Part 11

Rikkaat matkustajat eivät ole niin kohteliaita. Tämä liike ja vieraan puvun ja matkatavaroiden tarkastus, jonka eukko Thénardier suoritti silmänräpäyksessä, saivat sen mairittelevan hymyn katoamaan rouvan kasvoilta ja entisen äkeän sävyn palaamaan takaisin. Hän virkkoi kuivasti:

"Astukaa sisään, ukkoseni."

"Ukkoseni" astui sisään. Eukko Thénardier tarkasteli häntä vielä kerran, tutki eritotenkin hänen takkiansa, joka oli lopen kulunut, sekä hänen hattuansa, joka oli hieman ränsistynyt, ja kysyi pään kohautuksella, nenän nyrpistyksellä ja silmän pilkahutuksella neuvoa mieheltään, joka yhä joi kuorma-ajurien kanssa. Mies vastasi tuolla huomaamattomalla etusormen viiputuksella, joka tämänlaisessa tapauksessa huulien soukistukseen yhtyneenä merkitsee: tyhjät taskut. Silloin huudahti eukko Thénardier:

"Kyllä nyt, hyvä mies, onkin niin hullusti, ettei meillä ole enää tilaa."

"Pankaa minut minne haluatte", sanoi mies, "ullakolle, talliin. Minä maksan siitä aivan kuin jos minulla olisi oikea huone."

"Neljäkymmentä souta."

"Neljäkymmentä souta, olkoon menneeksi."

"Sovittu siis."

"Neljäkymmentä souta!" ihmetteli muuan kuorma-ajuri hiljaa eukko Thénardierille, "mutta tavallinen hintahan on vain kaksikymmentä souta."

"Mutta tuolta otetaan neljäkymmentä," vastasi eukko Thénardier samaan tapaan. "Köyhiä minä en ota vähemmällä."

"Kyllä asiat ovat niin", lisäsi ukko Thénardier lempeästi, "talo joutuu moisten takia huonoon huutoon."

Sillä välin oli mies laskenut penkille myttynsä ja keppinsä ja istuutunut pöytään, jolle Cosette oli kiiruhtanut lennättämään viinipullon ja lasin. Kauppias, joka vettä kovisti, oli lähtenyt itse hevostaan juottamaan. Cosette oli asettunut entiselle paikalleen keittiön pöydän alle ja ryhtynyt uudelleen nypläykseensä.

Vieras, joka oli tuskin kastanut huuliaan viinilasiinsa, katseli lasta omituisen tarkkaavasti.

Cosette oli ruma. Jos hänen lapsuutensa olisi ollut onnellinen, olisi hän ehkä ollut kaunis. Me olemme jo piirtäneet tämän surullisen pikku olennon ääriviivat. Cosette oli laiha ja kalpea. Hän oli kahdeksan vuotias, mutta häntä olisi tuskin luullut kuuden vanhaksi. Hänen suuret, mustiin kuoppiin vajonneet silmänsä olivat paljosta itkemisestä melkein sammuneet. Hänen suupielissään oli tuo poistumaton tuskanrypistys, jonka näkee kuolemaan tuomituilla ja toivottomasti sairailla. Hänen kätensä olivat, kuten hänen äitinsä oli arvannut, "aivan täynnä paleltumia." Tulen hohteessa pisti hänen luisevuutensa ja kamala laihuutensa erittäin silmiin. Hän kun aina värisi vilusta, oli hän ottanut tavakseen puristaa polviaan vastakkain. Hänen koko pukunansa oli vain kurja riepu, joka olisi herättänyt sääliä kesällä ja kauhistusta talvella. Siinä oli vain rääsyistä palttinaa; ei jälkeäkään villakankaasta. Iho näkyi sieltä ja täältä, ja siinä saattoi eroittaa useita sinertäviä tai mustia täpliä, jotka osoittivat paikkoja, mihin eukko Thénardier oli koskettanut. Hänen paljaat jalkansa olivat tavattoman hennot ja punaiset. Hänen olkakuoppasensa olivat surkeat, itkettävät nähdä. Tämän lapsen koko olemus, hänen käyntinsä, hänen ryhtinsä, hänen äänensä sointu, hänen sanojensa harvaltainen putoileminen, hänen katseensa, hänen vaiteliaisuutensa, hänen pieninkin eleensä ilmaisi ja osoitti vain yhtä tunnetta: pelkoa.

Pelko oli levittäytynyt vaipan tavoin hänen ylleen, ja hän oli ikäänkuin sen peitossa. Pelko painoi hänen kyynäspäänsä kupeisiin, pelko piiloitti hänen kantapäänsä hameen suojaan, pelko sai hänet ottamaan niin vähän tilaa kuin mahdollista, pelko salli hänen hengittääkin vain välttämättömimpään tarpeeseen, pelko oli jäykistyttänyt hänen ruumiinsa möhkäleeksi, joka aina pysyi samanlaisena ja joka korkeintaan saattoi kasvaa. Hänen silmäteränsä syvyyksistä kiilui kauhistus.

Tämä pelko ja kauhistus oli niin voimakas, ettei hän kotiuduttuaan ollut uskaltanut mennä lieden ääreen kuivaamaan itseään, vaikka olikin läpimärkä, vaan oli kyyristynyt hiljaa työhönsä.

Tämän kahdeksanvuotiaan lapsen katse oli tavallisesti niin synkkä ja joskus niin repelevän surullinen, että hän silloin näytti olevan tulemaisillaan joko tylsämieliseksi tai paholaiseksi.

Ei milloinkaan ollut hän saanut oppia rukoilemaan, siitähän olemme jo maininneet, ei milloinkaan ollut hän astunut jalallaan kirkkoon.

"Kaikkeen sitä nyt vielä aikaa riittäisi!" tapasi eukko Thénardier ihmetellä.

Keltatakkinen mies ei hellittänyt Cosettea silmistään.

Äkkiä kiljaisi eukko Thénardier:

"Mutta minnekkäs se leipä jäi?"

Cosette noudatti totuttua tapaansa eukko Thénardierin koventaessa ääntään ja pyörähti nopeasti pöytänsä alta.

Hän oli kokonaan unohtanut leivän. Hän turvautui hätäkeinoon, jota alituisen pelon valtaamat lapset aina käyttävät. Hän valehteli.

"Rouva, leipuri oli jo suljettu."

"Mikset koputtanut?"

"Kyllä minä koputinkin, rouva."

"Ja kuinka kävi?"

"Eivät ne avanneet."

"Huomenna saan kyllä tietää", uhkaili eukko Thénardier, "onko asiassa perää, ja jos sinä valehtelit, niin varo selkänahkaasi. Mutta annahan nyt tänne se viidentoista soun raha."

Cosette pisti kätensä esiliinan taskuun ja painui viheriäksi. Viidentoista soun rahaa ei ollut siellä enää.

"Etkö sinä kuullut, vai?" tiuski eukko Thénardier.

Cosette käänsi taskun nurin. Siellä ei ollut mitään. Minnehän se raha oli kadonnut? Onneton lapsiraukka ei osannut puhua sanaakaan. Hän seisoi siinä kuin kivettyneenä.

"Ettethän vain ole hukannut sitä viidentoista soun rahaa?" karjui eukko Thénardier, "vai aijotko varastaa sen minulta?"

Samassa ojensi hän kätensä lieden kulmauksessa riippuvaa patukkaa kohti.

Tämä peloittava liike sai Cosetten huutamaan:

"Armoa! rouva! Minä en tee sitä koskaan enää!"

Eukko Thénardier irroitti patukan.

Sillä välin oli keltatakkinen mies kenenkään huomaamatta penkonut liivinsä taskua. Toiset matkustajat joivat tai pelasivat korttia, niin etteivät he olisi kyenneetkään mitään huomaamaan.

Cosette kyyristyi tuskissaan takan soppeen ja koki vetää puoli-alastomat jäsenensä niin kasaan kuin mahdollista. Eukko Thénardier kohotti jo patukkaa iskuun.

"Anteeksi, rouva," sanoi vieras, "mutta äsken näin tuon tytön esiliinan taskusta putoavan jonkun rahantapaisen ja vierivän tännepäin. Ehkä se oli se viidentoista soun raha."

Samassa kumartui hän ja näytti etsivän jotakin lattialta.

"Oikein, tuossahan se onkin," sanoi hän oikaisten selkänsä.

Ja hän kurotti hopearahan eukko Thénardierille.

"Se se on", vahvisti eukko.

Eihän se sama raha ollut, sillä se oli kahdenkymmenen soun raha, mutta eukko Thénardier huomasi hyötyvänsä kaupasta. Hän pisti rahan taskuunsa ja tyytyi vain heittämään lapseen vihaisen katseen, ärjäisten:

"Mutta katsokin eteesi toiste, senkin tolvana!"

Cosette ryömi takaisin "koppiinsa", kuten eukko Thénardier hänen tavallista olinpaikkaansa nimitti, ja hänen suurissa, tuntemattomaan matkustajaan tähdätyissä silmissään alkoi värehtiä ilme, jota niissä ei ollut koskaan ennen näkynyt. Se säteili vasta lapsellista hämmästystä, mutta siihen yhtyi jo jonkunlaista arastelevaa luottamusta.

"Ai, mutta vieras tahtoo kait illallista?" kysyi eukko Thénardier matkustajalta.

Matkustaja ei vastannut. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin.

"Mikä tuo on oikein miehiään?" mutisi eukko hampaittensa välistä. "Rutiköyhä se kai on. Ei ropoakaan taskussa illalliseksi. Saakohan siltä yösijankaan maksua? Oli se sentään siunattu asia, ett'ei sen päähän pistänyt varastaa sitä rahaa lattialta."

Sillä välin oli kamarin ovi avautunut ja Éponine ja Azelma astuneet huoneeseen.

Ne olivat tosiaankin sieviä tylleröitä, pikemmin porvaristyttöjä kuin talonpoikaisia, hyvin viehättäviä, toisella kiiltävät, kastanjanväriset hiuskäärylät päälaella, toisen pitkät, mustat palmikot valumassa selälle, molemmat hyvin eloisia, puhtaita, pulleita, reippaita ja terveitä, niin että heitä katseli oikein mielikseen. Heidän pukunsa oli hyvin lämmin, mutta äidillinen taito oli pitänyt siitä huolen, ettei kankaan paksuus mitenkään häirinnyt puvun somuutta eikä sopivaisuutta. Talvi oli otettu huomioon, mutta kevättäkään ei oltu unohdettu. Näistä kahdesta pikku olennosta säteili valoa ja iloa. Mutta muuten oli heidän esiintymisensä hyvin rohkeaa, jopa käskevääkin. Heidän vaatetuksessaan, heidän meluavassa iloisuudessaan oli jotakin mahtipontista ja ylimielistä. Heidän pyrähtäessään huoneeseen oli eukko Thénardier heitä toruvinaan, mutta äänessä soi koko äidillinen ihailu:

"Vai sieltä sitä nyt taas tullaan!"

Sitten vetäisi hän heidät polvillensa toisen toisensa jälkeen, siveli heidän tukkaansa, solmieli heidän nauhojansa ja päästi heidät lopulta menemään, ravistellen heitä sillä lempeällä tavalla, jonka vain äidit osaavat, sekä huudahtaen:

"Kylläpä olettekin koreita, kyllä jo!"

Tyttöset asettuivat istumaan tulen paisteeseen. Polvillaan kääntelivät ja hypittelivät he nukkeaan ja lepertelivät iloisesti kuin pienet linnut. Tuon tuostakin nosti Cosette silmänsä nypläyksestään ja katseli heidän leikkiään murheellisena.

Éponine ja Azelma eivät vilkaisseetkaan Cosetteen. Hän oli heistä sama kuin koira. Näiden kolmen pikkutytön ikä ei yhteensä tehnyt kahtakymmentäneljää vuotta, ja kuitenkin edustivat he koko inhimillistä yhteiskuntaa. Yhtäällä kateus, toisaalla halveksunta.

Thénardier-sisarusten nukke oli hyvin ränsistynyt ja hyvin vanha ja melkein riekaleina, mutta Cosetten mielestä oli se siitä huolimatta ylen ihana ja soma, sillä hänellä ei ollut vielä koskaan ollut nukkea, _oikeata nukkea_. Käytämme tässä sanantapaa, jonka kaikki lapset varmasti ymmärtävät.

Äkkiä huomasi eukko Thénardier, joka puuhissaan liikkuili pitkin tupaa, Cosetten huvitteleivan tavallaan ja työstään tauoten katselevan tyttöjen leikkiä.

"Ahaa! Vai niin!" ärjäisi eukko. "Vai se sinulta nyt vielä puuttui! Vai ei tule kutomisesta mitään! Eiköhän patukasta lähtisi apua!"

Vieras käännähti tuolillaan eukkoon päin.

"Rouva", sanoi hän melkein pelokkaasti hymyillen, "mitäs siitä nyt väliä! Antakaa lapsen katsella!"

Jos matkustaja, joka olisi syönyt illallisekseen lampaanpaistia ja juonut pari pulloa viiniä ja joka ei olisi näyttänyt _rutiköyhältä_, olisi moisen toivomuksen lausunut, niin olisi hänen toivomuksensa ollut käsky. Mutta että mies, jonka hattu oli tuonlainen, uskalsi lausua jonkun toivomuksen, että mies, jonka takki oli moisessa kunnossa, rohkeni tahtoa jotakin, sitä ei eukko Thénardier luullut tarvitsevansa sietää. Hän tiuskaisi:

"Työtä sen täytyy tehdä, koska syökin. En minä sitä jouten olemaan ruoki."

"Mitä hän nyt sitten nypläilee?" jatkoi vieras lempeällä äänellään, joka oli niin omituisessa ristiriidassa hänen kerjäläispukunsa ja leveiden hartioittensa kanssa.

Eukko Thénardier suvaitsi vastata:

"Sukkia, ellette pane pahaksenne. Sukkia minun pikku tytöilleni, joiden sukat ovat kovin kuluneet ja jotka kohta saavat käydä aivan avojaloin."

Vieras katsahti Cosette-raukan punaisiin jalkoihin ja jatkoi:

"Milloinkahan hän saanee sukkaparinsa valmiiksi?"

"Kyllä siihen siltä laiskurilta vielä kolme, neljä päivää menee."

"Ja paljonkohan tuollainen sukkapari maksaa valmiina?"

Eukko Thénardier vilkaisi häneen halveksien.

"Ainakin kolmekymmentä souta."

"Myisitteköhän sen parin viidestä frangista?" jatkoi mies.

"Saakeli!" huudahti nauraa hohottaen muuan keskustelua kuunteleva kuorma-ajuri. "Vai viidestä frangista? No jopa nyt hinnan määräsi! Vai viisi ympyriäistä!"

Ukko Thénardier luuli täytyvänsä puuttua puheeseen:

"Kyllähän se, herra, päinsä käy. Jos Teidän tosiaankin tekee mielenne ostaa ne sukat, niin kyllä ne myydään Teille viidestä frangista. Meillä ei kielletä mitään matkustajilta."

"Mutta ne onkin maksettava paikalla", ehätti eukko Thénardier ilmoittamaan lyhyesti ja ratkaisevasti.

"Minä ostan sen sukkaparin", vastasi vieras ja lisäsi, vetäen taskustaan viiden frangin rahan ja laskien sen pöydälle: "ja minä maksan heti."

Sitten kääntyi hän Cosetteen:

"Nyt teet sinä minun työtäni. Leiki, leiki, lapseni."

Kuorma-ajuria liikutti niin ankarasti se viiden frangin raha, että hän hellitti lasistaan ja riensi lähemmäksi.

"Totta se on sittenkin!" huudahti hän sitä tarkastellessaan. "Oikea takapyörä! Eikä väärennetty!"

Ukko Thénardierkin ehätti paikalle ja solahutti muitta mutkitta rahan liivinsä taskuun.

Eukko Thénardier ei voinut väittää vastaan. Hän puraisi huuliaan, ja hänen kasvoilleen syttyi vihan lieska.

Mutta Cosette vapisi. Lopulta rohkeni hän kysyä:

"Rouva, oikeinko se on totta? Saanko minä leikkiä?"

"Leiki nyt!" karjaisi eukko Thénardier kamalalla äänellä.

"Kiitos, rouva", sanoi Cosette.

Ja hänen suunsa kiittäessä eukko Thénardieria, kiitti koko hänen pieni sydämensä vierasta.

Ukko Thénardier jatkoi juomistaan. Vaimo kuiskasi hänen korvaansa:

"Kukahan tuo keltainen mies oikein on?"

"Minä olen nähnyt", vastasi mahtavana Thénardier, "miljoonamiehiä, joilla oli aivan samanlainen takki."

Cosette oli päästänyt kutomuksen käsistään, mutta ei ollut poistunut paikaltaan. Hän liikkui ylipäänsä mahdollisimman vähän. Hän oli ottanut pienestä laatikosta takaansa vanhoja rääsyjä ja lyijysapelinsa.

Éponine ja Azelma eivät lainkaan huomanneet, mitä tuvassa tapahtui. He olivat ryhtyneet ylen tärkeään toimitukseen. He olivat vallanneet kissan. He olivat heittäneet nukkensa maahan, ja Éponine, joka oli vanhempi, kapaloi kissaa sen naukumisista ja vääntelyistä huolimatta punaisiin ja sinisiin riepuihin. Tätä tärkeätä ja vaivaloista toimitusta tehdessään puheli hän sisarelleen lasten vienolla, ihmeellisellä kielellä, joka on kuin perhosen siipien väike. Se hajoaa käsiin, kun siihen tahtoo tarttua kiinni:

"Katsos, sisareni, tämä nukke on tuota toista paljon hupaisempi. Se liikkuu, se kirkuu, se on lämmin. Katsos, sisareni, nyt me leikimme sillä. Se on olevinaan minun pieni tyttäreni. Minä olen olevinani joku hieno rouva. Minä tulen sinun luoksesi vieraisille, ja sinä katselet sitä. Sitten sinä näetkin sen viikset, ja se ihmetyttää sinua kovasti. Ja sitten sinä näet sen korvat, ja sitten sinä näet sen hännän, ja se ihmetyttää sinua kovasti. Ja sinä sanot minulle: Ah Jumalani! Ja minä sanon sinulle: Niin, rouva, sellainen pikku tyttö minulla on. Pikku tytöt ovat sellaisia tähän aikaan."

Azelma kuunteli Époninea ihastuneena.

Sillä välin olivat juojat alkaneet hoilottaa rivoa laulua, joka sai heidät nauramaan niin että katto tärisi. Ukko Thénardier yllytti heitä yllyttämistään ja yhtyi itsekin lauluun.

Niinkuin linnuille kaikki pesänaineiksi kelpaa, niin kelpaa lapsille kaikki nukeksi. Époninen ja Azelman kapaloidessa kissaa oli Cosette kapaloinut sapelinsa. Sitten oli hän pannut sen maata syliinsä, ja hyräili nyt sille hiljaa univirttä.

Nukke kuuluu tyttölapsen välttämättömimpiin tarpeisiin, samalla kuin se kuvastaa naisellisen olennon viehättävintä vaistoa. Hoidella, laitella, koristella, pukea, riisua, pukea taas, opettaa, hieman torua, tuutia, lellitellä, nukuttaa sitä, kuvitella kuollut kappale eläväksi, siinä on naisen koko tulevaisuus. Haaveillessaan ja leperrellessään, valmistaessaan pienokaisen kapioita ja kapalovaatteita, neuloessaan sen hameita ja puseroita ja esiliinoja, kehittyy lapsi tytöksi, tyttö neitoseksi, neitonen vaimoksi. Ensimäinen lapsi jatkaa viimeistä nukkea.

Nuketon pikku tyttö on melkein yhtä onneton ja aivan yhtä mahdoton kuin lapseton vaimo.

Cosette oli siis tehnyt sapelistaan nuken.

Eukko Thénardier oli astunut lähemmäksi _keltaista miestä_.

"Mieheni on oikeassa", ajatteli hän, "se on ehkä herra Laffitte. Ne rikkaat ovat usein niin leikillisiä!"

Hän nojasi kyynäspäitänsä miehen pöytään.

"Herra...", alkoi hän.

Tämän _herra-sanan_ kuullessaan käännähti mies. Eukko Thénardier oli tähän asti sanonut häntä vain _ukkoseksi_ ja _hyväksi mieheksi_.

"Katsokaas, herra", jatkoi hän, kasvoilla taas se mairitteleva hymy, joka oli vielä inhottavampi kuin hänen tavallinen äkeä ilmeensä, "kyllähän lapsi minun puolestani leikkiä saa, enhän minä sitä vastaan pane, en etenkään tällä kerralla, kun Te olette niin antelias ja kun se Teitä huvittaa. Mutta katsokaas, eihän sillä tytöllä mitään ole. Kyllä sen täytyy työllä leipänsä ansaita."

"Se ei olekaan siis Teidän lapsenne?" kysyi vieras.

"Ei, herra, ei suinkaan! Se on vain sellainen köyhä raukka, jonka me kristillisestä rakkaudesta otimme hoitoomme. Ties mikä lie tylsämielinen. Sen on varmaankin päässä vettä. Katsokaas, miten sen pää onkin iso. Me teemme sen hyväksi kaiken, mitä voimme, mutta eihän meillä tässä ole kovin varoja. Kyllähän me sen kotiseuduillekin kirjoittelimme ahkerasti, vaan kuuteen kuukauteen ei ole tullut pienintäkään vastausta. Kaipa sen äiti lie kuollut."

"Ah!" huokasi vieras ja vaipui jälleen mietteisiinsä.

"Olipa se mokoma sen äitikin", jatkoi eukko Thénardier. "Se kun lapsensa hylkäsi."

Aivan kuin olisi vaisto hänelle sanonut, että puhuttiin hänestä, ei Cosette koko keskustelun aikana ollut kääntänyt silmiään eukko Thénardieristä. Hän koki heristää korviaan. Muutamia sanoja hän kuulikin.

Sillä välin olivat viinilasien kallistelijat ehtineet hyvään humalaan ja he kertailivat nyt rivoja säkeitään, melun yhä yltyessä. Laulu olikin sitä oikeata lajia, johon oli sekoitettu Neitsyt Maariat ja Jeesus-lapset. Eukko Thénardier oli mennyt osaltaan vahvistamaan naurun rämäkkää. Pöytänsä alta tuijotti Cosette tuleen, joka heijastui hänen värähtämättömiin silmiinsä. Hän oli jälleen ryhtynyt tuudittamaan kapalovauvaansa, hyräillen hiljaa:

"Kuollut on äitini! Kuollut on äitini! Kuollut on äitini!"

Emännän uudistetuista pyynnöistä suostui keltainen mies, "miljoonainomistaja", vihdoinkin syömään illallista.

"Mitä herra suvaitsee?"

"Leipää ja juustoa", vastasi vieras.

"Ei, mutta kyllä se sittenkin on tyhjätasku", ajatteli eukko Thénardier.

Humalaiset rallattivat yhä lauluansa, ja lapsi pöydän alla hyräili sekin omaansa.

Äkkiä lakkasi Cosette hyräilemästä. Hän oli käännähtänyt ja huomannut Thénardierin pikkutyttöjen nuken, jonka nämä olivat kissaa kapaloidessaan heittäneet permannolle muutaman askeleen päähän keittiön pöydästä.

Silloin päästi hän putoamaan kapaloidun sapelin, joka tyydytti häntä vain puoliksi, ja alkoi hitaasti käännyskellen vilkua ympäri tupaa. Eukko Thénardier puheli hiljaa miehensä kanssa ja luki rahojaan. Ponine ja Zelma leikkivät yhä kissalla. Matkustajat söivät tai joivat tai lauloivat, eikä kukaan katsellut häntä. Ei hetkeäkään ollut kadotettavissa.

Hän ryömi polviensa ja käsiensä varassa pöydän alta, tarkasteli vielä kerran, näkikö kukaan häntä, lipui sitten nopeasti nuken luo ja kahmaisi sen kouraansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä istui hän jo taas paikallaan liikkumattomana, sillä tavoin kääntyneenä, että varjo lankesi hänen sylissään makaavaan nukkeen.

Onni leikitellä nukella oli hänelle niin harvinainen, että hän tunsi siitä oikeata himokasta, hekumallista nautintoa.

Kukaan muu ei ollut häntä nähnyt paitsi vieras matkustaja, joka lusikoi hitaasti laihaa lientänsä.

Tämä ilo kesti lähes neljännestunnin.

Mutta niin varovainen kuin Cosette olikin, ei hän huomannutkaan, että nuken toinen jalka _ulkoni_ ja että lieden tuli valaisi sitä hyvin kirkkaasti. Tämä punertava, hohtava jalka, joka ei peittynytkään pimeään, pisti äkkiä Azelman silmiin, ja tyttö sanoi Époninelle:

"Katsos! sisareni!"

Pikkutytöt herkesivät leikistään ylen hämmästyneinä. Cosette oli uskaltanut ottaa heidän nukkensa!

Éponine nousi seisaalleen kissaa päästämättä ja meni tempomaan äitiään hameesta.

"Anna minun olla rauhassa!" sanoi äiti. "Mitä sinä minusta tahdot?"

"Äiti", selitti lapsi, "katsohan!"

Ja hän osoitti sormellaan Cosettea.

Mutta Cosette ei onnensa hurmoissa nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Eukko Thénardierin kasvoille levisi tuo aivan erikoinen ilme, joka elämän vähäpätöisimmistäkin tapauksista syttyy kauhistavaksi ja joka on hänen laatuisilleen naisille tuottanut nimen _raivotar_.

Tällä kertaa katkeroitti vielä loukattu ylpeys hänen vihaansa. Cosette oli astunut kaikkien raja-aitojen yli, Cosette oli rohjennut käydä käsiksi "neitien" nukkeen.

Tsaaritar, joka olisi nähnyt talonpoikaismoukan koettelevan hänen keisarillisen poikansa suurta sininauhaa, olisi saanut samanlaisen ilmeen kasvoilleen.

Hän karjaisi vihan kähisevällä äänellä:

"Cosette!"

Cosette säpsähti kuin olisi maa revennyt hänen altaan. Hän kääntyi ympäri.

"Cosette!" toisti eukko Thénardier.

Cosette laski nuken hiljaa permannolle, ja siinä liikkeessä kuvastui jonkunlaista arastelevaa kunnioitusta sekä siihen yhtynyttä epätoivoa. Silloin, hellittämättä silmiään nukesta, risti hän kätensä, ja -- mitä on kauhistavaa sanoa niin nuoresta lapsesta -- väänteli niitä tuskissaan. Sitten -- hän rupesi itkemään. Eivät mitkään päivän tapaukset, ei juoksentelu öisessä metsässä, ei vesisangon raahustaminen, ei patukan uhka, ei edes se surullinen tieto, jonka hän oli kuullut eukko Thénardierin ilmaisevan, ollut saanut puristetuksi hänen silmästään kyyneltä. Mutta nyt itki hän hillittömästi.

Matkustaja nousi pöydästä.

"Mikä nyt hätänä?" kysyi hän eukko Thénardieriltä.

"Ettekö näe?" sanoi eukko, osoittaen sormellaan rikoksen esinettä, joka virui Cosetten jaloissa.

"Mitäpä sitten?" uteli vieras.

"Tuo rääsylunttu", vastasi eukko Thénardier, "uskalsi koskea lasten nukkeen!"

"Jopa nyt asiasta meluatte!" sanoi vieras. "Mitä siitä, vaikka se sillä nukella leikkisikin?"

"Se koski siihen likaisilla käsillään!" jatkoi eukko Thénardier, "innoittavilla käsillään!"

Cosetten itku yltyi hurjemmaksi.

"Älä siinä ulvo!" kiljaisi eukko Thénardier.

Vieras astui suoraan katu-ovelle, avasi sen ja hävisi pimeään.

Heti hänen poistuttuaan käytti Thénardier tilaisuutta ja potkaisi Cosetten pöydän alle niin ankarasti, että lapsi alkoi jälleen parkua kaikin voimin.

Ovi avautui ja vieras ilmestyi takaisin tupaan. Hän kantoi sylissään sitä ihmeellistä nukkea, josta olemme puhuneet ja jota kaikki kylän pienokaiset olivat ihastelleet aamusta asti. Hän laski sen maahan Cosetten eteen ja sanoi:

"Siinä on sinulle nukke!"

Luultavaa on, että vieras koko sen tunnin ajan, minkä hän oli viipynyt täällä, oli mietiskelyittensä keskeltä hämärästi huomannut lamppujen ja kynttilöiden valaiseman myymäläkojun, koska sen paiste näkyi kapakan akkunoidenkin läpi tupaan.

Cosette nosti silmänsä, hän oli nähnyt sen vieraan miehen tulevan hänen luokseen nukke sylissä kuin olisi hän nähnyt auringon tulevan, hän kuuli nuo uskomattomat sanat: "Siinä on sinulle nukke!" Hän katseli vierasta, hän katseli nukkea, sitten peräytyi hän hitaasti ja kätkeytyi pöydän äärimäiseen päähän muurin nurkkaukseen.

Hän ei enää itkenyt, hän ei enää huutanut, hän näytti tuskin uskaltavan hengittää.

Eukko Thénardier, Éponine, Azelma töllistelivät tätä kaikkea jäykkinä kuin kuvapatsaat. Juojatkin olivat herjenneet metelistään. Ylt'ympäri tuvan oli levinnyt juhlallinen hiljaisuus.

Mykkänä, kivettyneenä jatkoi eukko Thénardier arvailujaan:

"Mikähän tuo ukko oikein on? Onkohan se köyhä? Onkohan se miljoonamies? Se on ehkä molempia, se on ehkä varas."

Ukko Thénardierin naamalle syntyi se kuvaava piirto, joka nousee aina ihmisen kasvoille, kun hänen vallitseva vaistonsa pääsee täyteen eläimelliseen voimaansa. Kapakoitsija tarkasteli vuoroin nukkea, vuoroin vierasta. Hän näytti nuuskivan tätä miestä niin kuin hän olisi nuuskinut rahasäkkiä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Hän läheni vaimoansa ja kuiskasi:

"Tuo lelu maksaa vähintäin kolmekymmentä frangia. Ei tyhmyyksiä! Selkä notkeaksi tuon miehen edessä!"

Alhaisilla luonteilla on se yhteistä suorien luonteiden kanssa, että ne joka hetki ovat omaa itseänsä.

"No, Cosette", sanoi eukko Thénardier äänellä, joka pyrki olemaan lempeä, mutta johon sekaantui kovin huomattavasti ilkeiden naisten kirpeätä hunajaa, "mikset ota nukkeasi?"

Cosette liikahti hiukan piilostaan.

"Pikku Cosetteni", jatkoi ukko Thénardier hyväilevästi, "herra antaa sinulle nuken. Ota se nyt. Se on sinun."