Part 14

Mitä onnettomuutta hän aina levittääkin ympärilleen. Jos hän olisi aikoinaan kuullut Arvoa, niin hän nyt olisi Arvon vaimo eikä Arvo olisi mennyt. Jos hän olisi ollut vähemmän ylpeä, niin ei hän olisi kohdellut Arvon huikentelevaisuutta niin ilman anteeksiantoa. Ehkei Arvo olisi ollutkaan niin levoton, jos hänellä olisi ollut varmuus lapsuudenystävän loputtomasta mielisuosiosta. Arvo oli niin ihmeellinen, hän ei kärsinyt kahletta, häntä ärsytti tieto siitä ettei hän saanut tehdä mitä ikinä tahtoi. Ja nyt hän on ties missä, vapaudessa vaiko vankilassa, vaiko kuolleena. Tai ehkä hän paraikaa on kidutuksen alaisena niinkuin Eino-Ilmarikin. Ja kaikkeen tähän on syypää hän, Riikka Tuuna... ehkä. Varmaan. Sovituksen sana hänen ja Arvon välillä jäi lausumatta. Helvetin kauhut jäivät Riikan sydämeen, jäi surun toveriksi paha omatunto. Ja nyt tuli näille kolmas seuralainen: Eino-Ilmarin kohtalo. Suru oli kudottu monista säikeistä, se oli kärsimyksen kangas, jonka värit paloivat heleällä tulella. Mutta kuvioista katsoivat Eino-Ilmarin yli kaiken rakkaat kasvot: uskolliset tummat silmät, puhdas kalpeus, täyteläiset huulet ja värähtelevät sieraimet. Oli kerrottu jotakin niin kauheaa kuin että poliisissa oli suomittu uhreja kasvoihin. Riikka Tuunalla oli tunne ikäänkuin jättiläiskokoinen rautapiikki olisi sijoitettu hänen ruumiiseensa ja hän olisi kierrellyt itseään päästäkseen siitä eroon.

— Täti, alkoi yhtäkkiä Hamlet, — kyllä me saamme jotakin tietää, kun Lehtonen palaa. Hän puhuu venättäkin. Ei nyt kannata vielä surra... Kyllä vielä on toivoa... Mutta se Lehmä, se Aliina... hänet saisi nylkeä... Kas vaan, tätä eivät ole löytäneet. Itse Hindenburgi on jäänyt tänne. On se sentään miehen näköinen mies, viiksetkin noin mahtavat ja entäs silmäys... kuin Kustaa Aadolfilla... Katsokaa nyt... Mies se on!

Tuunan tytär havahtui. Miksei hän ollut lähtenyt apuun, miksi hän seisoi tässä? Ehkä hän olisi voinut jotakin. Mutta hän olisi myöskin voinut vahingoittaa ja ärsyttää vaaralliset viranomaiset. Täytyi odottaa aamua ja sitten lähteä opettajain puheille. Koneentapaisesti taipui hän alas ja rupesi nostelemaan tavaroita pöydälle. Hänen oli kylmä, hän muisti että piti peittää särkynyt ikkuna. Olli parka, hänet hän oli unohtanut Eino-Ilmarin menetyksen vuoksi. Katu lepäsi hiljaisena. Yksikerroksiset puutalot nukkuivat. Se mitä oli tapahtunut, ei ollut herättänyt ketään ihmistä, jonkin koiran vain, joka nyt haukkui jossakin. Kuului askelia. Kaksi varjoa ilmestyi näkyviin. Riikka tunsi paikalla Miljan ja Aliinan, jotka tulivat värjäriltä. He puhuivat kiihtyneesti ja astelivat nopeaan. Riikka lähti vastaan ja tapasi heidät kadulla. Aliina älmensi jo kaukaa:

— No siinä se nyt oli! Enkö minä sanonut. Se siitä pelistä tuli. Mutta minulle vain naurettiin, kun sanoin, että sotaherrat alas seinältä... Ollia ajetaan takaa... ammuttukin on hänen jälkeensä. Ja Tuunan pojalle valjastetaan paraikaa hevosta... Lähdetään viemään... jonnekin, varmempaan talteen. Ja niin ylpeästi kun hän minulle sanoi, että...

‒ Missä hevosta valjastetaan? pääsi Riikalta käheästi.

‒ Torilla... Poliisikamarin edessä. Ottivat ajurilta hevosen pitkän reen eteen... Ei suinkaan häntä enää koskaan... Se siitä tuli. Älkääs... älkää, ei sinne enää ehdi.

Riikka Tuuna juoksi. Niinkuin kauris hän pitkillä hypyillä ponnisti eteenpäin. Hän ei päästä sitä hevosta lähtemään! Poikittain hän heittäytyy maahan... Hän juoksi niin että rinnan huohotus vei häneltä kuulon ja näön. Nyt vaan tästä kulmasta tuonne, sitten on tori!

Yhdellä laidalla suurta autiota toria kuului jotakin liikettä, muu osa oli aivan äänetönnä. Huonossa valaistuksessa oli mahdoton erottaa, mitä tapahtui. Kaikki rakennukset olivat pimeinä paitsi poliisikamari, jonka kaikissa ikkunoissa paloi tuli. Riikan sydän seisahtui, kun ei hän nähnyt rekeä. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan juoksi ääntä kohden. Hän ei uskaltanut huutaa, peläten että suututtaisi santarmit. Pian hiljeni tori kokonaan.

Hetken hän seisoi ja paineli käsiä rintaansa vasten. Sitten hän suuntasi askeleensa poliisikamaria kohden. Pieninkin matka tuntui pitkältä ja myöhästymisen mahdollisuus kävi yhä uhkaavammaksi.

Poliisikamarin pihamaalla oli vasta riisuttu ajurinreki vällyineen. Sen nähdessään Riikka ymmärsi, että lapsi todella oli viety. Hän seisoi ja tuijotti rekeen, ymmärtämättä mitä tehdä. Jos ottaisi hevosen ja lähtisi ajamaan perässä.

— Tjule, tjule, netti flikka, lausui miehen ääni portailta.

Riikka havahtui, terästi joka jäsenensä ja läksi nopeasti ulos portista.

Astuessaan autioita katuja poikain kortteriin, kyseli hän itseltään, hänkö oli syypää siihen mitä oli tapahtunut? Eikö ihmisen aina pidä puhua totta, kaiken uhalla? Eikö hänen puheensa tule olla jaa-jaa ja ei-ei?

IHMISEN SIELU-RAUKKA

Ihmiset seisoivat syvällä tapausten virrassa ja luulivat johtavansa pyörteitä. Virta tuli kaukaa ja leveältä ja ihmiset hosuivat ja häärivät.

* * * * *

Niiden monien sairas- ja raamatunselitysmatkojen joukossa, jotka kirkkoherra palavan sielunsa kehoituksesta teki eri haaroille pitäjää, kävi yksi erikoisen kohtalokkaaksi. Se oli se, jolla hän tavoitti Kustaa Kemppaisen, vanhan salaviinanpolttajan.

Riikka Tuuna hänet sai lähtemään tälle matkalle. Oli kysymys niinsanotusta »Sydänmaan Miinasta», nimittäin Miina Matintyttärestä, joka kissansa kanssa asui mökillään Tuunan takamailla. Miina oli hoitanut Riikan ja Alman pieninä, heidän oman äitinsä eläessä. Kivulloisena ihmisenä oli hän parikymmentä vuotta elättänyt itseään kehruulla ja valmistautunut vastaanottamaan taivaallista ylkäänsä sekä yöllä että päivällä, minä hetkenä tämä tulisi. Morsiusvaatteet, nimittäin kuolinvaatteet, Tuunan emännän lahjoittama vanha karttuunipuku, olivat kauan olleet kauniisti valmiina rasiassa. Nyt ei Miina enää kolmeen vuoteen ollut kyennyt rippikirkkoonkaan ja yhä viipyi ylkä. Riikka Tuuna, joka Alman mentyä naimisiin, oli viettänyt päivänsä miltei puhumattomassa yksinäisyydessä, sai yhtäkkiä päähänpiston lähteä tervehtimään hurskasta vanhaa vaimoa. Ehkäpä hän tietäisi antaa jotakin neuvoa.

Lapsellista oli kuitenkin ollut sellaista luullakaan. Sydänmaan Miinan maailma loppui hänen pirttinsä seinien takana. Hän ei osannut puhua muusta kuin omasta vaivastaan, mitä hän saattoi syödä, mitä ei, miltä tuntui siinä ja siinä paikassa ruumista ja mikä saisi hänen kuolemansa jälkeen minkäkin hänen pirttinsä köyhästä, rakkaasta kalustosta. Riikka Tuuna, joka oli toivonut voivansa vanhuksen kanssa puhua asiasta, josta ei hän ollut saanut puhetta syntymään rovastinkaan kanssa, nimittäin totuudesta ja rehellisyydestä ja siitä mitä raamatussa tarkoitettiin sanoilla: teidän puheenne olkoon jaa-jaa ja ei-ei — Riikan mielestä kävi näennäisesti niin yksinkertainen asia entistäkin ongelmallisemmaksi ja mahdottomammaksi ottaa puheeksi kenenkään kanssa. Hullu hän oli ollut, kun tänne tuli! Hänen päätään kivisti huonossa ilmassa, joka ympäröi sairasta, hän kuunteli puolella korvalla tämän juttuja, kuunteli ilman tarkkaavaisuutta sellaistakin asiaa, joka muuten olisi herättänyt valveille koko hänen huomionsa.

— Kuka teitä nyt sitten täällä vakituisesti käy katsomassa? kysyi Riikka. — Kuka teille vedenkin kantaa, kun kaivo on tuolla mäen alla? Sekö Heta?

— Käyhän Heta, mutta hänkin on sairastellut, ja Marjan tyttö on minulle juoksuttanut vähän monen lämpimän leivän... Ja Kemppaisen veljekset, nehän minulle veden tuovat. Ja saunankin lämmittävät ja ovat vieneet kelkalla saunaankin, ja säälineet taas sisään, kun olen kovin huonona ollut. Niillä on tehtaansa tässä vallan likellä, ne saavat täältäpäin paremmin viljaa. Vaikka sellaista laitontahan se on, kyllä minä siitä olen heille usein sanonut, mutta he sanovat, että tarvitseehan ihminen viinaa lääkkeenäkin. Ja sen minäkin kyllä tiedän, että hyvää se tekee... Sellaista huonomaista elämää ne veljekset ovat eläneet, kyllä minä heille olen koettanut sitä jumalansanan valossa esittää, mutta hyviä he vain minulle ovat olleet. Ja maksaneetkin ovat siitä että täällä ovat olleet yötä. Viisitoista markkaa kuulta.

Riikka Tuuna muisti nuuskaisen Kustaan, ainoan ihmisen, jota ei hänen isänsä käskenyt istumaan, kun hän taloon tuli. Hyvin kauan siitä olikin, kun Kustaalla oli ollut Tuunaan asiaa. Niinikään sekaantui erään vaikean helmikuun-yön muistoon mielikuva pienestä tanakasta miehestä, jonka päässä oli ollut huopahattu ja jalassa lysyyn astutut kengät. Riikka yritti keskeyttää vanhusta, mutta tämä jatkoi itsepintaisesti:

— Vanhaa äitiäänkin nämä pojat muistavat. Ei ole Kemppaisen muoria lähetetty vaivaistalolle...

— Kyllä ne ovat huonoja miehiä, sanoi Riikka vihdoin, — kyllä Miina saisi lakata heitä suosimasta. Toinen on istunut linnassakin.

Hän ei enää kuunnellut mitä sairas sanoi. Hän vain kaipasi hetkeä, jolloin taas istuisi reessä ja saisi rauhassa ajatella omia asioitaan. Ei siksi, että ei kai niille ollut parannusta ajassa enempää kuin iankaikkisuudessakaan.

Joka tapauksessa Riikka lupasi vanhalle lapsenpiialle toimittaa papin. Ja kirkkoherra olikin heti valmis lähtemään.

Harvoin lienee sielunpaimen löytänyt alttiimpaa ripitettävää kuin siveä vanha neitsyt Tuunan sydänmailla. Viime ajoilta oli hänellä tunnollaan, että hän joskus oli tuskastunut ristiinsä ja rukoillut taivaallista ylkää kiirehtimään, varhemmilta ajoilta, että hän oli tullut pahoittaneeksi Tuunan emäntä vainajan mieltä. Niin hyvä ihminen kuin emäntä oli, tämä Toivon, Riikan ja Alman äiti. Ilo oli vakuuttaa iankaikkinen elämä ja anteeksianto sellaiselle kuolevalle. Pyhän toimituksen jälkeen kääntyi puhe maallisiin asioihin. Sairas tuntui virkistyneeltä ja kirkkoherra huomautti, että hänen edessään ehkä oli elonaikaa maailmassakin. Puhuttiin ruustinnasta, diakonissasta ja lääkäristä. Siltalan Heta oli keittänyt kahvia ja kirkkoherran täytyi sitä juoda. Yhtäkkiä hän kysyi, täälläpäinkö Kemppaisen Kustaa poltti viinaa.

Miina kävi levottomaksi: ehkäpä siinä olikin asia, joka olisi pitänyt mainita ennenkuin nautti Herran ehtoollista. Olikohan tullut tehdyksi suuri synti, kun ei sitä maininnut? Hän toisti nyt kaiken mitä Kemppaisista oli Riikallekin sanonut: että he täältäpäin saivat viljaa, että he olivat olleet hyvät hänelle ja että he olivat pitäneet murheen vanhasta äidistään. Kirkkoherra katsahti ulos ikkunasta: maaliskuun illan varjot lepäsivät lumella ja varpusparvi hääri hänen hevosensa ympärillä. Hänen kellonsakin jo osoitti, että hevonen oli saanut tunnin levätä. Hän sanoi nopeaan hyvästi, lausui, ajatukset tykkänään toisella taholla, sanat, jotka tällaisissa tilaisuuksissa oli tottunut lausumaan ja jätti katkuisen pienen tuvan.

Mutta ulkona kysyi hän heti matalalla äänellä Hetalta tietä Kemppaisten tehtaalle. Vanha vaimo silloin ikäänkuin lysähti kokoon ja seisoi väristen hänen edessään, rukoillen, ettei hänen tarvitsisi mitään sanoa. Jos Kustaa saa tietää, että hän on hänet ilmiantanut, niin hän tappaa hänet. Janne on istunut linnassa varkaudesta ja on ehkä tehnyt murhankin, vaikkei sitä ole näytetty toteen. Ja kirkkoherralle itselleenkin on paras, ettei hän lähde. He ovat olleet niin hyviä Miinallekin, kuka hänelle vedetkään kantaa ja puut toimittaa, jos heidät tuomitaan... Kirkkoherrassa kuohahti, kun hän katseli pelkoa kurjassa kyyryselkäisessä vaimossa. Sellaisia olivat ihmiset, kukaan ei uskaltanut, jokainen pelkäsi vaivaista henkeään. Kirkkoherran pää heilahti hänen tukahduttaessaan vastenmielisyyden ilmaisua ja hänen katseensa lensi yli punertavan paljaiden metsien ja siintävien lumiaukeiden. Yhtäkkiä hänen silmänsä pysähtyivät: valkoinen sauhu, ohut kuin nauha lapsen leijassa, kohosi ilmaan. Kirkkoherran ei tarvinnut enempää kysellä. Hän loittoni vaimosta, joka ulvoi ulvomalla, ja meni ajomiehensä, pappilanvuokraajan rengin luo:

— Lähdetäänpäs, Ahvenainen, tästä hiukan metsälle. Hevonen saa syödä täällä. Kyllä tämä Heta sen verran katsoo, ettei se sotke heiniä jalkoihinsa.

Nuoren miehen ystävälliset, hiukan kavalat kasvot vetäytyivät epäluuloisesti nauruun.

— Mihinkä metsälle kirkkoherra nyt?

— Tuonne vain vähän matkan päähän... Tässähän näkyy käyvän selvä tie. Kas vain, tästähän on ajettu hevosella niinkuin mihinkäkin luvalliseen paikkaan... Täytyy ihmetellä, täytyy ihmetellä...

Kirkkoherra asteli jo, turkki auki, tietä pitkin, missä keskellä oli luja jalkapolku ja kahden puolen pari kevyttä, reenjalaksen viiltämää viivaa. Yht’äkkiä hän kääntyi ympäri.

— No, eikö Ahvenainen tulekaan? Mitä te pelkäätte?

Hän astui pari askelta takaisin päin ja turkin leiskuvat liepeet osoittivat, että hänessä aikoi kiehua. Pappilan vuokraajan tallimies oli kumartunut maahan ja kopeloi heiniä syliinsä.

— Eikö se Ahvenainen kuule? Olettehan tähän asti ollut hyvinkin hyväkuuloinen.

— Minä vain sitä, sanoi tallimies punaisena, — että tulee jo iltakin... Ja kyllä on parasta, että kirkkoherrakin jättää sen matkan...

— Tietääkö Ahvenainen sitten edes mistä matkasta on kysymys?

— Hm, kun sauhu on juuri tuossa ahon takana...

— Ja mikä sauhu se sitten on?

— Niinkuin ei kirkkoherra sitä tietäisi.

— En minä tiedä, siksipä juuri tahtoisin käydä katsomassa.

— No, onhan sitä nyt sauhua nähnyt.

— Älkää kierrelkö, lähtekää mukaan nyt... No mutta, mies, mehän aina olemme olleet ystävät ja tehneet niin monet matkat yhdessä.

— Niin, mutta jokaisella on oma nahka niinkuin rakas olevinaan.

— Ja onko tässä muka se oma nahka vaarassa?

— Voi olla niinkin.

— Tätä en olisi Ahvenaisesta uskonut.

— Kirkkoherra ei tiedä mitä kaikkia kirkkoherrasta pitäjällä puhutaan.

— Se ei minua liikuta. Vastaan teoistani Jumalalle enkä ihmisille. Tuletteko mukaan vai ette?

— En taida tästä lähteä. Se oma nahka...

Kirkkoherran valkoiset sormet tekivät ilmassa suonenvedontapaisen liikkeen.

— Oletteko kauankin tietänyt tästä... nimittäin, että tämä sauhu nousee tuosta metsästä...?

— Mistäs minä. Paljon toki nousee sauhuja... Kylläpä kirkkoherra nyt... Nouseehan niitä kylistä ja metsistä ja pappiloistakin.

— Ei Ahvenainen viisastele. Te kyllä tiedätte, mikä sauhu tämä on.

— Sen saa kirkkoherra itse tietää. Minä en tiedä. Enkä tahdo tietää. Mitä ihmisten sauhut minuun kuuluu. Jos kirkkoherra tahtoo haistaa mitä he keittävät, niin mitä sivullisia siinä tarvitaan...

— Vaiti!

Kirkkoherra oli valahtanut valkoiseksi kasvoiltaan. Tuntui siltä kuin hän olisi aikonut lyödä edessään olevaa miestä. Kuitenkaan ei hän ollut edes likellä häntä eikä tehnyt ainoaakaan liikettä. Hän ainoastaan nousi varpailleen tai nosti itseään. Vuokraajan tallimies oli hänkin mennyt valkoiseksi ja kädet, jotka pitivät heinätukkoa, koukistuivat puserrukseen. Lyhyen hetken aikana välähtelivät näiden molempien ihmisten silmävalkuaiset uhkaavasti toisiaan vastaan.

Sillä aikaa ojenteli kyttyräselkäinen Heta itkien lepänoksien kaltaisia käsivarsiaan milloin toista, milloin toista kohti ja vasta ripitetty sairas hoippui ikkunaan, painaakseen kasvonsa ruutuun, joka tuskin oli suurempi kuin että se kehysti inhimillisen kärsimyksen kuvaa tämän kuihtuneen naisen hahmossa. Mutta hiljainen sydänmaa näiden neljän ihmisen ympärillä hengitti lukemattomilla huokosilla, joita aurinko päivän aikana oli sulattanut lumeen, ilmoille rauhaansa.

Kun Kankaan kirkkoherra pitkin, tarmokkain askelin astui Miinan jäätyneen kaivonläven ohitse, istui harakka kiponvarren nenässä ja nauroi. Myöskin tallimies nauroi katsellessaan liehuvia liepeitä, jotka etenivät pitkin ahoa. Siinä se on syöttiläs, ajatteli hän, toistellen jotakin hokemaa. Kirkkoherra Nahinen ei nimittäin ollut mikään lihava mies. Syöttiläs! lausui hän ääneen.

Nahinen puolestaan hillitsi mielessään tunnetta, joka sillä hetkellä oli luja kuin visa. Huono oli ihminen, viheljäinen on ihminen, ajatteli hän. Tuokin Ahvenainen, jonka minä olen mieskohtaisesti opettanut lukemaan, joka tälläkin hetkellä käy minun vaatteissani, joka on saanut vaatteeni ennenkuin ne olivat kuluneetkaan... Ja tuokin kyttyräselkä, jonka tuulenpuuska kaataa kumoon... kaikki he vapisivat henkensä puolesta, kaikki he hautovat kostoa. Kukaan ei tahdo kohota. Huonoa, viheljäistä on elämä... Mitähän todella tuokin Ahvenainen ajattelee, olio, joka kaksi vuotta sitten ei vielä ollut saanut päähänsä kirjaimia... Samalla haavaa kuin nämä ajatukset kuvottaen kulkivat läpi hänen sielunsa, paahtoi hänessä tunne lämpöinen kuin sydänsuven aurinko: suuri Isä, sinä olet kaikessa, sinä olet rakkaus ja armo. Sinä kokoat kerran kaikki luotusi Sinä olet totisesti armo ja anteeksianto... Ja samalla kun hän tunsi oman syntisyytensä siinä että oli ajatellut halventavasti nuoresta ajomiehestään ja kyttyräselästä näki hän yhdellä silmäyksellä maailman kauneuden sydänmaan hohtavassa keväänkeväässä. Elämä on kallisarvoinen ja ihminen hitunen Jumalaa... Hän laski jalkansa sinertävään lumeen tallatun polun syrjällä. Se upotti ja jääsohjo reenjalasten jälkien syrjillä putosi helisten... Metsikössä veivät reenjäljet yli pienten pensaiden. Puiden juurilla oli lumi jo laskeutunut kuopille. Yhtäkkiä tunsi kirkkoherra sieraimissaan keitetyn viljan makean hajun. Samassa silmänräpäyksessä kipunoi suuttumus taasen läpi hänen sielunsa. Puhutaan köyhyydestä ja köyhästä maasta, mutta tähän on varaa! Hän astui nopeammin ja koetti tehdä astuntaansa äänettömäksi.

Kustaa Kemppainen seisoi paraikaa mäskipatansa ääressä ja kohenteli. Jannen jalat näkyivät havumajan oviaukosta, aurinko paistoi hänen polvilleen, joilla lepäsi leivänpuolikas. Hennot, likaiset hyppyset tulivat ja taittoivat leivänpuolikkaasta, samassa kadotakseen ylöspäin ja sivuille, mistä ne niinikään kokosivat jotakin. Saappaat olivat aivan uudet ja nähtävästi valmistetut sotilashenkilölle, joka ei ollut tavallinen sotamies. Eivätköhän ne olleet varastetut. Havumajan luminen katto valui kimmeltävänä vetenä alas pitkiä sinisiä jääpuikkoja, jotka tuntuivat helisevän auringossa. Likaisen sohjon vallassa oli ala tehtaan ja havumajan välillä, jota saattoi kutsua pihamaaksi. Nokiset pannut, kattilat, saavit ja piiput törröttivät taivaan sineä kohti niinkuin jotkin rauniot tulipalon jätöllä. Kustaa laski kolahtaen kauhan kädestään tyhjään saaviin ja sylkäisi, eteenpäin kumartuen, pitkän nuuskaisen syljen. Nostaessaan päätään näki hän kalpean miehen tiellä pensaiden joukossa.

Kun ei Kustaa Kemppainen ollut kirkossakävijöitä, ei hän ollut nähnyt Nahista, mutta sensijaan hän aavisti, että tuon näköinen mahtoi olla hänen pahin vihollisensa, se mies, joka saarnatuolista oli iljennyt asettaa viinanpolton hävettävien tekojen lukuun ja parjata häntä, nimittäin viinanpolttajia, missä ikinä liikkui. Kustaa oli erinäisiä kertoja hionut puukkonsa vartavasten pimeitä iltoja varten niillä tienoilla, missä Nahinen liikkui. Täksi päiväksi ei ollut tullut hiotuksi, mutta ehkäpä siinä oli terää nytkin. Rinta näkyi olevan papilla suuri kuin kumoon kaadetun veneen pohja, mutta heikko oli mies muuten. Vai tuon näköinen se oli. Kustaa unohti päästää linnunvihellyksensä Jannelle, niinkuin heillä oli sopimus vaaran tullen. Mutta eipä tässä mitään vaaraa ollutkaan. Ei näyttänyt olevan pelko Kankaan pitäjän lammaspaimen, kun tuli tänne yksikseen. Vaan eipä ollut läheskään vaaraa. Sekö jumalinen vanhapiika hänet oli lähettänyt? Jos oli, niin katuu hän sen. Mitä perkelettä tuo seisoo ja tuijottaa eikä mitään puhu? Hän luulee nyt sillä masentavansa viinanpolttajan. Kun olisi varmasti tietänyt, että tämä oli se Kankaan pitäjän lammaspaimen eikä joku viaton... Herroissa oli toki paljon sellaisia, jotka suosivat korpirojua, lakimiehet Helsingistä asti olivat ottaneet matkaansa korpikuusen kyyneliä ja sekin Maahisten herra oli metsästysretkellään tullut tervehtimään ja kattelemaan ja pannut tyhjät pullonsa täyteen täältä. Ja naurettu oli yhdessä raittiuslakia. Ei, tuo ei ollut sitä maata, kyllä tuo oli itse se perkeleen sielun villitsijä.

Kustaan jalat tallukkaissaan, jotka olivat kuin kokonaiset mättäät, siirtyivät pari askelta nokisella, mäskin ryvettämällä tantereella. Tämän Nahisen saarna sen oli vaikuttanut, että Sojasen Santra toissa talvena tuli tuomaan takaisin ne viisi litraa, jotka oli Kustaalta vaihettanut jauhoihin. Ja eikö liene ollut samaisen Nahisen aiheuttamaa mielenmuutosta, että Mäkimatkan pappa viime tingassa kielsi antamasta jyvänsä? Mäkimatkan pappa ei ollut niitä miehiä, jotka joutuvat mielenmuutokseen, mutta hän pelkäsi mainettansa, Nahinen kun oli selittänyt viinanpolton veriruskeaksi häpeäksi. Ja Nahinen sen oli toimittanut tänne senkin kaupungin herran, joka oli tulitikulla sytyttänyt palamaan viinalasin ja sanankuulijoilleen selittänyt, että tuolla tavalla viina palaa ihmisen sisälmyksissäkin. Ehkä joku hourupäinen sellaiseenkin uskoi.

— Mitäs olisi asiaa? kysyi Kustaa karheasti, käsi puukon kahvassa.

Nyt astui turkkiniekka pelsepuupi likemmä ja toivotti hyvää päivää. Ja sanoi vain tulleensa katsomaan, kun oli paljon kuullut puhuttavan Kemppaisen veljeksistä. Janne oli nyt hänkin ryöminyt ulos pesästään ja astui vielä leukojaan liikutellen veljensä rinnalle. Hän tunsi kirkkoherran hän, hänellä oli paraikaa taskussaan kirkkoherran antama paperi, paperi, jolla ei suorastaan ollut mitään virkaa.

— Tehän olette Kemppaisen veljekset? puhui musta mies ystävällisesti. — Tuon teille terveisiä äidiltänne. Vaimoni ja lapseni käyvät usein hänen luonaan.

Tässä ojensi kalpea musta mies kätensä ja iski veljeksiin silmänsä ikäänkuin lävistääkseen heidät. Hän oli maininnut heidän äitiään ja he antoivat hänelle äänettöminä kätensä.

— Te olette olleet äidillenne hyviä poikia, jatkoi kalpea mies, yhä pidellen vanhemman Kemppaisen kättä pitkien valkeiden sormiensa välissä. — Mutta tämä viinanpoltto — kuinkas sen on laita?

Hän katsoi eteensä polttavalla silmäyksellä, joka niinkuin pitkä auringonsäde meni läpi jonkin sielun ruudun, ja puhui, suu pienessä hymyssä, sanojen tulo muistuttaen kiehumisen ensimmäisiä köykäisiä poreita mäskipadassa. Silmänräpäykseksi sai hän Kustaan ymmälle. Samassa huomasi korven salapolttaja avonaisen turkin alta mustan papintakin ja paksut kellonperät. Silloin sai hän varmuuden, vetäisi pois kätensä valkoisten hyppysten välistä ja viha välähti esiin kaikista laskoksista hänen nuuskaisilla kasvoillaan. Tämä viha ei vielä ryhtynyt toimintaan, vaan jähmettyi äänettömään odotukseen, tarkaten mitä tulisi. Janne Kemppaisen silmät kulkivat ylhäältä alas pitkin vieraan vaatteita ja pysähtyivät siihen missä kultaketju kimalteli. Sitä tuskin näkyi, auringonsäteet vain löysivät sen ja iskivät siitä irti kipunoita. Oli kuin olisi läpäytetty kelloa Janne Kemppaisen sielussa. Mutta se ei ollut mikään kirkonkello. Se oli hälytysvehje, joka yön pimeydestä kutsui esiin nukkuvia voimia. Jos Kankaan kirkkoherra olisi katsonut nuorempaan Kemppaiseen, olisi hän nähnyt miten värit hänen silmissään menivät sekaisin niinkuin kananmunassa menee, kun se hämmennetään. Pitäen varsinaista viinanpolttajaa pahempana syyllisenä, seurasi Nahinen kuitenkin pääasiassa häntä. Hänen katseensa meni Kustaan perässä kivistä kokoonkyhätylle uunille, minne tämä tallusti ja missä hän kävi kiinni palavaan näreeseen, pidellen sitä paljain sormin ennenkuin viskasi sen takaisin tuleen. Janne Kemppainen puhui hyvän aikaa ennenkuin Nahinen kiinnitti huomiota häneen.