Part 3

Kun Hugues katseli Janea, palasivat kaikki muistot vainajasta, heidän suudelmistaan, heidän menneistä syleilyistään. Hän voisi luulla omistavansa hänet uudelleen, jos sulkisi tämän naisen syliinsä. Se, mikä näytti olleen iäksi lopussa, alkaisi nyt uudelleen. Eikä hän edes pettäisi kuollutta puolisoaan, koska hän yhä rakastaisi häntä tässä jäljennöksessä, suutelisi tätä suuta, joka oli niin hänen suunsa kaltainen!

Ja niin nauttikin sitte Hugues eriskummallista ja rajua onnea. Hänen intohimonsa ei tuntunut hänestä rikokselta, vaan oikeutetulta uskollisuudelta, niin täydellisesti sekoitti hän nuo molemmat naiset yhdeksi ainoaksi kadotetuksi ja jälleen löydetyksi, — alati, niin nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin rakastetuksi olennoksi, jolla oli samat silmät, samat hiukset, sama syli, ja jolle hän ainiaan pysyi horjumattoman uskollisena.

Joka kerta kun Jane nyt tuli Brüggeen oli Hugues hänen kanssaan, väliin iltapäivällä, ennen näytäntöä, mutta varsinkin sen jälkeen hiljaisina keskiyön hetkinä, jolloin hän antoi Janen läheisyyden lumota itsensä kauvas aamuyöhön asti. Huolimatta siitä, että hän täydellisesti tajusi itsepetoksensa, huolimatta vähentymättömän suuresta surustaan, huolimatta huoneen vieraasta ja kylmästä hotellimaisuudesta onnistui hänen vähitellen vakuuttautua siitä, ettei noita pitkiä surullisia vuosia ollut ollutkaan, että hänellä yhä edelleen oli kotiliesi, rakkauden suoma yhdyselämä, rakastetun vaimonsa läsnäolo ja tuo rauhallinen, lämmin tuttavallisuus ennen syleilyä, jonka avioliitto pyhitti.

Oi noita ihania iltoja suljettujen ovien takana, täynnä hiljaista onnea, jolloin molemmat yhteisesti tuntevat illan äänettömyydessä ja rauhassa olevansa kaikki kaikessa toisillensa! Unohtuneet ovat pimeät kadut, kylmät ikkunaruudut, ulkona vallitseva räntäsää ja talvi ja kellojen kuolinsoitto yli jokaisen haudatun tunnin — ja ikäänkuin valon houkuttelemat perhoset harhaavat katseet vain lampun ahtaassa sädekehässä!

Hugues eli uudelleen nuo illat... Todellisuus on vaipunut unhoon, menneisyys herää uudelleen eloon... Aika soluu pois kaltevassa, kivettömässä uomassa... Ja tuntuu melkein kuin olisi iankaikkinen elämä jo alkanut!

V

Hugues järjesti Janelle pienen, soman asunnon erään puistokadun varrelle, joka johti kaupungin vihreille laitamille, missä myllyt seisoivat ruohoisilla valleillaan.

Samalla oli hänen onnistunut saada Jane luopumaan teatterista. Täten saisi hän alituisesti pitää hänet Brüggessä ja häiritsemättä yksinomaan itseänsä varten. Kertaakaan ei hän tullut ajatelleeksi, miten hullunkurista oli, että hänen ikäisensä ja vakavaluontoinen mies sellaisen yleisesti tunnetun, epätoivoisen surun jälkeen saattoi rakastua tanssijattareen. Eihän hän pohjaltaan tuntenut minkäänlaista rakkautta luota naista kohtaan. Hänen ainoa toivomuksensa oli voida pitkittää loppumattomiin tätä lohdullista itsepetostansa. Ottaessaan Janen pään käsiensä väliin ja vetäessään sen lähellensä teki, hän sen vain etsiäkseen tämän silmistä jotakin, mitä oli nähnyt toisessa silmäparissa, vivahdusta, heijastusta, niiden helmien ja salaperäisten kukkien värihohtoa, jotka kohoavat sieluista ja joita kenties uiskenteli niidenkin pinnassa.

Toisinaan hän irroitti Janen hiukset ja hajoitti ne hänen olkapäilleen, ja ajatuksissaan hän liitti tämän kultaisen lyhteen erääseen toiseen, joka oli poissa, ikäänkuin kehrätäkseen ne kummatkin yhteen.

Jane ei käsittänyt ollenkaan Huguesin kummallista käyttäytymistä, hänen mykkää hartauttaan. Jane muisti hänen merkillisen surumielisyytensä, kun Jane oli hänelle ilmoittanut värjäävänsä hiuksiaan, ja miten levottomana Hugues siitä päivästä alkaen tutki niiden värivivahdusta tullakseen vakuutetuksi, että se aina pysyi samana.

Kerran oli Jane sanonut:

— Minua ei enää haluta värjätä tukkaani.

Hugues oli silloin joutunut pois suunniltaan ja rukoillut häntä kiihkeästi säilyttämään tuon vaalean kultahohteen, josta hän niin paljon piti. Ja sanoessaan tätä oli hän ottanut Janen hiukset käteensä, hyväillyt niitä ja upottanut sormensa niihin, ikäänkuin saituri jälleenlöydettyyn aarteeseensa.

Ja hän oli änkyttänyt sekavia sanoja:

— Älä muuta mitään!... juuri senvuoksi, että sinä olet sellainen kuin olet, minä sinua rakastan! Oh, sinä et tiedä, sinä et tule koskaan tietämään, mitä kaikkea minä sinun hiuksissasi hyväilen...

Hän näytti haluavan jatkaa, mutta hillitsi itsensä aivan kuin luottamusten kuilun partaalla.

Sitten kun Jane oli kokonaan asettunut Brüggeen asumaan, kävi Hugues joka päivä hänen luonaan. Illat hän vietti tavallisesti siten ja söi toisinaan illallista hänen kanssaan vanhan Barbaran mieliharmiksi. Tämä nurisi seuraavana päivänä, että hän oli turhaan valmistanut illallisen ja istunut valveilla odottaen isäntäänsä. Barbara oli uskovinaan, että Hugues todellakin oli illastanut jossain ravintolassa, mutta itsekseen hän oli toista mieltä, eikä hän voinut enää ollenkaan tuntea herraansa, joka ennen oli niin täsmällinen ja mielellään istui kotona.

Hugues oleskeli paljon poissa, jakaen aikansa kotoisten toimiensa ja Janen kesken.

Mieluummin hän lähti, vanhalle tavalleen uskollisena, liikkeelle hämärissä, ja myöskin sentähden, ettei häntä huomattaisi näillä retkillään siihen yksinäiseen kaupunginosaan, jonne hän vasiten oli sijoittanut Janen asumaan. Omasta puolestaan ei häntä ollenkaan hävettänyt itsetutkistelun hetkinä, sillä hän tiesi menettelynsä vaikuttimen, sen vaihdoksen salaisuuden, jolla hän eksytti itseänsä ja joka sovitti, asetti hänet ennalleen vainajan suhteen. Mutta hänen täytyi ottaa lukuun maaseutukaupungin ahdasmielinen säädyllisyys; miten saattaisikaan olla kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä naapurit sanovat, yleisön hyväntahtoisuuteen tai paheksumiseen, kun aina tuntee sen silmien tarkastelevan itseänsä, niin että ne melkein koskettavat?

Varsinkin hurskaassa Brüggessä, missä tavat ovat niin ankarat! Korkeat tornit kivisissä messukaavuissaan heittävät varjonsa yli kaiken. Ja tuntuu kuin virtaisi noista monista luostareista halveksumista lihan salaisia ruusuja kohtaan, siveyden tarttuvaa ihannoimista. Kaikissa kadunkulmissa, pienissä lasi- ja puukaapeissa, seisoo Pyhän Neitsyen kuvia samettiviitoissaan haalistuneitten paperikukkien keskellä, pitäen kädessään nauhaa, jota myöten kiemurtelee kirjoitus ilmoittamassa: Minä olen Tahraton.

Jokaista lemmensuhdetta avioliiton ulkopuolella pidetään siellä sielunvihollisen työnä, kadotuksen polkuna, ja juuri kuudetta ja yhdeksättä käskyä vastaan tehdyt synnit vaimentavat puheen rippituolissa kuiskaukseksi ja nostavat hämmennyksen punan katumuksentekijän poskille.

Hugues tunsi tämän Brüggen siveellisyyden ja oli koettanut välttää loukkaamasta sitä. Mutta tällaisessa ahtaassa pikkukaupungin elämässä ei mikään voi pysyä salassa. Pian tuli hänen suhteensa tanssijattareen tunnetuksi, ja aavistamattaan oli hän koko kaupungin puheenaiheena. Ei kukaan jäänyt siitä tietämättömäksi, huhu siitä kiiti kulkupuheena ovelta ovelle, toimettomien naisten juoruina, joita kuljetettiin ympäri ja joita beguiniläisnunnat ottivat uteliaina kuullakseen, — kaikkena panettelun rikkaruohona, jota tällaisissa kuolleissa kaupungeissa kasvaa kaikkien katukivien raoissa.

Huguesin lemmenseikkailu synnytti sitäkin enemmän pilkkaa, kun kaikki olivat tienneet hänen pitkäaikaisen epätoivonsa, hänen lohduttoman kaipuunsa, hänen ajatustensa alituisen kiertymisen seppeleeksi eräälle hautakummulle. Tämä oli vaivainen loppu tuolle surulle, jota olisi voinut luulla ikuiseksi.

Kaikki olivat pettyneet siinä suhteessa, ennen muita tuo leskimies-parka, joka oli antanut moisen heilakan kiehtoa itsensä. Hänet tunnettiin kyllä: hän oli entinen tanssijatar teatterista. Häntä osotettiin sormella, kun hän kulki ohitse, hänelle naurettiin, ja ihmiset tunsivat jonkunlaista suuttumusta nähdessään hänen omaksuvan kunniallisen naisen ilmeen, jonka vastakohtana pidettiin hänen huojuvaa käyntiään ja keltaisia hiuksiansa. Tiedettiinpä, missä hän asuikin ja että hänen rakastajansa kävi hänen luonaan joka ilta; siihen vielä hiukan lisää, niin olisi voitu sanoa, minkä tunnin, minkä tien hän valitsi...

Uteliaat porvarisrouvat pitivät häntä silmällä, iltapäivien toimettomuudessa istuessaan ikkunaruutujensa takana, apunaan tuollainen pieni kuvastin, jota sanotaan "juorupeiliksi" ja jonka näkee joka talossa kiinnitettynä ikkunakehyksen ulkopuolelle. Se on vinoon asetettu kuvastin, joka petollisesti heijastaa kadun koko mitaltaan; välkkyvä pyydys, joka sieppaa ohikulkevien liikkeet heidän huomaamattansa, — heidän salavihkaiset hymyilynsä, ajatuksen pikavälähdyksen jossakin silmäterässä, ja kuvastaa nämä kaikki sisään huoneeseen, missä joku istuu vaanimassa.

Tällä tavoin päästiin pian perille kaikista Huguesin toimista ja jokaisesta rikoksellisen suhteen yksityiskohdasta. Hänen horjumaton luottamuksensa tämän salaisuuteen, hänen lapsellisen varovainen pysyttelynsä kotosalla kunnes hämärä lankesi, loivat hullunkurista valoa tähän suhteeseen, joka ensin oli loukannut säädyllisyyttä, ja suuttumus muuttui ivaksi.

Hugues ei aavistanut mitään. Hän lähti yhä ulos myöhään iltapäivällä, kulkeakseen sitten pitkiä kiertoteitä aivan lähellä sijaitsevaan laitakaupunkiin.

Miten suuresti keventyneet nämä hämärähetkien kävelymatkat nyt olivatkaan! Hän kulki halki kaupungin, yli satavuotisten siltojen, pitkin pimeitä rantalaitureita, joita vasten vesi huokaili. Kellojensoitto hämärissä tuntui joka ilta kuolinsoitolta. Oh, noita kelloja, jotka heiluivat kaikin voimin ja kuitenkin nyt hänen mielestään niin kaukana hänestä kuin olisivat ne kaikuneet jossain toisessa maassa...

Ja huolimatta täpötäysien räystäskourujen loiskivasta itkusta, siltaholvien pisaroivista kylmistä kyynelistä ja poppeleitten valittavista kuiskeista, jotka kohosivat vesien partailta kuin pienen lähteen lohduttomat nyyhkytykset, ei Hugues enää kuullut tätä olioiden tuskaa, hän ei nähnyt enää, kuten ennen, kaupunkia kuoliaaksi kangistuneena ja kanavien käärinliinojen kietomana.

Tuo entinen kaupunki, Kuollut Brügge, jonka surevana leskenä hän myös oli pitänyt itseänsä, kosketti nyt häntä tuskin ainoallakaan hyytävällä alakuloisuuden henkäyksellä, ja hän vaelsi edelleen kaupungin hiljaisuuden lohduttamana, ikäänkuin Brüggekin olisi noussut haudastaan ja esittäytynyt hänelle uutena kaupunkina, joka oli sen vanhan näköinen.

Ja käydessään joka ilta tapaamassa Janea ei hän tuntenut tunnonvaivan varjoakaan, hänellä ei ollut aavistustakaan rikotusta uskollisuudestaan, ei siitä naurettavasta irvinäytelmästä, johon hän oli raastanut suuren rakkautensa, eikä hänellä edes ollut tuota pientä puistatusta, joka värisyttää leskeä, kun hän ensi kerran kiinnittää punaisen ruusun suruharsojensa keskeen.

VI

Mikä selittämätön voima onkaan yhdennäköisyydessä!

Se vastaa kahta keskenään ristiriitaista taipumusta ihmisluonteessa: tottumuksen ja uutuuden. Tottumus on olevaisuuden laki, itse sen poljento. Hugues oli kokenut sitä niin voimakkaasti, että se oli peruuttamattomasti sinetöinyt hänen kohtalonsa. Elettyään kymmenen vuotta alituisesti rakastamansa naisen läheisyydessä, ei hän enää voinut tottua olemaan ilman häntä, vaan ajatteli vainajaa yhä, koetti etsiä hänen piirteitään muista kasvoista.

Mutta toiselta puolen ei uutuuden viehätys suinkaan ole vähemmän voimakas vaisto. Ihminen kyllästyy omistamaan aina samaa hyvää. Me nautimme onnesta, niinkuin terveydestäkin, ainoastaan vastakohtien kautta. Ja myöskin rakkaus tottelee tätä vaihtelun lakia.

Mutta yhdennäköisyys sovittaa nämä kaksi ristiriitaista taipumusta luonteessamme, se tyydyttää kumpaakin samassa mitassa, se on näköpiirimme ääriviiva, joka sulattaa ne molemmat yhteen. Ja minkä hienostuneen nautinnon luottaakaan nainen, jolla on uutuuden viehätys, samalla kun hän on sen olennon näköinen, jota on ennen rakastanut!

Hugues nautti siitä kasvavalla mielihyvällä, koko sillä sielun eri vivahduksille alttiilla herkkyydellä, minkä yksinäisyys ja suru hänessä olivat kehittäneet. Eiköhän syynä siihen, että hän leskeksi tultuaan oli valinnut Brüggen asuinpaikakseen, liene ollut vaistomainen aavistus siitä, että hän siellä löytäisi sen vastineen, jota hän tarvitsi?

Hänellä oli muuan erittäin voimakas ominaisuus, jota saattaisi sanoa "yhdennäköisyysaistiksi", herkkä ja sairaaloinen aisti, joka yhdisti oliot hienoin sitein toisiinsa, joka loi eteerisiä sukulaisuuspiirteitä puiden kesken, joka kehräsi keskinäisen ymmärryksen lankoja tornien lohduttoman yksinäisyyden ja hänen sielunsa välille.

Senvuoksi oli hän valinnut Brüggen, Brüggen, jonka luota meri oli vetäytynyt pois niinkuin suuri, kadonnut onni. Tämä ensimäinen yhtäläisyys oli antanut hänen aavistaa, että hänen ajatuksensa tuntisivat olevansa sopusoinnussa tämän harmaista kaupungeista suurimman kanssa.

Ja miten surunvoittoinen onkaan tuo harmaus Brüggen kaduilla, joka tekee jokaisen päivän marraskuun vainajienpäivän kaltaiseksi! Tämä harmaus, joka näyttää syntyneen nunnien päähineitten valkoväristä ja pappien kauhtanoiden mustasta, ne kun alituisesti kulkevat täällä toistensa ohitse ja näyttävät tartuttavan toisiinsa väriänsä, — miten omituista onkaan tämä harmaus, tämä ikuinen puolisuru kaiken yllä!

Sillä myöskin talojen julkipuolet katujen vierillä vaihtelevat väriä loppumattomiin: muutamissa on vaaleanvihertävä laastitus tai ne ovat vaalistuneista tiilistä ja liitokset valkeat, mutta aivan vieressä näkyy toisia, tummia kuin kovat hiilipiirrokset tai poltetut syövytyskuvat, jotka vaimentavat, vastustavat edellisten kirkkaita värejä, ja tuosta kokonaisuudesta virtaa kuitenkin jotakin harmaata, joka väräjää ilmassa, levittäytyy pitkin talojen pitkiä rivejä.

Myöskin kellojen äänen kuvailee mieluummin mustaksi; mutta hillittynä, sulautuneena sumuiseen avaruuteen, se kuuluu kaupunkiin vain ikäänkuin harmaana huminana, joka laahautuu eteenpäin, työntyy takaisin, aaltoilee edelleen yli kanavien veden.

Ja itse vesi, vaikka sillä on monilukuisia väriheijastusten lähteitä, — kappaleet sinistä taivasta, punaiset kattotiilet, uivien joutsenten lumikuulto, rantapoppeleitten vehmaus, sulautuu kuitenkin yhdeksi ainoaksi värittömäksi tieksi äänettömyyden kulkea.

Ilmanala synnyttää täällä ihmeellisen vuorovaikutuksen esineiden ja ympäröivän ilman välille, salaperäisen kemiallisen kehityksen ilmapiirissä, joka himmentää kaiken räikeän, yhdistää kaikki värit harmaaksi yksitoikkoisuudeksi, sulattaa ne sumuiseksi unelmaksi.

Tuntuu kuin tuo alituinen usma, pohjoisen ilmaston kalpea valo, rantalaitureitten graniitti, tiheät sadekuurot, kellojensoiton jäljet avaruudessa, olisivat kukin omalta osaltaan vaikuttaneet ilman väriin — ja osaltaan myöskin vuosisatojen tuhka, joka on langennut yli tämän vanhan kaupungin, ajan tiimalasin tomu, joka on kasannut yli kaiken äänettömät kerrostumansa.

Senvuoksi oli Hugues halunnut vetäytyä tänne, tunteakseen viimeisen elintarmonsa huomaamattomasti, mutta varmasti hautautuvan tämän hienon ikuisuuden-tomun alle, joka antaisi hänelle harmaan sielun, samanvärisen kuin itse kaupunkikin!

Mutta nyt oli tämä yhdennäköisyysaisti äkkinäisen käänteen ja melkeinpä ihmeen kautta johtanut hänet aivan päinvastaiseen suuntaan. Minkä kohtalon oikun vaikutuksesta olikaan täällä — tässä Brüggessä, joka oli niin etäällä hänen ensimäisistä muistoistaan — sukeltanut esiin kasvot, jotka herättivät ne kaikki eloon?

Miten tahansa tämän sattuman saattoikin selittää, Hugues antautui nyt kokonaan sen lumouksen valtaan, jonka Janen ja vainajan yhdennäköisyys herätti hänessä, niinkuin hän ennen oli hurmaantunut kaupungin ja itsensä yhtäläisyydestä.

VII

Niiden muutamien kuukausien aikana, jotka jo olivat kuluneet siitä kun Hugues kohtasi Janen, ei vielä mikään ollut häirinnyt sitä harhakuvaa, jonka avulla hän oli palannut entiseen elämäänsä. Kuinka muuttunutta nyt olikaan koko hänen olonsa! Hän ei enää ollut murheellinen. Hän ei enää tuntenut itseänsä, kuten ennen, yksinäiseksi keskellä ääretöntä tyhjyyttä. Hänen kadonnut onnensa, joka oli näyttänyt niin iäksimenneen kaukaiselta, hänen kaipuunsa yletyspiirin ulkopuolelle kaikonneelta, oli lahjoitettu hänelle takaisin Janen kautta; hän löysi sen, tapasi sen jälleen Janen luota, niinkuin näkee kuun kuvan vedessä aivan samanlaisena kuin se on todellisuudessa. Eikä tähän asti ollut pieninkään väre, ainoakaan tuulenhenkäys häirinnyt tätä täydellistä mielikuvaa.

Hän jatkoi tässä erheessä niin yksinomaisesti vainajansa palvomista, ettei hän hetkeäkään epäillyt loukkaavansa uskollisuuttaan kuolleen muistoa kohtaan. Joka aamu, aivan kuin vaimonsa kuolinpäivän jälkeisenä päivänä, hän vietti hartaushetkiään niiden muistojen ääressä, jotka vainajasta olivat jäljellä. Huoneiden hiljaisessa puolihämyssä, puoliavointen uutimien takana, huonekalujen keskessä, joita ei milloinkaan siirretty paikoiltaan, hän kuljeskeli verkalleen, liikutetuin mielin, vaimonsa muotokuvalta toiselle: tässä oli muuan valokuva hänestä nuorena tyttönä, hiukan ennen heidän kihlaustaan; keskellä erästä seinää riippui suuri pastellimaalaus, jonka välkkyvä lasi vuoroin näytti, vuoroin kätki hänet; eräällä pienellä pöydällä oli mustalla emaljilla koristetuissa kultakehyksissä toinen valokuva, joka oli hänen viime vuosiltaan ja jossa hänellä jo oli kärsivä ilme, ikäänkuin hän olisi ollut lilja, jonka varsi nuokkuu... Hugues painoi huulensa sitä vasten ja suuteli sitä niinkuin suudellaan pyhäinjäännöksiä tai juodaan ehtoolliskalkki.

Joka aamu katseli hän myös kristallilipasta, jossa oli vainajan palmikko, mutta tuskin uskalsi nostaa kantta; hän ei milloinkaan ottanut sitä käteensä, ei milloinkaan kietonut hän sitä sormiensa ympäri. Siinä oli jotakin pyhää, tuossa palmikossa; se oli vainajasta todellinen osa, joka oli välttänyt haudan, uinuakseen täällä parempaa unta lasisessa sarkofaagissa. Mutta se oli joka tapauksessa kuollutta, koska se kuului kuolleelle, eikä siihen saanut milloinkaan koskea. Täytyi tyytyä sen katselemiseen, tietoon, että se oli muuttumaton, varmuuteen, että se alituisesti oli läsnä, tuo palmikko, josta kenties koko talon elämä riippui...

Niin seisoi Hugues pitkät tunnit muistoihinsa vaipuneena, päänsä päällä riippuvan kattokruunun ripistellessä huoneiden hiljaisuuteen tuota kaikkien värisevien kristallien valittavaa sointuvihmaa.

Ja senjälkeen meni hän Janen luo ikäänkuin päättääkseen siellä vainajan-palveluksensa, Janen luo, jolla oli koko tuo palmikko ilmielävänä, Janen luo, joka oli enemmän vainajan näköinen kuin mikään hänen valokuvistaan. Eräänä päivänä, kaivaten yhä täydellisempää mielikuvaa, sai Hugues kummallisen mielijohteen, joka heti valtasi hänet. Hän ei ollut säilyttänyt ainoastaan kaikkia vaimonsa muotokuvia, kaikkia pikkuesineitä, jotka olivat kuuluneet tälle, — ei, hän oli halunnut tallettaa kaikki, ikäänkuin hänen vaimonsa olisi poistunut vain lyhyeksi ajaksi. Mitään ei ollut hukattu, lahjoitettu pois tai myyty. Hänen huoneensa oli aina kunnossa, valmiina ottamaan vastaan hänet, kun hän tulisi takaisin, ja koristettuna uudella vihityllä puksipuunoksalla jokaisena uutenavuotena. Hänen alusvaatevarastonsa oli täydellinen, järjestettynä laatikkoihin hajupussien kanssa, jotka varjelivat vaatteita niiden hiukan kellahtaneessa liikkumattomuudessa ajan hammasta vastaan. Myöskin hameet, kaikki hänen vanhat pukunsa, riippuivat kaapissa, silkkiä ja sarssia veltossa tyhjyydessä.

Hugues tarkasteli niitä silloin tällöin, peläten unohtavansa niistä jonkun ja ikuistuttaakseen kaipuunsa...

Eräänä päivänä lensi omituinen halu hänen aivoihinsa ja vainosi häntä, kunnes hän taipui: halu nähdä Jane puettuna yhteen noista puvuista, samanlaisena kuin vainaja oli ollut. Hänen kasvojensa yhdennäköisyys tuon puvun tehostamana, jonka Hugues oli nähnyt sopeutuvan aivan samanlaiseen vartaloon, tekisi Janen hänen silmissään vieläkin ilmeisemmin hänen palanneeksi vaimokseen.

Mikä autuas hetki, kun Jane tulisi häntä vastaan tällä tavoin puettuna, hetki, joka pyyhkisi pois ajan ja todellisuuden, joka antaisi hänelle täydellisen unhotuksen!

Kun tämä ajatus kerran oli syöpynyt häneen, muuttui se painajaiseksi, joka alituisesti soi hänen korvissaan, suomatta hänelle pienintäkään lepoa.

Eräänä aamuna ei hän voinut kauvemmin vastustaa sitä: hän kutsui vanhan palvelijattarensa ja pyysi tätä tuomaan ullakolta matkalaukun, jolla hän aikoi viedä Janen luo pari näistä korvaamattomista puvuista.

— Aikooko herra matkustaa? kysyi vanha Barbara, joka kykenemättä käsittämään isäntänsä muuttuneita elintapoja, hänen myöhäisiä kävelymatkojaan, hänen oleskelemistaan poissa kotoa, hänen aterioitaan ulkona kaupungilla, alkoi luulla, että hän oli saanut päähänsä vikaa.

Hugues antoi hänen olla apunaan nostamassa pukuja naulakoista, pudistamassa pois sitä kevyttä tomua, joka oli laskeutunut niille näissä kauvan koskemattomina olleissa kaapeissa. Hän valitsi kaksi pukua, kaksi viimeistä, jotka vainaja oli ostanut, ja kääri huolellisesti ne kokoon matkalaukkuun, silitti hameet suoriksi, järjesti laskokset.

Barbara ei käsittänyt vähääkään, mutta häntä loukkasi se, että vainajan pukuvarastoa, joka tähän asti oli säilynyt sellaisenaan, paloiteltiin tällä tavalla. Olikohan aikomuksena myydä puvut? Hän virkahti:

— Mitähän rouva-raukka sanoisi tästä?

Hugues säpsähti ja kalpeni. Olikohan Barbara arvannut? Tiesiköhän hän jotakin?

— Mitä te tarkoitatte? kysyi Hugues.

— Minä ajattelen, — vastasi Barbara-vanhus, — miten on tapana minun kotikylässäni Flandriassa; ellei heti ensimäisellä viikolla hautajaisten jälkeen ole myynyt vainajan omaisuutta, niin tulee sitä säilyttää koko elämänsä ajan, muutoin pakoittaa vainajan viipymään kiirastulessa siksi kun itse kuolee.

— Olkaa huoletta, — sanoi Hugues rauhoittuneena. — Minä en aijo myydä mitään. Teidän legendanne on oikeassa.

Barbaran hämmästys oli hyvin suuri, kun hän näki isäntänsä äskeisistä sanoistaan huolimatta heti senjälkeen matkustavan pois, matkalaukku mukanaan vaunuissa.

Hugues ei oikein tiennyt, miten ilmoittaa Janelle omituinen päähänpistonsa, sillä hän ei ollut milloinkaan puhunut Janelle entisyydestään — sen esti jonkunlainen hienotunteisuus vainajaa kohtaan — eikä virkkanut minkäänlaista viittausta siitä katkeransuloisesta yhdennäköisyydestä, jota hän Janessa rakasti.

Nähdessään matkalaukun huudahti Jane ilosta ja hyppeli kärsimättömänä ympäri. — Mikä yllätys! Laukussa oli varmaankin jotakin, jolla Hugues tahtoi häntä ilahuttaa... Joku lahja? puku?

— Niin, pukuja, — vastasi Hugues koneellisesti.

— Oi, kuinka kiltti sinä olet! Niitä on siis useampi kuin yksi?

— Kaksi.

— Minkä värisiä! Näytä ne minulle pian!

Ja Jane tuli hänen luokseen, ojentaen kättänsä ottamaan avainta.

Hugues ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei uskaltanut puhua, hän ei tahtonut paljastaa itseänsä eikä selittää sairaaloista päähänpistoaan, joka oli ollut hänelle ylivoimainen.

Kun matkalaukku oli avattu, veti Jane puvut esiin ja tarkasti ne nopeasti, huudahtaakseen heti senjälkeen pettymyksen sävy äänessään:

— Miten rumaa kuosia! Ja kuinka nuo kuviot silkissä ovat vanhoja, vanhoja! Mutta mistä ihmeestä sinä olet saattanut ostaa tällaisia pukuja? Ja millaiset koristeet hameissa! Kymmenen vuotta sitten käytettiin sellaisia. Luulenpa, että sinä teet pilaa minusta!

Hugues oli mykkä ja nolo; hän etsi turhaan jotakin todennäköistä selitystä, joka ei olisi se oikea. Hän alkoi käsittää päähänpistonsa naurettavuuden, eikä hän kuitenkaan tahtonut luopua siitä.

Kunpa vain saisi hänet suostumaan, saisi hänet laittautumaan toiseen noista puvuista, vaikkapa minuutiksikin! ja tämä minuutti, kun hän näkisi Janen puettuna aivan niinkuin vainaja oli ollut, tuottaisi hänelle oikein toden teolla tuon yhdennäköisyyden kaikkivaltaavan onnen ja unhotuksen äärettömyyden.

Hän alkoi puhella mielistelevällä äänellä: Niin, ne olivat vanhoja pukuja... hän oli ne perinyt... eräältä sukulaiselta... hän oli halunnut tehdä pientä pilaa, hän näkisi Janen mielellään jommassakummassa noista. Se oli typerää, mutta hänellä oli sellainen päähänpisto... vain yhden ainoan minuutin...!