olet hänelle tehnyt pienintäkään, niin, niin... hukka sinut perii. Vastaa, missä hän on, mitä olet hänelle tehnyt!

Toivo kulki pää painuneena hartioiden väliin. Hän pyyhkäisi lakin pois, seisahtui ja näytti hämmästyvän epäjärjestystä. Sitten hän nähtävästi muisti, kumartui, otti käteensä naulakon ja kokosi myöskin vaatteet, jotka olivat hajallaan lattialla. Hän ei laskenut niitä luotaan, vaan litisti ne kaikki kainaloonsa ja rintaansa vasten. Sylvi katseli häntä ja toisti, käsillään hieroen olkapäitään, huulet sinisinä, kysymyksiään.

— Ei hän vastaa, sanoi Sylvi, — tuollainen hän aina on ollut.