Part 5

Nopein askelin vaelsi hän päinvastaiseen suuntaan, poikkesi vanhoihin kaupunginosiin, maleksi katuloassa sinne tänne päämäärättömänä ja kurjana. Sade lankesi tiuhempana, se kiiruhti kerimään auki rihmojansa, sekoitti yhteen kudoksensa, solmieli silmukkansa yhä lujemmin hienoksi, märäksi verkoksi, johon Hugues vähitellen tunsi tahdonvoimansa herpaantuvan. Vanhat muistot alkoivat häntä jälleen kiduttaa... Hän ajatteli Janea. Mitä teki Jane ulkona näin myöhään, tällaisella ilmalla? Hän ajatteli vainajaa... Mitenkähän hänen kävi...? Ja hänen hauta-raukkansa... Kaikki seppeleet ja kukat sadekuurojen tärveleminä...

Ja kellot soivat, niin kelmeästi, niin kaukana! Kuinka loitolla olikaan kaupunki! Tuntuu kuin olisi sekin lakannut olemasta, kuin se olisi hajonnut, kadonnut, uponnut sateeseen, joka tulvi yli kaiken. Ja korkeimmista kirkontorneista, ainoista, jotka ovat jääneet jälelle, lankeaa vielä sureva kellojensoitto yli Kuolleen Brüggen!

X

Mitä enemmän Hugues tunsi lohdullisen mielikuvansa katoavan, sitä enemmän käänsi hän jälleen huomionsa kaupunkiin, viritti sielunsa uudelleen sen kanssa sopusointuun ja syventyi noihin heidän kosketuskohtiinsa, joilla hän jo leskeytensä ensi aikoina, heti Brüggeen tultuaan, oli tuudittanut suruansa lepoon. Nyt, kun Jane ei hänen silmissään enää ollut täydellisesti vainajan näköinen, alkoi Hugues uudelleen muuttua kaupungin kaltaiseksi. Hän tunsi sen selvästi noilla pitkillä, yksitoikkoisilla kävelymatkoillaan kaupungin tyhjillä kaduilla.

Sillä hän oli joutunut niin pitkälle, ettei hän enää voinut istua kotona. Hän pelkäsi yksinäisyyttä ympärillään, tuulen voihkinaa savupiipuissa, muistoja, jotka tuijottivat häneen sadoin liikkumattomin silmin. Hän kuljeskeli ulkona melkein kaiket päivät, umpimähkään tuntien itsensä avuttomaksi, epäillen Janea ja omaa tunnettansa häneen.

Rakastiko hän tätä todellakin? Ja Jane — mitähän välinpitämättömyyttä tai uskottomuutta hän piiloittelikaan sydämessään? Mikä kiduttava epävarmuus! Surumielisiä, nopeasti hämärtyviä talvi-iltapäiviä! Aaltoilevaa sumua, joka taajenee! Hugues tunsi, miten usva tunkeutui hänen sieluunsa ja verhosi sen harmaudellaan, liuensi kaikki hänen ajatuksensa, upotti ne kaikki värittömään puutumuksen uneen.

Ah, tätä Brüggeä talvisin, iltahämyssä!

Kaupunki anasti taas vaikutusvaltansa häneen, neuvoi häntä oppimaan ympäristöstänsä: liikkumattomien kanavien hiljaisuutta, joiden rauhan palkitsee valkoisten joutsenten läsnäolo; vaikenevien, veteen heijastuvien laitureitten alistuvaisuutta; hurskautta ja katumusta Pyhän Äidin ja Vapahtajan kirkkojen korkeista kellotorneista, jotka kohosivat jokaisen näköaukeaman taustalla. Hugues kohotti silmänsä niihin ikäänkuin niistä etsien turvapaikkaa; mutta tornit ilkkuivat hänen kurjalle rakkaudelleen. Tuntui kuin olisivat ne sanoneet: Katso meitä! Me olemme ainoastaan Uskoa! Ilman iloa, ilman veistotaiteen suomaa hymyä me kohoamme kohti Jumalaa! Me olemme hänen vartiotornejaan. Ja sielunvihollinen on turhaan singonnut kaikkinaisia nuoliaan meihin!

Hugues olisi tahtonut olla niiden kaltainen, ikäänkuin tornina kohoutua elämän yläpuolelle! Mutta hän ei voinut, kuten nuo Brüggen kellotornit, kerskailla torjuneensa pahan hyökkäykset. Päinvastoin oli hän joutunut niiden taikakeinojen uhriksi, vaipuessaan turmaisen intohimonsa valtaan. Heti juolahti hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli lukenut demoonisten voimien leikistä. Ehkäpä sittenkin oli syytä pelätä salaisia voimia ja pahansuopaa taikuutta?

Ja eikö tämä ollut kuin seurauksena liittoutumisesta, joka vaati verta ja oli johtava hänet väkivaltaiseen sovitukseen? Toisinaan tuntui Huguesista kuin olisi Kuoleman varjo hipaissut häntä.

Hän oli tahtonut paeta Kuolemaa, voittaa sen, ilkkua sille keksimällä nerokkaan pelastuskeinon... Kuolema kenties kostaisi!

Mutta hän kykeni vielä pelastautumaan, torjumaan pahan! Ja kaikkialla, missä hän kulki tässä suuressa, hurskaassa kaupungissa, hän kohotti silmänsä noihin armahtavaisiin torneihin, lohduttaviin kelloihin, sääliväisiin Jumalan äidin kuviin, jotka joka kadun kulmassa ojentelivat ohikulkijoille käsiään lasipeitteisistä seinäkomeroistaan vahakukkien keskeltä.

Niin, hän tahtoi pudistaa päältään pahuuden ikeen! Häntä kadutti. Hän oli heittänyt harteiltaan surun ikäänkuin liian raskaan luostaripuvun. Mutta hän tahtoi tehdä parannuksen, palautua samaksi, mikä hän oli ennen ollut. Hän alkoi jo jälleen olla kaupungin kaltainen. Hän oli taas surevan Brüggen — tuon _soror dolorosan_ — hiljainen ja surumielinen veli. Miten oikein hän olikaan tehnyt tullessaan tänne, kun suuri murhe oli hänet kohdannut! On olemassa äänetön sopimus, vuorovaikutus sielumme ja näkyväisten ilmiöiden kesken. Me tunkeudumme niihin, niiden tunkeutuessa meihin.

Niinpä on varsinkin kaupungeilla oma henkilöllisyytensä, oma itsenäinen luonteensa, joka heijastuu niistä, muodostaen vastineen ilolle, rakkaudelle, kieltäymykselle ja surulle. Jokainen kaupunki kuvaa jotakin sieluntilaa, ja heti kun siellä on jonkun aikaa oleskellut, ilmaisee tämä sieluntila itsensä, tunkeutuu meihin, juurtuu meidän vereemme, painaa meihin ilmastonsa leiman.

Alussa oli siten Brüggen vaikutus Huguesiin ollut vaimentava ja lieventävä, se oli opettanut häntä elämään pelkässä muistossa, luopumaan toivosta ja odottamaan yksinomaan kuoleman lempeätä vapautusta...

Ja nytkin, keskellä nykyhetken levottomuutta, huojentui hänen tuskansa, sulautuen pitkien kanavien tyveniin vesiin, ja hän koetti uudelleen muovailla itseänsä kaupungin kuvan kaltaiseksi.

XI

Mutta Kaupungilla on ennen kaikkea hartaan rukoilijattaren kasvot. Sen sairaala- ja luostarimuureista, sen polvistuneista messukaapuisista kivikirkoista kaikuu kehoitus hurskauteen ja kieltäymykseen. Se alkoi hallita Huguesia, vaatia häneltä kuuliaisuutta. Se muodostui jälleen henkilöllisyydeksi, hänen elämänsä näytelmän huomattavimmaksi vastaesiintyjäksi, ainaiseksi uskotuksi, joka kehoittaa, kieltää, käskee, ja jonka tahdon mukaan ihminen sovittaa kaikki tekonsa.

Nämä kaupungin salaperäiset kasvot saivat Huguesin jälleen valtoihinsa nyt, kun hän alkoi vapautua naiskasvojen aistillisesta ja valheellisesta tenhosta. Hän kuunteli vähemmän Naisen viettelyksiä, ja silloin kuuli hän taas kellojen äänen...

Monilukuisten, väsymättömien kellojen, jotka kaikuivat hänen päänsä päällä, kun hän jälleen surumielisyytensä valtaamana alkoi vanhaan tapaansa iltapäivisin kulkea ulkosalla harhaillen määrää vailla pitkin kanavien reunamia.

Häntä kiusasivat nuo alituiset kellot, — kuolinkellot, sielumessut, huomen- ja iltakellot — kun ne päivät pitkät heiluttivat mustia suitsutusastioitaan, joita ei voinut nähdä, mutta joista tuprusi ikäänkuin säveltäyteisiä savupilviä.

Oi noita Brüggen uupumattomia kelloja, tuota loppumatonta sielumessua, jota ne herkeämättä hymisivät ilmoille! Mitä elämänväsymystä ne herättivätkään, mitä kaiken turhuuden tajuntaa, kuoleman lähestymisen ajattelua...

Tyhjillä kaduilla, missä siellä täällä paloi kituliekkinen katulyhty, vilahteli muutamien pitkiin levätteihin kääriytyneiden rahvaannaisten epämääräisiä varjoja. Nuo verkalevätit olivat mustia kuin kirkonkellot ja huojuivat niinkuin nekin. Ja kellot ja mustat levätit tuntuivat liikkuvan samassa tahdissa ja ikäänkuin yhtä matkaa kirkkoihin.

Hugues seurasi heidän jäljissään, hän tunsi itsensä ympäristön hartauden tartuttamaksi. Esimerkin voima, esineiden salaperäinen tahto pakoitti myöskin hänet noihin hartauden täyttämiin temppeleihin.

Kuten alussakin, hänestä tuntui jälleen viihdyttävältä viivähtää niissä iltasin joku hetki, varsinkin Vapahtajan-kirkossa korkeakaarisine laivoineen, runsaine mustine marmorineen, koreine laululehterineen, jolta soitto tulvehtii kuin hopealäikkeinen, pauhaava sävelmeri...

Ja valtavina sävelvirtoina tulviessaan urkupilleistä yli lattian se ikäänkuin huuhtoi ja hivutti pois kuluneet kirjoitukset hautakivistä, joita kirkossa on kaikkialla.

Täällä saattoi todellakin sanoa kulkevansa kuoleman varjossa!

Ei mikään, ei maalattujen kirkonikkunain kukkaistarhat enempää kuin iki-ihanat Pourbus'n, Van Orleyn, Erasmus Quellynin, Crayer'n tai Seghersin taulutkaan kuihtumattomine tulpaaniseppeleineen voineet lieventää sitä haudanomaista kaameutta, mikä täällä vallitsi. Hugues huomasi tuskin ollenkaan koristeliinojen ja alttarikaappien väriloistotta, joissa jo ammoin kuolleet maalarit olivat ikuistaneet unelmansa, jotta hän sitä suuremmalla surumielisyydellä olisi voinut ajatella kuolemaa, nähdessään lahjoittajan puolisoineen, jotka molemmat olivat kuvatut koristeliinan poimuun ristityin käsin — ja joista ei enää ollut muuta jäljellä kuin nämä muotokuvat. Silloin palautti hän jälleen vainajan silmiensä eteen, — hän ei tahtonut enää ajatella elossaolevaa, epäpuhdasta Janea, jonka kuvan hän oli jättänyt kirkon oven ulkopuolelle, — vainajan kanssa uneksi hän polvistuvansa Jumalan kasvojen edessä kuten nuo hurskaat lahjoittajatkin. Näiden hartauskohtaustensa aikoina piiloutui Hugues mielellänsä myöskin pienen Jerusalemin-kappelin hiljaisuuteen. Juuri sinne nuo kellomaisissa leväteissään kulkevat naiset etupäässä suuntasivat askeleensa hämärissä... Hän seurasi heitä sisälle; katto oli matala kuin hautaholvissa. Peräseinällä tässä Vapahtajan haavojen kunniaksi rakennetussa kappelissa häämöitti luonnollisessa koossa hautaan lasketun, kuolonkalpean, pitsiseen kääriliinaan verhotun Kristuksen kuva. Mustaviittaiset naiset sytyttivät pieniä vahakynttilöitä kuvan eteen ja poistuivat jälleen kuulumattomin askelin. Ja vahakynttilät valuivat hiljalleen. Ne näyttivät puolihämärässä Jeesuksen haavoilta, jotka avautuivat uudestaan ja vuotivat verta, pestäkseen pois niiden synnit, jotka täällä polvistuivat.

Mutta ympäri kaupunkia harhaillessaan kävi Hugues kaikkein mieluimmin Pyhän Johanneksen sairaalassa, missä jumalainen Memling oli elänyt ja sinne jättänyt puhdashenkiset mestariteoksensa, kertoakseen jälkeentuleville vuosisadoille kevättuoreista parantumisunelmistaan... Hugues meni sinne hänkin parantuakseen, hautoakseen kuumepoltteisia ohimoitaan sen muurien valkoisessa viileydessä. Mikä Rauhan evankeliumi tuo paikka olikaan!

Puksipuiden reunustamia pihapuutarhoja; etäisiä sairashuoneita, joissa puhutaan hiljaa. Muutamia nunnia kulkee ohitse, häiriten hetkisen hiljaisuutta samoin kuin kanavien joutsenet vain hiukan läikyttävät vettä uidessaan. Ilmassa tuntuu kosteiden liinavaatteiden tuoksua, jota leviää sateen kastelemista kangistetuista päähineistä ja hiljan ikivanhoista kaapeista esille otetuista alttariliinoista.

Vihdoin tuli Hugues siihen taidepyhättöön, missä harvinaisimmat taulut ovat, — missä pyhän Ursulan kuuluisa pyhäinjäännöslipas säteilee ikäänkuin pieni kultainen goottilainen kappeli, esittäen kumpaisenkin sivustansa kolmessa taulussa yhdentoistatuhannen neitseen elämänvaiheita, samalla kun katon kiillemetalliin on sovitettu medaljonkeja, jotka ovat hienoja kuin miniatyyrit, enkeleineen, jotka soittavat hiuksiensa värisillä viuluilla ja siipiensä muotoisilla harpuilla.

Niin ympäröi täällä marttyyrikuolemaa maalattu musiikki. Sillä tuo neitseitten kuolema on sanomattoman suloinen, kun he seisovat ryhmissä kuin azaleat laivan kannella, joka on oleva heidän hautansa. Sotamiehet seisovat rannalla. He ovat jo alkaneet ampua nuoliansa. Ursula ja hänen seuralaisensa ovat nousseet maihin. Veri valuu neitseitten rinnoista, mutta miten ruusuisena! Haavat ovat kuin kukkia, ne eivät vuoda verta, ne varistavat terälehtiään...

Neitseet ovat onnellisia ja aivan rauhallisia, kuvastellen sankaruuttaan sotamiesten kirkkaissa varuksissa. Ja itse jousi, joka tuottaa heille kuolemaa, on heidän mielestään lempeä kuin uudenkuun sirppi!

Näillä hienoilla vihjeillä on maalari tahtonut saada ilmaistuksi, että kuolonkamppailu merkitsi näille uskoninnosta palaville neitseille vain siirtymistä korkeampaan elämään, mielihyvällä vastaanotettua koettelemusta autuuden saavuttamiseksi, joka viittoi aivan lähellä. Senvuoksi levittäytyy rauha, joka jo vallitsee heidän mielissään, yli koko maisemankin, täyttäen sen heidän sielujensa säteilyllä.

Se on muuttumisen hetki: ei enää suurestikaan verilöyly, vaan enemmän jo kirkastuminen; veripisarat alkavat jähmettyä rubiineiksi heidän ijäisyyskruunuihinsa, ja yli tahritun maan avautuu taivas, sen valo murtautuu esiin, valahtaa alas...

Mikä ihana käsitys marttyyrikuolemasta! Yhtä hurskaan kuin nerokkaankin mestarin Paratiisi-näky!

Huguesin valtasi syvä hartaus. Mikä ihmeellinen usko olikaan näillä Flandrian maalareilla, jotka kuvasivat aivan niinkuin ihmiset rukoilevat!

Niin tuulahti Huguesia vastaan kaikesta, mitä hän ympärillään näki — taideteoksista, hartausesineistä, rakennusluomuksista, luostarimaisista taloista, hiipan muotoisista päädyistä ja Jumalanäidin kuvilla koristetuista katujen kulmista, kellonsoiton kyllästämästä ilmasta, — aina sama kehoitus hurskauteen ja itsekuritukseen, tartuttava katolisuuden tuntu, joka oli syöpynyt ilmaan ja kiviin.

Samalla palautui hänen mieleensä muisto aikaisimmasta hurskaasta lapsuudestaan, ja sen mukana alkoi hän ikävöidä kadotettua puhtauttaan. Hän tunsi rikkoneensa yhtä paljon Jumalaa kuin vainajatansakin vastaan. Synnintunto palasi, tunkeutui kuuluville.

Varsinkin erään sunnuntai-illan jälkeen, jolloin hän oli mennyt tuomiokirkkoon kuunnellakseen iltamessua ja urkujensoittoa ja ennättänyt kuulemaan saarnan loppupuolen. Pappi saarnasi kuolemasta. Ja mitä muuta aihetta saattoikaan valita kuin juuri tämän tässä synkässä kaupungissa, missä se tarjoutuu aivan itsestään, tunkeutuu vastustamattomasti mieleen ja kietoo mustarypäleisen köynnöksensä saarnastuolin ympäri aina papin käteen saakka, joka vaivatta voi poimia sen hedelmät? Mistä muusta voisikaan puhua kuin siitä, mikä väreilee kaikkialla ilmassa: kaikkikaatavasta kuolemasta! Ja mihin muuhun ajatukseen voisikaan syventyä kuin sielunsa pelastamiseen, joka täällä on kaikkien omientuntojen tärkeimpänä huolena ja alituisena kalvavana tuskana?

Puhuttuaan kuolemasta, autuaasta kuolemasta, joka oli vain siirtymiskohta korkeampaan olomuotoon, ja pelastettujen sielujen liittymisestä Jumalaan, puhui pappi myöskin synnistä, tuosta hirmuisesta kuolemansynnistä, joka tekee kuoleman todelliseksi kuolemaksi ilman toivoa tulla lunastetuksi tai saada enää milloinkaan nähdä niitä, joita on rakastanut.

Hugues kuunteli erääseen pylvääseen nojaten, ja häntä värisytti. Suuri kirkko oli hämärä, sitä valaisi vain jokunen lamppu ja muutamia vahakynttilöitä. Sanankuulijat sulivat mustaksi ainejoukoksi, joka melkein kokonaan häipyi pimeään. Huguesin valtasi sellainen tunne kuin hän olisi ollut aivan yksin, kuin olisi pappi kääntynyt hänen puoleensa, puhunut hänelle. Kohtalon oikustako vai hänen kiihoittuneesta mielikuvituksestaan saattoi johtua, että tuntui kuin olisi tuntemattoman puhe käsitellyt hänen tapaustaan. Niin, hän oli synnin vallassa! Ei auttanut, että hän koetti pettää itseänsä tähän rikolliseen rakkauteensa nähden ja kutsua avukseen taistelussa itseänsä vastaan tuon puolustavan yhdennäköisyyden. Hän oli syypää lihalliseen sekaannukseen, siihen syntiin, jota kirkko aina on kaikkein ankarimmin tuominnut.

Ja jos uskonto puhui totta, jos lunastetut kohtaavat toisensa, niin ei hän milloinkaan näkisi häntä enää, tuota Kaivattua ja Pyhää, koska hän ei kyllin yksinomaisesti ollut ikävöinyt häntä. Kuolema ikuistaisi vain hänen poissaolonsa, vahvistaisi heidän eronsa, jota hän oli luullut vain väliaikaiseksi.

Silloin, niinkuin nytkin, pitäisi hänen elää kaukana vaimostaan, ja hänen iankaikkisena kidutuksenaan olisi vaimonsa ainainen, tulokseton ajatteleminen.

Hugues lähti kirkosta rajattoman epätoivoisena. Ja tästä päivästä lähtien kiemurteli synnin ajatus hänessä ja upotti otansa hänen lihaansa. Hän oli tahtonut päästä vapaaksi, saada syntinsä anteeksi. Hän ajatteli lähteä ripille, estääkseen sen avuttomuuden ja sielunsa kadotuksen tunteen, johon hän oli vajoamassa. Mutta pelastaakseen tuli hänen katua, aloittaa uusi elämä, ja monista tyytymättömyytensä syistä ja alituisesta kiusaannuksestaan huolimatta ei hän tuntenut voivansa luopua Janesta ja uudelleen jäädä yksin.

Mutta Kaupunki hartaine kasvoineen moitti häntä yhä äänekkäämmin. Se asetti häntä vastaan oman esikuvansa, nuhteettoman elämänsä ja ankaran uskontonsa...

Ja kellot olivat sen kanssa salaisessa liitossa Huguesin harhaillessa ympäri joka ilta yhä suuremmassa tuskassa; kiintymys Janeen kiusasi häntä, vainajan jälleennäkemisen kaipuu kalvoi häntä, synti ja mahdollinen kadotus peloitti... Kellot vaalivat, alussa ystävällisesti, kehoittavasti, mutta piankin armottomasti, kiroten, — melkein näkyväisinä ja aineellistuneina kiersivät soinnut hänen ympärillään kuin korpit tornin ympärillä, tunkeutuivat hänen sisimpäänsä, tekivät hänelle väkivaltaa, ottaakseen häneltä pois hänen kurjan rakkautensa, repiäkseen synnin hänestä juurineen irti!

XII

Hugues kärsi nähdessään, miten eroavaisuudet päivä päivältä kävivät yhä ilmeisemmiksi. Hän ei nyt enää kyennyt pettämään itseänsä edes pelkällä ulkonaisella yhtäläisyydellä. Janen kasvoihin oli tullut jotakin kovaa, ja samalla näkyi niissä väsymystä, silmien alla poimu, joka loi ikäänkuin varjon silmien yhä yhtä loistavien helmiäisten ja silmäterän mustan timantin ylitse. Hän oli myöskin taas, kuten ennen näyttelijättärenä ollessaan, alkanut sivellä poskiinsa ihojauhetta, maalata huulensa karmiinipunaisella ja mustata silmäkulmansa.

Hugues koetti turhaan saada häntä luopumaan tästä maalaamisesta, joka soveltui niin huonosti niihin raikkaihin ja puhtoisiin kasvoihin, joita hän talletti muistissaan. Jane laski pilaa hänestä ja kävi lopulta ivalliseksi, epäystävälliseksi, vihamieliseksi. Huguesin mieleen muistui silloin vainajan lempeä olemus, hänen tasainen luonteensa, hänen arvokkaat, hellät sanansa, jotka tuntuivat kirpoavan hänen huuliltaan kuin terälehdet kukasta, — kymmenen vuotta oli heillä ollut tällaista yhdyselämää, ilman ainoatakaan tuollaista synkkää sanaa, jotka nousevat pinnalle kuin lieju sielun kiihtyneeltä pohjalta.

Noiden molempien naisten erilaisuus kävi yhä selvemmäksi. Oi ei, hänen vaimo-vainajansa ei ollut sellainen! Tämä varmuus koski Huguesiin kovasti, sillä se hävitti kaiken sen, mikä oli ollut hänen ainoana puolustuksenaan tässä rakkausseikkailussa, jonka koko inhoittavuutta hän nyt alkoi käsittää. Vastenmielisyys, melkeinpä hävyntunne valtasi hänet; hän ei uskaltanut enää uneksia hänestä, jota hän ennen oli niin katkerasti kaivannut ja jonka suhteen hän nyt alkoi tuntea itsensä rikolliseksi.

Hän kävi nyt harvoin huoneissa, missä vainajan muistot jatkoivat iäisyysuneksimistaan. Hän tunsi olevansa hämillään ja kiusaantunut seistessään noiden muotokuvien edessä, joiden katse näytti moittivan häntä. Ja myöskin palmikko uinui yhä lasilippaassaan, joka nyt oli jätetty melkein kokonaan hoitamatta; sen kannelle sai tomu kerrostaa hienoa, harmaata tuhkaansa.

Hän tunsi itsensä heikommaksi ja tahdottomammaksi kuin milloinkaan ennen: hän meni ulos, tuli takaisin, meni jälleen ulos ikäänkuin jonkun pakon ajamana omasta asunnostaan Janen asunnolle, kaivaten nähdä Janen kasvoja ollessaan poissa hänen luotaan ja katuen, kärsien tunnonvaivoja ja halveksien itseänsä ollessaan taas hänen läheisyydessään.

Hänen taloutensakin joutui kokonaan rappiolle; siinä ei enää ollut mitään täsmällisyyttä eikä järjestystä. Hän antoi määräyksiä, jotka hän heti kumosi, tilasi päivällisiä ja peruutti. Vanha Barbara ei enää tiennyt, miten hoitaa tehtäviään ja missä määrin varustautua. Surullisena ja levottomana rukoili hän isäntänsä puolesta Jumalaa, sillä hän tiesi syyn...

Usein tuotiin kuitattuja ja kuittaamattomia laskuja, joissa velottiin varsin suuria eriä tavaroista, joita tuo nainen oli ostellut. Barbara, joka ne isäntänsä poissa ollessa otti vastaan, oli aivan hämmästynyt: lakkaamatta oli niissä uusia pukuja, kaikenlaisia koruja, kallisarvoisia jalokiviä, joita hän rakastajansa nimen luotolla sai kaupungin puodeista, missä hän teki ostoksensa tuhlaavaisuudella, joka ei säikähtänyt suurintakaan summaa.

Hugues alistui kaikkiin hänen oikkuihinsa. Mutta Jane ei ollut hänelle siitä vähääkään kiitollinen. Päinvastoin viipyi hän yhä enemmän poissa kotoansa, välistä kokonaisen päivän, vieläpä illankin. Hän lähetti pieniä, huolimattomasti kyhättyjä lippusia, siirtääkseen Huguesin käynnin kerta kerran perästä yhä tuonnemmaksi.

Hän väitti nyt solmineensa eräitä tuttavuuksia. Hän oli saanut ystävättäriä. Ei kait hän aina voinut elää näin yksinään? Kerrankin kertoi Jane hänelle, että hänen sisarensa oli sairas, sisarensa, joka asui Lillessä ja josta hän ei ollut koskaan ennemmin puhunut. Hänen täytyi matkustaa sisarensa luokse. Hän viipyi poissa useita päiviä. Hänen palattuaan uudistui sama juttu jälleen: rikkinäistä elämää, alituisia toimitettavia kaupungilla, ainaisia vieraskäyntejä, loppumatonta menemistä ja tulemista iänikuinen vuoksi ja luode, jossa Hugues menetti kaiken pohjan jalkojensa alta.

Lopulta hän alkoi epäillä; hän vakoili Janea; hän hiiviskeli iltasin hänen asuntonsa ympärillä ikäänkuin joku öinen haamu tuossa nukahtaneessa Brüggessä. Hän tottui tähän väijyskelevään vainuamiseen, noihin läähättäviin, jännittyneihin odotushetkiin, lyhyeen, kiivaaseen ovikellon soittoon, jonka kilinä häipyy pois äänettömiin käytäviin, valvomaan ulkosalla pitkälle sydänyöhön saakka valaistun ikkunan alla, jonka vaaleata uudinta vasten häämöittää ääripiirteet, liikehtien ikäänkuin varjokarkelo jollakin kiinalaisella kaihtimella, — varjokuvana, jonka joka hetki luulee näkevänsä jakautuvan kahdeksi.

Nyt ei enää ollut kysymys kuolleesta, vaan Janesta, jonka sulot vähitellen olivat lumonneet hänet ja jonka hän pelkäsi kadottavansa. Hän ei nähnyt ainoastaan Janen kasvoja; hänen mielikuvituksensa loihti hänen nähtäviinsä tuolta pimeyden takaa, mistä oikeastaan kuulsi vain uudinten laskoksissa liehuva varjo, kiihoittavan näyn, Janen ruumiin, koko hänen naisihanuutensa... Niin, hän rakasti itse Janea, koskapa hän oli mustasukkainen siinä määrin, että hän kärsi siitä, jotta kyyneleet pusertuivat silmistä hänen seisoessaan tuolla ulkona iltapimeässä ja yösydämen kellonläppäysten ja sadekuurojen piestessä häntä, noiden hienojen sadekuurojen, jotka lankeavat herkeämättä maahan tältä pohjoiselta taivaalta, jolla pilvet loputtomassa kiertokulussa murenevat hienoksi tihkusateeksi.

Ja hän jäi paikalleen pitämään alituista vartiota, astellen edes ja takaisin lyhyttä välimatkaa kadulla, puhellen ääneen itseksensä unissakävijän sekavia sanoja, — huolimatta sateesta, jota vihmoi yhä taajemmin, huolimatta lumirännästä, rapakkoisista kaduista, synkkäpilvisestä taivaasta, lopputalven tunnelman koko lohduttomasta oneudesta...

Hän olisi tahtonut saada tietää, päästä perille, nähdä... Mikä kiduttava epävarmuus... Millainen sydän olikaan sitten hänellä, tuolla naisella, tahtoessaan tuottaa hänelle niin suurta tuskaa, silloin kun tuo toinen — tuo hyvä, tuo kuollut — näinä äärimäisen epätoivon hetkinä näytti kohoutuvan esiin yön pimeydestä ja tarkastelevan häntä kuun säälivällä katseella.

Hugues ei enää antanut eksyttää itseänsä, hän oli saanut Janen kiinni valheista, hän oli sovitellut kaikki merkit yhteen; pian sai hän täydellisen selon asiasta, kun — niinkuin tällaisissa maaseutukaupungeissa on tapana — nimettömiä kirjeitä ja lappusia alkoi sataa hänelle. Ne olivat täynnä loukkauksia, ivallisia huomautuksia, perinpohjaisia selostuksia Janen siveettömästä elämästä, hänen uskottomuudestaan, kaikesta, mitä hän jo itsekin oli epäillyt... Niissä mainittiin nimiä, tuotiin esille todistuksia. Niin päättyi siis hänen suhteensa tuohon kadulta löytämäänsä naiseen, suhde, johon hänet oli eksyttänyt alussaan niin oikeutettu tunne. Mitä Janeen tuli, niin hän päätti erota, siinä kaikki! Mutta mistä saisi hän hyvitystä omasta alennustilastaan, naurunalaiseksi joutuneesta surustaan, vainajalle osoittamansa kunnioituksen häväisemisestä, syvästä epätoivostaan, jonka hän oli antanut alttiiksi kaikkien pilkalle?