Part 10

Cosettella ei ollut aikaa henkäisemään. Pimeys oli synkkä, mutta hän oli niin usein käynyt paikalla. Vasemmalla kädellään haparoi hän pimeästä lähteen yli kallistuvaa nuorta tammea, johon hän tavallisesti nojasi, sai kiinni oksasta, takertui siihen, kumartihe ja upotti sangon veteen. Hetkiseksi olivat hänen voimansa kasvaneet kolminkertaisiksi. Mutta siinä rimpuillessaan ei hän huomannutkaan esiliinansa taskun sisällön putoavan lähteeseen. Viidentoista soun raha katosi veteen. Cosette ei nähnyt eikä kuullut sen häviämistä. Hän tempasi sangon melkein täysinäisenä syvennyksestä ja laski sen nurmelle. Silloin vasta huomasi hän olevansa tuiki väsynyt. Hän olisi tahtonut lähteä paluumatkalle heti kohta. Mutta ponnistelut sangon täyttämiseksi olivat hänet siihen määrään uuvuttaneet, ettei hän enää kyennyt käymään askeltakaan. Hänen täytyi istuutua. Hän raukesi nurmelle ja jäi siihen kyyrysiinsä.

Hän sulki silmänsä ja avasi ne taas, tietämättä miksi, mutta voimatta tehdä toisin.

Hänen vieressään poreili sangon vesi ja muodosti pyörylöitä, jotka olivat kuin hiilloksen tulikäärmeitä.

Ja ylähällä peittivät taivaan mustat pilven lonkareet, jotka liikkuivat hitaasti kuin savujoukkiot. Pimeyden surunaamus näytti tahtovan peittää tämän lapsen.

Jupiter painui avaruuden syvyyksiin. Tyttönen tuijotti silmät harrillaan tätä suurta valopilkkua, jota hän ei tuntenut ja joka sai hänet pelkäämään. Kiertotähti olikin sillä hetkellä hyvin lähellä taivaanrantaa ja kulki juuri paksun usvakerroksen taitse, niin että se välkkyi kamalan punaisena. Kaameana ruskottava sumu suurensi tähden kokoa huomattavasti. Se oli kuin hohtava reikä taivaankannessa.

Kylmä viima henkäili tasangolta. Metsä oli synkkä, sieltä ei kuulunut pienintäkään ääntä, kesä-yön valjua valonhämärrystä ei huomannut lainkaan. Kamaloina kummituksina törröttivät puuryhmät. Ahojen outomuotoiset pensaikot suhisivat peloittavasti. Pitkät ruohonkorret kiemurtelivat viiman käsissä kuin ankeriaat. Okakasvien piikki-oksat longertelivat kuin pitkät, kynsikkäät käsivarret saaliin tavottelussa. Kuivia kanervatukkoja lenteli ohi tuulen ahdistamina ja ne näyttivät aivan kuin kauhistuneina pakenevan jotakin takaa-ajajaa. Kaikkialta tuijotti pimeys kamalana, uhkaavana.

Pimeys vaikuttaa painostavasti. Ihminen tarvitsee valoa. Ken vain valon vastakohtaan vaipuu, hän tuntee sydäntänsä kouristavan. Kun silmä näkee vain pimeyttä, on hengenkin toiminta sekaannuksissa. Auringon pimeneminen, synkkä yö tai mikä läpinäkymätön pimeys tahansa tuottaa tuskallisen olon jokaiselle, vahvimmallekin. Ei kukaan voi kävellä yksinään öisessä metsässä vapisematta. Synkät varjot ja puut, siinä peloittava seinä. Haaveenomainen todellisuus näytäksen hämärässä ympäristössä. Mitä emme tarkkaan näe, muodostuu muutaman askeleen päässä aavemaiseksi mielikuvaksi. Avaruudessa tai ehkä omissa aivoissamme näemme leijailevan jotakin salaperäistä, saavuttamatonta kuin uinuvien kukkien unelmat. Taivaanrannalla parveilee uhkaavia haamuja. Rajattoman pimeyden henkäykset tunkeutuvat sieluumme. Pelko kasvaa, ja tekisi mieli usein katsahtaa taakseen. Yön pohjattomia pimentoja, epäselvinä kuvastuvia esineitä, hiljaisina kyhjöttäviä ilmestyksiä, jotka muuttavat muotoaan heti kun joutuu niitä lähemmäksi, salaperäisiä huiskahduksia, yht'äkkiä tuhahtavia lehviä, mustia lätäköitä, pimeyteen heijastunutta kaameutta, äärettömyyden haudanhiljaisuutta, mielikuvituksen loihtimia haave-olentoja, oksien salaperäisiä liikahduksia, pelästyttäviä kantoja, korkeita, huojuilevia ruohorykelmiä, kaikkia näitä vastaan on ihminen aivan turvaton. Ei niin rohkeata, ettei vavahtaisi, eikä niin voimakasta, ettei tuskaa tuntisi. On aivan kuin valtaisi pimeys sielunkin. Ja tällaisen synkeyden vaikutus pieneen lapseen on vielä paljon, paljon tuskallisempi.

Metsissä riehuvat silloin kaikki ilmestyskirjan kauhut. Ja metsien kaameassa peitossa on pienen sielun siipien räpyttely kuin kuoleman kouristusta.

Tajuamatta olotilaansa tunsi Cosette luonnon salaperäisen, rannattoman synkeyden tarraavan häneen kiinni joka taholta. Häntä ei vallannut ainoastaan kauhu, vaan joku kauhuakin kauhistavampi tunne. Hän värisi. Sanat eivät pysty kuvaamaan sen väristyksen kamaluutta, joka jääti hänet sydänjuuria myöten. Hänen katseensa harhaili hurjana. Hän luuli joutuneensa siihen tilaan, ettei hän ehkä saattaisi olla tulematta samaan aikaan samalle paikalle seuraavanakin päivänä.

Päästäkseen eroon tästä tunnelmasta, joka oli hänestä niin kummallinen, mutta jota hän ei ymmärtänyt, alkoi hän vaistomaisesti lukea kovalla äänellä yksi, kaksi, kolme, neljä, kymmeneen asti, toistaen sen tempun useampaan kertaan. Se palautti häntä ympäröivät esineet oikeisiin muotoihinsa. Hän tunsi veden ammentamisessa kastuneita käsiään kylmöttävän. Hän kapsahti seisomaan. Pelko valtasi hänet jälleen, luonnollinen, voittamaton pelko. Hänellä oli enää vain yksi ajatus: pako. Hänen täytyi paeta min jalat kantoivat läpi metsien, poikki ketojen, ihmisasunnoille, akkunoiden ja palavien kynttilöiden lähettyville. Hän osui katsahtamaan sankoon eteensä. Mutta niin suuri oli hänessä eukko Thénardierin herättämä pelko, ettei hän uskaltanut paeta sangottaan. Hän kahmaisi sangosta kaksin käsin. Hän jaksoi tuskin nostaa sitä kohoksi.

Hän laahusti niin kymmenisen askelta, mutta täysinäinen sanko painoi ankarasti, ja hänen oli pian pakko laskea se maahan. Hän hengähti hetken, tarttui sitten sankaan jälleen ja ponnisteli taas eteenpäin, tällä kertaa hiukan pitemmän matkan kuin ensimäisellä. Mutta taas täytyi pysähtyä. Kotvasen levähdettyä taas liikkeelle. Hän kävi kumarassa, pää rinnoilla kuin vanhus. Sangon painosta jäykistyivät hänen laihat käsivartensa seipäiksi. Rautasanka puristi piankin pienet, märät sormoset kohmeiksi. Tuon tuostakin täytyi hänen pysähtyä, ja joka kerta läiskähti sangosta kylmää vettä hänen paljaille jaloilleen. Tämä tapahtui metsän pimennossa, yöllä, talvisaikaan, kaukana ihmisten näkyvistä; ja lapsi oli vasta kahdeksan vanha. Vain Jumala näki tämän surullisen näytelmän.

Ja ehkäpä Cosetten äitikin!

Voi surua!

Sillä on seikkoja, jotka saattavat kuolleetkin avaamaan silmänsä haudoissaan.

Cosette puuskutti ankarasti, ja huokaukset lähtivät hänen rinnastaan kirvelevänä korinana. Itkun nikotus kuristi hänen kurkkuansa, mutta hän ei uskaltanut itkeä ääneen, niin kovin hän pelkäsi eukko Thénardieria, näin kaukaakin. Hän oli tottunut luulemaan eukko Thénardierin aina tiuskivan hänen kintereillään.

Vaan eipä häneltä näin matka kovin eistynyt, ja hänen vauhtinsa hiljeni yhä. Ei auttanut levähdysten lyhentäminen eikä ponnisteltavien välimatkojen pitentäminen. Hän ymmärsi tuskan valtaamana, että häneltä menisi näin toista tuntia Montfermeiliin päästäkseen, ja että eukko Thénardier antaisi häntä selkään. Tämä tuska yhtyi hänen kauhuunsa yksinäisyydestään öisen metsän sylissä. Hän oli menehtymäisillään, eikä hän kuitenkaan vielä ollut päässyt aukealle kedolle. Ehdittyään erään vanhan tutun kastanjapuun juurelle pysähtyi hän viimeisen kerran pitemmäksi ajaksi kuin ennen, levähtääkseen kunnollisesti, sitten kokosi hän kaikki voimansa, kahmaisi sangan kouraansa ja alkoi jälleen ponnistelunsa. Mutta pienokaisraukka ei voinut olla epätoivoissaan huokailematta: "Oi Jumalani! Oi Jumalani!"

Silloin tunsi hän äkkiä sangon keventyneen. Käsi, joka hänestä näytti suunnattoman suurelta, oli tarttunut sankaan ja kannatti nyt koko taakkaa tukevasti. Lapsi kohotti päänsä. Suuri musta haamu asteli suorana hänen rinnallaan pimeässä. Se näytti aivan mieheltä, joka oli varmaankin lähestynyt häntä takaapäin niin hiljaa, ettei hän ollut kuullut mitään. Tämä mies oli sanaakaan sanomatta tarttunut sankaan ja alkanut kantaa hänen kuormaansa.

Luonnollinen vaisto puhuu elämän kaikissa kohtauksissa omaa pettämätöntä kieltään.

Lapsi ei pelästynyt.

6.

Luku, joka ehkä näyttää Boulatruellen olleen oikeilla jäljillä.

Samaisen 1823 joulupäivän iltapuolella käveli muuan yksinäinen mies kauvan Pariisin Sairashuoneen puistokadun autioimmissa osissa. Tämä mies näytti etsiskelevän asuntoa ja pysähtyvän mieluimmiten tämän Saint-Marceaun etukaupungin ränsistyneen laita-osan kehnoimpien talojen kohdalle.

Edempänä saamme nähdä tämän miehen tosiaankin vuokranneen huoneen tästä etäisestä kaupunginkolkasta.

Tämä mies oli sekä pukunsa että esiintymisensä puolesta sen ihmislajin edustava lihaksitulemus, jota voisi nimittää siistiksi kerjäläiseksi, sillä hänessä yhtyi äärimmäinen köyhyys äärimmäiseen puhtauteen. Tämä yhtymys on sangen harvinainen, ja ymmärtäväin ihmisten tulisi sen nähdessään tuntea kaksinkertaista kunnioitusta, mitä saattaa tuntea vain sitä kohtaan, joka on hyvin köyhä ja sitä kohtaan, joka on hyvin arvokas. Hänen päässään oli kovin vanha ja kovin harjattu pyöreä hattu, pukuna karkeasta keltamullan värisestä kankaasta tehty, loimilankoihin asti kulunut pitkä takki -- sen väri ei ollut lainkaan harvinainen niihin aikoihin -- avarat liivit hyvin vanhanaikuisine taskuineen, polvista vaalenneet mustat kaatiot, mustat villasukat ja vahvat kuparisolkiset kengät. Häntä olisi luullut jonkun kunnon perheen vanhaksi, maanpaosta palanneeksi koti-opettajaksi. Hänen hohtavan valkeista hivuksistaan, hänen kurttuisesta otsastaan, hänen tummansinisistä huulistaan, hänen kasvojensa piirteistä, joissa pieninkin vivahdus henki elämään kyllääntymystä ja väsymystä, olisi päättänyt hänen olevan hyvän joukon yli kuusikymmentä vuotta vanhan. Hänen lujan, vaikka hitaan astuntansa, kaikkien hänen liikkeidensä tavattoman voimakkuuden perustalla olisi häntä tuskin luullut viisikymmenvuotiaaksi. Hänen otsansa rypyt olivat jalot ja arvokkaat ja ne olisivat tehneet hänelle suosiolliseksi jokaisen, joka olisi häntä lähemmin tarkastellut. Hänen alihuulessaan väreili omituinen laskostuma, laskostuma, joka näytti ankaralta, mutta joka oli nöyrä. Hänen katseensa pohjalla asui synkkä vakavuus. Vasemmassa kädessään kantoi hän pientä, nenäliinaan käärittyä myttyä. Oikeata kättään nojasi hän jostakin pensasaidasta leikattuun kepintapaiseen. Tätä keppiä oli sentään muovailtu huolellisesti, eikä se hullummalta näyttänytkään. Oksia oli taitavasti käytetty hyväkseen, ja punavahasta oli siihen muodostettu korallimainen nuppi. Se oli tanakka ryhmysauva, mutta se näytti kävelykepiltä.

Sillä puistokadulla kävelee hyvin vähän ihmisiä, etenkin talvisaikaan. Tämä mies näytti niitäkin harvoja välttelevän mieluummin kuin etsivän, herättämättä kuitenkaan millään tavoin huomiota käytöksellään.

Niihin aikoihin tapasi kuningas Ludvig XVIII käydä melkein joka päivä Choisy-le-Roissa. Se oli hänen mieliretkiään. Kahden seuduissa nähtiin melkein poikkeuksetta kuninkaallisten vaunujen ja kuninkaallisen saattojoukon karahuttavan täyttä nelistä Sairashuoneen puistokatua pitkin.

Sen puolen eukkoset eivät tarvinneet sen parempaa kelloa eikä ajantietoa, ja he sanoivatkin tavallisesti:

"Nyt on kello kaksi. Siinä se nyt palaa Tuilerioihin."

Toiset kiiruhtivat paikalle, toiset väistyivät tieltä, sillä missä kuningas kulkee, siinä syntyy aina juoksentelua. Muuten olikin Ludvig XVIII:n ilmestyminen ja katoaminen hyvin huomiotaherättävä tapaus Pariisin kaduilla. Nopeasti, mutta ylhäisesti siinä mentiin. Tämä saamaton kuningas piti paljon karkulaukasta. Koska hän ei voinut kävellä, tahtoi hän lentää. Tämä raajarikko olisi mielellään istunut salaman kiidätettäväksi. Ankaran tyynenä kulki hän paljastettujen sapelien ympäröimänä. Hänen raskaat, yltä päältä kullatut kuomuvaununsa, joiden sivustoihin oli maalattu suuret kimput Ranskan liljoja, pitivät aika melua. Vilauksessa jyrähtivät ne ohi, niin että niitä tuskin ennätti nähdä. Oikeassa peräkulmassa, valkealla atlaskankaalla päällystetyillä patjoilla paistoi leveä, punottava naama, vaalea, puuteroitu otsa, ylpeä, ankara, terävä silmä, oppineen hymyily, kaksi suurta, liehuvakierteistä olkalappua porvarillisen puvun päällä, kultatalja, Pyhän Ludvigin risti, kunnialegionan risti, Pyhän Hengen hopealaatta, pönkämaha ja leveä sininen nauha. Siinä oli kuningas. Pariisin ulkopuolella piti hän valkeasulkaista hattuaan korkeisiin englantilaisiin sääryksiin kapaloiduilla polvillaan. Mutta kaupunkiin tultua painoi hän hatun päähänsä, eikä sitä usein tervehdykseen kohottanut. Hän katseli kylmästi kansaa, ja kansa katseli kylmästi häntä. Kun hän ensi kerran ilmestyi Saint-Marceaun kaduille, oli hänen koko menestyksenään nämä laitakaupunkilaisen sanat toverilleen:

"Tuo paksumaha tuossa on nyt se hallitus."

Tämä aina erehtymättä samalla hetkellä sattuva kuninkaankulku oli siis Sairashuoneen puistokadun jokapäiväinen merkkitapaus.

Keltatakkinen kävelijä ei nähtävästi ollut sen kaupunginosan, eikä edes Pariisin asukkaita, sillä hän ei tiennyt siitä tapauksesta mitään. Kun siis kuninkaalliset vaunut kultanauhaisen vartiomiesparven ympäröiminä täsmälleen kello kaksi jyrähtivät puistokadulle Naissairaalan kulmauksesta, näytti hän hämmästyneeltä, melkeinpä pelästyneeltäkin. Hän oli yksinään sivukäytävällä ja hän piiloutui nopeasti ympärysmuurin nurkkaukseen, mikä ei estänyt Havren herttuaa häntä havaitsemasta. Havren herttua istui, päivystävän vartiomiesjoukkion kapteenina, vaunuissa kuningasta vastapäätä. Herttua sanoi hänen majesteetilleen: "Tuolla on hyvin epäilyttävän näköinen mies." Poliisit, joiden oli määrä valvoa kuninkaan turvallisuutta matkalla, huomasivat hänet myöskin, ja muuan heistä sai käskyn seurata miestä. Mutta mies painui laitakaupungin sokkeloisiin kujasiin, ja päivän hämärtyessä eksyi takaa-ajaja hänen jäljiltään, kuten ilmoittaa vielä samana iltana Anglèsin herttualle, valtioministerille, poliisipäällikölle osoitettu tiedonanto.

Kun keltatakkinen mies oli saanut vakoilijan eksytetyksi kintereiltään, kiiruhti hän käyntiään, alituisesti vilkuen taakseen nähdäkseen, vieläkö häntä seurattiin. Kello neljännestä yli neljä, siis yön tullessa, kulki hän Saint-Martinin portin teaterin ohi, missä näyteltiin sinä päivänä _Kaksi Rangaistusvankia_. Ilmoituslehti, jolle kappaleen nimi oli painettu suurin kirjaimin ja jota lamput kirkkaasti valaisivat, pisti hänen silmiinsä nopeasta kulusta huolimatta, ja hän pysähtyi sitä lukemaan. Seuraavassa hetkessä oli hän Planchetten umpikadulla, mistä hän poikkesi _Tinalautaseen_, sillä siellä oli niihin aikoihin Lagnyn matkustajavaunujen asema. Vaunujen oli määrä lähteä kello puoli viisi. Hevoset olivat jo valjaissa, ja matkustajat kiiruhtivat ajajan huutoa noudattaen nousemaan vaunujen korkeita rautarappusia ja asettumaan paikoilleen.

Mies kysyi:

"Vieläkö on tilaa?"

"Vain täällä ylhäällä, minun vierelläni", vastasi ajaja.

"No minä nousen sinne sitten."

"Nouskaa vain."

Mutta ennen lähtöä katsahti ajaja matkustajan keskinkertaiseen vaatetukseen ja hänen pieneen myttyynsä ja vaati maksua.

"Tuletteko Lagnyyn asti?" kysyi ajaja.

"Tulen", vastasi mies.

Matkustaja maksoi Lagnyyn asti.

Sitten lähdettiin. Tulliportista päästyä yritti ajaja keskustelua, mutta matkustajan vastaukset olivat hyvin harvasanaisia. Ajaja näki parhaaksi ruveta viheltelemään ja kiroilemaan hevosiaan.

Ajaja kääriytyi viittaansa. Pakasti. Mies ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kuljettiin niin Gournayn ja Neuilly-sur-Marnen läpi.

Kuuden seuduissa illalla oltiin Chellesissä. Ajaja pysähytti hevosensa henkäisemään muinaisen kuninkaallisen luostarin rakennuksiin sijoitetun majatalon edustalle.

"Minä poikkeankin tähän", sanoi mies.

Hän otti myttynsä ja keppinsä ja hyppäsi vaunuista.

Hetkisen päästä oli hän häipynyt näkyvistä.

Hän ei ollut astunut majataloon.

Kun vaunut muutamien minuuttien kuluttua jälleen rämisivät Lagnyyn päin, ei ajaja nähnyt häntä Chellesin valtakadulla.

Ajaja kääntyi puhumaan matkustajille vaunujen sisään:

"Se mies ei ollut näiltä mailta, sillä minä en häntä tuntenut. Hän näytti rutiköyhältä, mutta ei hän sentään lainkaan kitsastellut. Hän maksoi Lagnyyn asti, mutta jäikin Chellesiin. Nyt on jo yö, kaikki ovet ovat kiinni. Mies ei mennyt majataloon, eikä häntä näy täällä tielläkään. Onko hän siis vaipunut maanrakoon?"

Mies ei ollut vaipunut maanrakoon, vaan oli pimeässä kiiruusti harpannut Chellesin valtakadun poikki ja poikennut kirkon lähettyviltä vasempaan Montfermeiliin vievälle kylätielle. Hän liikkui varmasti ja epäröimättä ja näytti hyvin tuntevan seudun.

Hän astui nopeasti. Siinä kohdassa, missä Montfermeilin tien leikkaa vanha puiden reunustama Gagny-Lagnyn tie, kuuli hän tulevan kulkijoita. Hän piilottautui ketterästi läheiseen kuoppaan ja odotti siellä heidän etenemistään. Tämä varovainen toimenpide oli kuitenkin melkein tarpeeton, sillä kuten olemme jo sanoneet, oli yö joulukuinen ja hyvin pimeä. Taivaalla näkyi tuskin paria, kolmea tähteä.

Siltä kohtaa alkoi maa kohota kukkulaksi. Mies ei palannutkaan enää Montfermeilin tielle, vaan poikkesi oikealle ja loikkasi pitkin hypyin kedon halki metsään.

Sinne päästyään hiljensi hän vauhtiaan ja alkoi huolellisesti tarkastella kaikkia puita, viivähtäen hiukan joka askeleella, ikäänkuin olisi hän tapaillut jotakin vain hänen tuntemaansa salatietä. Kerran hän näytti eksyvän ja pysähtyvän epätietoisena. Pitkien haparoimisten jälkeen saapui hän metsänaukeamalle, missä näkyi kasa suuria, vaaleahtavia kiviä. Hän hyppäsi kiireesti näiden kivien viereen ja tutki niitä tarkasti yön pimeydessä, jokaista erikseen. Mahtava, pahkojen, kasvikunnan syylämuodostumain peittämä puu kasvoi vähän matkan päässä kivikasasta. Mies riensi sille puulle ja tunnusteli kädellään sen kuorta, ikäänkuin laskeakseen kaikki pahkat.

Tätä puuta vastapäätä -- puu oli tammi -- kasvoi kirveeniskujen jäljiltä sairasteleva kastanjapuu. Haavojen peitteeksi oli naulattu sinkkilevy. Mies kohosi varpailleen ja kosketti sitä sinkkilevyäkin.

Sitten käyskenteli hän jalkojaan lyöden muutamaan kertaan puun ja kivikasan väliä, aivan kuin päästäkseen selville, oliko maata hiljattain liikutettu.

Sen tehtyään tähysteli hän tutkivasti ympärilleen ja jatkoi sitten kulkuaan metsän läpi.

Tämä sama mies oli kohdannut Cosetten.

Astellessaan pikkumetsää Montfermeiliin päin oli hän tavannut pienen varjon nyyhkyttäen ponnistelemasta, laskemasta taakkaansa maahan, taas nostamasta sitä kohoksi ja yrittämästä uudelleen liikuttaa sitä eteenpäin. Hän oli käynyt lähemmäksi ja havainnut varjon pieneksi lapseksi, joka kantoi suunnatonta vesisankoa. Silloin oli hän astunut lapsen luo ja tarttunut hiljaa sankaan.

7.

Cosette astelee pimeässä tuntemattoman miehen rinnalla.

Cosette ei pelästynyt, siitähän jo mainitsimme.

Mies alkoi puhutella häntä. Hänen äänensä oli vakava ja hyvin matala.

"Lapsukaiseni, taakkasi on kovin raskas."

Cosette kohotti katseensa ja vastasi:

"Niin on, herra."

"Annahan tänne", jatkoi mies, "niin minä kannan."

Cosette hellitti sangasta. Mies alkoi astella hänen vierellään.

"Kovinpa tämä onkin raskas", sanoi mies hampaittensa välistä. Sitten hän lisäsi:

"Pienokaiseni, vanhako olet?"

"Yhdeksännellä, herra."

"Ja kaukaako sinä tätä kantamustasi raahasit?"

"Metsälähteeltä tuolta."

"Pitkältäkö sinulla vielä on matkaa?"

"Runsas neljännestunti tästä."

Mies oli hetkisen vaiti ja lausahti sitten äkkiä:

"Sinulla ei kai ole äitiä?"

"En tiedä", vastasi lapsi.

Ja ennenkuin mies ennätti uudestaan tarttua puheeseen, jatkoi hän:

"En luule. Muilla on äitikin. Mutta minulla ei ole."

Ja kohta lisäsi hän siihen:

"Enkä luule koskaan olleenkaan."

Mies pysähtyi, laski sangon maahan, kumartui ja painoi molemmat kätensä lapsen olkapäille, yrittäen tuntea hänen kasvojaan pimeässä.

Cosetten laihat, hennot piirteet kuvautuivat heikosti taivaan tummassa hämärryksessä.

"Mikä on nimesi?" kysyi mies.

"Cosette."

Mies värähti kuin olisi saanut sähkö-iskun. Hän tarkasteli lasta vielä kerran, päästi sitten Cosetten olkapäät, tarttui sankaan ja alkoi astella taas.

Hetkisen kuluttua jatkoi hän kyselyään:

"Pienokaiseni, missä sinä asut?"

"Montfermeilissä, jos sitä tunnette."

"Sinnekö me tavotamme?"

"Sinne, herra."

Hän vaikeni taas ja jatkoi sitten:

"Kuka sinut lähetti näin myöhään hakemaan vettä metsästä?"

"Rouva Thénardier."

Mies puuttui taas puheeseen äänessä sointu, jonka hän koki saada välinpitämättömäksi, mutta jossa kuitenkin tuntui omituinen värinä:

"Mitä hän nyt puuhailee, se rouva Thénardier?"

"Hän on minun emäntäni", selitti lapsi. "Hän pitää kapakkaa ja majataloa."

"Majataloa?" kertasi mies. "Siinä tapauksessa asetun sinne täksi yöksi. Sinähän minua opastatkin."

"Kyllä tästä sinne pian päästään", vakuutti lapsi.

Mies asteli verrattain nopeasti. Cosette seurasi häntä vaivatta. Hän ei tuntenut enää väsymystä. Tuon tuostakin kohotti hän katseensa siihen outoon mieheen, rinnassa omituinen tyyneys ja rauha. Ei milloinkaan oltu häntä opetettu kääntymään Kaitselmuksen puoleen eikä rukoilemaan. Mutta siitä huolimatta tunsi hän sisimmässään jotakin toivon ja ilon tapaista, joka nousi taivasta kohti.

Muutamia minuutteja kului. Mies kysyi jälleen:

"Eikö rouva Thénardierilla ole palvelijatarta?"

"Ei, herra."

"Yksinkö sinä talossa olet?"

"Niin, herra."

Tuli taas keskeytys. Cosette kohotti äänensä:

"Taikka kyllähän siellä on vielä kaksi pikku tyttöä."

"Ketä tyttöjä ne ovat?"

"Ponine ja Selma."

Lapsi lyhensi näin nämä kummalliset nimet, joista eukko Thénardier niin paljon piti.

"Mitä ne ovat, Ponine ja Selma?"

"Ne ovat rouva Thénardierin neitejä, taikka niinkuin hänen tyttäriänsä."

"Ja mitä ne puuhailevat?"

"Oo", innostui lapsi, "niillä on kauniita nukkeja, kauniita kultarasioita, ja niissä niin kauniita, niin kauniita kapineita. Ne leikkivät ja pitävät hauskaa."

"Kaiket päivätkö?"

"Kaiket päivät, herra."

"Entä sinä?"

"Minä teen työtä."

"Kaiket päivätkö?"

Lapsi kohotti tuntemattomaan suuret silmänsä, joissa kimalteli kumpaisessakin kyynelkarpalo, mitä tosin ei pimeältä saattanut eroittaa, ja vastasi hiljaa:

"Kaiket päivät, herra."

Ja sitten jatkoi hän vähän ajan kuluttua:

"Joskus, kun ei ole enää työtä ja kun minulle annetaan lupa, pidän minäkin hauskaa."

"Mitenkä sinä hauskaa pidät?"

"Miten osaan. Kunhan minun vain annetaan olla rauhassa. Ei minulla paljon leikkikaluja ole. Ponine ja Selma eivät salli minun leikkiä heidän nukeillaan. Minulla on ainoastaan pieni lyijysapeli, näin, näin pitkä vain."

Lapsi näytti pikkusormeaan.

"Ei suinkaan sellainen mihinkään pysty?"

"Pystyypä, herra", väitti lapsi. "Pystyy se salaatiin, ja kyllä sillä kärpäseltäkin pään leikkaa."

Vihdoin pääsivät he kylään. Cosette opasti tuntematonta katuja pitkin. He kulkivat leipurin ohi, mutta Cosette ei muistanut lainkaan leipää, joka hänen olisi pitänyt ostaa. Mies oli lakannut tekemästä hänelle kysymyksiä ja jurrotti nyt äänetönnä. Mutta kun he olivat ehtineet kirkon ohi, ei mies malttanut olla nuo monet myymäkojut nähtyään kysymättä Cosettelta:

"Täällä taitaakin olla markkinat?"

"Ei, herra. Täällä on joulu."

Heidän lähetessään majataloa kosketti Cosette arkaillen hänen kättänsä.

"Herra!"

"Mitä, lapsukaiseni?"

"Nyt olemme jo aivan lähellä taloa."

"Entä sitten?"

"Olkaa hyvä ja antakaa se sanko nyt minulle takaisin!"

"Miksi?"

"Rouva vain löisi minua, jos näkisi jonkun sitä minun edestäni kantaneen."

Mies jätti hänelle sangon. Hetkisen kuluttua olivat he jo kapakan ovella.

8.

On kiusallista majoittaa köyhää, joka ehkä onkin rikas.

Cosette ei voinut olla salavihkaa katsahtamatta leikkikalukauppiaan suureen nukkeen, joka yhä upeili paikallaan. Sitten hän koputti. Ovi avautui. Eukko Thénardier ilmestyi näkyviin kynttilä kädessä.

"Ahaa! Sinäkö sieltä rämmitkin, pikku Ryysymekko! Oletpa, kissa vieköön pannut asiaasi aikaa! Missä sinä olet kuhnustellut, senkin harakka?"

"Rouva", sanoi Cosette vapisten, "täällä tulee eräs herra yösijaa hakemaan."

Eukko Thénardier siivosi aivan äkkiä äkeän naamansa mitä mairittelevimpaan hymyyn, mikä temppu on ominainen etenkin kapakoitsijoille, ja etsi ahneesti tulijaa silmillään.

"Siinäkö se herra on?" kysyi hän.

"Niin, rouva", vastasi mies, nostaen käden hattuunsa.