Part 6

Hugues suri. Myöskin Jane oli häneltä nyt mennyt; tuntui kuin olisi hänen vainajansa kuollut häneltä toistamiseen. Ah, mitä kaikkea hän olikaan jo saanut kestää tuon oikullisen, tuon petollisen naisen tähden!

Hän meni hänen luokseen viimeisen kerran eräänä iltana kirvoittaakseen jäähyväisillä iäksi kaikkien tuskaisten tunteiden taakan, joita oli kerääntynyt hänen sieluunsa tuon naisen vuoksi.

Ilman vihaa, äärettömän surullisena kertoi hän tietävänsä kaikki; ja kun Janen kasvoille tuli ylpeä ilme ja hän kysyi ilkeällä, uhmaavalla äänellä: mitä sinä höpiset? niin hän näytti tälle ilmiannot, nuo häpeälliset kirjeet...

— Vai niin, sinä olet kyllin typerä luottaaksesi nimettömiin kirjeisiin? sanoi Jane naurahtaen julmasti ja paljastaen valkoiset hampaansa, jotka näyttivät olevan luodut iskemään kiinni uhriin.

Hugues huomautti: Teidän oma menettelynne oli jo selittänyt minulle kaiken.

Jane, joka äkkiä oli muuttunut raivokkaaksi, tuli ja meni, paiskoi ovia ja lakaisi ilmaa hameellansa.

— No, entä jos se olisi totta? äännähti hän.

Ja silmänräpäyksen kuluttua hän jatkoi:

— Sitäpaitsi olen saanut kyltikseni täälläolostani. Minä matkustan pois!

Hugues katseli häntä hänen puhuessaan. Lampunvalossa hän näki hänen valoisat kasvonsa, hänen mustat silmänsä, hänen värjätyt ja väärennetyt kultahiuksensa, väärät kuten hänen sydämensä ja hänen rakkautensakin olivat! Ei! Nuo eivät olleet vainajan kasvot; mutta hänen siinä seisoessaan vihasta vapisevana avarassa puvussaan, jossa hänen rintansa nousi ja laski, oli hän kuitenkin nainen, jota hän oli syleillyt, ja kuullessaan hänen huudahtavan: minä matkustan pois! tunsi Hugues koko sielunsa hukkuvan, syöksyvän alas pimeään kadotukseen...

Tällä juhlallisella tilinteon hetkellä tunsi Hugues, että hän menetettyään harhakuvansa Janen yhdennäköisyydestä oli rakastanut häntä myöskin aistillisesti. Se oli syksyn intohimoa, lohdutonta lokakuuta, joka äkkiä leimahtaa uuteen ruusujen kukoistukseen!

Kaikki ajatukset sekaantuivat hänen aivoissaan, hän tajusi vain yhden ainoan: että hän kärsi, että jokin teki kipeätä ja ettei hän kärsisi sitten enää, jos Jane peruuttaisi uhkauksensa matkustaa pois. Tuollaisenakin hän himoitsi häntä yhä. Hän häpesi omaa pelkuruuttaan, mutta hän ei voisi enää elää ilman häntä... Sitäpaitsi, kukapa tietää? Maailma on niin paha? Janehan ei ollut edes tahtonut puolustaa itseänsä.

Äkkiä valtasi hänet rajaton epätoivo, kun hän ajatteli tätä unelmaansa, joka nyt oli kuolemaisillaan, sen hän tunsi — kahden lempivän ero on kuin kuolema jo eläessä, sillä sekin on ero ilman jälleennäkemisen toivoa. Mutta häntä ei tällä hetkellä kiusannut eniten tieto siitä, että hänen täytyi erota Janesta, — että tämä kauniiden harhakuvien kuvastin oli mennyt sirpaleiksi; erityistä kauhua tunsi hän ajatellessaan, että hänen jälleen täytyisi olla yksin — silmästä silmään kaupungin kanssa — ilman ainoatakaan ihmistä hänen ja kaupungin välillä. Tosin oli hän itse valinnut ympäristökseen tämän lohduttoman Brüggen ja sen harmaan surumielisyyden. Mutta torneista lankeavien varjojen paino oli liian musertava! Jane oli totuttanut hänet tuntemaan, että hän seisoi tämän varjon ja Huguesin sielun välillä. Nyt lankeisi se taas kokonaisuudessaan hänen ylitseen! Hän olisi jälleen yksin, kellojen vallassa! Kaksinkertaisesti yksin nyt, ikäänkuin hän olisi toistamiseen leskenä! Kaupunkikin tuntuisi hänestä entistäänkin kuolleemmalta.

Äärettömässä epätoivossa kuroittausi hän Janea kohti, tarttui hänen käteensä ja rukoili: jää tänne, jää tänne! minä olin hullu...! sortuneella äänellä, joka tuntui kyynelten kostuttamalta, ikäänkuin hän olisi itkenyt sisäänpäin. —

Kun Hugues tuona iltana kulki kotia kohden pitkin kanavien rantoja, tunsi hän itsensä levottomaksi, ja häntä kiusasi ikäänkuin jonkun epämääräisen vaaran pelko. Synkät ajatukset ahdistivat häntä. Vainajan kasvot vainosivat häntä. Hän näytti tulleen takaisin, hän leijui sumun kääriliinoihin kietoutuneena tuolla etäämpänä kanavien yläpuolella. Hugues tunsi selvemmin kuin milloinkaan ennen rikkoneensa häntä vastaan. Äkkiä alkoi tuulla. Kanavia reunustavat poppelit huojuivat valittaen. Äkillinen pelko valtasi joutsenet kanavassa, jonka reunaa hän kulki, nuo monisatavuotiset joutsenet, jotka tarun mukaan olivat irroittautuneet eräästä vaakunakilvestä ja joita Kaupunki oli tuomittu hoitamaan sovitusuhrina siitä, että se kerran oli syyttömästi tuominnut kuolemaan erään aatelismiehen, jonka vaakunassa ne olivat.

Nuo tavallisesti niin rauhalliset joutsenet kerääntyivät nyt kuumeisen levottomina, aavistuksellisen pelon vallassa yhteen, kuohuttaen kanavan ristiaallokkoa jaloillaan. Ne kokoontuivat erään toverinsa ympärille, joka räpytteli siipiään ja kannattaen niiden kärjillä itseään vedenpinnan yläpuolella näytti tahtovan kohottautua ylös ikäänkuin sairas, joka ponnistaa voimiansa noustakseen ylös vuoteeltaan.

Se näytti kärsivän, se kirkui tuon tuostakin; äkkiä se heilautti itsensä ilmaan, nousi lentoon, ja sen huuto kuului etäisyyden vaimentamana lempeämmältä, ikäänkuin sairaan valitukselta, melkeinpä inhimilliseltä ääneltä, todelliselta laululta sävelvaihteluineen.

Hugues katseli tätä salaperäistä näytelmää aivan kauhistuneena. Hän muisti, mitä kansantaru siitä kertoi. Niin, joutsen lauloi! Se kuolisi siis, tai se ainakin tunsi kuoleman kulkevan ilmassa!

Huguesia puistatti. Tarkoittiko tämä kauhea enne häntä? Kiusallinen kohtaus Janen luona, hänen uhkauksensa matkustaa pois oli tehnyt hänet hyvin herkäksi moisille pahoille aavistuksille. Mitähän vielä saattoi häneltä kuolla? Mitä suruja vastaanottaakseen kutoi tämä salaperäinen yö noita mustia huntujaan? Mitähän hän taas kohta saisi leskenä itkeä?

XIII

Jane otti varoituksen varteen. Seikkailijatarvaistollaan oli hän käsittänyt, millainen valta hänellä oli Huguesiin. Hugues oli aivan täynnä Janea, Jane voisi menetellä hänen kanssaan miten vain tahtoi.

Muutamilla sanoilla oli Jane rauhoittanut hänet, puhdistanut itsensä hänen silmissään ja noussut jälleen valtaistuimelleen. Jane oli laskenut, että Hugues siinä iässä, niin sairas ja pitkällisten surujen murtama kuin hän oli ja niin paljon kuin hän oli muuttunut näissä muutamissa kuukausissa, ei voisi elää enää kauvan. Mutta häntä pidettiin rikkaana, hän oli muukalainen ja eli aivan yksinään tässä kaupungissa, missä hän ei tuntenut ketään. Kuinka typerää olisikaan antaa mennä käsistään tämän perinnön, jonka hän niin helposti saattoi toimittaa itselleen.

Jane muuttui säännöllisemmäksi elintavoiltaan, kävi harvoin ulkona ja ilmoitti aina jonkun uskottavan syyn sekä varoi enää antamasta aihetta panettelulle.

Häntä alkoi haluttaa käydä Huguesin talossa, tuossa kookkaassa, vanhanaikaisessa rakennuksessa Rukousnauha-rantamalla, joka näytti niin varakkaalta, mutta jonka läpitunkemattomat pitsiverhot, painautuen ikkunaruutuja vasten kuin härmäkuviot, estivät ohikulkijoita arvaamasta, mitä talon sisällä tapahtui.

Jane olisi mielellään tahtonut päästä sinne saadakseen sisustuksen ylellisyydestä selville Huguesin omaisuuden, arvioidakseen hänen huonekalunsa, hänen hopeansa, jalokivensä, kaikki mitä hän sieltä toivoi, ja tehdäkseen ajatuksissaan laskelmansa, minkä mukaan hän sitten sovelluttaisi päätöksensä.

Mutta Hugues ei koskaan ollut suostunut hänen pyyntöönsä.

Jane pyysi ja hyväili... Heidän suhteessaan oli nyt jonkunlaista keväänomaista lämpöä, lauhkeata, ruusunpunervaa kirkkautta paenneen sadekuuron jälkeen... Juuri nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus: oli toukokuu; seuraavana maanantaina vietettäisiin Pyhän Veren juhlaa, kannettaisiin — nyt niinkuin joka vuosi jo vuosisatojen aikana oli kannettu — ympäri kaupunkia pyhäinjäännöslipasta, jossa säilytettiin Jeesuksen kylkeen pistetystä haavasta kihonnutta veripisaraa...

Juhlasaatto kulkisi pitkin Rukousnauha-rantamaa, ohi Huguesin ikkunoiden. Jane ei ollut milloinkaan nähnyt tätä kuuluisaa juhlakulkuetta ja ilmaisi halunsa saada nähdä sen. Kulkue ei sivuuttaisi hänen asuntoansa, joka sijaitsi liian syrjässä, ja kuinka voisi kaduilta nähdä mitään niiden ollessa silloin — mikäli hän oli kuullut — täynnä väkeä, jota oli tulvinut kaupunkiin kaikilta Flandrian kolkilta.

— Sano, että saan! Että sinä sallit minun tulla luoksesi... Me syömme päivällistä yhdessä...

Hugues huomautti jotakin naapurien ja palkollisten juoruista.

Minä tulen sinne hyvin varhain, kun kaikki vielä nukkuvat, — sanoi Jane.

Hugues pelkäsi myöskin, miten Barbara suhtautuisi asiaan, tuo säädyllinen, hurskas Barbara, joka varmaankin pitäisi Janea itse perkeleen lähettämänä.

Mutta Jane pyysi hellittämättömänä:

— Sano, onhan se siis päätetty asia?

Ja hänen äänensä oli hellä kuin hyväily, se oli heidän ensi tapaamisensa ääni, sireeniääni, jollainen kaikilla naisilla on määrättyinä silmänräpäyksinä, ikäänkuin kristalli, jonka sointu laajentuu taikarenkaaksi, pyörteeksi, jossa mies kadottaa jalansijan, riuhtautuu mukaan ja antautuu armoille...

XIV

Tänä maanantaina nousi Barbara varhain ylös, vielä aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä hän saattoi käyttää vain osan aamustaan koristellakseen taloa ennen juhlakulkueen tuloa.

Hän lähti ensimäiseen messuun kello puoli kuuden aikaan, nautti hartain mielin herran-ehtoollisen ja alkoi heti kotiin päästyään tehdä valmistuksiaan juhlaa varten. Hopeiset kynttiläjalat otettiin esiin kaapista, samoin pienet, kullatut maljakot ja suitsutusastia, jolta pyhä savu kohoaisi korkeuteen. Barbara hankasi ja kiilloitti jokaista niistä, kunnes metalli oli peilikirkas. Hän otti myös esiin hienoja valkoisia pöytäliinoja ja levitti ne pienille pöydille, jotka hän asetti ikkunoiden eteen ikäänkuin somat Marian-alttarit, kullakin ristiinnaulitun tai Pyhän Neitseen kuva, ja vahakynttilät sen kummallakin puolella...

Sitten piti hänen ajatella myöskin talon koristamista ulkopuolelta, sillä kaikki kilpailevat tänä päivänä hurskaassa innostuksessa keskenään. Pitkin julkisivua oli jo asetettu noita pronssioksaisia kuusia, joita talonpojat käyvät kaupittelemassa ovelta ovelle ja jotka muodostavat katujen varsille kaksinkertaisen pensasaidan.

Barbara ripusti parvekkeiden ympäri paavillisissa väreissä upeilevia seinäverhoja, neitseellisesti poimuttelevia valkoisia kaistoja. Hän meni ja tuli näppäränä ja toimeliaana, täynnä hartautta ja kunnioitusta pidellessään näitä koristuksia, joita käytettiin kerran vuodessa ja joita hänen mielestään ympäröi pyhyyden sädekehä, ikäänkuin olisivat papilliset kädet, niille valeltu vihitty öljy tai milloinkaan haihtumaton vihkivesikaste pyhittänyt ne. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut sakaristossa.

Nyt tuli hänen vain täyttää vasut kukilla ja vihreillä lehdillä, joita jokaisen talon palvelijatar siroittaa kadulle kevyeksi mosaiikiksi, moniväriseksi matoksi, kun juhlasaatto sivuuttaa talon. Barbara touhusi kokonaan hurmaantuneena tuoksuvista samettihaavoista, liljoista, päivänkakkaroista, salvioista, hyvänhajuisista rosmariineista ja ruovonkorsista, joita hän leikkeli lyhyiksi pätkiksi. Ja hän upotti mielihyvällä kätensä vasuihin, jotka täyttymistään täyttyivät. Nämä irralliset teriöt, tämä raitis kukkaisvanu, nämä kasviuntuvat vilvoittivat hänen kättään.

Avonaisista ikkunoista tunkeutui huoneisiin kaikkien kirkonkellojen yhteissoitto yhä voimakkaampana, kolkkareen toisensa jälkeen alkaessa heilua.

Ilma oli pilvinen ja harmahtava; oli noita epämääräisiä toukokuun päiviä, jolloin pilvistyneelläkin taivaalla loistaa ikäänkuin salainen ilo. Ja tämän kuulakan ilman välityksellä, joka pani aavistamaan lähestyvää kellojensoittoa, tarttui ilo itse kelloihinkin: noilla vanhoilla kelloilla, — voimattomilla, kainalosauvojen varassa hoippuvilla mummoilla, luostarien kelloilla, — kotonakyyröttävillä ja sairailla vanhojen tornien kelloilla, jotka kaiken vuotta pysyttelevät suojelevissa tornikammioissaan, mutta lähtevät liikkeelle ja lyöttäytyvät yhteen, kun Pyhän Veren juhlakulkueen päivä vaikenee, kaikilla niillä näytti olevan kuluneitten pronssipukujensa päällä rattoisat valkoiset messukaavut, poimukkaat ja laskostetut pellavavaatteet. Barbara kuunteli kellojen pauhua, — valtavaa tuomiokirkon kelloa, joka kumisi vain suurina juhlapäivinä, verkalleen ja tummasti takoen hiljaisuutta kuin moukarin iskuin. Ja lähitornien kaikkien pikku kellojenkin keskuudessa ilmeni iloista hopeapukujen leiskunaa, joka sekin tuntui järjestäytyvän samoaviksi saattueiksi avaruuteen...

Barbaran hurskas mieli tunsi ylennystä; ilmassa tuntui tänä aamuna leijuvan hehkuvaa hartautta, hurmio tuntui kukittavan taivasta noiden täyttä vauhtia heiluvien kellojen soinnuilla, — oli kuulevinaan näkymättömien siipien havinaa, enkeliparven liitelyä ohitse.

Ja tämä kaikki tuntui tunkeutuvan hänen sieluunsa — sieluunsa, jossa hän vielä tunsi Jeesuksen läheisyyden, — jossa ehtoollisleipä, jonka hän oli nauttinut aamumessussa, vielä säteili ehjänä ja kokonaisena pyörylänä, minkä keskustassa hän näki eräät kasvot.

Vanha palvelijatar ajatteli jälleen Jeesuksen hyvyyttä, joka tällä hetkellä todella oli hänen sydämessään, ja hän teki ristinmerkin ja alkoi rukoilla, ajatuksissaan sakramentti ja suussaan vielä ikäänkuin sen makukin...

Nyt soitti isäntä häntä; oli hänen aamiaisaikansa. Hugues käytti tilaisuutta ilmoittaakseen hänelle, että hän odotti päivälliselle vierasta, joten Barbaran tuli ryhtyä toimenpiteisiin siltä varalta.

Barbara oli hämmästynyt; hänen isäntänsä luona ei vielä milloinkaan ollut käynyt ketään vierasta! Se tuntui hänestä omituiselta; äkkiä juolahti hänen mieleensä kauhea ajatus: tapahtuisikohan nyt se, mitä hän oli ennen pelännyt, vaikka hän ei enää ollut pitkiin aikoihin sitä ajatellut, päästyään jo täysin rauhoittumaan siitä huolesta? Niin, kenties oli nyt tulossa se nainen, josta sisar Rosalie oli puhunut!

Barbara tunsi veren jähmettyvän suonissaan... Siinä tapauksessa oli hänen päätöksensä valmis, hänen velvollisuutensa mutkaton ja selvä: sillä avata ovi tuolle olennolle, tarjoilla hänelle pöydässä, palvella häntä, tulla osalliseksi heidän syntiinsä — siitähän oli hänen rippi-isänsä hänet jyrkästi kieltänyt! Ja tällaisena päivänä! Päivänä, jolloin Jeesuksen verta kannettaisiin heidän talonsa ohitse! Ja hän kun oli käynyt herranehtoollisella tänä aamuna! Ei, ei, se oli mahdotonta. Hänen täytyi heti luopua paikastaan.

Hän tahtoi saada selvyyttä ja kysyi sillä viattomalla hirmuvallalla, jota palvelijattaret helposti johtuvat omaksumaan nuortenmiesten ja leskien taloudessa tällaisissa maaseutukaupungeissa:

— Kenenkä herra on kutsunut päivälliselle?

Hugues vastasi, että Barbara menetteli sopimattoman rohkeasti kysyessään sellaista ja että hän kyllä ajoissa saisi siitä tiedon, silloin kun vieras saapuisi.

Mutta Barbaran oli kokonaan vallannut epäluulo, joka tuntui hänestä yhä enemmän ja enemmän todennäköiseltä. Tuntien sydämessään pelkoa, todellista kauhua, hän päätti ennemmin heittää kaikki yhden arvan varaan kuin antaa yllättää itsensä, ja hän jatkoi:

— Onko se ehkä joku nainen, jota herra odottaa luokseen?

— Barbara! huudahti Hugues, kasvoillaan ihmettelevä ja hiukan ankara ilme.

Mutta Barbara jatkoi silmää räpäyttämättä:

— Minun täytyy nimittäin saada tietää se edeltäkäsin. Sillä jos herra odottaa jotakuta neitiä, niin minun täytyy ilmoittaa herralle, etten minä voi tarjoilla pöydässä.

Hugues oli tyrmistynyt: uneksiko hän, vai oliko Barbara tullut hulluksi?

Mutta Barbara toisti päättävästi, että hän menisi matkoihinsa; hän ei voisi jäädä tänne: häntä oli jo varoitettu; hänen rippi-isänsä oli käskenyt hänen menetellä täten. Hän ei voinut osottaa julkista tottelemattomuutta, hän ei saattanut heittäytyä kuolemansynnin valtaan, kuollakseen pahalla, äkillisellä kuolemalla ja joutuakseen helvettiin.

Hugues ei aluksi ymmärtänyt yhtään mitään; vähitellen alkoi hänelle selvitä, että hänen suhteensa oli tullut tunnetuksi, — että juoruja kierteli kaupungilla ja että häntä vastaan oli vehkeilty. Siis Barbarakin tiesi sen! Ja hän uhkasi mennä matkoihinsa, jos Jane tulisi? Jane oli siis varmaankin hyvin halveksittu, koska tämä yksinkertainen palvelijatar, joka oli kiintynyt häneen monivuotisella tottumuksella ja oman etunsakin tähden, tuhansilla langoilla, joilla jokainen päivä yhdistää ja sitoo kahdenkesken eläviä olentoja, kuitenkin piti parempana katkaista ne kaikki yhdellä kertaa kuin palvella Janea yhtä ainoatakaan päivää.

Hugues tunsi itsensä aivan avuttomaksi, masentuneeksi tästä äkillisestä vastustuksesta, joka niin odottamattomasti pilasi tämän päivän kaikki iloiset toiveet. Alistuva ilme kasvoillaan hän sanoi:

— No niin, Barbara, silloin voitte mennä.

Vanha palvelijatar tarkasteli häntä, ja äkkiä valtasi sääli hänen hyvän maalaissielunsa, kun hän huomasi isäntänsä kärsivän, ja hän mutisi päätään pudistellen tuolla laulavalla äänellä, jonka luonto on antanut naiselle nukuttamista, tuutimista varten:

— Oi Jeesus! herra-raukkani!... Ja sellaisen naisen tähden, huonon naisen, joka pettää teitä...

Niin oli hän yhden silmänräpäyksen ajan, unohtaen jumalaisen säälin aateloimana kaikki estävät aidat, ollut äidillinen purkautuessaan tähän huudahdukseen, joka pulpahti ilmoille kuin vilvoittava ja parannusta lupaava lähde...

Mutta Hugues vaati häntä vaikenemaan, suuttuneena hänen sekaantumisestaan, nöyryytettynä, kun Barbara rohkeni puhua Janesta ja vielä sellaisessa äänilajissa! Hän itse erotti Barbaran, ja heti paikalla. Huomenna voisi hän tulla noutamaan tavaransa. Mutta tänään oli hänen mentävä, heti!

Viimeisetkin epäilykset, joita Barbaralla olisi voinut olla näin äkillisestä eroamisesta, haihtuivat näiden kiivaiden sanojen johdosta. Barbara otti ylleen hienon mustan levättinsä. Hän oli tyytyväinen itseensä ja siihen, että oli uhrannut itsensä velvollisuudelleen ja Jeesukselle, joka oli hänen sydämessään...

Ja niin lähti hän rauhallisesti ja kaipauksetta pois talosta, jossa hän oli elänyt viisi vuotta. Mutta ennen lähtöänsä hän siroitti talon eteen kukkaisvasujen sisällön, jonka hän oli kaatanut esiliinaansa, jotta katu ei tältä ainoalta kohdalta olisi kukittamaton juhlakulkueen mennessä ohitse.

XV

Miten onnettomasti olikaan päivä alkanut! Voisi luulla, että jokainen onnellista hetkeä tarkoittava suunnitelma herättää kohtalon kateutta. Ellemme me kiiruhda panemaan sitä täytäntöön, niin annamme kohtalolle aikaa pesämunien vaihtamiseen, ja niin saamme suruja hautoaksemme ilojen asemasta.

Kuullessaan ulko-oven paukahtavan Barbaran takana kiinni tunsi Hugues viiltävää tuskaa. Nyt tulisi hänen yksinäisyytensä vieläkin suuremmaksi, kun vanha palvelijatar, joka vähitellen oli saanut määrätyn sijan hänen elämässään, oli poissa. Ja kaikki tämä tapahtui Janen tähden, tuon vaihtelevan, sydämettömän naisen tähden. Mitä kaikkea hän olikaan jo kärsinyt hänen vuokseen!

Hän toivoi nyt, ettei Jane tulisi. Hän tunsi itsensä surulliseksi, levottomaksi ja voimattomaksi. Hän ajatteli vainajaa... Miten oli hän saattanut uskoa tuohon petolliseen ja pian katoavaan yhdennäköisyyteen? Ja mitä hän, joka oli haudan tuolla puolen, ajattelisi siitä, että toinen astuisi tähän kotiin, joka vielä oli täynnä hänen olemustaan, — istuisi nojatuoleihin, joissa hän oli istunut, kumartaisi kasvonsa kuvastimia kohden, jotka vielä säilyttivät vainajan piirteitä ja peittäisi omalla kuvallaan hänen kuvansa?

Ovikello soi. Huguesin oli pakko mennä itse avaamaan. Tulija oli Jane, joka myöhästyttyään oli nyt aivan palavissaan kiivaasta kävelystä. Hän tuli sisään huolettomana ja meluavana, loi pikaisen silmäyksen pitkään käytävään ja molempiin vierashuoneihin, joiden ovet olivat auki. Kuului jo etäistä, yhä lähestyvää soiton huminaa. Ei enää kestäisi kauvan, kun juhlakulkue sivuuttaisi talon.

Hugues oli itse sytyttänyt vahakynttilät, jotka Barbara oli asettanut ikkunalaudoille ja pienille pöydille.

Hän meni Janen kanssa ylikerrassa olevaan huoneeseensa. Ikkunat olivat suljetut. Jane meni avaamaan niistä yhden.

Ei, anna olla, — sanoi Hugues.

— Mitävarten? kysyi Jane.

Hugues selitti, ettei Janen sopinut näin julkisesti näyttäytyä hänen asunnossaan. Ei varsinkaan nyt juuri, kun juhlakulkue menisi ohitse. Täällä maaseudulla ollaan häveliäitä. Se herättäisi yleistä pahennusta.

Jane oli ottanut hatun päästään ja puuteroinut hiukan kasvojaan pienellä huiskuviuhkalla, jota hän aina kuljetti mukanaan norsunluisessa rasiassa.

Senjälkeen hän meni ikkunaan houkuttelemaan puoleensa katseita päähineettömällä punertavalla tukallaan, joka välkkyi kuparin eri vivahteissa.

Väkijoukko, joka tungeskeli talon edessä kadulla, katseli uteliaasti tuota naista, joka ei ollut muiden naisten näköinen, — jolla oli niin loistelias puku ja niin säteilevät hiukset.

Hugues kävi kärsimättömäksi. Saattoihan nähdä aivan riittävästi uutimienkin takaa. Äkillistä tarmoa saaden hän sulki kiivaasti ikkunan.

Silloin Jane loukkaantui eikä halunnut enää katsella, vaan heittäysi kylmän ja katkeran näköisenä sohvalle.

Ulkona veisasi juhlakulkue. Virsien laajenevista sävelaalloista saattoi kuulla, että se oli lähellä. Hugues oli syvästi mielipahoissaan kääntynyt pois Janesta ja nojasi otsaansa ikkunaan, kurottautui sen viileyteen ikäänkuin vettä kohden, jossa hän olisi voinut huuhtoa pois kaiken tuskansa.

Ensimäiset kuoripojat kulkivat ohitse paljaiksi ajeltuine kiireineen, laulaen yksitoikkoista virttä ja pitäen vahakynttilöitä käsissään.

Hugues näki saattueen selvästi uutimien läpi, joihin sen osanottajat kuvastuivat ikäänkuin pitsikankaille maalattujen uskonnollisten kuvien puvut ilmavaa taustaansa vasten.

Seurakuntalaiset astelivat ohitse kantaen pyhimysten kuvapatsaita tai Jeesuksen sydämen kuvia sekä lippuja, jotka olivat niin jäykkiä runsaasta kultakirjailusta, että näyttivät maalatulta lasilta. Senjälkeen seurasi nuorten neitseitten viaton parvi — hedelmätarha valkoisessa kukassaan, musliininen saariryhmä, jota vastaan suitsutus särkyi pieniksi, sinisiksi laineiksi, — ja kaikki he olivat kerääntyneet pienen, lumivalkean, kiharavillaisen Pääsiäislampaan ympärille.

Hugues kääntyi hetkeksi Janeen päin, joka yhä istui nyrpeänä sohvalla, kasvoillaan ilme, joka tuntui kuvastavan häijyjä ajatuksia.

Vanhanaikaisten puu- ja läkkisoittimien sävelet paisuivat ja kohosivat ja kantoivat eteenpäin sopraanojen laulun keveitä, katkeilevia kiehkuroita.

Ja ikkunapuitteiden kehyksissä näki Hugues Pyhän Maan ritarit, kullalla kirjailtuihin asuihin puetut ristiretkeläiset täysissä varuksissaan sekä Brüggen historiassa mainitut prinsessat, kaikki ne, joiden nimet jollain tavoin olivat liittyneet Theodorik Elsassilaiseen nimeen, hänen, joka toi Pyhän Veren Jerusalemista. Näissä osissa esiintyi Flandrian ylhäisimpien aatelissukujen nuorukaisia ja neitoja, koristettuina kallisarvoisilla, vanhoilla kirjovaatteilla, harvinaisilla antiikkisilla pitseillä ja vuosisataisilla perhekalleuksilla. Olisi voinut luulla, että kaikki Van Eyckin ja Memlingin pyhimykset, soturit ja lahjoittajat, jotka uneksivat ikuistettuina kaupungin museoissa, äkkiä olivat heränneet eloon ja astuneet alas tauluistaan...

Hugues tuskin huomasi tätä kaikkea. Hän oli epätoivoissaan Janen huonosta tuulesta, kuolemaan saakka surullinen, ja kaksinkertaisesti surullinen kuunnellessaan virrenveisuun säveliä, jotka kiusasivat häntä. Hugues koetti lepytellä Janea. Mutta hänen lausuttuaan ensimäisen sanansa pääsi Janen ärtynyt mielentila valloilleen. Jane käänsi silmänsä häneen sellaisin ilmein kuin olisi hänellä ollut kädet täynnä teräviä esineitä, jotka hän halusi syöstä Huguesiin.

Hugues sulkeutui hiljaisessa epätoivossa jälleen itseensä, toivotellen voivansa heittää sielunsa tuonne ulos sävelten aaltoilevaan mereen, joka kuohui kadulta kadulle, jotta se meri kuljettaisi sen kauvas pois hänestä.

Nyt lähestyi papisto, eri veljeskuntiin kuuluvat munkit, — lunastajaveljet, fransiskaanimunkit ja karmeliitit; heidän jäljessään tulivat seminaarilaiset poimukkaissa kuoripuvuissaan veisaten avatuista kirkkolaulukirjoistaan; sitten seurasivat kaikkien seurakuntien papit prameassa loistossaan, kirkkoherrat ja kanungit messukasukoissaan ja kirjailluissa dalmatikoissaan, koko parvi säteillen jalokivissään kuin kukkakenttä.