Part 2

Ja hän oli ajatellut itsemurhaa, aivan tosissaan Oi, miten hän olikaan jumaloinut tuota naista! Hänen silmiänsä, joiden katse yhä tähtäsi häneen! Hänen ääntänsä, jota hän vieläkin koetti seurata loitolle taivaanrannan taakse, minne se oli paennut! Mikä mahti oli sitten tuolla vainajalla ollut, että hän oli voinut saada puolisonsa niin kokonaan valtoihinsa ja teki nyt kadottuaan koko maailman tälle turhanaikaiseksi? On siis rakkautta sellaista kuin Kuolleen meren hedelmät ovat, jotka jättävät kielelle ainiaaksi tuhan maun!

Jos hän oli kyennyt vastustamaan itsemurhan ajatusta, niin sekin tapahtui vain hänen tähtensä. Hän oli kärsimystensä kalkin pohjasakassa tavannut jotakin lapsuutensa uskosta, — hänellä oli salaperäistä toivoa, ettei maallisen elämän loppu merkitse olemassaolon häviötä ja että hän saisi vielä aikanaan nähdä puolisonsa. Uskonto kielsi häntä itse riistämästä henkeään. Se olisi ollut sulkeutumista Jumalan läheisyydestä ja jälleennäkemisen hämärän mahdollisuuden hukkaamista.

Hän eli siis edelleen, mutisipa hän joskus rukouksenkin, tunsi huojennusta ajatellessaan vainajaa odottelevaksi jonkun epämääräisen taivaanvaltakunnan puutarhoissa ja uneksiessaan hänestä kirkoissa urkujen humistessa.

Tänä iltana hän poikkesi ohimennessään Pyhän Äidin kirkkoon, jossa hän mielellään kävi, koska se muistutti hautaholvia. Kaikkialla, muureilla, lattialla oli hautakiviä puoleksi kuluneine pääkalloineen, murentuneine nimikirjoituksineen, rapautuneine muistolauselmineen — itse kuolema kuoleman voittamana.

Mutta aivan niiden vieressä kirkasti elämän mitättömyyttä muuan rakkauden pysyväinen muistomerkki, rakkauden, joka elää yli kuoleman, ja senvuoksi teki Hugues usein pyhiinvaelluksensa tähän kirkkoon. Tuon muistomerkin muodostivat Kaarle Rohkean ja Burgundin Marian kuuluisat haudat erään sivukappelin perällä. Miten liikuttavia ne olivatkaan! Vaimo erittäinkin, suloinen prinsessa pronssipuvussaan, kädet rukoukseen ristittyinä, pää leväten pieluksella ja jaloissaan koira, joka kuvasi uskollisuutta. Miten suorana ja hiljaisena hän lepäsi sarkofaagin kannella! Niin lepäsi hänen vaimovainajansakin alati hänen synkällä sielullaan. Ja se hetki oli tuleva, jolloin hänkin vuorostaan saisi oikaista itsensä kuten Kaarle-herttua ja uinua armaansa vieressä... Uinua vieri vieressä, lempeässä turvapaikassa kuoleman helmassa, vaikka uskonnon antama toivo ei heille milloinkaan toteutuisikaan eikä yhdistäisi heitä...

Hugues astui ulos kirkosta surullisempana kuin milloinkaan ennen. Hän suuntasi askeleensa asuntoansa kohden; tähän aikaan hän tavallisesti palasi kotiinsa illalliselle. Hän koetti palauttaa sielunsa silmien eteen vainajan kuvan, nähdäkseen ajatuksissaan hänet lepäämässä suorana sillä haudalla, jota hän äsken oli katsellut, voidakseen kuvitella hautaa aivan samanlaisena, mutta nähdä sen pieluksella toiset kasvot. Mutta vainajien piirteet, joita muisti jonkun ajan säilyttää, muuttuvat kuitenkin vähitellen, häviävät verkalleen, kuten lasilla peittämättömät pastellimaalaukset, joiden hienot värihiukkaset haihtuvat pois. Ja meissä itsessämme kuolevat meidän vainajamme toistamiseen!

Äkkiarvaamatta, kun hän täten ankaralla ajatustyöllä, ikäänkuin katselemalla sielunsa syvimpään, koetti sommitella yhteen rakkaimpansa puoleksi hävinneitä piirteitä, tunsi Hugues, — joka tuskin huomasi ohikulkijoita, niin vähän kuin niitä olikin — ankaraa mielenliikutusta, nähdessään nuoren naisen tulevan vastaansa. Hän ei ollut ollenkaan huomannut tätä kadun toisessa päässä, ennenkuin nyt vasta, kun hän oli aivan lähellä.

Havaitessaan naisen Hugues pysähtyi äkkiä ikäänkuin kivettyneenä, vastaantulijan sivuuttaessa hänet. Hugues tunsi sysäyksen, oli näkevinään ilmestyksen... Hän horjui ja nosti käden silmilleen, ikäänkuin karkoittaakseen unennäön. Sitten, seisottuaan hetken epäröiden kääntyneenä tuntematonta kohden, joka poistui hitain, rytmillisin askelin, kääntyi hän äkkiä pois laiturilta, jota pitkin oli kävellyt, ja alkoi seurata naista. Hän joudutti askeleitaan tavoittaakseen hänet, kulki yli kadun toiselle käytävälle, tuli yhä lähemmäksi ja tarkasteli häntä kaiken aikaa niin hellittämättömästi, että se olisi ollut tunkeilua, jos hän olisi pitänyt naista muuna kuin erhenäkynä. Tuntematon jatkoi kulkuansa näköjään aivan tietämättömänä tästä, katseensa kiintymättä mihinkään. Hugues tunsi olonsa yhä kummallisemmaksi ja hämmentyneemmäksi. Hän oli seurannut naista jo monta minuuttia kadulta toiselle. Väliin hän lähestyi ikäänkuin päästäkseen ratkaisevaan varmuuteen, mutta peräytyi jälleen kuin jonkunlaisen kammon kouristamana. Nainen näytti häntä viekoittelevan ja samalla kauhistuttavan, ikäänkuin kaivo, jonka pinnasta me koetamme etsiä tuttuja kasvonpiirteitä...

Vihdoin onnistui hänen nähdä tuntematon aivan likeltä, ja hän tunsi tämän, — siinä ei voinut olla mitään erehdystä! Tuo pehmeä pastelliväri, nuo tummat, laajenneet silmäterät helmiäishohteisissa valkuaisissa, ne olivat samat. Ja kulkiessaan naisen takana näki hän tämän hiukset, jotka pistäysivät esiin mustan hatun alta niskassa, ja ne olivat samanvivahteista kultaa, samaa ambraväriä, yhtä sulavan, silkkihienon vaaleat. Yötummien silmien ja hiuksien säteilevän päiväpaisteen vastakohtaisuus oli sama.

Oliko hänen järkensä sekoamaisillaan? Vai aikoiko hänen silmäkalvonsa, säilyttäessään vainajan kuvaa, sekoittaa ohikulkevia häneen? Hänen koettaessaan palauttaa vainajan kasvoja mieleensä oli tämä nainen äkkiarvaamatta sukeltanut esiin ja ojentanut ne hänelle aivan entisellään! Mikä melkein kauhistuttava ihme olikaan tämä yhdennäköisyys, joka sopeutui aivan yksityiskohtia myöten!

Ja kaikki: hänen käyntinsä, hänen vartalonsa, hänen ruumiinsa huojunta, hänen kasvojensa ilme, silmien sisäänpäin kääntynyt, uneksiva katse, — eivät ainoastaan viivat ja värit, vaan olennon koko sisäinen elämä, sielun ailahdukset, kaikki oli kuin kuolleista herätettyä; se eli, tarjoutui hänelle!

Niinkuin unissakävijä seurasi Hugues nuorta naista, aivan koneellisesti, tietämättä miksi, ajattelematta mitään, kautta Brüggen monisokkeloisten katujen. Eräässä paikassa, missä useat tiet yhtyivät, ja juuri kun hän sattui kulkemaan hiukan etäämpänä, ei hän yht'äkkiä nähnytkään naista enää. Tämä oli kadonnut näkyvistä, hänet oli niellyt joku näistä mutkikkaista kujista, — Hugues ei tiennyt mikä.

Hän seisahtui tarkastellen kujia kauvas etäisyyteen, etsien niiden autiudesta kyynelsilmin...

Oi, miten hän oli ollut vainajan näköinen!

III

Tämä kohtaus jätti Huguesiin sekavan vaikutelman. Nyt ajatellessaan vaimoaan näki hän tuon tuntemattoman, jonka oli sinä iltana tavannut; se nainen oli nyt hänen elävä, kirkastunut muistikuvansa. Huguesista tuntui kuin olisi hän ollut rakastettu vainaja, vielä entistäkin näköisempänään.

Kun hän nyt hiljaisen hartaana suuteli pyhänjäännöstään, lippaaseen talletettua palmikkoa, tai pysähtyi kaipauksen liikuttamana jonkun hänen kuvansa eteen, niin hän ei verrannut sitä vainajaan, vaan tuohon elossaolevaan, joka oli hänen näköisensä. Mikä salaperäinen yhtäläisyys ilmenikään noissa molemmissa kasvoissa! Oli kuin olisi kohtalo häntä säälinyt, tarjoamalla hänen muistolleen tukikohdan, joka auttoi häntä taistelussa unhotusta vastaan, antaessaan hänelle uuden ja kauniin kuvan tuon kellastuneen ja ajan hampaan kaluaman sijalle, joka jo oli kalpenemassa hänen muistissaan.

Huguesilla oli nyt vainajasta aivan uusi ja selvä mielikuva. Hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä vanha rantalaituri, sellaisena kuin se sinä iltana oli hämärän laskeutuessa, nähdäkseen siellä naisen, jolla oli vainajan kasvonpiirteet, tulevan vastaansa. Hänen ei enää tarvinnut katsella taaksensa, menneiden vuosien etäisyyteen; hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä eilinen taikka toissapäiväinen ilta. Hänen silmänsä oli toistamiseen jäljentänyt nuo rakkaat kasvot, uusi vaikutelma oli sulautunut yhteen vanhan kanssa uudeksi voimaksi, niin täydelliseksi yhdennäköisyydeksi, että hänestä melkein tuntui kuin olisi vainaja todella ollut hänen läheisyydessään.

Tämä mielikuva vainosi Huguesia seuraavina päivinä. Oli siis olemassa nainen, joka oli aivan samanlainen kuin hänen kadottamansa. Nähdessään hänen kulkevan ohitseen oli hän silmänräpäyksen ajan tuskallisesti toivonut, että tuo kadotettu tulisi takaisin, että hän oli tullut ja riensi nyt häntä vastaan kuten ennen. Samat silmät, sama hipiä, samat hiukset, niin täydellisesti yhtäläinen ja sama! Mikä omituinen luonnon ja kohtalon oikku!

Hän olisi mielellään tahtonut nähdä tuntemattoman toistamiseen. Kenties ei se onnistuisi hänelle enää milloinkaan. Mutta jo se, että hän tiesi naisen olevan lähistöllä, saattoi hänet tuntemaan itsensä vähemmän hylätyksi, vähemmän yksinäiseksi leskeydessään. Onko se ihminen todellakin leski, jonka vaimo vain on sattumoisin poissa ja tulee takaisin lyhyissä jälleennäkemisen välähdyksissä?

Hän saattaisi uneksia tapaavansa vainajan, nähdessään tuon naisen, joka oli hänen näköisensä, kulkevan ohitse. Tätä toivoen meni hän samalla hämyhetkellä sille paikalle, missä oli nähnyt hänet; hän käveli edestakaisin vanhalla rantalaiturilla, sen vieressä pimenevien rakennuspäätyjen ohi, joiden valkoisiin musliiniuutimiin peitettyjen akkunain takaa joutilaat naiset uteliaina seurasivat katseillaan hänen harhailuaan; hän poikkeili autioille kaduille, toivoen äkkiarvaamatta saavansa nähdä hänen pujahtavan esiin jostakin kulmasta, jostakin tienhaarasta.

Niin kului viikko ainaisissa pettymyksissä. Hän ajatteli naista jo vähemmän, kun hän eräänä maanantaina — samana päivänä kuin edelliselläkin kerralla — näki hänet uudelleen ja tunsi hänet heti, hänen tullessaan vastaan joustavine askeleilleen. Vielä enemmän kuin edellisellä kerralla oli tuntematon hänen mielestään nyt kaikessa, yksityiskohtaisesti, kauhistuttavasti vainajan näköinen.

Hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä, ikäänkuin hän olisi ollut kuolemaisillaan, — niin voimakas oli hänen mielenliikutuksensa. Veri soi hänen korvissaan, valkeat hattarat sumensivat hänen silmiään — väikkyen kuin morsiushunnut, kuin musliinipukuisten rippilasten jono... Ja sitten kuvastui aivan lähellä tuon nuoren naisen varjokuvan tumma täplä, ollessaan sivuuttamaisillaan hänet.

Nuori nainen oli huomannut hänen hämmennyksensä, sillä hän käänsi päätänsä ja katseli häntä kummastuneen näköisenä. Oi tuota jälleenlöydettyä, häviöstä takaisin saapunutta katsetta! Tuon katseen, jota hän ei enää milloinkaan ollut luullut saavansa nähdä, jonka hän oli luullut haipuneen multaan, sen tunsi hän nyt kiintyneenä itseensä lempeänä ja rauhallisena, säteillen jälleen, hyväillen jälleen! Katse, joka oli tullut niin kaukaa, herännyt ylös haudastaan, katse sellainen kuin Latsaruksella oli täytynyt olla hänen nähdessään jälleen Mestarinsa!

Hugues tunsi itsensä vastustuskyvyttömäksi; koko hänen olemuksensa vietteli, kehoitti häntä seilaamaan ilmestyksen jälkiä. Kuollut oli tuossa, hänen edessään, se kulki eteenpäin, se katoaisi häneltä... Hänen pitäisi kiiruhtaa perässä, lähestyä häntä, katsella häntä, huumautua hänen takaisinsaatujen silmiensä katseesta, sytyttää uusia elinvoimia hänen hiuksiensa aurinkoisessa valovirrassa... Hänen täytyi seurata häntä luonnollisesti, ajattelematta mitään kaupungin toiselle puolen — maailman ääriin.

Aivan koneellisesti oli hän jälleen alkanut kävellä naisen takana, tällä kerralla aivan lähellä, peläten äärettömästi kadottavansa hänet taas näkyvistään vanhan kaupungin mutkittelevien katujen sokkeloissa.

Hän ei hetkeäkään tullut ajatelleeksi, miten omituisesti hän menetteli seuratessaan vierasta naista. Ei, ei, sehän oli hänen oma vaimonsa, tätä hän seurasi, tätä hän saattoi iltakävelyllä ja tahtoi saattaa takaisin hänen hautaansa...

Hugues pitkitti kulkuaan ikäänkuin magneetin vetämänä, kuin unessa, astellen väliin tuntemattoman rinnalla, väliin hänen takanaan. Hän ei huomannut, että he olivat jättäneet taakseen yksinäiset rantalaiturit ja saapuneet nyt väkirikkaille liikekaduille, kaupungin keskustaan, Suurtorille, missä Vartijatornin mahtava, synkkä haamu kohosi yli Hallien ja torjui päälletunkevaa yötä kellotaulunsa kultaisella kilvellä.

Solakkana ja kevytkäyntisenä, haluten ilmeisesti päästä eroon tästä takaa-ajosta, oli nuori nainen kääntynyt Flaamilaiselle kadulle, jota kaunistavat vanhat veistoksilla koristetut julkipuolet, ja hänen varjokuvansa eroittausi selvempänä joka kerta kun hän sivuutti jonkun valaistun myymäläikkunan tai katulyhdyn valokehän.

Äkkiä meni nainen suoraan poikki kadun, suuntasi askeleensa teatteria kohden, jonka ovet olivat avoinna, ja astui sisälle. Hugues ei siekaillut... Hän oli muuttunut hypnotisoiduksi tahdoksi, alttiiksi henkivartijaksi... Sielunkin liikkeillä on kehitetty nopeutensa. Totellen ensimäistä mielijohdettaan astui hän vuorostaan teatterin eteiseen, jonne yleisö jo alkoi virrata. Mutta kaunis ilmestys oli kadonnut. Ei missään, ei lippuluukun eteen muodostuneessa jonossa, ei tarkistuspöydän ääressä eikä portaikossa hän nähnyt häntä. Minne oli hän saattanut niin jäljettömästi hävitä? Mitä käytävää pitkin? mistä sivuovesta? Sillä Hugues oli nähnyt hänen menevän sisälle, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Hän aikoi varmaankin katsella tämäniltaista esitystä. Hän olisi aivan varmasti katsomossa hetken kuluttua. Kenties istui hän siellä jo taaksepäin painuneena jossain nojatuolissa, tai lymysi jonkun aition punaisessa hämyssä. Jospa voisi löytää hänet jälleen! Saada nähdä hänet vielä! Saada häiritsemättä katsella häntä kokonaisen illan! Hugues tunsi tämän ajatuksen pyörryttävän päätänsä, se viihdytti ja painosti hänen sydäntään yhtaikaa. Mutta hänelle ei edes juolahtanut mieleen ryhtyä vastustamaan sitä voimaa, joka hänet oli vallannut. Ja ajattelematta kertaakaan tämän jo tunnin kestäneen käyttäytymisensä omituisuutta tai koko pyrkimyksensä hulluutta, enempää kuin sitäkään, miten loukkaavaa hänen oli käydä teatterinäytännöissä siinä ikuisessa surussaan, johon hän oli verhoutunut, meni hän lippuluukulle, osti itselleen nojatuolipaikan ja kiiruhti saliin.

Hänen katseensa harhaili tutkivana paikasta toiseen, permannolle, permantoaitioihin, riviltä riville aina ylimpiin asti, jotka kattokruunujen häikäisevästi valaisemina nyt alkoivat vähitellen täyttyä. Hän ei nähnyt etsimäänsä missään ja tunsi itsensä hämmentyneeksi, levottomaksi ja surulliseksi. Mikä vihamielinen kohtalo teki pilaa hänestä? Olivatko nuo kasvot siis vain harhanäky, ilmeten ja häipyen kuin kuun häilyvä valo pilvenhattarain joukkoon? Hän odotti vielä, haki katseillaan. Muutamia myöhästyneitä saapui yhä kiireisesti sisään ja asettui paikoillensa sulkeutuvien ovien ja alaslaskettavien tuolien naristessa ja paukkuessa.

Hän vain ei tullut.

Hugues alkoi katua harkitsematonta menettelyään, sitäkin enemmän kun salissa oli huomattu hänen läsnäolonsa ja ihmiset suuntasivat kiikarinsa ihmettelevinä ja itsepintaisesti häneen, mitä hän ei voinut olla huomaamatta. Tosin ei hän seurustellut kenenkään kanssa, hän oli välttänyt tutustumasta yhteenkään perheeseen, saadakseen elää itseksensä. Mutta kaikki tunsivat hänet ainakin ulkomuodolta, tiesivät kuka hän oli ja millaista runollista surua hän kantoi täällä vähäväkisessä, toimettomassa Brüggessä, missä kaikki tuntevat toisensa, ottavat selvää tulokkaista, käyvät kuuntelemassa naapurissa ja kertovat edelleen mitä ovat kuulleet.

Tämä oli yllätys kaikille, se hävitti häneen liittyneen ihannoitsevan tarun ja tuotti voitoniloa epäilijöille, jotka aina olivat hymyilleet, kun puhuttiin tuosta lohduttomasta leskimiehestä.

Senlaatuisen sähkövirran koskettamana, joka lähtee ihmisjoukosta, kun sitä kiihdyttää joku yhteinen ajatus, tunsi Hugues tällä hetkellä rikkoneensa itseään vastaan, loukanneensa ylevälle kaipuulleen antamaansa lupausta, saaneensa ensimäisen halkeaman siihen pyhättöön, jonne hän oli kätkenyt vaimonsa muiston; siitä halkeamasta hänen tähän asti uskollisesti säilyttämänsä tuska kai tihkuisi ulos viimeistä pisaraa myöten!

Sillävälin oli soittokunta alottanut alkusoiton esitettävään kappaleeseen. Hän oli naapurinsa ohjelmasta lukenut nimen: "Robert Normandialainen". Se oli noita vanhanaikaisia oopperoita, jotka melkein aina ovat maaseututeatterin ohjelmistona. Viulut alkoivat soittaa ensimäisiä tahteja...

Hugues tunsi yhä valtavampaa mielenkuohua. Vaimonsa kuolemasta saakka hän ei ollut kuullut minkäänlaista musiikkia. Hän pelkäsi ääntä, joka puhui soittimista. Yksinpä kadulla käytetty hanuri kykeni heikolla, läähättävällä ja karkealla sävelistöllään houkuttelemaan kyyneleet hänelle silmiin. Ja saman vaikutuksen tekivät häneen sunnuntaisin Pyhän Äidin tai Pyhän Valpurin kirkon urut, kun ne kiehtoivat seurakuntaa sävelillään ikäänkuin suurilla mustilla samettikaistoilla, kuin musiikista kudotuilla paariliinoilla.

Orkesterin ääniaallot hukuttivat hänen aivonsa kuohuihinsa, jouset raastoivat hänen hermojansa. Hänen silmiään alkoi pistellä. Aikoiko hän raueta itkemään...? Hän tahtoi lähteä salista. Silloin hänen mieleensä juolahti omituinen ajatus: entä jos nainen, jota hän hulluudenpuuskassa, hänen suomaansa yhdennäköisyyden lievikettä janoten, oli seurannut aina tähän saliin saakka ja jota hän oli turhaan etsinyt katselijain joukosta — entä jos hän esiintyisikin näyttämöllä?

Sellaisen häväistyksen pelkkä ajatus repeloi hänen sieluansa. Nuo samat kasvotko, vainajan omat kasvonpiirteet räikeässä ramppivalossa ja julkeaksi tekevällä ihomaalilla siveltyinä! Entä jos tuo nainen, jota hän oli siten seurannut ja joka oli niin äkkiä kadonnut, — luultavastikin jostakin teatterin henkilökunnalle varatusta ovesta —, entä jos hän olikin näyttelijätär? Jos hän näkisi hänen esiintyvän tuolla, laulaen ja liikehtien? Ja millainen ääni saattoi hänellä olla, — oliko hänellä vielä sama äänikin, tehdäkseen noidutun yhtäläisyyden aivan täydelliseksi, sama syvä metallisointuinen ääni, ikäänkuin hopeansekaisen pronssin, jollaista hän ei ollut milloinkaan kuullut sen jälkeen, ei milloinkaan!

Hugues tunsi itsensä aivan järkkyneeksi vain ajatellessaankin mahdolliseksi noin tavatonta johdonmukaisuutta tässä luonnon oikussa, ja tuntien tuskallisesti jo etukäteen arvanneensa oikein, hän jäi odottamaan.

Näytös toisensa jälkeen esitettiin tuomatta hänelle minkäänlaista varmuutta. Hän ei tuntenut etsimäänsä laulajattarien enempää kuin kuorolaistenkaan joukosta, jotka kaikki olivat maalattuja kuin puunuket. Vähääkään välittämättä itse kappaleesta hän päätti varmasti lähteä pois heti nunnakohtauksen päätyttyä, jonka kirkkomaata kuvaava tausta uudelleen käänsi hänen ajatuksensa kuolemaan. Mutta yht'äkkiä, kuolleistaherättämis-resitatiivin aikana, kun ylösnousseita luostarisisaria esittävät tanssijattaret kulkevat ohitse pitkässä saatossa, — kun Helena nousee haudastaan ja heittäen yltään käärinliinat ja nunnanhunnun palaa elämään, silloin tunsi Hugues ankaraa puistatusta, niinkuin mies, joka havahtuu kauheasta painajaisunesta ja huomaa olevansa juhlasalissa, jonka kaikki valot tanssivat hänen silmissään...

Niin, se oli hän! Hän oli tanssijatar! Mutta Hugues ei hetkeksikään ajatellut sitä. Tuolla seisoi todellakin vainaja, joka oli noussut ylös haudastaan; _hänen_ vainajansa nyt hymyili tuolla, tuli lähemmäksi, ojensi kätensä häntä kohden.

Ja vielä enemmän itsensä näköisenä, niin näköisenään, että hän olisi tahtonut itkeä; noine silmineen, joiden hämyn hiilivarjostus toi selvemmin näkyviin, kirkkaasti valaistuine kutreineen, jotka olivat samaa ihmeellistä kultaa kuin sen toisenkin...

Järkyttävä hetken ilmestys, jonka eteen esirippu pian laskeutui.

Polttavin ohimoin, kiihdyksissään, unelmien huumaamana palasi Hugues rantakatuja myöten, ikäänkuin tuon näyn hullaannuttamana, joka yhä keskellä pimeätä yötä heijasti säteilevää kuvaansa hänen sieluunsa...

Niin tuijottaa Faust taikakuvastimeen, jossa naisen sulot hänelle paljastetaan!

IV

Hugues oli pian ottanut hänestä selon: hänen nimensä oli Jane Scott, se loisteli teatteriohjelmissa. Hän asui Lillessä, mutta tuli kahdesti viikossa seurueen mukana, johon hän kuului, antamaan vierailunäytänlöjä Brüggessä.

Tanssijatarta ei yleensä pidetä jäykän luoksepääsemättömänä. Eräänä iltana, yhdennäköisyyden tuottaman tuskallisen tenhon vetämänä, päätti Hugues puhutella häntä.

Nainen vastasi hämmästymättä ja aivan kuin hän olisi odottanut tätä kohtausta, äänellä, joka kuohutti Huguesia hänen sielunsa sisintä myöten. Myöskin ääni! Sen toisen ääni, aivan samanlainen, ikäänkuin hän olisi kuullut sen uudelleen; siinä oli sama sävy, sama metallisointu. Mikä demooni se saattoi olla, joka vainosi häntä tällä ykseyden ilveellä? Vai onko olemassa salainen sopusoinnun laki, joka vaatii, että sellaisia silmiä, sellaisia hiuksia vastaa yhtäläinen ääni?

Miksei hänellä olisi ollut vainajan ääni, kun hän oli saanut hänen tummat, laajenneet silmäteränsä ja helmiäishohteiset valkuaisensa ja noiden ihmeellisten kultakutrien erikoisen värivivahduksen, jota tuntui olevan mahdoton tavata kellään toisella henkilöllä? Kun hän nyt katseli nuorta naista lähempää, ei hän havainnut mitään eroitusta hänen ja sen toisen välillä. Hugues ei voinut lakata ihmettelemästä, että sellaisella näyttelijättärellä ihomaalista ja -jauheesta sekä polttavasta teatteri-ilmasta huolimatta saattoi olla sama luonnonraikas hipiä, aivan kuin koskemattoman kukan teräiehti. Eikä hänen käytöksessäänkään ollut tanssijattarille ominaista välinpitämätöntä huolettomuutta; hän pukeutui hillitysti ja vaikutti vaatimattomalta ja säveältä.

Hugues tapasi häntä usein ja puhutteli häntä. Niin alkoi yhdennäköisyyden taika vähitellen vaikuttaa... Mutta hän varoi menemästä teatteriin. Tuona ensimäisenä iltana oli omituisen merkityksellinen kohtalon oikku vienyt hänet sinne. Koska tuon naisen tuli hänelle olla mielikuva vainajasta, joka oli tullut takaisin, niin olihan luonnollista, että hän ensinnä näyttäytyi kuolleistanousseena, joka kohoutuu haudastaan satumaisessa, kuun kultaamassa ympäristössä. Mutta nyt Hugues ei enää halunnut kuvitella häntä sellaisena. Jane oli nyt hänelle vainaja, joka jälleen oli tullut eläväksi naiseksi, uudelleen alottanut hiljaisen kotielämänsä rauhallisissa arkipuvuissaan. Jotta kuvitelma olisi ollut täydellinen, tahtoi Hugues nähdä Janen vain niissä puvuissa, joita hän käytti ulkopuolella näyttämön; sellaisena oli hän enemmän tuon toisen näköinen, täydellinen jäljennös hänestä!

Hän kävi Janen luona nyt usein. Jokaisena näytäntöiltana hän odotti tätä hotellissa, jossa Jane tavallisesti asusti. Alussa hän sai tyydytyksensä tuon naisen kasvojen lohduttavasta yhdennäköisyydestä vainajan kasvojen kanssa. Pitkät ajat hän katseli tämän kasvoja, hengitti hänen huultensa, hänen hiuksiensa, hänen hipiänsä hurmaa ja heijasteli hänen kuvaansa liikkumattomissa silmissään... Hän tunsi olevansa kuin kaivo, joka kauvan on luullut olevansa hyljätty ja ihastuksesta väristen näkee kauvan kaivattujen kasvojen jälleen kumartuvan ylitsensä! Veden tyhjyys täyttyy jälleen tuosta läsnäolosta, kuvastin on tullut eläväksi!

Ehdottomaan erheuskoon päästäkseen ummisti hän joskus silmänsä ja kuunteli vain hänen ääntänsä, joi sen kaikua, joka oli niin erehdyttävästi erään toisen äänen kaltainen, toisinaan vain hiukan verhottu, ikäänkuin sanoille olisi pantu sordiino... Tuntui kuin olisi vainaja puhunut jonkun esiripun takaa...

Mutta hänen muistiinsa oli Janen ensimäisestä esiintymisestä näyttämöllä jäänyt eräs kiihoittava mielikuva: hän oli nähnyt vilahduksen paljaista käsivarsista, poven kaarevuudesta, selän pehmeästä ääripiirteestä, ja kuvitteli näkevänsä ne nyt hänen korkeakauluksisen pukunsa alta.

Aistillinen uteliaisuus hiipi hänen tunteisiinsa.

Kuka kykenee tulkitsemaan intohimon hehkua kahdella rakastavaisella, jotka syleilevät toisiansa pitkän poissaolon jälkeen? Ja mitä muuta oli kuolema tässä ollut kuin poissaoloa, koska kerran sama nainen nyt oli tullut takaisin?