Part 3

Vaikka keisari olikin sairas ja vaikka eräs paikallinen kipu tuottikin hänelle ratsastaessa kärsimyksiä, ei hän milloinkaan ollut ollut niin hyvällä tuulella kuin tänään. Aina aamusta asti oli hän kaikessa tutkimattomuudessaan hymyillyt. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 tämä syvä sielu, jota näytti marmorinaamus peittävän, säteili valtoimenaan. Mies, joka oli ollut synkkä Austerlitzissa, oli Waterloossa hilpeä. Suurimmatkin kaitselmuksen kasvatit joutuvat menettelemään näin vastakohtaisesti. Meidän riemumme on varjoa vain. Lopullinen hymyily on Jumalan.

_Ridet Caesar, Pompeius plebit_, sanoivat "Salamoivan Legionan" soturit. Pompeius ei sillä kertaa juuri tainnut itkeä, mutta varmaa on, että Caesar nauroi.

Ratsastaessaan yöllä yhden aikoihin Bertrandin kanssa myrskyssä ja sateessa tarkastelemaan Rossommen läheisiä kukkuloita ja tyytyväisyydekseen nähdessään englantilaisten pitkän nuotiotulirivin valaisevan näkörajan Frischemontista aina Braine-l'Alleudiin saakka, oli hänestä sallima, jonka hän oli käskenyt saapua määrättynä päivänä Waterloon kentälle, näyttänyt tarkkaan noudattaneen käskyä. Hän oli pysäyttänyt hevosensa, jäänyt hetkiseksi liikkumattomana katselemaan salaman välähdyksiä ja kuuntelemaan ukkosen jyrinää, ja tuon kohtaloonuskojan oli kuultu pimeyteen mutisevan nuo salaperäiset sanat: "Me pidämme yhtä." Napoleon erehtyi. He eivät enää pitäneet yhtä.

Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut; koko tämä yö oli ollut hänelle yhtämittaista ilonaihetta. Hän oli kulkenut suurkaartilaisten rivin päästä päähän, pysähtyen siellä ja täällä puhuttelemaan etuvartijoita. Kello puoli kolme oli hän Hougomontin metsän lähettyvillä kuullut etenevän sotamiesjoukon astuntaa; hän oli jo hetkisen uskonut Wellingtonin peräytyvän. Hän oli sanonut: "_Siellä nyt englantilaisten jälkijoukko suorii tiehensä. Minä tulen ottamaan vangiksi ne kuusituhatta englantilaista, jotka äskettäin ovat saapuneet Ostendeen_." Hän puheli paljon ja kiivaasti. Hän oli saanut takaisin saman hilpeyden, joka hänet oli vallannut noustessaan Ranskan rannikolle 1 päivänä maaliskuuta, kun hän osoitti suurmarsalkalle Juanin lahden innostunutta talonpoikaa, huudahtaen: "_Katsohan, Bertrand, tuossa sitä jo on voiman alkua_!" Maaliskuussa, 17 ja 18 päiväin välisenä yönä ivaili hän Wellingtonia. "_Tuo pieni englantilainen tarvitsee hieman läksytystä_", sanoi Napoleon. Sade yhä vain yltyi. Ukkonen jyrisi keisarin puhuessa.

Kello puoli neljä aamulla oli hän menettänyt harhaluulonsa: tiedustelemaan lähetetyt upseerit olivat ilmoittaneet, ettei vihollinen liikahtanutkaan. Kaikki oli paikoillaan; ei ainuttakaan leiritulta oltu sammutettu. Englantilainen armeija nukkui. Hiljaisuus oli syvä maassa: vain taivaassa kävi ankara ryske. Kello neljä olivat vakoilijat tuoneet hänen eteensä erään talonpojan; tämä talonpoika oli opastanut muuatta englantilaista ratsuväenosastoa, luultavasti Vivianin osastoa, joka oli asettautunut Ohainin kylään, äärimäiseksi vasemmalle. Kello viisi oli kaksi belgialaista karkuria ilmoittanut hänelle jättäneensä rykmenttinsä ja englantilaisen armeijan odottavan taistelua. "_Sitä parempi_!" oli Napoleon huudahtanut. "_Mieluummin heitänkin heidät nurin niskoin kuin toimitan peräytymään_."

Aamulla oli hän Plancenoitin tiehen sattuvan jyrkän rinteen partaalla laskeutunut hevosen selästä, kurasta välittämättä, oli Rossommen talosta tuottanut keittiön pöydän ja maalaistuolin, oli istuutunut pöydän ääreen, olkilyhde mattona ja oli levittänyt auki taistelukentän kartan, sanoen Soultille: "_Sievä sakkilauta_!"

Yöllisen sateen vaikutuksesta eivät muonituskuormastot olleet pohjattomia teitä pitkin ehtineet aamuksi ajoissa perille. Sotamiehet eivät olleet paljoa nukkuneet, olivat kastuneet läpimäriksi, eivätkä olleet saaneet palaakaan suuhunsa. Tämä ei ollut estänyt Napoleonia huudahtamasta iloisesti Neylle: "_Meillä on yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta_." Kello kahdeksalta oli tuotu keisarin aamiainen. Hän oli kutsunut useampia kenraaleja kanssaan aterioimaan. Siinä syödessä oli juteltu Wellingtonin toissa iltana olleen Brüsselissä tanssiaisissa herttuatar Richmondin luona, ja Soult, tuo ankara sotakarhu arkkipiispan naamoineen, oli tokaissut: "_Tänään ne vasta tanssiaiset ovat_." Keisari oli laskenut leikkiä Neylle, joka oli sanonut: "_Wellington ei ole tarpeeksi tyhmä odottaakseen teidän Majesteettianne_." Sellainen oli muutoin hänen tapansa. "_Hän lorueli mielellään_", sanoo Fleury de Chaboulon. "_Hänen luonteensa oli pohjimmiltaan hilpeä_", sanoo Gourgand. "_Hän vallan pulppuili sukkeluuksia, jotka olivat pikemmin omituisia kuin henkeviä_", sanoo Benjamin Constant. Nämä jättiläisen hyväntuulenpurkaukset ansaitsevat seikkaperäisempää tarkastelua. Hän itse antoi vanhoille sotamiehilleen nimen "jöröjukat." Hän nipisti heitä korvasta, hän tempoili heitä parrasta. "Keisari se meille aina vain pilojaan teki", sanoo eräskin heistä. Napoleonin ollessa keskellä merta salaisella matkallaan Elban saarelta Ranskaan, kohtasi 27 päivänä helmikuuta ranskalainen sotalaiva _Zéphir Inconstant_ prikin, jonne keisari oli kätketty, kysyen _Inconstantilta_ uutisia Napoleonista; silloin tarttui keisari, jolla vielä sinä hetkenä oli hatussaan Elban saarella omaksumansa valkoisen-punertava, mehiläisin koristettu kokardi, nauraen huutotorveen ja vastasi itse: "_Keisari jaksaa hyvin_." Ken noin voi laskea leikkiä, tietää ohjaavansa tapahtumain kulkua. Napoleon oli useammankin kerran purskahtanut nauruun Waterloon aamiaisen aikana. Aamiaisen jälkeen oli hän hiljaa mietiskellyt neljännestunnin, sitten oli kaksi kenraalia istuutunut olkilyhteelle, kynä kädessä, paperilehti polvella, ja keisari oli sanellut heille taistelumääräykset.

Kello yhdeksän, hetkellä, jolloin ranskalainen armeija osastoihin jaettuna ja liikkeessä viitenä rivistönä oli levittäytynyt kentälle, osastot kahdessa ketjussa, tykistö brigadien välissä, soittokunta etunenässä marssia puhaltamassa, rumpujen päristessä ja torvien toitottaessa, mahtavana, taajana, reippaana, kypäräin, sapelien ja pistinten aaltoillessa meren tavoin näkörajalla, oli keisari liikutettuna huudahtanut kahteen kertaan: Suurenmoista! Suurenmoista!

Kello yhdeksästä puoli yhteentoista oli koko armeija -- mikä kuuluu uskomattomalta -- asettunut paikoilleen, jaettuna kuuteen ketjuun ja muodostaen, keisarin sanoja käyttääksemme, "kuuden V:n muotoisia kuvioita." Pari hetkeä taistelurintaman muodostamisen jälkeen, keskellä tuota syvää hiljaisuutta ennen myrskyn alkua, joka aina käy taistelun edellä, nähdessään kulkevan ohitsensa ne kolme patteria kahdestatoista, jotka hän oli käskenyt eroittaa Erlonin, Reillen ja Lobaun osastoista, yhden kustakin, ja jotka hän oli määrännyt alkamaan ottelun ampumalla Mont-Saint-Jeania siinä, missä Nivellesin ja Genappen tiet yhtyvät, oli keisari taputtanut Haxoa olalle ja sanonut: "_Kas siinä kaksikymmentäneljä kaunista tyttöä, kenraali_."

Varmana taistelun päättymisestä oli hän hymyllään rohkaissut ohitseen kulkevaa saarroskaivajain komppaniaa ensimäisestä osastosta, jonka oli heti kylän valloittamisen tapahduttua sulkeuduttava Mont-Saint-Jeaniin. Vain kerran keskeytti tämän huolettoman ilomielen ylpeän säälin sana. Nähdessään vasemmalleen, paikkaan, missä nykyään on suuri hauta, kokoontuvan muhkeine hevosineen noiden ihmeteltäväin harmaiden skotlantilaisten, oli hän sanonut: "_Vahinko tosiaan_."

Sitten oli hän jälleen noussut hevosensa selkään, kulkenut Rossommesta eteenpäin ja valinnut tähystelypaikakseen ahtaan nurmisen kunnaan oikealle Genappesta Brüsseliin johtavasta tiestä, ja siitä tuli hänen toinen asemansa taistelun aikana. Kolmas asema, kello seitsemän aikoihin illalla, Belle-Alliancen ja Haie-Sainten välillä, on kauhistuttava. Se on melkoisen korkea kumpu, joka on nähtävissä vielä tänä päivänäkin ja jonka taakse kaarti oli ryhmittynyt muutamaan tasangon notkelmaan. Tämän kummun ympärillä sinkoili kuulia kivetystä tiestä aina Napoleoniin asti. Kuten Briennessäkin vinkuivat jälleen hänen päänsä päällä pyssyjen luodit ja kanuunain kuulat. Ei paljoakaan sivulle siitä kohdasta, missä hänen hevosensa jalat olivat, on kaivettu esiin rosoisia kuulia, vanhoja ruostuneita sapelinteriä ja muodottomia pomminjäännöksiä. _Scabra rubigine_. Muutamia vuosia sitten löydettiin maasta tavattoman suuri räjähdyspommi, joka oli yhä vielä täysinäinen ja jonka sytytystorvi oli katkennut aivan juuresta. Tällä viimeisellä tähystyspaikallaan sanoi keisari oppaalleen Lacostelle, vihamieliselle, peräti säikähtyneelle talonpojalle, joka oli sidottu erään husaarin satulaan ja joka aina kuullessaan kuulien suhahtelevan ohitseen, kääntyi poispäin, kokien piiloittautua hänen taakseen: _Tolvana! Sinä vielä tässä häpeiksesi tapatat itsesi selän puolelta_.

Näiden rivien kirjoittaja löysi itsekin tämän kummun möyheätä santaa kaivellessaan pomminkaulan jäännöksiä, jotka neljänkymmenenkuuden vuoden happeutumisen kautta olivat peräti tuhoutuneet, sekä vanhoja raudanpätkiä, jotka murenivat hänen käsiinsä kuin seljan korret.

Kaikkihan tietävät, ettei näiden eri suuntiin kallistuvain tasankojen muoto aaltomaisine nousuineen ja laskuineen, ettei seutu, missä Napoleon ja Wellington tapasivat toisensa, ole enää sama kuin 18 päivänä kesäkuuta 1815. Muistomerkkiä varten on tästä kuolemankentästä kaivettu niin paljon maata, että sen aikaisemmat suhteet ovat häipyneet jäljettömiin ja että hämmentynyt historia ei siellä enää tunne paikkojansa. Kunnioittamisen tarkoituksessa on sen entinen näkö tykkänään hävitetty. Nähdessään kaksi vuotta myöhemmin Waterloon jälleen, huudahtikin Wellington: _Nyt ne ovat muuttaneet minun taistelukenttäni!_ Siinä missä nykyään kohoaa valtava multapyramiidi leijona huipullaan, oli ennen kukkula, joka Nivellesin tielle päin aleni loivana rinteenä, mutta joka Genappen tien puolella muodosti melkein äkkijyrkän seinämän. Tämän vierun korkeutta saattaa vielä nytkin arvostella niiden kahden mahtavan hautakummun korkeuden mukaan, jotka kohoavat molemmin puolin Genappesta Brüsseliin vievää tietä. Vasemmalla on englantilaisten hauta; oikealla saksalaisten. Ranskalaisilla ei ole hautakumpua lainkaan. Koko tämä kenttä on ranskalaisten hautausmaata. Tuhansia ja taas tuhansia kuormia multaa on ajettu ylempänä mainittuun muistokumpuun, joka on sataviisikymmentä jalkaa korkea ja jonka ympärys on noin viisisataa jalkaa. Seurauksena onkin ollut, että nykyään voidaan päästä Mont-Saint-Jeanin ylätasangolle joltisenkin loivaa rinnettä pitkin. Taistelupäivänä oli nousu etenkin Haie-Sainten puolelta jyrkkää ja vaivaloista. Vieru oli tässä niin jyrkkä, etteivät englantilaiset tykkimiehet nähneet alapuolellaan laakson pohjassa taloa, joka oli koko taistelun keskuksena. 18 päivänä kesäkuuta 1815 olivat vielä sateet pahentaneet asiaa, lieju vaikeutti nousua ja kiipeäminen oli suoranaista loassa rämpimistä. Pitkin ylätasangon huippua kulki eräänlainen syvänne, jota kaukaisen katselijan oli mahdoton huomata.

Mikä oli tämä syvänne? Katsokaamme. Braine-l'Alleud on belgialainen kylä, Ohain on toinen. Näitä kyliä, jotka molemmat ovat piilossa notkelmain pohjassa, yhdistää noin puolentoista lieun pituinen tie. Tämä tie kulkee aaltomaisen tasangon kautta, tuon tuostakin tunkeutuen kumpuihin ja kukkuloihin kuin auran vako, mistä johtuu, että tämä tie muutamissa kohdin muodostuu aivan kuin rotkotieksi. Vuonna 1815 leikkasi tämä tie niinkuin nytkin Mont-Saint-Jeanin ylätasangon huipun Genappen ja Nivellesin maanteiden välistä. Mutta nykyään on se aivan kentän tasalla; silloin kulki se syvänä uurroksena tasangon halki. Sen molemmat seinämät on kuljetettu muistokumpuun. Tämä tie oli ja on vieläkin suurimmalta osaltaan kaivantoa, jonka seinämät olivat muutamin paikoin toistakymmentä jalkaa syvät. Nämä liian jyrkät seinämät sortuivatkin joskus, etenkin talvella, rankkasateiden vaikutuksesta. Onnettomuuksia tapahtui tuon tuostakin. Tie oli niin ahdas Braine-l'Alleudiin tullessa, että muuan matkustaja oli siinä joutunut kuormavaunujen alle ja murskaantunut kuoliaaksi, kuten ilmoittaa lähelle hautausmaata pystytetty kiviristi; saamme tietää vainajan nimenkin: _Herra Bernard Debrye, kauppias Brüsselistä_, sekä tapaturman aikamäärän: _helmikuussa 1637_.[2] Se oli niin syvä Mont-Saint-Jeanin ylätasangolla, että muuan talonpoika, Mathieu Nicaise, vuonna 1783 hautaantui sortuvan seinämän alle, kuten ilmoitti aikoinaan toinen kiviristi, jonka ylä-osa on hävinnyt maata muokattaessa, mutta jonka kumoon syösty jalusta viruu vielä nytkin nurmirinteellä vasempaan Haie-Sainten ja Mont-Saint-Jeanin maatilan välisestä tiestä.

Tämä uurtotie, josta ei mikään antanut vähintäkään vihiä ja joka kulki pitkin Mont-Saint-Jeanin ylimmän tasanteen reunaa, tämä kaivanto jyrkänteen harjalla, tämä itsensä maa-emon kätkemä syvänne oli taistelupäivänä näkymätön, s.o. tuhoisa.

8.

Keisari tiedustelee erästä asiaa oppaaltaan Lacostelta.

Waterloon taistelupäivän aamuna oli siis Napoleon tyytyväinen.

Ja olihan hänellä syytäkin! Hänen taistelusuunnitelmansa, senhän olemme nähneet, oli tosiaankin erinomainen.

Taistelu oli vihdoinkin alkanut. Sen odottamattomat vaiheet, Hougomontin sitkeä puolustautuminen, Haie-Sainten jäykkä vastarinta, surmattu Bauduin, ottelusta poistunut Foy, aavistamaton muuri, jonka edustalle Soyen rykmentit menehtyivät, Guilleminotin onneton saamattomuus, hänellä kun ei ollut ei räjähdyspommeja eikä ruutisäkkejä, tykistön juuttuminen liejuun, viisitoista suojatonta kanuunaa, jotka Uxbridge heitti nurin niskoin uurrostielle, englantilaisten riveihin putoilevain pommien huono vaikutus, ne kun upposivat sateiden liottamaan maahan ja viskasivat ilmaan vain kuraryöppyjä, niin että tuhoavat sirpaleet muuttuivat lokaräiskeiksi, Pirén hyödytön valehyökkäys Braine-l'Alleudiin, missä koko tuo viidentoista eskadroonan suuruinen ratsumiesjoukko melkein täydelleen tuhoutui, huonosti ahdistettu englantilaisten oikea siipi, huonosti onnistunut vasemman siiven murtaminen, Neyn eriskummallinen erehdys, hän kun kasasi yhteen paikkaan ensimäisen osaston neljä divisioonaa, vaikka hänen olisi pitänyt hajoittaa ne pieniin joukkioihin, niin että syntyi kahdenkymmenenseitsemän rivin paksuisia ryhmiä ja kahdensadan miehen pituisia rintamia, jotka siten kaikki joutuivat vihollisen tulelle alttiiksi ja joihin kuulat lakaisivat hirvittäviä uomia, hajalleen joutuneet hyökkäysrivistöt, niiden sivulla yhtäkkiä paljastettu vihollispatteri, pulaan joutuneet Bourgeois, Donzelot ja Durutte, takaisin työnnetty Guiot, luutnantti Vieux, tuo teknillisestä korkeakoulusta lähtenyt voima-uros, haavoittunut juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän kirveeniskuin koki murtaa Haie-Sainten porttia, englantilaisten ampuessa vimmatusti ylhäältä murroksestaan, joka sulki Genappesta Brüsseliin johtavan tien polven, jalkaväen ja ratsuväen väliin suljettu Marcognetin osasto, jota Best ja Pack ampuivat aivan läheltä viljapelloista ja jota Ponsomby peittosi parhaansa mukaan, seitsemän kanuunan patteri naulattu umpeen, Saksi-Weimarin prinssin haltuun joutunut 105:n rykmentin lippu, jota eivät Erlonin kreivi, Frischemont ja Smohain kiivaista ponnistuksistaan huolimatta kyenneet valloittamaan takaisin, 15:n rykmentin lippu menetetty, tuo musta preussilainen husaari, jonka Wavren ja Plancenoitin välisellä ylängöllä parveilevan kolmisataisen jääkärijoukon lentävän osaston vakoilijat olivat vanginneet ja jolta oli saatu kuulla hyvin huolestuttavia uutisia, Grouchyn viipyminen, Hougomontin kasvitarhaan vajaassa tunnissa tapetut tuhatviisisataa miestä, Haie-Sainten ympäristöllä vieläkin lyhyemmässä ajassa kaatuneet tuhatkahdeksansataa miestä, kaikki nämä järisyttävät onnettomuudet, jotka taistelun myrskypilvien lailla olivat kiitäneet Napoleonin silmien editse, olivat tuskin hämmentäneet hänen katsettansa ja ne eivät olleet laisinkaan kyenneet synkistyttämään näiden kasvojen käskevän varmaa ilmettä. Napoleon oli tottunut katsomaan sotaa jäykästi silmiin. Hän ei milloinkaan toimittanut numero numerolta yksityiskohtain tuskallista yhteenlaskua. Numeroista välitti hän vähät, kunhan niistä vain kertyi määrätty summa: voitto. Menipä alku kuinka kehnosti tahansa, hän ei siitä tullut levottomaksi, sillä hänhän luuli olevansa lopun määrääjä ja valtias. Hän osasi odottaa, sillä hänhän katsoi olevansa tykkänään kysymyksen ulkopuolella, ja hän kohteli sallimusta kuin vertaistaan ikään. Hän näytti sanovan sille: Sinä et uskaltaisi!

Puoliksi valossa ja varjossa vaeltaen tunsi Napoleon itsensä suojelluksi hyvässä ja siedetyksi pahassa. Hän oli, tai hän luuli olevansa, tapahtumiin jonkunlaisessa yhteistoiminta-, saattaisipa melkein sanoa kanssarikollis-suhteessa, joka veti vertoja muinaisajan haavoittumattomuususkolle.

Mutta kun ihmisellä on takanaan Beresina, Leipzig ja Fontainebleau, niin luulisipa olevan syytä hieman varoa Waterloota. Salaperäinen kulmakarvojen rypistys alkaa näkyä taivaan korkeuksissa.

Samassa kun Wellington teki peräytyvän liikkeensä, vavahti Napoleon. Hän näki äkkiä Mont-Saint-Jeanin ylätasangon tyhjentyvän ja englantilaisen armeijan sotarintaman katoavan. Se yhdistyi jälleen, mutta se yhdistyi salassa. Keisari kohousi puoliksi jalustimillaan. Voiton salama välähti hänen silmissään.

Wellingtonin ahdistaminen Soignesin metsään ja hänen perinpohjainen tuhoamisensa olisivat merkinneet sitä, että nyt oli Ranska lopullisesti murskannut Englannin. Crecy, Poitiers, Malplaquet ja Ramillies olisivat tulleet kostetuiksi. Marengon sankari olisi pyyhkinyt pois Azincourtin.

Ja keisari tarkasteli kaukoputkellaan vielä viimeisen kerran taistelukentän jokaista kohtaa, suunnitellen murhaavaa loppuryntäystä. Hänen kaartinsa seisoi hänen takanaan pyssy jalalla, katsellen häntä sieltä alhaalta jonkunlaisella pyhällä kunnioituksella. Hän mietti; hän tutki jokaisen vierun, huomasi jokaisen rinteen, tarkasteli jokaista puuryhmää, jokaista ruissarkaa, jokaista polkua; hän näytti laskevan jokaisen pensaankin. Hän katseli kauvan englantilaisten sulkumurroksia ylempänä mainituilla teillä; ne olivat valtavia puuröykkiöitä, Genappen tietä sulkeva yläpuolella Haie-Sainten ja kahden kanuunan puolustama, ainoiden kanuunain koko englantilaisesta tykistöstä, jotka etenivät näin kauvas taistelukentän perukkaa kohti; Nivellesin tien murroksessa välkkyivät Chassén brigadin hollantilaiset pistimet. Hän huomasi lähellä tätä murrosta vanhan valkeaksi maalatun Pyhän Nikolain kappelin, joka on Braine-l'Alleudiin vievän poikkitien kulmauksessa. Hän kumartui puoli-ääneen puhelemaan oppaalleen Lacostelle. Opas teki päällään kieltävän merkin, luultavastikin petos mielessä.

Keisari kohousi suoraksi taas ja jäi miettimään.

Wellington oli peräytynyt. Tarvitsi nyt vain täydentää tämä peräytyminen musertavalla hyökkäyksellä.

Äkkiä käännähtäen lähetti Napoleon pikaviestin kiitämään Pariisiin minkä kavioista pääsi se ilmoitus mukanaan, että taistelu oli voitettu.

Napoleon oli niitä neroja, joista lähtee leimaus ja jyrinä.

Hän oli nyt löytänyt ukonnuolensa.

Hän käski Milhaudin kyrassierien valloittaa Mont-Saint-Jeanin ylätasanko väkirynnäköllä.

9.

Odottamaton näky.

Heitä oli kolmetuhattaviisisataa. He muodostivat neljänneslieun pituisen rintaman. He olivat jättiläisiä jättiläishevosten selässä. Heitä oli kaksikymmentäkuusi eskadroonaa, ja oli heillä takanaan tukena Lefebvre-Desnouettesin divisioona, satakuusi valiosantarmia, kaartin jääkärit, tuhatsatayhdeksänkymmentäseitsemän miestä, sekä kaartin peitsimiehet, luvultaan kahdeksansataakahdeksankymmentä. Heillä oli harjaton kypärä, haarniska taottua rautaa, pistoolit koteloissaan satulankaaressa ja pitkä lyömämiekka. Aamulla oli heitä koko armeija ihastellut, kun he kello yhdeksältä torvien toitottaessa ja kaikkien soittokuntain puhaltaessa "_Me keisarkuntaa turvatkaamme_" olivat porhaltaneet esiin tiheänä joukkona, toinen heidän pattereistaan sivustalla, toinen keskustassa ja levittäytyneet kahteen riviin Genappen ja Frischemontin teiden välille ja asettuneet paikoilleen tuohon mahtavaan toiseen ketjuun, jonka Napoleon oli niin taitavasti muodostanut ja jolla, sen vasemmassa päässä kun olivat Kellermannin kyrassierit ja oikeassa Milhaudin, saattoi sanoa olleen rautaiset siivet.

Kenttälähetti Bernard vei heille keisarin käskyn. Ney veti miekkansa ja asettui etunenään. Suunnattomat eskadroonat lähtivät liikkeelle.

Silloin nähtiin kauhistuttava näytelmä.

Koko tämä ratsujoukko, miekat koholla, viirien liehuessa ja torvien rämistessä, jaettuna rivistöihin divisioonittain, laskeutui Belle-Alliancen kukkulaa tarkassa järjestyksessä kuin yksi ainoa mies, erehtymättömän suoraan kuin pronssinen muurinmurtaja, joka särkee aukkoa, tunkeutui tuohon peloittavaan laaksoon, jossa niin paljon miehiä jo oli kaatunut, hävisi siellä savuun, tuli jälleen näkyviin tästä pimeydestä notkelman vastaisella puolella, yhtä tiheänä ja lujana ja nousi täyttä laukkaa läpi ryöppynä tuiskuavan raehaulisateen Mont-Saint-Jeanin ylätasangon kauhistuttavaa lokarinnettä ylös. He nousivat, nousivat lujina, järkähtämättöminä, uhkaavina; pyssynpaukkeen ja tykkien jyskinän lomasta kuului maa jymisevän tuon suunnattoman joukon rynnistäessä eteenpäin. Heitä kun oli kaksi osastoa, oli heitä kaksi rivistöäkin; Wathierin osasto oli oikealla, Delordin osasto vasemmalla. Luuli kaukaa näkevänsä kahden suunnattoman teräskäärmeen kiemurtelevan ylätasangon huippua kohti. Kauhistuttavan hirviön lailla kiiti tämä joukko läpi taistelunmelskeen.

Moista ei oltu nähty niistä ajoista lähtien, jolloin samanlainen ratsujoukko valloitti Moskovan suuren etuvarustuksen. Murat oli poissa, mutta Ney oli paikoillaan. Näytti kuin olisi tämä joukko muuttunut eläväksi hirmu-olennoksi ja kuin olisi sillä ollut vain yksi sielu. Jokainen eskadroona ojentui ja supistui kuin mustekalan lonkero. Mahtavan savupilven aukoista pilkistivät he tuon tuostakin näkyviin. Siinä eroitti sekaisin myrskyisässä myllerryksessä kypärejä, miekkoja, tykistön ja soittokunnan hevosten hurjasti liikkuvia lautasia, säännöllistä, kamalaa pauhinaa; ja haarniskat kiilsivät kuin vesihirviön suomut.

Tällaiset kuvaukset tuntuvat kuuluvan ammoin menneihin aikakausiin. Tämän kaltaisia näkyjä esiintyi varmaankin vanhoissa Orfeon sankarirunoelmissa, jotka kertoivat muinaisajan ihmishevosista, hippanthropeista, näistä titaneista, joilla oli ihmisen kasvot ja hevosen ruumis, jotka olivat kauhistuttavia, haavoittumattomia, kukistumattomia ja jotka laukkasivat aina Olympon huipuille; jumalia ja eläimiä samalla kertaa.

Omituinen lukujen yhtymys: kaksikymmentäkuusi pataljoonaa kahtakymmentäkuutta eskadroonaa vastassa. Ylätasangon korkeimman harjanteen takana odotti englantilainen jalkaväki tyynenä, mykkänä, liikkumattomana, kätketyn patterin suojassa, jaettuna kolmeentoista neliöön, kaksi pataljoonaa neliössä, ja kahteen ketjuun, seitsemän neliötä ensimäisessä, kuusi toisessa, pyssyntukki olkapäässä, tähdäten suoraan niitä, joiden tuleman piti. Se ei nähnyt kyrassierejä, eivätkä kyrassierit nähneet sitä. Se kuuli hyökyaallon nousemistaan nousevan. Se kuuli kolmentuhannen hevosen synnyttämän jyminän yhä paisuvan, kavioiden määränperäiset, tiheät iskut, haarniskain helinän, miekkain kalskeen ja jonkunlaisen voimakkaan, hurjan huminan. Seurasi hetkisen kammottava hiljaisuus, ja silloin nousi yht'äkkiä harjanteen takaa pitkä rivi kohotettuja käsiä, jotka heiluttelivat miekkoja, kypärejä ja torvia ja viirejä ja kolmetuhatta harmajapartaista miehenpäätä, jotka karjuivat: Eläköön keisari! Koko tuo valtava ratsujoukko työntyi kuin heitettynä tasanteelle, ja se oli kuin maanjäristys.

Mikä kauhistus: vasemmalle englantilaisista, meistä oikealle kavahtaa äkkiä kyrassierien etumainen joukko pystyyn, päästäen kamalan kiljahduksen. Saavuttuaan harjanteen ylimmälle reunalle ja tahtoessaan samaa raivoisaa vauhtiaan syöksyä neliöiden ja kanuunain kimppuun ja murskata ne mäsäksi alleen, huomasivatkin kyrassierit englantilaisten ja itsensä välillä kaivannon, vaarallisen syvänteen. Se oli Ohainin uurrostie.