Part 2

Jos nyt tulee toinen kirkkoväärti, niin silloin ovat myöskin mennyttä ne kauniit vanhat liinat, jotka mummo vainaja nuoruudessaan omin käsin kutoi Kankaan kirkkoon. Ne täytyy pestä ja tärkätä niin taiten. Ne hajoavat vieraissa käsissä. Kyllä hän tietää, kuka kurkkaa kaikkia luottamustoimia pitäjässä — mäkimatkalaiset, kukas muu. Siellä on isä ja seitsemän poikaa, onhan siinä varaa valita. Niinkuin jyväsäkit ovat pulskia ja laiskoja. Mäkimatkan palvelustytöt tietenkin pannaan siivoamaan kirkkoa — emäntä on sairas rouva, emäntä ei kajoa mihinkään. Tyttäriä ei ole, ainoa tytär on Sylvi, tämä, jonka Toivo nai Tuunan sukuun. Mäkimatkalaiset eivät tunne häpeää eivätkä omista sitä, kun se heidän kohdalleen sattuu. He kyllä pysyvät entisissä luottamustoimissaan ja ottavat uusia lisää.

Kun Riikka ajatteli, että Mäkimatkan palvelustytöt astuvat alttarille levittämään vaatteita ja liinoja, että he siellä kolistelevat palleja ja alttariaitauksen ovea, niin täytti kuuma tuska hänen sydämensä. Eikä tämä tuska ollut vailla katkeruutta ja suuttumusta.

Kaikki paha oli Tuunaan aina tullut Mäkimatkan kautta. Jo kun he Alman kanssa olivat lapsia, oli heidän kohdalleen joutunut ajaa pois Mäkimatkan eläimiä Tuunan viljelyksiltä. Eivät Tuunan hevoset koskaan menneet sotkemaan Mäkimatkan kauravainioita tai mansikkamaita. Ei koskaan sattunut, ettei Tuunassa olisi ollut paahdettua kahvia, kun vieraita tuli. Mäkimatkasta lähetettiin aina lainaamaan ja aina annettiin sinne kukkurallinen mitta ja aina se tuli vajavana takaisin — hiukan kyllä vain, mutta kuitenkin. Ja vihdoin oli Sylvi kotoisin Mäkimatkasta, ja Eevertti ja Atte ja Lauri ja Jonni ja Lennartti ja Harald ja Arvo — niin, Arvokin!

Ruskeatukkainen ja ruskeasilmäinen Arvo, johon naiset rakastuivat ja miehet rakastuivat. Oliko hän niin kaunis? Sitä ei Riikka voinut päätellä.

Mutta siitä hän oli varma, ettei Arvosta tule miestä. Hän on tuhlari, joka murentaa omaisuutta. Taloa ei hän tule pitämään, vaikka se hänelle lahjana annettaisiin. Eikä hänestä tule virkamiestä, sillä hän ei viitsi nähdä niin paljon vaivaa, että suorittaisi tutkinnot, se on nähty se.

Juuri tämä, että Arvon työ oli kaikkinaista hajallista näpertelyä — juuri tämä oli Riikalle kovinta. Ei mitään tutkintoja yliopistossa Arvo suorittanut — Riikan isä ja koko pitäjä olivat siitä syystä tuominneet hänet tyhjäntoimittajaksi. Ja niin oli Riikankin täytynyt tehdä. Mitä se oli hänelle maksanut, sen tiesi yksin taivaan Jumala. Hänen muistonsa alkoivat pääsiäisellä ja päättyivät siihen, ettei Arvosta tule mitään. Tämä oli niiden tavallinen kulku. Päästyään tälle äärimmälle rajalleen ne katkesivat.

Nyt veti Riikka Tuuna väsyneenä henkeään ja tuijotti pimeyteen. Oli tyhjää, ikäänkuin ei millään olisi ollut tarkoitusta.

Alma voihki unessaan. Kai hän taas näki tulevia asioita niinkuin hänen tapansa oli. Toisille ihmisille oli annettu sellainen lahja, lieneekö ollut onneksi vaiko onnettomuudeksi. Riikastakin tuntui tänä yönä oudolta, ikäänkuin olisi seisottu jonkin uuden ajanjakson portilla ja siinä tilitetty vanhoja asioita. Tuntui kolkolta ja pahaaennustavalta.

— Almaaa! kuiskasi vanhempi sisar kiivaasti nuoremman vuodetta kohden. — Herää nyt jo, kyllä Toivon nyt pian täytyy olla täällä. Mitä sinä noin uikutat, aivanhan sinä olet niinkuin jahtikoirat, jotka unissaan ajavat jänistä.

Alma hiljeni ja heitti yltään jotakin peittoa Riikan puolelle. Molemmat makasivat selällään, valkeat kädet erottautuen tummalta peitteeltä. Molemmat kuuntelivat. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuitenkin oli, ei yksin Tuunan talo, vaan koko kylä juuri tänä yönä täynnä kihisevää elämää. Sisarukset tiesivät, että työväentalolla oli puhujia pääkaupungista, ja aavistivat, että jotakin erikoista oli tekeillä. Mutta sellaiseenhan jo oli tottunut.

Alma ajatteli jotakin sekavaa untaan, jossa oli jokin ennustuksen sisältävä kohta. Valkoinen lintu oli pudonnut. Tiesikö se jotakin? Mitä merkitsi unessa lintu?

Riikka taas tunsi vastenmielisesti kälynsä Sylvin olevan jossakin lähettyvillä. Mistä kummasta hänelle tuli se tunne? Oliko Somerin emäntä todella tulossa tänne vai ajatteliko hän heitä, tuunalaisia, nyt niin kiihkeästi? Joka tapauksessa hän alkoi pitää peliään Riikan ajatuksissa.

Sylvi nauroi ja hääräsi niin että silkkiset hiukset hänen päänsä ympärillä liehuivat. Hänen pyöreät kätensä olivat täynnä sormuksia, korkealla povella oli siniseen kankaaseen pistetty suuri kultainen koriste. Oli jouluaatto ja pöydät täynnä makeisia ja lahjoja. Riikka levitti ihaillen suurta harmaata hinaa, jonka Sylvi oli hänelle antanut. Sylvillä oli itsellään samanlainen, he nauroivat ja Sylvi syleili rakkaasti kälyään. Arvo tuli äkkiarvaamatta esille jostakin, syöksyi suoraan huiviin, jota Riikka piteli levällään, tempasi sen käsiinsä ja juoksi lasten luo. Mää-mää, bää-bää! pelotteli hän heitä. Mutta he soittelivat huuliharppuja ja torvia, joita Mäkimatkan isäntä oli heille antanut. Arvo rupesi laulamaan.

Oli toinen kerta. Riikan täytyi kiirehtiä kauppapuotiin. Satoi lunta ja hän suojeli itseään suurella harmaalla huivilla. Kylmä ei hänen ollut, lämmin oli. Oli tapahtunut jotakin niin outoa, ettei saanut sitä mielestään. Aamulla jo se oli tapahtunut, mutta yhä häntä kuumasi ikäänkuin Arvo juuri nyt olisi ottanut häntä olkapäistä, taivuttanut taaksepäin ja suudellut kaulalle. Salissa Riikka oli ollut kastelemassa kukkia, kun Arvo tuli. Mutta vasta myöhemmin hän tajusi mitä oli tapahtunut ja suojeli muistoaan, että se pysyisi. Lujaan hän kietoi huivin ympärilleen. Ei pelkoa: hänen oli niin lämmin, ettei hänen varmaan enää koskaan saattanut tulla kylmä. Alhaalla hänen kaulallaan paloi pieni onnellinen kohta. Varmaan ei hän koskaan voisi tulla onnettomaksi.

Siltä oli silloin tuntunut.

Mutta nyt hän astelee pellonpiennarta kirkolle. On lauantaiehtoo ja kylän saunat savuavat. Sataa. Pilvet ovat kuin nokea, ne riippuvat niin alhaalla, että saattaisi ulottua nuohoamaan niitä. Savu ihmisasunnoista laskeutuu alas ja kiertelee märissä aitan solissa, vastakaivetuilla perunamailla, sänkipelloilla ja turnipsivainioilla. Metsien lehtipeite lepää maassa, portit ja veräjät ovat auki. Hän pysähtyy hetkeksi polullaan ja laskee kätensä sammaleelle, joka peittää tuttua kiveä myllymäen alla. Sammaleet ovat nyt tuuheimmillaan. Muutamilla ihmisillä on hyvin tuuheat hiukset. Arvo on kaukana nyt. Ei kirjettä, ei tervehdystä ole tullut. Riikka kielsi lähettämästä. Isä ei anna hajoittaa tuota tuulimyllyä. Se on aivan laho ja käyttökelvoton. Haavatkin ovat täällä lahot, mutta isä ei anna kaataa. Arvo kiikkui kerran tuulimyllyn siivissä. Kaikkea se poika oli koettanut, miestä hänestä vain ei tullut. Hyvä oli, että pysyi poissa. Riikkaa paleli. Hän veti huivia tiukemma ympärilleen ja kulki mitään ajattelematta kuin tyhjässä. Satoi ja tippui. Joka oksa vuoti vettä, askelen alta tirsui märkää. Pappilan lavoista nousivat kaalintyngät kuin järvestä... Eikös soittanutkin ja laulanut taas ruustinna. Riikka pysähtyi tielle lehtikujaan, kuunteli ja hyräili mukana.

»Jeesuksen kasvoin eteen ma syntisraukka laskeun...»

Torstaina on taas ompeluseura, se on pappilassa ja sitten kauppiaalla ja sitten heillä Tuunassa. Tämä Sylvin antama huivi tulee yhä lampaalta. Mutta lämmin se on. Sylvi hoiteli lampaitaan erikoisella tavalla, pesi ja kampasi niitä.

»Mun syntin', vääryyteni vien Jeesuksen kasvoin eteen...»

— No päivää, eikös se »kirkkoväärti» tule sisään? Eiköhän meillä vielä ole pannu kuumana.

Se oli kirkkoherra itse — mistä lienee huomannutkin. Hän kutsui Riikkaa leikillä kirkkoväärtiksi.

— Vai kirkkoon, vai. Niin, se on niin hauskaa, kun te sisarukset niin suurella rakkaudella hoidatte herranhuonettamme. Minä tunnen sen sekä sakaristossa että alttarilla, kuinka kaikki tuoksuaa puhtaalta. Ihan tuntuu Kankaan lähteen tuoksu. Mutta ensi pyhänä minun täytyy vähän ripittää rakasta seurakuntaani. Tapahtuu aivan kuulumattomia. Ei sillä hyvä, että omenat katoavat puista ja pirtistä miesten saappaat — mutta että mennään ja varastetaan köyhän lesken ainoa eläin... No, eikö neiti ole kuullut? Marjelinin lesken lammas on viety viime yönä. Ovi ei ollut lukossa, ei. Kas, sellainen rehellinen kunnollinen ihminen kuin Marjelinin leski, ei käsitä, että lammas saattaa kadota. Olisiko tuo tunnoton varas nyt sitten... Näitä vieraita? Minulle on kuiskittu, että se olisi paikkakuntalainen. Ei suinkaan neiti ole sattunut kuulemaan? Aivan järkyttävää tämä on. Niin, en katso voivani vaieta. Seurakunnan täytyy pitää silmänsä auki. Sattuu teksti, joka täydelleen liittyy tähän tapaukseen...

Hän oli hengen mies, kirkkoherra. Kankaan pitäjä oli todella saanut voimallisen sielunpaimenen. Todellinen kristitty oli ruustinnakin.

— Ai... auttakaa!

— No, Alma...!

Mitähän unta tuo Alma taasen näki. Mahtoiko nähdä jotakin Arvosta, kun ei mies poistunut tältä paikalta, vaan kierteli tässä niinkuin pahantekijävainajan haamu paikalla, jossa rikos suoritettiin. Mitä ovat unet? Jumalako niissä ilmoittaa tulevia tapahtumia?

Toivoa ei kuulu. Miksi hän viipyy? Miksi hän kielsi sytyttämästä tulta? Miksi tuntuu tänä iltana niin oudolta?

Kerran he, Riikka ja Arvo, tulivat asemalta Tuunan leveässä kirkkoreessä. Riikka ajoi, hän sai aina läpi tahtonsa, Arvon oli turhaa riidellä vastaan. Arvo istui huppuliinassa ja nauroi, Riikka oli peittänyt hänet. Heidän edessään kulki viittatie ja heidän takanaan ulottui samaa viittatietä näkymättömiin, aina asemalle asti.

— Kuule tyttö... sinä pitelet minua äidillisesti... Etkö ole tullut ajatelleeksi, että se on vaarallista? Jos tahdot olla äitini, et voi olla rakastettuni, ymmärrätkö? Nyt minä revin rikki nämä huppuliinat...!

He ajoivat sitten hevosta vuoronperään. Olisi ollut hauskempaa, jollei jäljessä olisi tullut hevonen. Ummen saaressa se tavoitti heidät. Nyt pisti jo metsiköstä järven takaa näkyviin Kankaan kirkontorni. Komea rakennusrykelmä levisi sen ympärillä. Somerin päärakennus tornineen oli kuin linna. Muhkealta vaikuttivat Mäkimatka ja pappilakin. Ja ymmärsi sen, että isä juuri tuohon järveä vastaan oli rakentanut Tuunan navetan, kaunis se tänne oli. Hevonen piti kiirettä tuntiessaan kodin lähenevän. Tilsat lentelivät kahdenpuolen.

— Mutta jos sinä kuitenkin jättäisit mielestäsi esitelmäsarjan. Eikö olisi parasta, että suorittaisit tutkinnot nyt vain... että tulisi jotakin valmista.

— Nuo tutkinnot, ne ne ovat sinulle autuus. Etkö sinä nyt ymmärrä...

Riikka ei ymmärtänyt. Ja tätä pientä nalkutusta riitti alati. Keltaista iltataivasta vastaan kävivät kotikylän rakennukset yhä suuremmiksi. Mäkimatkan ikkunat loistivat auringossa. Tällä rannalla he olivat lapsina pulikoineet, tuolla oli pensas, jonka juurelle tytöt heittivät vaatteensa... Ja nyt puhui leikkitoveri tuossa kuin vieras ihminen. »Etkö sinä nyt ymmärrä minua? Riikka, etkö...?» Riikka ei ymmärtänyt. Hevonen lähti puhaltaen nousemaan ylös rantatöyrästä. Reki töytäsi puuta vastaan — joka talvi matkalaiset sitä haavoittivat ja aina vain se elää kituutti. Tässä olivat lapset laskettaneet mäkeä silloin pääsiäisenä kerran...

Tässä pihanurmella taas oli juotu kahvia. Silloin kerrankin kukkivat sireenit. Eino-Ilmari ja Janne Lehtonen juoksivat toisiaan kiinni kellarin ympäri. Eino-Ilmarin hiukset olivat vielä taudin jälkeen lyhyet, mutta hän kasvoi nopeasti, viimekesäinen helletakki oli käynyt pieneksi. Riikka kaasi hänen kahvikuppiinsa runsaasti kermaa — eikö hän olisi hoidellut Eino-Ilmaria, eikö Eino-Ilmari ollut kuin hänen lapsensa. Hän oli hänen vanhenevan isänsä ja nuoren äitipuolensa poika, mutta äiti oli jo kuusitoista vuotta ollut puhumattomana ja liikkumattomana. Lapsi oli joutunut sisarpuoltensa hoiviin. Juoksusta hiestyneenä istui Eino-Ilmari huivilla, joka oli levitetty nurmikolle, ja hänen vieressään Olli, molemmat katsellen jotakin itikkaa, jota pitäjän nero, Mäkimatkan Arvo-herra heille näytteli. Ylen hienoksi oli viime aikoina tullut Arvo, sukat olivat ohutta silkkiä ja kaikki muu sen mukaista. Riikka ja Alma korjailivat pois astioita. Arvon käsissä oli oudon paljon ruskeahtavia hiuksia ja hänen tukkansa oli tuuhea, tiheä ja kiiltävä. Se vietteli Riikan kättä puoleensa. Valkoinen otsa vietteli, huulet olivat vaarallisimmat.

Ei koskaan!

Riikka Tuunan sydän parkaisi tuskasta ja hän kokosi voimansa ja kohousi pystyyn. Ei koskaan! Oliko hän tänään näin heikkona? Mikä olikaan tämä yö, joka sekoitti ihmiseltä järjen. Hyi, hänen ympärilläänhän oli kälyn antama huivi. Johdattiko tuo nyt hajullaan mieleen nuo vanhat asiat. Kaikkia hullutuksia!

Riikka paiskasi huivin sisarensa vuoteeseen ja kuiskasi kiivaasti:

— Alma, herää jo! Että viitsitkin pitää tuota Somerin emännän lahjaa. Villoiltakin se tulee niin että on kuin missäkin lammaskarsinassa. Herää nyt jo, Toivon täytyy heti tulla. Mitä tämä viipyminen merkitseekään?

Alma nousi istumaan ja haroi käsiinsä huivin kulmat. — Se on niin lämmin, sanoi hän haukotellen.

Riikalta pääsi pieni nauru. Hän aikoi huomauttaa, että pitää sitä toki ihmisellä olla sen verran ylpeyttä, ettei tee sovintoa synnin kanssa, mutta mitäpä se olisi auttanut. Alma ei ollut sitä luontoa. Hänellä, Riikalla, oli sitäpaitsi itsellään tilitettäviä asioita mäkimatkalaisten kanssa, ei hänen tässä sopinut ylpeillä. Arvostahan ei hän koskaan ollut päässyt kunnollisesti eroon. Oli se toki ihme ja kumma, että hän tänäkin iltana muisteli noita menneitä, vaikka Sylvin teko juuri oli tullut hänen tietoonsa. Sen sijaan että se olisi varoittanut häntä ja lukinnut muistot luoksepääsemättömiin, oli se ikäänkuin avannut oven, jonka takaa tulivat näkyviin elämän menneet vuodet. Ja jokainen vuosi oli kuin mikäkin säiliö täynnä kallisarvoisia aarteita.

Mikä kumma onkaan ihmisen sydän?

Tässä pitää kaiketi verestää mielessään jotakin ikävää mitä herra Arvo Mäkimatka on tehnyt. Pitää kai kutsua silmiinsä tämän ikuisen ylioppilaan ja tyhjäntoimittajan ansioluettelo. Hän ei kuitenkaan yhtäkkiä löytänyt mitään Arvon tekoa, joka olisi ollut tarpeeksi kauhistuttava. Sensijaan hän muisti hänen isänsä, Mäkimatkan isännän, joka aina tuli väkeviltä, ja emännän, jonka korvissa oli raskaat kultaiset renkaat. Vastenmieliset olivat nimikään pojat. Ja Sylvi silkinpehmeine hiuksineen!

— Kyllähän me sitten olemme olleet sokeita, pääsi Riikalta Sylviä ajatellessa.

Alma nyökkäsi myöntäen päätään. Mitä mahtoikaan merkitä lintu, joka putosi?

— Missä meidän silmämme ovat olleet? jatkoi sisar. — Etkö muista silloinkin suvella, kun me tulimme kirkosta ja ohitsemme ajoi kaksi vierasta hattupäistä naista — kankaalaisia eivät he olleet...

‒ Miksen minä muistaisi...

— He nauroivat ja supattivat ajaessaan Somerin ohi. He katselivat kaiken aikaa ikkunoihin. Mutta me vain emme mitään ymmärtäneet!

Sisarukset vaikenivat yhtäkkiä ja kuuntelivat. Heidän veljensä viipyminen alkoi tuntua niin oudolta, etteivät he enää puhuneet siitä, ainoastaan kuuntelivat.

‒ Sylvi raukka! sanoi Alma kuin itsekseen.

‒ Vai häntä sinä säälittelet. Entä Toivo ja lapset. Ajattele nyt Olliakin. Ja Irjaa...

— Olli raukka!

— Raukka ja raukka. Armahda nyt vähän minuakin ja vie tuo huivi kauas, ettei minun tarvitse tuntea sen hajua.

Irja oli Riikka-tädin kummityttö ja Riikka oli joskus tullut ajatelleeksi, että hän antaa hänelle perintöosansa — eihän se mikään suuri tule olemaan, mutta saapahan sillä jotakin muistoa tädiltä. Irja oli taipuisa, lempeä lapsi ja hyvin kaunis. Sanottiin olevan tätinsä, Riikan näköinen — Riikan mielestä hän paremmin oli äitinsä näköinen. Kuitenkin hän mielellään oli kuunnellut sitä puhetta, kun oli sanottu, että Irja oli kuin ilmetty Riikka-täti. Nyt hän sentään yhtäkkiä tunsi vastenmielisyyttä Irjaa kohtaan, aivan niinkuin lapsikin olisi ollut syypää äitinsä rikokseen, ja päätteli, että Eino-Ilmari saa hänen perintöosansa Tuunan talosta. Ainahan Irja oli juossut kirjurin polvelle tai hypistellyt hänen kiiltonappejaan ja olkalappujaan. Irja täytyy ottaa pois Somerista, ajatteli hän sitten.

— Mutta Toivo viipyy todella merkillisen kauan, sanoi Alma vihdoin.

— Onkos se minun syyni, kuiskasi sisar levottomuuttaan salaten.

— Näin äsken niin outoa unta. Mitä tietänee.

— Arvasinhan minä, kun tuossa niin vingahtelit. Mutta älä vain puhu untasi. Tässä pannaan muutenkin ihminen koetukselle.

— Eihän sitä nyt tarvitse pelästyä. Oli niinkuin olisi lentänyt suuria lintuja järveltä päin ja yksi putosi kuolleena sinun eteesi aivan niinkuin joku olisi sen ampunut.

Riikan poskipäät kylmenivät ja hänen sydämensä takoi. Kylläpä hän tänään oli heikko.

— Ja mitä tämän unen nyt sitten pitäisi tietää?

— En minä ymmärrä. En ole taitanut ennen nähdä lintuja unissani.

Sisarukset vaikenivat. Riikan ruumista karmivat kylmät väreet, niinkuin mitkäkin laineet, jotka kulkivat ylhäältä alas asti. Lintu oli tietysti Arvo — mitä Arvolle tapahtuu? Alma taas koetti yhdistää putoavan linnun merkkiä veljeensä ja tuli siihen johtopäätökseen, että Toivo tekee kauhean verityön, tappaa miehen, joka on häväissyt hänen kotinsa, ja tuomitaan siitä kuolemanrangaistukseen. Molempien sisarusten levottomuus kasvoi kasvamistaan. Pimeään tottuneina näkivät he toistensa hahmot istumassa vuoteissa samalla korkeudella ja tuijottamassa vuoroin toisiinsa, vuoroin ikkunaan. Lumi valaisi himmeästi pihamaata. Kellarin päädyn edustalla oli yksi valoisampi kohta. Se oli suuri lumimätäs seljapensaan oksilla. Matalan kellarinpäädyn takaa häämötti navetta. Arvo oli aina moittinut Tuunan isäntää siitä navetasta. »Muuttakaa pois näköalan edestä — mitä ajattelittekaan, kun toimititte lehmille kaiken Tuunajärven runouden.» Isä piti Arvosta niinkuin kaikki muutkin ihmiset, eikä suuttunut, vaan sanoi: »Syöttekös te runoutta? Lehmät ovat talossa pääasia.» »Muuttakaa pois navetta», jatkoi Arvo yhä itsepintaisesti. »Ja vielä te muutattekin!» Navetta oli isän ylpeys. Nuorena isäntänä hän oli sen rakentanut ja todella taitamattomalle paikalle. Mutta siitä ei kukaan muu uskaltanut puhua kuin Arvo. Mikä siinä olikin, että kaikki pitivät Arvosta, mokomastakin, josta ei tullut mitään? Toivonkin ensimmäinen ajatus oli ollut: minä menen tapaamaan Arvoa. Jouduttuaan onnettomuutensa perille, ei hän ensi kädessä ollut ajatellut isäänsä eikä sisariaan, vaan uskottoman vaimonsa veljeä. Sellainen oli Arvo.

Mutta löytyi sentään yksi, jota ei Arvo Mäkimatka tulisi taivuttamaan tahtonsa alle: Riikka Tuuna. Varmaan Alman uni tarkoitti sitä, että Arvo vielä kerran koettaa esittää vanhoja ehdotuksiaan. Kuolleina ne putoavat heidän jalkojensa juureen.

Sille ei voi mitään. Sen täytyy olla niin.

Kello seinän takana alkoi lyödä. Vasta yksitoista. Ajatuksetpa liikkuivat nopeammilla jaloilla kuin teot. Mutta joka tapauksessa olisi Toivon pitänyt olla täällä. Sisarukset hypähtivät yhtäkkiä jalkeille kuin yhdestä sopimuksesta. Levottomuudessaan ja neuvottomuudessaan puhelivat he ärtyneinä tyhjiä, tarkoituksettomia sanoja. Heidän kuiskauksensa sihahtivat pimeässä, Riikan kovempina, Alman lauhempina.

— Kyllä minä nyt otan tulta.

— Etkä otakaan, kun Toivo kielsi.

— Mitä hän sitten kielsi?

— No kun ei hän nyt tahdo...

— Lähdetään me Someriin.

— Mutta Toivo käski odottamaan täällä.

— Kohtaammehan me hänet tiellä.

— Mutta entä jollei hän tule tieltä.

— Mistäs hän sitten tulisi?

— Mistäs minä tiedän. Sinä ahdistat minua niinkuin minä olisin syypää siihen että Sylvi on elänyt huonosti ja vimmastuttanut Toivon.

— Eikö Toivo mennyt kotiin?

— Olenko minä hänen paimenensa?

— Mutta kuulithan mihin hän sanoi menevänsä.

— Eikö sinulla ollut korvia yhtä hyvin kuin minulla.

Riikka oli istuutunut ikkunan ääreen. Hän istui pää käteen nojaten niinkuin ihminen, joka ei aio hievahtaa. Yhtäkkiä tunsi hän kasvoillaan vetoa ja huomasi, että Alma pimeässä oli heilauttanut ylleen hänen huivinsa.

— Minä lähden, sanoi Alma. — Olen levoton. Jää sinä kotiin, jos tahdot.

— No, ei Toivolla mitään hätää ole. Mäkimatkaan hän meni — olisit kuunnellut, niin olisit tietänyt, sanoihan hän sen selvästi. Arvohan on tullut kotiin. Hänellä oli jotakin asiaa Arvolle. Sellaistahan se on, kun nämä talot ovat tässä niin likekkäin: ei pysytä yölläkään alallaan, vaan juostaan naapurissa.

— Pistäydytään mekin.

— Someriinko tekee mielesi?

— Kuinka sinä voit olla noin kova?

— Tiedätkös mitä minä sinulle sanon: tee sinä ero Lennartista. Näethän mitä väkeä mäkimatkalaiset ovat.

Alma jäi siinä silmänräpäyksessä aivan äänettömäksi. Hän vaipui sänkynsä laidalle istumaan ja Riikka kuuli hänen hengittävän raskaasti.

— Korea poikahan Lennartti on ja varmaan tulee rikkaaksikin. Mutta mitäs sanot sitten, jos jonakin päivänä tapaat piikatytön hänen polveltaan.

Alma nousi sanaa lausumatta ja jätti varpaisillaan huoneen. Hänen askeleensa narahtelivat eteisessä, ovet kävivät hiljaa, sitten näki Riikka hänen kulkevan ikkunan alitse. Hän nousi ja seurasi — ei sentähden, että hän olisi tahtonut hyvittää Alman mieltä, vaan sentähden, että hänkin halusi tietää mitä Toivo teki.

Ettei vain isä heräisi — Riikan saappaat kolisivat ja lukotkin vinkuivat. Ei voinut jättää ovia auki. Ties mikä olisi voinut johtua noiden mieleen, jotka mellastivat navettatyttöjen kamarissa. Ennenhän täällä tuskin yöksikään suljettiin ovia.

Raskas kostea pakkanen painoi maata. Ohut härmä peitti kuin kalvo esineet. Ennen oli täällä vallinnut hiljainen yö. Vuosikymmenet, vuosisadat, oli täällä yön rauha ollut äänetön. Mutta viime suvesta lähtien oli hiljaisuus saanut äänen. Niin kauan kuin Riikka muisti, oli Tuunanselältä tuleva hiljaisuus sisältänyt vain tuoksuja, milloin lumen raikkauden, milloin kaislojen lemun. Viime suvesta lähtien toi ilmanhenki mukanaan puheensorinaa, vingahduksia, remuamista, tupakansavua ja muutakin hajua, aivan kuin taivaan ja maan välille olisi tullut jokin outo jättiläisolio, josta tämä kaikki lähti. Olikin tullut: häpeä.

Tuunan pihamaalla saattoi selvästi erottaa hanurinsoiton, joka tuon tuostakin pongahti ilmoille kuin kytketty eläin, joka tekee hyppyjä. Ovi avautui ja pamahti samassa kiinni: päin navetan päätyä asteli kaulatusten mies ja nainen! Tuunan tytär luuli tuntevansa heidän pitkän palvelustyttönsä, pyhäinmiesten päivänä tulleen Miljan. Tytön sisar oli kaupungissa pitämässä taloutta Eino-Ilmarille, Ollille ja Janne Lehtoselle, mutta tämä Aliina oli vakava ihminen. Selvästi se oli Milja, joka tuolla nyt kulki sotilaan edellä. Vielä eilen olisi Riikka astunut heidän perässään ja antanut tyttöä korville. Tänään he rauhassa saivat nousta ylös navetansiltaa.

Riikka kiiruhti ulos portista, erotti kujalla sisarensa ja antoi tahallaan hänen pysyä edellä. Taaskin hänen silmänsä pyrkivät luvattomille teille: katsomaan, oliko Mäkimatkan vinttikamarin ikkunassa tulta — täytyihän hänen tosin Toivonkin tähden saada siitä selvää. Siellä kai tapahtui neuvottelu langoksien kesken. Uskottunaan ihmiset Arvoa pitivät, vaikkei hänestä mitään tullut.

Astellessa Mäkimatkan ulkohuonerakennusten ohi ja tähyillyssä kapeaan valoviiruun vinttikamarin ikkunan vasemmalla syrjällä, alkoi Riikan sielun pohjalla taasen yhtäkkiä väristä tuttu kuva: Arvo kookkaana, hartevana, katsellen pitkien tummien ripsien alta kostealla ruskealla katseella. — »Isänmaa — isänmaa ei ole tyhjä sana. Isänmaan pitää tulla suureksi!» Jossakin juhlapuheessa hän oli sanonut siliä lailla. No niin, eivät suuret sanat suuta halkaise.

Riikka polki lujasti saappaankorkonsa lumeen ja kiiruhti eteenpäin.