Part 13

Hän parkaisi nämä sanat esiin syvältä sielustaan, vaikkei huulille tullut muuta kuin vaahtoa, joka syöksyi keuhkoista.

Tuolla kylmyydessä hän ajelehtii hetken perästä. Ja hänellä on kuitenkin kerran ollut koti, kaunis lämmin huone, vuode jossa oli korkeat laidat ja äiti, joka hyväili häntä, lauleli hänelle, suuteli häntä. Yhden sekunnin hän vielä tahtoisi omistaa tämän kaiken, unohtaa kylmän hautansa ja kuulua maan päälle. Yhdeksi sekunniksi hän vielä menee kotiin ja lämmittelee keittiön lieden ääressä. Tuntuu perunakeiton haju... Ei! Hän oli tuntevinaan hienon, makean tupakan tuoksun ja kuulevinaan viheltelyä salin takaa. Äiti tuli ovesta ja hänen mukanaan tulvahti tupakantuoksu entistä äitelämpänä. Äiti oli kuin pilven sisässä. Hänen hiuksensa olivat kampaamattomat ja hänen kasvonsa hehkuivat... Poika tarttui hävettävillä käsillään lujasti kaidepuuhun. Ei tullut ketään ehkäisemään hänen tekoaan, ei kukaan häntä kaipaa kotona, vasta huomisaamuna he huomaavat, että hän on poissa... Jos kelpaisi sinne Saksaan... Jos sanoisi olevansa kahdeksantoista vanha. Se olisi valhe, mutta vähät siitä... Isä pakeni häpeätään, paras pennun mennä perässä.

Äiti, äiti!

Jos hän saisikin käsiinsä äidin, tuosta hän paiskaisi hänet kaidepuun yli. Hänen sydämensä ei liikahtaisi, vaikka hän kuulisi hänen huutonsa. Maailmaa ei ohjaa mikään isä, joka muka rakastaisi ihmisiä. Maailma kieppuu avaruudessa kunnes sammuu — sen kokee kerran eräs onnellinen sukupolvi, noin kuuden tuhannen vuoden perästä. Siihen asti: piinaa, piinaa. Sokeina etsivät mies ja nainen toisiaan. Häpeä on heidän suhteensa, häpeällinen on heidän häpeänsä hedelmä. Häpeällinen ja onneton!

Äiti, äiti!

Kirottu!

Se mikä hänessä nyt kiehui, ei enää ollut onnettomuuden tunne, vaan viha. Eikä hän yksin vihannut siittäjäänsä ja synnyttäjäänsä, vaan edellisiä sukupolvia ja vihdoin sitä kättä, joka oli viskannut planeetat avaruuteen kieppumaan kuin leikkipallot, mitkä lapsi viskaa. Mutta ainakin yhdellä planeetalla oli miljoonan miljoonia kärsiviä olentoja.

Hän ei enää ollut sillä päällä, että olisi halunnut hukuttautua. Hän sanoo olevansa kahdeksantoista vanha ja antaa värvätä itsensä sinne minne muitakin menee. Kelpaapa suurilla rumilla jaloilla marssia hiekkatanteria... Häntä rupesi naurattamaan. Hänen oli kylmä. Oikeastaan hänen naurunsa oli itkua.

Äiti, äiti!

Niinkuin linnun poikanen hän oli, jonka emo on hyljännyt ja pudottanut pesästä. Käenpoikasellakin on vaalijansa, vieras lintu sen ottaa omakseen, mutta ei niin ihmisen lapsella.

Luontokappaleen turvattomuus saattoi hänet itkemään ja raivoamaan yhtaikaa. Hänen käsiään pisteli ja poltti ikäänkuin hän olisi kierrellyt jotakin nuoraa, joka viiltäytyi syvälle lihan sisään. Milloin hän oli käsillään repivinään pellavankarvaisia hiuksia, milloin hän suomi jotakin selkää. Missään tapauksessa ei hän enää ajatellut heittäytymistään koskeen. Jotakin varten hän halusi elää, hän ei tarkoin tietänyt mitä varten — nähdäkseenkö vielä kerran äitinsä, lyödäkseenkö häpäisijää, vai lähteäksensä isänsä jälkeen. Hän seisoi sillalla, kädet nyrkkeinä ja päästeli joitakin outoja ääniä.

— Ei mitään isää... sokko sattuma... sokko sattuma! Ja ihminenhän rukoilee... Käenpoika on ihminen... Maailma kieppuu... Sokko sattuma sitä pyörittää... Kerran se sammuu.

— Mitä — mikä perhana se käveli hänen perässään? Nauroiko se? Oliko se kävellyt kauankin? Hän suuttui niin ettei tietänyt löisikö sitä kasvoihin, vai... Häntä hävetti. Sehän oli Eino-Ilmari. Häntä raivostutti.

He vaihtoivat muutamia lyhyitä sanoja. Eino-Ilmarin tyyneys ja välinpitämättömyys olivat todella raivostuttavat. Hänen hyvyytensä sentään oli itkettävä. Ja Olli oli tällä hetkellä vastaanottavainen hyvyydelle. Itse asiassa hän janosi myötätuntoa. Hän kuuli, että Riikka ja Milja olivat saapuneet, tästä ohi he olivat ajaneet ja heti kun ei Ollia ollut kotona, muistaneet nähneensä sillalla miehen, joka saattoi olla heidän Ollinsa. Eino-Ilmari oli heti saanut lähteä tänne etsimään karkulaista. Aine — ties miten senkin nyt saa valmiiksi. Ylihuomenna sen pitäisi olla. Sonni — niin, poksin ulkopuolella seisoi taas uusi »Sonni». Kyllä heitä varmasti vartioitiin. Ties mikä olikaan tulossa. Ja Hamlet vain pauhasi sisäpuolella. Häntä ei saanut lakkaamaan... Niin, kyllä siinä oli perää: Kankaalla oli pidetty tarkastuksia — Somerilla ei kuitenkaan. Eino-Ilmari ei tullut ajatelleeksi, että hän tälläkin viimeisellä tiedonannolla haavoitti arkaa Ollia. Hän tunsi, vaikkei poika tehnyt mitään merkkiä, kuinka Ollin hengitys kiihtyi. Kylläpä tuo hankki itselleen tuskaa kaikesta, aivan kaikesta se kärsii. Hän nosti päätään ja huomasi yhtäkkiä, että pilvet siirtyivät niinkuin vaatetta olisi vedetty syrjään ja suuret säihkyvät tähdet tulivat näkyviin. Oli kuin joitakin kahleita olisi irroitettu. Eino-Ilmari hengitti syvään eikä hetkisen aikana muistanut mitään muuta kuin tähtiä. Samassa hän kuuli Ollin hengityksen, joka oli sillä hetkellä äänekäs kuin jonkin eläimen.

— Kirkastuu, sanoi Eino-Ilmari. — No, etkö näe: kirkastuu!

— Roskaa, pärskähti Ollin suusta.

— Riikalla on paljon tavaraa, tunnusteli Eino-Ilmari taasen. — Vierreleipää, verimakkaroita, pannukakkuja.

— Mene hiiteen, anna minun olla, vaikka hänellä olisi linnunmaitoa, niin minä en tule... Älä sinä käy minun käsiini, paiskaan sinut värjärin katolle... Mikä sinä olet minun käsissäni! Ne ovat rumat, mutta niissä on voimaa. Katso sinä senkin... että menet loitomma. Setä, setä sinä olet minulle. Jos olisit eno, niin panisin oikopäätä menemään alas koskesta. Olisipa maa yhtä pappia köyhempi. Pääsisipä maa yhdestä valehtelijasta. Minä en ole humalassa, mutta minä en kärsi sitä, että juostaan perässäni. Juoksenko minä ottamaan kiinni sinua, kun sinä vahtaat valkoista naapukkaa Kirkkopuistossa. Luuletko, etten minä tiedä. Luuletko, että houkuttelet minua verimakkaroilla. Yhdelle minä olen niin suuttunut, että tahtoisin tehdä siitä verimakkaraa... Ja teenkin. Ja paiskaan hänet alas koskesta. Ja jos sinun Jumalasi tulee siihen väliin, niin minä panen hänetkin kovalle ja vastatkoon, mitä minä olen tehnyt, että minun pitää tällä tavalla... hävetä... Saat olla, jos annat minun nyt mennä hyvällä etkä sekoita itseäsi minun asioihini...

Heidän välillään syntyi pieni tepastelu keskellä katua. Nuori setä tarttui ystävällisesti velipuolensa poikaa käsivarteen ja äkäisesti tuuppasi poika hänet menemään. Ei yhtäkään ihmistä näkynyt, värjärin ikkunat olivat tällä puolella pimeinä. Ainoastaan koski valvoi ja tähdet vilkkuivat.

— No, hyvästi sitten! sanoi Eino-Ilmari, pidellen rannettaan, jota veljenpoika oli puristellut. — Tyhmyydelle minä olen vihainen... mutta viisaus ei ole kaikille annettu...

Olli ei enää kuullut. Hän hoippui Rantakatua värjärin pitkän punaisen rakennuksen ohi, tunsi sieraimissaan outoa, inhottavaa hajua ja ajatteli, että sittenkin on paras peittää itsensä kosken kuohuilla. Häpeää ei voida pistää väripataan niinkuin vanhoja takkeja. Häpeä pysyy häpeänä, niinkuin äiti pysyy äitinä. Jos hänet kymmenen kertaa kieltää sydämessään ja päättää, ettei häntä tunne eikä tunnusta, niin astuisi ohi niinkuin astutaan vieraan ohi — ei voi tehdä tekemättömäksi sitä, että hän se oli, joka tuli vuoteen ääreen illoin ja pani poskensa tyynylle ja antoi kädestään jonkin kauniin makean, hän se oli, joka tuli silloin kerran keväällä ja otti Ollin syliinsä, veti rautanaulan jalasta ja kantoi hänet kotiin ja pesi hänen haavansa, vaikka hänelle teki niin pahaa, että hän oli pyörtymäisillään. Hän ei voinut nähdä verta, hänellä oli sellainen kauhu, että hänen laheat hiuksensa törröttivät kuin pistävät kuloheinät... Hän istui aivan valkoisena ja vapisi, kun haava vihdoin oli sidottu. Eikä hän voinut pitkään aikaan mennä pientareelle navetan taakse, missä tämä oli tapahtunut... Mutta se ei enää auta eikä merkitse. Samat kädet ovat sittemmin silitelleet toista päätä kuin isän lasten. Olisipa saanut jäädä rautanaula silloin jalkaan, se olisi ruostuttanut jalan ja ehkä koko ruumiin ja kaikki olisi pian loppunut... Mutta nyt on sydämessä jotakin pahempaa kuin ruoste ja rautanaulat. On häpeä. On viha. On inho. On kaipaus, on kipu, on helvetti ja tuli. On yksinäisyys. On ikävä että saisi tarttua lämpimään käteen, hypistellä tuttuja sormuksia ja kuulla tutun äänen sadannetta kertaa sanovan: tämä on kihlasormus... tämä on vihkisormus... tämän antoivat isoisä ja isoäiti, kun äiti pääsi ripille... Kivi? Se on rubiini. Tämän antoivat sedät, kaikki äidin veljet... se on timantti... Tämän... Kirotut sormukset, kirottu käsi, kirottu kaipaus. Lunta, lunta!

Poika taipui äkkiä ottamaan lunta maasta. Hän painoi sitä kasvojaan vasten, huuliaan vasten, silmiään vasten. Hän purskahti itkuun ja jäi seisomaan. Nyt sai Eino-Ilmari tarttua hänen käsipuoleensa ja viedä hänet minne halusi. Hän ei närkästynyt sitä että Eino-Ilmari oli häntä seurannut, hänellä ei ollut tahtoa eikä tarmoa hän ei enää ajatellut itseään eikä äitiään. Koski sai puhua ja se sanoikin kaikki. Unohdusta sanoi se ja väsymys ottikin valtoihinsa nääntyneen pojan. Eino-Ilmari talutti häntä, lumi suli Ollin käsissä ja valui alas kasvoja. Eino-Ilmari kulki itsepintaisesti ylöspäin katsoen. Vihdoin nosti Ollikin kasvonsa ja näki tähdet. Tähtitaivaan rauha kääriytyi samassa hänen sielunsa ympärille niinkuin suuri märkä vaate kääriytyy kuumeisen ruumiin ympärille.

Eino-Ilmari luki jotakin runoa tähdistä, ja rupesi puhumaan siitä. Olli ei seurannut häntä ja keskeytti äkkiä:

— Muistatko sinä meidän käenpoikaamme... tyhmä, sokko, raukka se oli... Minä olen varma, ettei ihminen ole enempää. Vähissä höyhenissään, silmät pullollaan se istui kivellä... muistatko... ja antoi pienen leppälinnun itseään ruokkia. Tuntikausia se istui... Yhtä ruma on tällainen ihminen. Orava tuli... nakersi käpyä. Käenpoika ei paennut. Muistatko kuinka me pelkäsimme käenpojan puolesta. Oravalle se olisi ollut oiva saalis. Mutta tämä toinen tyhmä meni ohitse. Sattuma — mitäs muuta. Missä suhteessa ihminen on viisaampi ... tai turvatumpi... tai varmempi... tai enempi? Ihmisellä ei ole haiveniakaan, paitsi minkä lainaa... Mutta pappi puhuu Jumalasta: Jumala johdatti niin että orava meni ohitse... Jumala suojeli tyhmää käkeä — hahhahhah.

Eino-Ilmari kulki yhä korkeuteen katsellen. Hänkin naurahti, vaikka aivan toisella lailla kuin Olli.

— Niin suojelikin ja johdatti.

— Ja puetti ja pani lampaan villat lapselle koltuksi — hahhahhah.

Eino-Ilmari kulki ääneti. Ollin oli niin kylmä että hänen äänensä värisi. Eino-Ilmari kulki nopeammin. Yhtäkkiä Olli pysähtyi, laski tärisevän kätensä ystävänsä olalle ja sanoi:

— Mutta minä en kärsi että minua pilkataan...

— Ole höpisemättä, sanoi Eino-Ilmari.

‒ Jos te rupeatte puhumaan minun asioitani... Somerista... ja ties mistä, niin minä menen...

Eino-Ilmarilla oli jokin leikki huulillaan, mutta se unohtui ja hän sanoi jännittyneenä:

‒ Sonneja on useita... katso nyt, etkö näe. Mikähän nyt on?

Niinkuin humalainen yhtäkkiä saattaa selvitä, niin palasi Olli silmänräpäyksessä todellisuuteen.

— Ei mennä kotiin, kuiskasi hän ja pysähtyi.

Mutta se oli myöhäistä. Poliisit olivat jo huomanneet heidät. He seisoivat Poksin portilla ja odottivat. Eino-Ilmari rupesi viheltämään ja astui huolettomana heitä kohti. Olli huppuroi perässä ja puhui luonnottoman äänekkäästi laskuesimerkistä, jota ei hän saanut päähänsä, mikä hitto siinä olikin. Portin kahden puolen seisoi santarmi ja poliisi liikkui heidän välissään, siitä tuskin pääsi kulkemaan. Vai oliko tarkoitus heti käydä kiinni? Eino-Ilmaria kylmäsi, kun hän pujottelihe miesten ohi. Ollin jäseniä karmivat kylmät väreet. Viha kiehui heissä molemmissa. Eino-Ilmari kuitenkin löi kaikki samassa nauruksi, Olli astui synkkänä ylös pimeitä portaita.

Pienessä eteisessä tapasivat he kaikki tutut mytyt ja kääröt kotoa, kopat, joissa niin monta kertaa oli heille tuotu eväitä, pytyt, joissa milloin oli ollut voita, milloin suolakalaa, milloin sieniä, säkit, joista pistivät esiin reikäleipien syrjät, peitteet ja loimet, mitkä erottamattomasti kuuluivat Tuunan rekiin ja vinttiin, missä orsilla riippui ryijyjä. Eteisessä oli myöskin tilapäinen vuode, sijoitettuna pukkisänkyyn. Sisarukset Milja ja Aliina olivat poissa, kaikki pojat huoneissaan.

Keittiön pöydän ääressä istui Riikka Tuuna ja odotti — oliko hän sairas eikä päässyt liikkeelle, vai miksei hän tullut vastaan? Hän nousi vasta kun Olli tuli huoneeseen.

— Terveisiä kotoa. Mitäs nyt kuuluu?

— Hyvää vain, sanoi Olli kiihkeästi ja loi heti katseensa pöytää kohti.

Siinä oli läjässä leipää, suuri voipytty, palvattu lampaanjalka sekä erinäisiä herkkuja paperipusseissa. Kaikesta oli jo runsaasti nautittu. Koko huone oli täynnä lämpöä ja ruuantuoksua, joka toi mieleen joulun. Olli kävi nälkäisenä kiinni ruokiin. Riikka Tuuna komensi kasvonsa ystävällisiksi. Välkettä silmissään hän ei saanut tyyntymään. Ikäänkuin hän olisi pelännyt ajatustensa leiskuvan esiin katseestaan, hän pysytteli pimeässä. Ei ollut vaikeaa löytää varjopaikkoja tässä huoneessa, missä öljylamppu katossa ei ollut valoisimpia.

— Syökää nyt. Olette taitaneetkin nähdä nälkää.

— No, ei mitään, sanoi Eino-Ilmari.

Olli söi ikäänkuin hän olisi pelännyt ruuan karkaavan.

— Parannan isäntä sitten kanssa kuoli, sanoi Riikka.

— Niin aina, vastasi Eino-Ilmari.

— Ja veivät haudalta nauhat Kankaan kunnan seppeleestä.

— Kukahan sekin oli?

Ykskantaan oli keskustelua jatkettu vähän aikaa, kun Eino-Ilmari sanoi:

— Kävivätkö ne ehkä täällä... nuo, jotka olivat portilla?

Riikka Tuunan silmät leiskahtivat.

— Kyllä ne kävivät.

Olli lakkasi syömästä ja sanoi jotakin epäselvästi, pala suussa.

— Kysymässä meitä? Puhuivatko vangitsemisesta? Tämä on kaikki Lehmän työtä...

— Kun ei täti ennen sanonut, sanoi Olli, — ehkä tästä olisi päässyt pakoon...

— Mitä joutavia, vastasi viime sanoihin Riikka. — Antakaa niiden tutkia — entä sitten.

— Minä en rupea istumaan heidän vankiloissaan, menen vaikka piipusta...

Ollin pää väisti kattolamppua ja silmät tuntuivat tutkivan mitä mahdollisuuksia pakoon oli hellan tienoilla. Äkkiä hän otti pöydältä palan vierreleipää ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän meni Poksin sisäsuojiin, missä pojat jo nukkuivat haaltuneiden kotikutoisten toppapeitteiden alla ja raoitti uudinta. Kadulla ei näkynyt mitään, yksinäinen lyhty Rameenin kulmassa valaisi lunta. Pihamaalta kuului ääniä. Piru istukoon heidän vankiloissaan! Hän näki vielä pahasti tahritun ja vuoleskellun koulupöytänsä vihko- ja kirjapinkkoineen, Hamletin pystyn tukan ja lintumaisen niskan valkaisemattomalla tyynyllä. Hän muisti laskuesimerkit, jotka olisivat olleet opittavat huomiseksi. Sitten hän sammutti lampun ja tarttui uutimeen niin että kaikki linnat ja tornit huojuivat. Ei oikeutta maassa saa ken itse sit' ei hanki. Piru istukoon heidän karssereissaan!

Eino-Ilmari yhä haukkasi keittiön pöydän ääressä ja Riikka ylläpiti keskustelua hänen kanssaan, seisoen lämmittelemässä hellan luona. Mutta molempien sydämet takoivat ja korvat kuuntelivat ääniä pihamaalta. Molemmat tiesivät mikä oli tulossa, mutta eivät mitä oli tehtävä.

‒ Aliina on kaikkeen syypää, kuiskasi Eino-Ilmari ainakin kolmannen kerran.

Riikan käsivarret suoristuivat oudosti, kun hän sanoi:

— Ei ole.

— Et tiedä, kiihtyi nuori velipuoli — poliisien ja solttujen kanssa hän on seurustellut kaiken talvea ja viimeksi... Hän on suorastaan ilmiantanut meidät...

Riikka tuli nopeasti pöydän ääreen, katsoi rakastettuun pikkuveljeen kuin apua anoen ja sanoi hiljaa:

— Onhan sinunkin mielestäsi... sinä kun luet papiksi ... onhan aina puhuttava totta... Vaikka henki menisi ... Mitä?

Eino-Ilmari vastasi hajamielisenä ja hiukan hämmästyneenä:

— Tietenkin. Mitä sinä sellaisia.

Riikan piti juuri ruveta puhumaan siitä kuinka kaikki kotona olivat aikoneet valheella pelastaa itseään kotitarkastuksessa ja kuinka hän oli tähän suhtautunut, kun askelten kopina alkoi nousta ylös portaita. Eino-Ilmari karkasi ylös. Hänen päänsä läpi lensi: hyppäänkö ulos ikkunasta? Otanko puukon? Rupeanko humalaiseksi? Hän muisti Aarne Laurelan, joka sitten marraskuun oli istunut Krestissä. He olivat yhdessä Laurelan kanssa ottaneet lausuntatunteja, Laurela oli keväällä tullut ylioppilaaksi. Hänen mieleensä tuli maisteri Saukon hahmo — hänestä ei tiedetty, oliko hän elossa vaiko kuolleena. Puhuttiin Pähkinälinnasta ja Siperiasta. Rouva elätti lapsia leipomalla. Myöskin Aunen vaalea pää sukelsi hänen silmiensä eteen. Hän nojasi raskaasti pöytään. Sinä hetkenä, jolloin santarmit ilmestyivät ovenavaukseen, helähti sisälläpäin ikkunaruutu. Täräystä ei saattanut olla kuulematta, poliisi töytäisikin oikopäätä sitä kohti. Vedossa joka oli syntynyt ruudun särkyessä, häälyivät suurta salia erottavat serttinkiverhot. Pilkkopimeässä nostivat tuskin nukkuneet ja juuri heränneet pojat päitään. Pöydältä putosi kolisten erinäisiä esineitä.

— Joku perkele on karannut ikkunasta! huusi poliisi ja koetti samassa toimittaa asiaa venäjäksi.

Santarmeista läksi heti kaksi juosten pihamaalle, yksi kiirehti serttinkiverhoja kohti, puhui äkäisesti jotakin, veti tulta tikkuun ja katsoi verhojen taakse. Poliisi ja yksi santarmeista seisoivat Eino-Ilmarin edessä. He puhuivat sekä suomea että vierasta kieltä. He tunkeutuivat niin lähelle, että nuoren miehen täytyi askel askeleelta peräytyä.

— Älkää kajotko minuun, sanoi hän pidätetysti.

Suonet hänen ohimoillansa alkoivat pullistua. Hänen päänsä kohosi sitä myöten kuin hänen edessään ärhentelevät miehet lähestyivät. Kalpea Riikka, kädet jännitettyinä kuin teräsvieterit, yritti tulla väliin, mutta sai heti sekä omaiseltaan että vierailta miehiltä kuulla, ettei hänellä ollut täällä mitään tekemistä. Nuori mies kysyi, mitä hänestä tahdottiin, mitä hän oli tehnyt. Sonni tiuskaisi, että hän hyvin tiesi sen itse ja ojensi kätensä ikäänkuin kiinni tarttuakseen.

— Älkää kajotko minuun, sanoi Tuunan poika, veri kohisten päässä.

Sisäkomeroista kuului huutoja, juoksua, kolinaa. Särkyneestä ikkunasta tulvivassa vedossa nousivat rypistyneet serttinkiseinät aavemaisesti, näyttäen yhtäkkiä huoneen alkuperäisen suuruuden ja telineet, joiden varaan verhot olivat hilatut sekä kaataen noustessaan pieniä pöytiä, poikien saappaita, voimisteluvälineitä ja muuta mitä oli lähellä. Kolmen tihruisen pöytälampun valossa veti santarmi auki laatikoita eri haaroilla, sai esiin korttipakan, taskulampun, kengännauhoja, vihkoja, kirjeitä, korkkiruuvin, sinikantisen kirjan, jossa oli laivan kuva... Janne Lehtonen seisoi vavisten ja seurasi hänen työtään, yllään housut ja takki, kaulus pystyssä. Hamlet oli saanut hartioilleen peitteensä ja juoksi paljasjaloin kyökin ja sisäsuojien väliä.

Hän veti Riikka Tuunaa hihasta ja vei hänet eteiseen.

‒ Kirja, kuiskasi hän, — oli laatikossa... kirja jossa kuvataan Emdenin sankaritöitä... On hän sen nähnyt... Meidän käy huonosti... Olli... eivätköhän ne ole saaneet häntä kiinni. Hitto vie, meidän käy huonosti.

Kadulta kuului poliisipillien vihellystä ja kaukaisia huutoja. Keittiössäkin kävivät äänet uhkaavammiksi. Eino-Ilmari oli jo työnnetty seinään asti, hän ei enää päässyt mihinkään ja ainoastaan huusi käheästi, että hän seuraa vapaaehtoisesti, mutta häneen ei saa koskea. Kun hän sitten santarmin ja poliisin välillä astui läpi ahtaan keittiön, joka kotoisella lämmöllään ja ruuanhajullaan ikäänkuin pidätti ihmisaskelien kiirettä, tuiskahti Riikka Tuuna kynnykselle ja puhui:

— Ettehän te nyt koulupoikaa... Nämähän ovat kaikki koululaisia... lapsia...

Poliisi katsoi häntä kuivakiskoisesti silmiin, niinkuin ihminen katsoo, joka on ollut tällaisessa toimituksessa kymmeniä kertoja ja etukäteen tietää tämäntapaisten huudahdusten säestävän työtään.

— Kyllä niiden lasten leikit tunnetaan, sanoi hän ikävystyneenä.

— Tutkikaa ensin, puhui Riikka entistä hiljemmin, — tulkaa sitten viemään, kunhan jotain syytäkin löydätte. Täällähän nämä ovat, saahan heidät täältä. Opettajillekin pitää ilmoittaa ennenkuin...

— Opettajat ne juuri ovat parhaita itse. Kyllä ne tiedetään... Menkää pois tieltä vaan.

— Kyllä minä pian palaan, sanoi Eino-Ilmari yhtäkkiä, kasvot hehkuen ja aivan rauhallisena. — En ole mitään tehnyt. Ole ihan levollinen, ei minulle mitään tule...

Hän yritti jotakin sanoa Janne Lehtoselle, mutta sen estivät miehet. Päällystakin he sentään sallivat Riikan tuoda. Niinikään katseli poliisi silminnähtävällä hyväksynnällä, kun Riikka ojensi veljelleen sadan markan setelin. Janne Lehtonen solmi nopeasti kenkiään, Hamletkin puki jotakin ylleen. Santarmit puhelivat keskenään. Se miehistä, joka oli penkonut laatikoita, antoi toiselle heleänsinisen kirjan laivakuvineen, kolme kynäveistä, paperossilaatikon, jonka kannessa oli jotakin kirjoitusta sekä vielä joitakin papereja. Janne Lehtonen hänpä puhui venäjää kuin paras tulkki. Naurussa suin hän puhui ja puhui. Kukaan ei hänelle ärjynyt, tai edes vastustanut häntä. Kun hän kuitenkin yritti panna lakin päähänsä, sanoi poliisi, ettei kukaan saa lähteä mukaan. Silloin tehtiin hänelle Eino-Ilmarista yhtäkkiä joukko kysymyksiä: minne häntä viedään? Koska hän saa palata? Tottahan hänelle siellä annetaan ruokaa? Eikö hän saa ottaa mukaansa peitettä ja tyynyä? Miehet sulkivat oven ja kysymykset jäivät taloon, jossa talvinen yöilma tunki sisään rikkinäisestä ikkunasta, huokuen yli koko nurin paiskatun koulupoikakodin.

Janne Lehtonen ja Hamlet vaihtoivat ajatuksia, seisoen kuin naulittuina keittiön ovelle.

— Ehdotin niille roistoille, että minä saisin lähteä Tuunan mukaan — yhtä syyllinen olen kuin hänkin. Mitäpä ne penteleet... Veisasin vähän siihenkin suuntaan, että eikö saisi lupaa olla pientä ryyppyä... Olisin hankkinut votkaa vaikka maan alta.

— Eino-Ilmari ei koskaan pääse... saatte nähdä! Ja Ollin ne varmaan ovat saaneet kiinni. Pillit ovat soineet kuin tulipalossa. Niinkuin koirat ne ovat olleet hänen kintereillään...

— Älä siinä lausu. Sinun paatoksesi juuri ne on tänne houkutellut... Niin on, niin on... Ei, nyt ne ovat päässeet kadulle ja nyt tämä poika läksi! Lahjon ne perkeleet. Haravoidaanpa yhteen rahat. Onpa se ihme ja kumma, jollei raha ryssään tepsi...

Pojat juoksivat seinäverhojen alitse ja rupesivat kopeloimaan taskujaan. Tulos oli laihanpuoleinen. Liian mitättömällä tarjouksella saattoi tärvellä hyvän asian. He seisahtuivat Riikka Tuunan eteen, joka oli lyyhistynyt tuolille.

— Täti hoi, antakaa vähän rahaa, lähden ja lahjon roistot... Emme saaneet kokoon kuin vähän päälle viisi markkaa. Älkää olko huolissanne, minä lasketan harasoota ja jeibohua, kyllä vielä hyvä tulee...

Hän katsoi yöhön. Hamlet ei yrittänytkään mukaan. Hänessä oli syttynyt toivon kipinä ja hapuillen ilon ja epätoivon vaiheilla hän kyyneliään niellen asettui sohvan kulmaan, missä vieterit aikoja sitten olivat lakanneet toimimasta vietereinä.

Riikka Tuuna seisoi keskellä Eino-Ilmarin ja Janne Lehtosen pientä koppia. Hänen ympärillään olivat tavarat levällään, mutta hän ei niihin kajonnut, hän ainoastaan tuijotti eteensä. Hänessä raateli tuska, jommoista ei hän ollut tuntenut jälkeen sen yön, jolloin Arvo Mäkimatka ja Somerin isäntä läksivät. Kuuraisen kylmä kärsimys kävi kiinni hänen sydämeensä, kaivoi kynsin esiin jokaisen hermosäikeen pään ja veti ja nyki. Hartioihin ja niskaa ylös aivoihin asti karkasi tuska kuin hiirilauma, joka alkoi nakertaa hänen elävää lihaansa. Niin oli häneltä nyt otettu hänen viimeisensä, pikkuveli, hänen lapsensa, jota hän oli kanniskellut käsivarsillaan ja nukuttanut laulullaan. Eino-Ilmari on mennyt, mennyt ties mitä kärsimyksiä kohti ja hän, Riikka, on ehkä siihen syypää. Ne voivat kiduttaa häntä saadakseen häneltä jotakin tietää. Sitäkin yhtä ylioppilasta olivat venytelleet laudalla. Ne voivat ruoskia ihmistä... Riikka ajatteli pikkuveljen jäseniä sellaisina kuin hän oli nähnyt ne Eino-Ilmarin pienenä pulikoidessa järvessä. Hän olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut alastonna heittäytyä santarmien eteen pikkuveljen sijasta. Onko hän, Riikka, todella tähän syypää?