Part 4

Silmänräpäys oli kauhea. Edessä oli uurrostie, odottamatta, ammottavana, äkkijyrkkänä hevosten jalkojen juuressa, kaksi syltä syvänä molempien seinämäinsä välissä. Toinen rivi työnsi sinne ensimäisen, ja kolmas työnsi sinne toisen. Hevoset kavahtivat kohoksi, viskausivat taaksepäin, kaatuivat selälleen, liukuivat jalat ilmassa sätkien, survoivat ja sotkivat ratsastajia. Mahdotonta peräytyä, koko rivistö oli kuin ammuttu kuula, voima, jonka piti murskaaman englantilaiset, murskasikin nyt ranskalaiset, heltymättömän rotkon yli saattoi päästä vain se täyttämällä, ratsastajat ja hevoset syöksyivät sinne päistikkaa, murjoen toinen toisiansa, muodostaen vain yhden ainoan lihakasan, ja kun syvänne oli tullut täyteen eläviä miehiä, pääsivät loput kulkemaan yli. Melkein kolmas osa Duboisin brigadia vajosi tähän kuiluun.

Tämä oli taistelun menettämisen alkua.

Paikallinen perimätieto, joka ilmeisesti liioittelee, kertoo Ohainin uurrostielle hautautuneen kaksituhatta hevosta ja tuhatviisisataa miestä. Tähän lukuun sisältyvät todennäköisesti kaikki nekin ruumiit, jotka seuraavana päivänä heitettiin tähän kuoppaan.

Mainitkaamme sivumennen, että tämä samainen Duboisin brigadi, joka nyt sai näin kamalan kohtalon, oli tuntia aikaisemmassa hyökkäyksessään vallannut Lüneburgin pataljoonan lipun.

Ennenkuin määräsi Milhaudin kyrassiereille tämän tehtävän, oli Napoleon tarkastellut seutua, mutta ei ollut voinut nähdä tätä uurrostietä, sen uoma kun muodosti tuskin pienintäkään piirtoa ylätasangon pintaan. Hänen huomiotaan oli kuitenkin herättänyt tuo pieni valkoinen kappeli, joka osoittaa sen ja Nivellesin tien yhtymäkohtaa, ja ehkäpä estettä aavistaen oli hän kysynyt jotakin oppaaltaan Lacostelta. Opas oli vastannut kieltävästi. Saattaisipa melkein sanoa, että tämä talonpojan pään ravistus on saanut aikaan Napoleonin kukistumisen.

Muitakin kovan onnen iskuja oli vielä tuleva.

Oliko mahdollista Napoleonin voittaa tämä taistelu? Me vastaamme: ei! Miksi ei? Wellingtonko sen esti? Vaiko Blücher? Ei. Sen esti Jumala.

Waterloon voittaja Bonaparte ei sopinut enään yhdeksännentoista vuosisadan järjestykseen. Uusi sarja tapauksia oli valmistumassa, ja niissä ei ollut Napoleonille enää tilaa. Tapahtumain nurjamielisyyshän oli käynyt ilmi jo kauvan sitten.

Oli tullut aika tämän tavattoman miehen vihdoinkin kukistua.

Tämän miehen suunnaton valta ihmisten kohtaloiden ratkaisemisessa häiritsi tasasuhtaisuutta. Tämä yksilö merkitsi yksinään enemmän kuin koko muu maailma. Yhteen ainoaan päähän keskittynyt inhimillisen elonaineen yltäkylläisyys, yhden miehen aivoihin kohonnut kokonainen maailma, siitä olisi koitunut kaiken sivistyksen surma, jos sitä olisi saanut jatkua pitemmältä. Hetki oli tullut palauttaa jälleen lahjomattoman kaitselmuksen määräämä tasasuhtaisuus. Oli epäilemättä loukattu niitä perusteita ja sääntöjä, joista niinhyvin siveellisen kuin aineellisenkin maailman säännöllinen liike riippuu. Höyryävä veri, täpötäydet hautausmaat, itkevät äidit ovat peloittavia syyttäjiä. Kun maa liiaksi kärsii, huokaa yössä salaperäinen valitus ja voihke, jotka syvyyden kuilussa kyllä kuullaan.

Napoleon oli asetettu äärettömyyksien hallitsijan tuomio-istuimen eteen, ja hänen kukistumisensa oli päätetty.

Hän oli Jumalalle kiusaksi.

Waterloo ei ollut suinkaan tavallinen taistelu: se muutti maailman muodon.

10.

Mont-Saint-Jeanin ylätasanko.

Samassa kun uurrostie oli auvennut ranskalaisten eteen, ilmaisi patterikin olemassa-olonsa.

Kuusikymmentä kanuunaa ja ne kolmetoista neliötä pommittivat kyrassierejä aivan läheltä. Peloton kenraali Delord tervehti sotilaallisesti englantilaista patteria.

Englantilaisten koko lentävä tykistö oli kiireen vilkkaa asettunut neliöiden sisään. Kyrassiereillä ei ollut hituistakaan pysähtymisen aikaa. Uurrostien kauhea onnettomuus oli tosin vähentänyt heidän joukkoaan, mutta ei lannistanut heidän urheuttaan. He olivat miehiä, joiden rohkeus lukumäärän vähetessä yhä vain enenee.

Wathierin rivistö oli yksinään onnettomuudesta kärsinyt. Delordin rivistö, jonka Ney ikäänkuin väijytystä aavistaen oli antanut kaartaa vasemmalle, oli tullut perille ehyenä.

Kyrassierit syöksyivät englantilaisten neliöiden kimppuun.

Täyttä nelistä, suitset höllällä, miekka hampaissa, pistoolit kädessä, niin sitä hyökättiin.

On hetkiä taistelujen kestäessä, jolloin sielu siihen määrään kovetuttaa ihmisen, että sotilas muuttuu kuvapatsaaksi ja että iho tulee kivenkovaksi. Vimmatusti ahdistetut englantilaiset pataljoonat eivät hievahtaneetkaan.

Silloin siitä syntyi hirvittävä näytelmä.

Englantilaisten neliöiden kimppuun hyökättiin joka haaralta yht'aikaa. Kaikkialla niiden ympärillä vallitsi vimmattu temmellys. Mutta tämä kylmäverinen jalkaväki seisoi järkähtämättä paikoillaan. Polvi maassa seivästi ensimäinen rivi kyrassierejä pistimiinsä, toinen rivi ampui min kerkesi; toisen rivin takana latasivat tykkimiehet kanuunoitaan, neliön rintama aukeni, päästi välitsensä ryöpsähdyksen raehauleja ja sulkeutui jälleen. Kyrassierit vastasivat murskaamalla vihollisen alleen. Heidän isot hevosensa kavahtivat pystyyn, syöksähtivät yli rivien, loikkasivat yli pistimien ja putosivat sitten kuin mitkäkin suunnattomat möhkäleet näiden neljän elävän muurin keskelle. Kuulat tekivät läpiä kyrassierien riveihin, kyrassierit puhkoivat aukkoja neliöihin. Pitkät jonot kaatui miehiä musertuneina hevosten alle. Pistimet tunkeutuivat näiden kentaurien mahaan. Siitäpä tulivatkin haavat niin hirveitä, niin ammottavia, ettei mointa ole kai nähty missään muualla. Tämän vimmatun ratsujoukon harventamina vetäytyivät neliöt yhä kasempaan, peräytymättä askeltakaan. Ja raehauleja satoi satamistaan hyökkääjäin parveen. Tämän kahakan näky oli kamala. Nämä neliöt eivät olleet enää pataljooneja, ne olivat tulta oksentavia tulivuoren aukkoja; nämä kyrassierit eivät olleet enää ratsumiesjoukko, ne olivat raivoisa myrskynpuuska. Jokainen neliö oli tulivuori, jota ukkospilvi ahdisti; laavavirta taisteli salamaniskuja vastaan.

Äärimäisenä oikealla seisova neliö, joka suojattomana oli eniten hyökkäyksille alttiina, tuhoutui melkein viimeiseen mieheen heti ensimäisessä rynnistyksessä. Sen muodosti ylämaalaisten 75:s rykmentti. Verilöylyn raivotessa ympärillään oli säkkipillin soittaja neliön keskellä vajonnut syvään, muusta maailmasta piittaamattomaan haaveiluun, hänen maahan tuijottavassa surullisessa katseessaan kuvastui metsien ja järvien heijastus, ja rummulla istuen, soittokone kainalossa, kaiutteli hän vuoriston säveleitä. Nämä skotlantilaiset kuolivat Ben Lothiania ajatellen, niinkuin kreikkalaiset kuolivat Argostaan muistellen. Kyrassierin miekka halkaisi säkkipillin ja katkaisi sitä pitelevän käden, lopetti soiton ja tappoi soittajan.

Kyrassiereillä, jotka alkuaankin olivat verrattain vähälukuisia ja joiden joukkoa uurrostien onnettomuus oli vieläkin harventanut, oli vastassaan melkein koko englantilainen armeija; mutta heidän voimansa siitä vain kasvoi, jokainen mies kun vastasi kymmentä. Jo antoivatkin muutamat hannoverilaiset pataljoonat perään. Wellington huomasi sen ja muisti ratsuväkensä. Jos Napoleon olisi tällä samalla hetkellä muistanut jalkaväkensä, olisi hän voittanut taistelun. Tämä muistamattomuus oli hänen tuhoisin virheensä.

Yht'äkkiä huomasivat ahdistavat kyrassierit itsensä ahdistetuiksi. Englantilainen ratsuväki oli karannut heidän selkäänsä. Edessä neliöt, takana Somerset. Somerset merkitsi tuhattaneljääsataa rakuunakaartilaista. Somersetin oikealla kädellä oli Dornberg kevytaseisine saksalaisine ratsuväkineen, vasemmalla Trip belgialaisine karbiinimiehineen. Kyrassierejä ahdistettiin sivuilta ja edestä ja takaa, heidän kimpussaan olivat sekä jalkaväki että ratsumiehet, ja heidän täytyi puolustautua kaikille tahoille. Mutta mitä he siitä! Hehän olivat nopeita kuin myrskypyörre. Tehtiin uskomattomia urotöitä.

Lisäksi jyrisi heidän takanaan patteri herkeämättä. Vain siten voitiinkin haavoittaa näitä miehiä selkään. Muuatta heidän haarniskaansa, johon tykinkuula on iskenyt reijän vasemman lapaluun kohdalle, säilytetään Waterloon museon kokoelmissa.

Moisia ranskalaisia vastassa pitikin olla moiset englantilaiset.

Se oli tuskin enää taistelua, se oli hourenäkyä, sokeata raivoa, pyörryttävää sielun ja mielen hehkumista, salamoina iskeväin miekkain vilinää. Käden käänteessä olivat nuo tuhatneljäsataa rakuunakaartilaista supistuneet kahdeksaksisadaksi; Fuller, heidän yliluutnanttinsa, suistui kuoliaana kentälle. Ney riennätti avuksi peitsimiehet ja Lefebvre-Desnouettesin jääkärit. Mont-Saint-Jeanin ylätasanko vallattiin, otettiin takaisin, vallattiin uudelleen. Kyrassierit syöksyivät ratsujoukon kimpusta jalkaväkeä ahdistamaan, tai paremminkin sanoen: koko tämä kamala joukkio kietoutui yhdeksi myllerrykseksi, missä toinen ei hellittänyt toistaan. Neliöt kestivät yhä. Kaksitoista hyökkäystä tehtiin. Neyn alta tapettiin neljä hevosta. Puolet kyrassiereistä jäi kentälle. Tämä ottelu kesti kaksi tuntia.

Se järkähytti tuntuvasti englantilaista armeijaa. Ei epäilemistäkään, että kyrassierit olisivat murtaneet keskustan ja ratkaisseet voiton, ellei heidän ensimäistä ryntäystään olisi heikontanut uurrostien onnettomuus. Tämä tavaton ratsujoukko aivan sai hämmästyksestä kivettymään Clintoninkin, joka oli nähnyt Talaveran ja Badajozin. Sankarillinen Wellington, joka jo oli kolmeksineljäsosaksi voitettu, ihaili vihollistaan. Hän huudahti puoliääneen: Suurenmoista![3]

Kyrassierit tuhosivat seitsemän neliötä kolmestatoista, valtasivat tai naulasivat umpeen kuusikymmentä kanuunaa ja anastivat englantilaisilta rykmenteiltä kuusi lippua, joita kolme kyrassieriä ja kolme kaartin jääkäriä läksi viemään keisarille Belle-Alliancen talon edustalle.

Wellingtonin asema oli pahentunut. Tämä eriskummallinen taistelu oli kuin kamppailua kahden raivostuneen haavoitetun välillä, jotka kumpikin, yhä hyökäten ja yhä puolustautuen, vuodattavat verensä kuiviin. Kumpiko ensiksi kaatuu?

Taistelu ylätasangon omistamisesta jatkui yhä.

Minne asti etenivät kyrassierit? Sitä ei voi kukaan sanoa. Se vain on varmaa, että seuraavana päivänä tavattiin kuollut kyrassieri ja hänen kuollut hevosensa Mont-Saint-Jeanin kuormainpunnituslaitoksen salvokselta Nivellesin, Genappen, Hulpen ja Brüsselin teiden risteyksessä. Tämä ratsumies oli niinmuodoin kulkenut englantilaisten ketjujen läpi. Yksi niistä miehistä, jotka korjasivat tämän ruumiin, elää vielä nytkin Mont-Saint-Jeanissa. Hänen nimensä on Dehaze. Hän oli silloin kahdeksantoista vanha.

Wellington tunsi häviönsä lähenevän. Ratkaiseva hetki oli edessä.

Kyrassierit eivät olleet onnistuneet tehtävässään sikäli, että keskusta oli yhä murtamatta. Kun kaikilla oli osansa ylätasankoa, ei sitä itse asiassa omistanut kukaan, ja suurimmalta osaltaan oli se yhä englantilaisten hallussa. Wellingtonilla oli kylä ja ylin tasanne, Neyllä vain huippu ja rinne. Ja molemmin puolin tunnuttiin kuin kiinnikasvaneilta tähän kaameaan maaperään.

Mutta englantilaisten heikontuminen näytti auttamattomalta. Tämä armeija oli menettänyt kauhistuttavat määrät verta. Kempt vasemmalla sivustalla vaati vaatimistaan apuväkeä. "_Ei ole_", vastasi Wellington, "_antakoot tappaa itsensä viimeiseen mieheen_!" Melkein samalla hetkellä -- omituinen yhtymys, joka paraiten kuvastaa molempien armeijain voipumusta -- pyysi Ney Napoleonilta jalkaväkeä, ja Napoleon huudahti: "_Jalkaväkeä! Mistä minä sitä otan? En sainkaan minä sitä tekemään rupea_!"

Mutta englantilainen armeija oli sittenkin sairaampi. Noiden mahtavain rautahaarniskaisten ja teräsrintaisten eskadroonain raivoisat hyökkäykset olivat musertaneet sen jalkaväen. Pari miestä lipun ympärillä osoitti paikkaa, missä tämä rykmentti oli seisonut, tuota pataljoonaa komensi enää vain yksi ainoa kapteeni tai yksi ainoa luutnantti. Altenin divisioona, joka oli jo saanut niin paljon kärsiä Haie-Saintessä, oli melkein täydelleen tuhottu, Van Kluzen brigadin urheat belgialaiset peittivät ruumiillaan viljapeltoja Nivellesin tien varrella. Oli enää tuskin mitään jäljellä niistä hollantilaisista valiosotureista, jotka Espanjassa vuonna 1811 meidän riveihimme yhtyneinä taistelivat Wellingtonia vastaan ja jotka vuonna 1815 englantilaisten kanssa liittoutuneina ottelivat Napoleonia vastaan. Upseerien hukka oli melkoinen. Lordi Uxbridgelta, joka seuraavana päivänä hautasi jalkansa, oli polvi murskaantunut. Jos ranskalaisten puolella tässä haarniskamiesten ottelussa olivat poistuneet temmellyksestä Delord, Lhéritier, Colbert, Dnop, Travers ja Blancard, niin oli englantilaistenkin puolella Alten haavoittunut, Barne haavoittunut, Delancey saanut surmansa, Van Meeren saanut surmansa, Ompteda saanut surmansa; koko Wellingtonin esikunta oli kärsinyt tuntuvia tappioita, ja Englanti saikin surkeimman osan tässä verisessä tasajaossa. Toinen kaartilaisrykmentti oli menettänyt viisi yliluutnanttia, neljä kapteenia ja kolme vänrikkiä. 30:n jalkaväenrykmentin ensimäinen pataljoona oli menettänyt kaksikymmentäneljä upseeria ja satakaksitoista sotamiestä. 79:stä vuoristolaisrykmentistä oli kaksikymmentäneljä upseeria haavoittunut, kahdeksantoista upseeria menettänyt henkensä, neljäsataaviisikymmentä sotamiestä saanut surmansa. Cumberlandin hannoverilaisia husaareja oli kokonainen rykmentti, etunenässä eversti Hacke, joka myöhemmin tuomittiin viralta, kahakan alkaessa kääntynyt ympäri ja paennut Soignesin metsään, levittäen pelkoa ja hämminkiä aina Brüsseliin asti. Ruokatavaroita, ruutia, kuormastoa, haavoittuneilla täytettyjä vaunuja kuljettavat sotamiehet syöksyivät metsään nähdessään ranskalaisten yhä enemmän ja enemmän valloittavan alaa ja lähestyvän samaista metsää. Hollantilaiset, joita ranskalaiset ratsumiehet ankarasti huimivat miekoillaan, päästivät surkeita hätähuutoja. Vert-Coucousta aina Groenendaeliin, lähes kahden lieun matkalla Brüsseliin päin, vallitsi pakolaisten kesken hirveä tungos, niin kertovat silminnäkijät, jotka elävät vielä nytkin. Tämä pakokauhu oli aivan samanlaista kuin sekin, joka valtasi Condén prinssin Mechelnissä ja Ludvig XVIII:n Gentissä. Lukuunottamatta heikkoa Mont-Saint-Jeanin taloon järjestetyn kenttäsairaalan taakse asetettua varajoukkoa ja vasemman siiven kylkiä suojelevia Vivianin ja Vandeleurin brigadeja ei Wellingtonilla enään ollut lainkaan ratsuväkeä. Monta patteria oli käynyt kelpaamattomaksi. Nämä seikat tunnustaa Siborne, ja Pringle liioittelee vaurioita siihen määrään, että sanoo englantilais-hollantilaisen armeijan supistuneen kolmeenkymmeneenneljääntuhanteen mieheen. Rautainen herttua pysyi yhä tyynenä, mutta hänen huulensa olivat vaalenneet. Itävallan asiamies Vincent ja Espanjan asiamies Alava, jotka taistelun kestäessä oleskelivat englantilaisessa esikunnassa, luulivat herttuan olevan hukassa. Viiden aikoihin veti Wellington kellon taskustaan, ja hänen kuultiin mutisevan nämä synkeät sanat: _Blücher tai yö!_

Tämä tapahtui jokseenkin samalla hetkellä kun etäinen rivi pistimiä välähti Frischemontin puoleisilla kukkuloilla.

Nyt alkaa tämän jättiläisnäytelmän loppuratkaisu.

11.

Huono opas Napoleonilla, hyvä opas Bülowilla.

Kaikki tuntevat Napoleonin surkean pettymyksen: Grouchya odotettiin, Blücher tuli. Kuolema elämän sijasta.

Kohtalo tekee joskus tällaisia äkkikäänteitä. Maailman valta-istuinta luuloteltiin, alkoikin häämöittää S:t Helena.

Jos se pieni paimenpoika, joka oli Bülowin, Blücherin luutnantin oppaana, olisi neuvonut tätä jättämään metsän suoja Frischemontin yläpuolella eikä Plancenoitin alapuolella, olisi ehkä yhdeksästoista vuosisata muodostunut toisenlaiseksi. Napoleon olisi voittanut Waterloon taistelun. Kaikkia muita teitä myöten, paitsi sitä, joka kulkee Plancenoitin alapuolelta, olisi preussilainen armeija joutunut rotkotielle, josta olisi ollut mahdotonta saada tykistöä yli, ja Bülow ei olisi ehtinyt ajoissa perille.

Siis yhdenkin tunnin myöhästyminen vain, selittää preussilainen kenraali Mufflin, ja Blücher ei olisi enää tavannut Wellingtonia paikoillaan. "Taistelu olisi ollut menetetty."

Oli tosiaankin aika Bülowin saapua. Hän oli jo muutenkin kovin myöhästynyt. Hän oli ollut leirissä Dion-le-Montissa ja oli lähtenyt liikkeelle heti aamun sarastaessa. Mutta tiet olivat kurjassa kunnossa, ja hänen joukkonsa olivat saaneet rämpiä kurassa. Kanuunain pyörät vajosivat kappojaan myöten raiteihin. Sitä paitsi oli hänen täytynyt kulkea Dylen yli kapeata Wavren siltaa myöten. Sillalle johtavan kadun molemmat puolet olivat ranskalaiset pistäneet tuleen. Tykistön ruutivaunut ja muu kuormasto eivät saattaneet kulkea palavain talojen välitse, ja niiden oli odottaminen siksi kunnes tulipalo saatiin sammutetuksi. Oli jo puolipäivä, eikä Bülowin etujoukko ollut vielä ennättänyt Chapelle-Saint-Lambertiin.

Kaksi tuntia aikaisemmin alkanut taistelu olisi ollut lopussa kello neljä, ja Blücher olisi saapunut vain todentamaan Napoleonin voiton. Moisia ovat nuo suunnattomat sattuman oikut, jotka kaikessa äärettömyydessään jäävät meiltä käsittämättä.

Jo puolipäivän aikoihin oli keisari ensinnä kaukoputkella tähystellessään keksinyt näköpiirin äärimäisellä rajalla jotakin, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli sanonut: "Näen tuolla kaukana jotakin pilventapaista, joka minusta tuntuu sotaväenosastolta." Sitten oli hän kysynyt Dalmatian herttualta: "Soult, mitä Te näette tuolla Chapelle-Saint-Lambertin seutuvilla?" Kaukoputkeaan suunnitellen oli marsalkka vastannut: "Neljä tai viisituhatta miestä, Teidän Majesteettinne. Epäilemättä Grouchy." Mutta ne pysyivät liikkumattomina usvassa. Kaikki esikunnan kaukoputket olivat tähystelleet tätä keisarin mainitsemaa "pilveä." Muutamat olivat sanoneet: "Ne ovat levähtäviä sotamiehiä." Enimmät olivat kuitenkin selittäneet: "Ne ovat puita." Totta olikin, että pilvi ei liikkunut. Keisari oli lähettänyt osaston Domonin kevyttä ratsuväkeä tutkimaan tätä salaperäistä ilmiötä.

Bülow ei tosiaankaan ollut tikahtanutkaan paikaltaan. Hänen etujoukkonsa oli lopen väsynyt eikä jaksanut enempää. Hänen täytyi odottaa armeijan pääosastoa, ja hänen oli määrä koota joukkonsa ennen taisteluketjuun asettumistaan. Mutta viiden aikoihin, nähdessään Wellingtonia uhkaavan vaaran, käski Blücher Bülowia hyökkäämään, lausuen nämä merkitsevät sanat: "Täytyy toimittaa englantilaisille hiukan ilmaa."

Vähäistä myöhemmin levittivät Losthinin, Hillerin, Hacken ja Rysselin divisioonat sotarintamansa Lobaun osaston eteen; Preussin prinssin Wilhelmin ratsuväki porhalsi esiin Pariisin metsästä, Plancenoit paloi ja preussilaisten kuulia alkoi sataa aina Napoleonin taakse varautuneen kaartin riveihin.

12.

Kaarti.

Loppuhan on tunnettu: kolmannen armeijan odottamaton ryntääminen kentälle, taistelun hajautuminen, yht'äkkiä jyrähtävät kahdeksankymmentäkuusi tulikitaa, Bülowin kanssa ilmestyvä Pirch I, Blücherin itsensä johtama Zietenin ratsuväki, takaisin työnnetyt ranskalaiset, Ohainin ylätasangolta lakaistu Marcognet, Papelottesta ahdistettu Durutte, Donzelot ja Guiot peräytymässä, saarrettu Lobau, meidän suojattomien rykmenttiemme kimppuun hämärän saapuessa hyökännyt uusi ottelu, koko englantilainen taisteluketju ryhtymässä uudelleen puolustukseen ja ryntäämässä eteenpäin, ranskalaiseen armeijaan hakattu suunnaton aukko, englantilaiset tykit ja preussilaiset tykit tukemassa toinen toisiaan, verilöyly, eturintaman teurastus, sivustan teurastus, kaarti astumassa taisteluketjuun keskellä tätä kauhistavaa hävitystä.

Koska se tunsi nyt kuolemaan menevänsä, huusi se: "Eläköön keisari!" Historiassa ei tapaa mitään liikuttavampaa kuin tämä tervehdyshuudoiksi puhkeava kuolemanvarmuus.

Taivas oli ollut koko päivän pilvien peitossa. Yht'äkkiä, juuri mainitulla hetkellä, kello kahdeksan aikoihin illalla, väistyivät pilvet taivaanrannalta ja päästivät Nivellesin tien jalavain lävitse näkyviin laskevan auringon kaameana hehkuvan ruskon. Austerlitzissa oli auringon nähty nousevan.

Tässä viimeisessä rynnistyksessä komensi jokaista kaartin pataljoonaa kenraali. Ne olivat Friant, Michel, Roguet, Harlet, Mallet, Poret de Morvan. Kun kaartin valiosoturien korkeat päähineet leveine kotkalaattoineen ilmestyivät säännöllisissä, suorissa riveissä, tyyninä, ylväinä ottelun temmellykseen, tunsi vihollinen pelonsekaista kunnioitusta Ranskaa kohtaan. Oli kuin olisi kaksikymmentä voittoa liihoitellut taistelutantereelle siivet levällään, ja ne, jotka olivat voitolla, luulivat itsensä voitetuiksi ja peräytyivät. Mutta Wellington huusi: _Ylös kaartilaiset ja tähdätkää tarkkaan!_ Englantilaisten kaartilaisten punainen rykmentti kohousi piilostaan pensaiden takaa, kuularyöppy lävisti meidän kotkiemme keskellä värjyvän kolmivärilipun, kaikki syöksyivät toistensa kimppuun ja viimeinen verilöyly alkoi. Keisarillinen kaarti tunsi armeijan hämärässä väistyvän ympäriltään, se tunsi täydellisen häviön uhkaavan joka haaralta, se kuuli huudon: "pelastautukoon ken voi!" joka nyt oli tullut "eläköön keisari!" huudon sijaan, mutta paon raivotessa takanaan kulki se yhä eteenpäin, yhä ankarammin ahdistettuna, yhä kovemmin kolhittuna, yhä enemmän ja enemmän harventuneena joka askeleella. Epäröimisestä tai pelosta ei ollut puhettakaan. Tässä joukossa oli sotamies yhtäläinen sankari kuin kenraalikin. Ei yksikään väistänyt itsemurhaa.

Vallan vimmoissaan pani Ney itsensä alttiiksi kaikille iskuille tässä myllerryksessä. Varmaan kuolemaan alistuminen oli tehnyt hänet suureksi. Viides hevonen ammuttiin hänen altansa. Hikeä valuen, silmät liekehtien, vaahto huulilla, sotisopa levälleen lehahtaneena, toinen olkalappu englantilaisen ratsumiehen melkein poikki iskemänä, suurkotkan laatta kuulan kuhmuttamana, verisenä, kurassa, suurenmoisena, katkennut miekka kädessä hän huusi: "_Tulkaa katsomaan, kuinka Ranskan marsalkka kuolee taistelutantereella_!" Mutta turhaan: hän ei saanut surmaansa. Hän oli äreä ja kovasti kiukuissaan. Hän paiskasi Drouet d'Erlonillekin tämän kysymyksen: "_Etkö sinä aijo surmaasi hakeakkaan, hä_?" Hän huusi keskellä tykistön pauhinaa, koko tämän tykistön, joka ponnisteli murskatakseen kourallisen miehiä: "_Ei siis mitään minulle! oh! Tahtoisinpa, että kaikki nuo englantilaisten kuulat mäjähtäisivät mahaani_!" Sinun piti säästymän ranskalaisten kuulain ruuaksi, onneton!

13.

Pako.

Häviön ja paon sekamelska kaartin takana oli tosiaankin kamala.