Part 8

-- "Ja mitä minä tekisin semmoisilla? Enhän minä ole mikään musikantti Saksanmaalta, jotta lähtisin mieroa kiertämään urut niskassa".

-- "No eihän nämä ole semmoisia, joita Saksalaiset kantavat. Nämä ovat oikeat urut. Tulehan katsomaan! Punapuusta kaikki tyyni. Tulepas katsomaan vielä kerta!"

Ja Nosdrew tarttui Tshitshikow'in käteen, rupesi hinaamaan häntä toiseen huoneesen, ja vaikka toinen ponnisti jalkansa lattiata vastaan ja vakuutteli jo tietävänsä, minkälainen tämä kapine oli, niin täytyi hänen vaan kuin täytyikin kuulla vielä kerran, millä muotoa Marlborough sotaan läksi.

-- "Kosk'et osta rahalla, niin kuulepas: saat minulta urut ja kaikki kuolleet sielut, mitä minulla on, kun annat minulle omat vaunusi ja kolmesataa ruplaa väliä".

-- "No kas niin! Missäs minä itse sitten ajan?"

-- "Saat minulta toiset vaunut; tulepas vajaan, niin saat nähdä ne! Kun maalautat ne uudestaan, niin niistä tulee aivan erinomaisen somat vaunut".

-- "Tuotapas nyt hitto riivaa!" arveli Tshitshikow itsekseen ja päätti, käyköön miten hyvänsä, luopua kaikista vaunuista ja kanto-uruista ja kaikenlaatuisista koirista, vaikkapa olisivatkin olleet niillä kylkiluut niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää, ja käpälät vaikka kuinka mytyssä.

-- "No mutta kaikkihan minä annan, vaunut, urut ja kuolleet sielut".

-- "En huoli", sanoi Tshitshikow vielä kerran.

-- "Miks'et huoli?"

-- "Siksi vaan, ett'en huoli, siinä kaikki; en huoli".

-- "Tuommoista miestä! Ei maar, näen mä, sinun kanssasi saata puhella niinkuin hyväin toverien ja ystävien kesken on tapana ... tuommoinen tosiaankin... Heti kohta näkee, että sinä olet kavala mies".

-- "No mutta, pidätkö sinä minua hulluna, vai mitä? Ajattelehan itse: mitäs minä teen semmoisilla esineillä, jotka ovat ihan tarpeettomia minulle?"

-- "Älä tuossa lörpötä! Nyt tunnen sinut kokonaan. Semmoinen himp-hamppu! Mutta kuules nyt, heilautetaanpa pikku pankki! Minä panen kortille kaikki kuolleet sielut ja urut kanssa".

-- "Ruveta kortteja lyömään on samaa kuin antautua epätietoisuuden vaaraan", puheli Tshitshikow, vilaisten sillä välin salavihkaa kortteihin, joita Nosdrew piti käsissään. Molemmat ostopakat näyttivät hänestä väärennetyiltä eikä ollut korttien selkäkään yhtään luotettavan näköinen.

-- "Kuinka niin: epätietoisuuden vaaraan?" sanoi Nosdrew. "Ei ole mitään epätietoisuutta! Jos vaan onni on sinun puolellasi, niin saatat voittaa aivan piruja. Kas, kas vaan! Sepä onni totta maar!" puheli hän, ruveten jauhamaan, yllyttääkseen toista. "Sepä onni! Sepä onni! Katsos, noin potkiikin vaan! Kas tuossa se helkkunan yhdeksikkö, jolla menetin kaikki! Kyllä minä tunsin, että se pettää, mutta silmät vaan ummistin: petä nyt, arvelin, petä nyt, perhana!"

Nosdrew'in tätä puhuessa toi Polykarpus sisään pullon. Mutta Tshitshikow kieltäytyi jyrkästi sekä juomasta että pelaamasta.

-- "Miks'etkäs sinä tahdo pelata?"

-- "Ei ole halua, siksi vaan. Enkä minä, suoraan sanoen, ole ensinkään halukas kortin lyöntiin".

-- "Miks'et ole halukas?"

Tshitshikow kohotti olkapäitään ja virkkoi: "Siksi, ett'en ole".

-- "Räpäle sinä olet!"

-- "Mitäs tehdä? Semmoiseksi Jumala loi".

-- "Ämmä sinä olet, suoraan sanoen. Luulin minä sinua ensin jo kunnonkin mieheksi, mutta sinä et ymmärrä hienoa kohtelua ensinkään. Sinun kanssasi ei saata puhua niinkuin likeisen ystävän kanssa ... ei sinussa ole suoruutta ei vilpittömyyttä! Sobakevitsh sinä olet, lurjus sinä olet!"

-- "No mutta miksikäs sinä minua torut? Olenko minä syypää siihen, ett'en ole kortin-lyöjä? Myö minulle pelkät sielut, koska kerran olet semmoinen, ett'es henno mokomasta moskasta muutoin luopua".

-- "Hittoja sinä saat! Olin jo antaa ne sinulle ilmaiseksi, mutta nyt et vaan saa niitä! En anna, en koko maailman aarteistakaan. Senkin petturi! Nokinoukka! En tahdo tästä puolin tietää enkä tuntea sinua. Polykarpus, mene sanomaan tallirengille, ett'ei saa antaa hänen hevosilleen kauroja, syökööt pelkkiä heiniä".

Jälkimmäistä käskyä Tshitshikow ei ollut osannut odottaa millään muotoa.

-- "Ettes olisi tullut näkyviinikään!" sanoi Nosdrew.

Tämmöisestä riitaantumisesta huolimatta söivät isäntä ja vieras kumminkin illallista yhdessä, vaikkei tällä kertaa ollut pöydällä mitään oudonnimisiä viinejä. Siinä seista törrötti yksi ainoa pullo jotakin kyprolaista, joka oli, niinkuin sanotaan, hapanta kuin mäski. Illallisen jälkeen saattoi Nosdrew vieraansa sivuhuoneesen, jonne hänelle oli laitettu sija, ja sanoi:

-- "Tuoss' on sija sulle! En sano edes hyvää yötäkään".

Tshitshikow jäi yksikseen ja oli sangen pahalla tuulella. Hän oli suutuksissaan omaan itseensä, torui itseänsä, miksi hän muka oli tullutkaan tänne ja kuluttanut aikaansa turhaan. Vaan vielä enemmän torui hän itseänsä siitä, että oli hänen kanssaan ensinkään ottanut asian puheeksi, menetellyt varomattomasti, niinkuin lapsi, niinkuin pöllö, sillä asia ei ollut ensinkään sitä laatua, että sen saattaisi uskoa Nosdrew'in kaltaiselle miehelle... "Nosdrew on joutava mies, Nosdrew saattaa päästää valheita, lisätä sitä ja tätä, panna liikkeelle hiis ties mitä kaikkia; siitä nousee juoruja. Hullua se oli sentään! Oli minua aika pöllö!" Niin hän puheli itselleen. Yön makasi hän varsin huonosti. Oli näet pieniä semmoisia hassun rohkeita hyönteisiä, jotka purivat häntä niin turkaisen kipeästi, että hän aina kouransa täydeltä raapasi pistoksen saanutta paikkaa, tiuskaten: "Menkää hiiteen ja viekää Nosdrew mukananne!"

Aamulla hän heräsi ani varahin. Ensi työkseen pani hän päälleen aamunutun ja veti saappaat jalkaansa ja meni talliin, jossa käski Selifan'in valjastaa heti kohta hevoset. Palatessaan pihan poikki kohtasi hän Nosdrew'in, joka oli myöskin aamunutussa, piippu hampaissa.

Nosdrew tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi, kuinka toinen oli maannut.

-- "Tuossahan meni", vastasi Tshitshikow kuivasti.

-- "Mutta minä", puhui Nosdrew, "näin, veikkonen, semmoista roskaa unissani, ett'ei sitä kehtaa kertoakaan. Ajatteles, minä näin unta, että minua piestiin, oikein totta! Ja arvaas, kuka mua pieksi? Et arvaa, vaikka mikä olisi! Staabin ratsumestari Potselujew ja Kuvshinnikow".

-- "Niin", arveli Tshitshikow itsekseen, "hyvä olisi, jos saisit pieksijäiset valveillasi".

-- "Pieksivät, peiakkaat, ja niin kipeästi kuin pieksivätkin! Heräsin ja syyhyttipä kuin syyhyttikin. Kirput häijyt kaiketikin. Mene sinä nyt pukeumaan; minä tulen kohta luoksesi. Pitää ensin haukkua voudin lurjusta".

Tshitshikow meni kamariinsa peseymään ja pukeutumaan. Ruokasaliin tultuansa, hän näki jo pöydällä teeneuvot ja rommipullon. Huoneessa näkyi eilisten päivällisten ja illallisen jälkiä. Lattiata ei oltu nähtävästi yritettykään la'aista. Lattialla oli leivän kuoria; tupakan poroa oli pöytäliinallakin. Pian tuli isäntäkin sinne. Aamunutun alla ei hänellä ollut muuta kuin avonainen, pörhöinen rinta. Piippu kädessä ja harppien teekupistansa -- semmoisena hän oli erittäin hyvä malli maalaajalle, joka ei surmakseenkaan siedä sileiksi siveltyjä ja käherrettyjä herrasmiehiä, jommoisia näkee parturien kilvillä.

-- "No mitäs arvelet?" kysäsi Nosdrew, oltuaan hetkisen ääneti. "Etkö tahdo pelata sieluista?"

-- "Johan minä, veikkonen, olen sanonut, ett'en minä pelaa. Jos myöt, niin ostan kernaasti".

-- "Enkä myö; se ei ole sopivata ystävysten kesken. En minä ole mikään kitupiikki. Toista on, jos pistetään pikku pankiksi. Pistetään kertanen vaan!"

-- "En; johan minä olen sanonut".

-- "Entäs vaihtokauppa?"

-- "Ei!"

-- "No kuulepas; pelataanpas lautaa. Jos voitat, niin sielut ovat sinun kaikki tyyni. Minulla on paljo semmoisia, jotka pitää pyhkiä pois henkiluetteloista. Polykarpus, tuopas tänne nappulalauta!"

-- "Turha vaiva, minä en rupea pelaamaan".

-- "No mutta eihän tämä ole kortin lyöntiä; ei tässä saata olla mitään uhkaa eikä vääryyttä; taito tässä yksin tulee kysymykseen. Ja sanonpa sulle ennaltakin, ett'en minä ensinkään osaa pelata; sinun pitää antaa minulle jotakin etukäteen".

-- "Mitäpäs jos sentään", arveli Tshitshikow itseksensä, "mitäpäs jos koettaisin? Ennen vanhaan olin minä jommoinenkin lautaa pelaamaan, ja vaikeaksi käy hänen ruveta tässä konstejansa koettamaan".

-- "Olkoon menneeksi, pannaan lautaa".

-- "Ja sielut käyvät sadasta ruplasta, niinhän?"

-- "Miksikä niin? Onhan sitä viidessäkinkymmenessä".

-- "No ei tuota viitsi viittäkymmentä panna peliinkään. Olkoon sata, niin minä liitän vielä jonkun keskinkertaisen pennun tahi kultaisen sinetin kellonperiisi".

-- "Olkoon menneeksi", sanoi Tshitshikow.

-- "Kuinka paljon minä saan etukäteen?" kysyi Nosdrew.

-- "Mistä hyvästä? Et mit'ikään".

-- "Minun pitää kumminkin saada kaksi ensimmäistä siirtoa".

-- "Eikö mitä; huonosti minäkin pelaan".

-- "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", sanoi Nosdrew, siirtäen nappulaa.

-- "Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni", virkkoi Tshitshikow, siirtäen hänkin nappulata.

-- "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", puhui Nosdrew, siirtäen toista.

-- "Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni", haasteli Tshitshikow, liikuttaen nappulata eteenpäin.

-- "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", puheli Nosdrew, liikuttaen hänkin nappulata, ja samalla siirtäen nuttunsa hihalla toisenkin nappulan.

-- "Enpä ole minä pitkään... Ehei, veikkonen, mitäs tuo on? Lykkääpäs se vaan takaisin!" sanoi Tshitshikow.

-- "Mikä niin?"

-- "Tuo nappula tuosta", sanoi Tshitshikow ja näki samassa melkein nenänsä alla toisenkin nappulan, joka näkyi pyrkivän herraksi. Mistä se oli ilmautunut, sen tietäkööt taivahiset.

-- "Ei", sanoi Tshitshikow, nousten pöydän äärestä, "sinun kanssasi on mahdoton pelata! Ei tuolla tavoin käy liikutteleminen kolmea nappulaa yht'aikaa".

-- "Miksipä kolme? Se oli erehdystä. Se siirtyi vahingoissa sijaltaan; kyllä minä sen panen takaisin, panen".

-- "Mistäs tuo toinen on kotoisin?"

-- "Mikä toinen?"

-- "Tuo juuri tuossa, joka pyrkii herraksi".

-- "No johan sinä nyt! Etkös sinä muista!"

-- "Älä, veikkonen! Minä olen lukenut jok'ainoan siirron ja muistan kaikki tyyni. Sinä olet vastikään asettanut sen tuohon. Tuossa sen sija oikeastaan on!"

-- "Mitenkä, missä?" virkkoi Nosdrew punehtuen. "Vai sinä rupeat tässä keksimään!"

-- "Sinäpä tässä juuri keksit, mutta keksit huonosti".

-- "Mikäs minä sitten olen sinun mielestäsi?" sanoi Nosdrew. "Olenko minä tehnyt vääryyttä?"

-- "Et sinä ole mielestäni sitä etkä tätä, mutta se vaan on varma, ett'en minä sinun kanssasi enää rupea pelaamaan milloinkaan".

-- "Sinä et saata kieltäytyä pelistä", puhui Nosdrew, kiivastuen, "peli on alotettu".

-- "Saatan kyllä, sillä sinä et pelaa, niinkuin kunniallisen ihmisen tulee".

-- "Sen sinä valehtelet".

-- "Itse sinä valehtelet".

-- "Minä en ole tehnyt vääryyttä; sinä et saata kieltäytyä; sinun pitää lopettaa peli".

-- "Ei tule mitään", virkkoi Tshitshikow tyynesti ja astuttuaan laudan ääreen sekoitti nappulat.

Nosdrew vimmastui ja astui Tshitshikow'ia niin lähelle, että toinen peräytyi pari askelta.

-- "Minä pakoitan sinut pelaamaan! Sinä sekoitit nappulat, vaan ei se mitään tee, minä muistan kaikki siirrot. Minä asetan ne jälleen paikoilleen".

-- "Älä asettelekaan; min' en rupea pelaamaan sinun kanssasi".

-- "Vai et rupea vainen?"

-- "Näethän sen itse, että sinun kanssasi on aivan mahdoton pelata?"

-- "Ei, mutta sano suoraan, etkö tahdo pelata?" puhui Nosdrew, tullen yhä lähemmäksi.

-- "En tahdo!" sanoi Tshitshikow, nostaen kumminkin varmemmaksi vakuudeksi molemmat kädet kasvojensa suojaksi, sillä leikki alkoi kuin alkoikin käydä tuimaksi. Tämä varovaisuus olikin aivan tarpeen, sillä Nosdrew heilautti jo kätensä ja pianpa olisi toinen meidän sankarimme pulleista ja verevistä poskista tahrautunut kulumattomalla häväistyksellä, mutta hänpä, taitavasti välttäen iskun, tarttui Nosdrew'in tappelunhimoisiin käsiin ja piti niitä lujasti kiinni.

-- "Polykarpus! Paavo!" huusi Nosdrew vimmoissaan, koetellen reuhdaista itseänsä irti.

Nämä sanat kuultuansa Tshitshikow huomasi, ett'ei hänen sovi tehdä palvelijoita tämmöisen kohtauksen todistajiksi, ja kun hän lisäksi tunsi turhaksi pidellä Nosdrew'ia kauemmin, niin päästi hän hänet irti.

-- "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" huusi Nosdrew. "Vastaa suoraan".

-- "Se on aivan mahdotonta", sanoi Tshitshikow ja vilkaisi akkunasta ulos; hänen hevosensa olivat valjaissa. Selifan näkyi vaan odottelevan käskyä, milloin saisi ajaa vaunut kuistin eteen; mutta huoneesta oli mahdoton päästä ulos, sillä oven suussa seisoi kaksi tukevaa tolvanaa.

-- "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" toisti Nosdrew, kasvot hehkuen kuin tulessa.

-- "Jos sinä pelaisit kuin rehellinen mies; mutta nyt en voi".

-- "Vai niin, et sä voi, sen roisto? Vai et voi, kun näit rupeavasi joutumaan tappiolle. Lyökää häntä!" huusi hän hurjana Polykarpukselle ja Paavolle ja sieppasi itse tammisen piipunvarren. Tshitshikow kävi kalmanvaaleaksi. Hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi huultensa liikkuvan, ääntä saamatta.

-- "Lyökää häntä!" kiljui Nosdrew, työntäytyen eteenpäin, tamminen piipunvarsi kädessä, kuumeissaan, hiessään, niinkuin olisi tehnyt rynnäkköä valloittamatonta linnaa vastaan.

-- "Lyökää häntä!" huusi hän ankaralla äänellä, niinkuin huutaa huimapäinen luutnantti komppanialleen aikana ankaran rynnäkön: "Eteenpäin, pojat!" ja semmoisen on maineen saanut tämän luutnantin hurja urhoollisuus, että on annettu nimenomainen käsky pidellä miestä käsistä kiinni, kun on paikat kovin kuumat. Mutta sotainen vimma on hänet jo valloittanut, kuohahti kerran vaan ja kiehahti kaikki hänen päässään; Suvorow se hänen silmissään kuvautuu, suuri on nyt hänen tehtävänsä urostyö. "Eteenpäin, pojat!" huutaa hän, rientäen eteenpäin; eikä ajattele hän haittaavansa täten jo ennalta tehtyä rynnäkön suunnitelmaa, eikä ajattele hän, että miljonia pyssyn piippuja on pistelty ampumareikiin linnan seinissä, valloittamattomissa ja pilvihin kohoavissa, eikä ajattele hän, että häviää hänen voimaton komppaniansa, haihtuu kuni tuhka tuuleen, eikä ajattele hän, että jo vinkuu kovan onnen luoti, valmiina sulkemaan hänen kiljuvan kulkkunsa.

Vaan jos Nosdrew oli kuin linnaa vastaan ryntäävä, huima, mieletön luutnantti, niin linna, jota vastaan hän ryntäsi, ei ollut ensinkään valloittamattoman näköinen. Päin vastoin, linna pelkäsi niin armottomasti, että "sielu oli paennut kantapäihin saakka". Jo olivat Nosdrew'in palvelijat temmanneet hänen käsistänsä tuolin, jonka hän oli siepannut puolustus-aseeksensa, jo ummisti hän silmänsä, puoli-kuolleena pelosta, valmiina maistamaan ystävänsä tsherkessiläistä piipunvartta, ja ties miten hänen tässä olisi saattanut käydäkään, mutta onnen kohtalot ne olivat päättäneet pelastaa sankarimme kyljet ja hartiat ja kaikki hyvin hoidetut osat.

Äkkiä kilahti, niinkuin pilvistä tullen, tiukusten helinä, samassa kuuluivat rattaat ajaa jyräyttävän kuistin eteen, kuuluipa hamaan huoneesen asti hengästyneitten hevosten korske ja läähätys. Kaikki katsahtivat ehdottomastikin akkunasta. Viiksikäs herra, puoleksi sotilaan virkapuvussa, astui rattaalta alas.

Tiedusteltuansa eteisessä, astui hän sisään juuri sillä hetkellä, jolloin Tshitshikow, ennättämättä vielä toipua pelostansa, seisoi surkeimmassa asemassa, missä kuolevainen ikään on seisonut.

-- "Sallikaa kysyäni, kuka täällä on herra Nosdrew?" kysyi vieras, katsahdettuansa kummastellen Nosdrew'iin, joka seisoi piipunvarsi kädessä, ja Tshitshikow'iin, joka nyt juuri alkoi vähän selvitä hankalasta asemastaan.

-- "Sallikaa ensin kysyäni, kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua?" kysäsi Nosdrew, astuen häntä lähemmäksi.

-- "Kapteni ispravnikka". [Järjestystuomari maalla, nimismies. Suoment. muist.]

-- "Mitä suvaitsette?"

-- "Tulin ilmoittamaan teille vast'ikään saamaani sanomaa, että te olette oikeuden alainen, kunnes juttunne saa lopullisen päätöksen".

-- "Mitä turhia? Mikä juttu?"

-- "Te olette kiertyneet juttuun, joka koskee tilan-omistajalle Maksimow'ille tehtyä personallista loukkausta vitsoilla, juopuneessa tilassa".

-- "Te valehtelette! En minä ole tilan-omistajaa Maksimow'ia edes nähnytkään!"

-- "Hyvä herra! Sallikaa minun huomauttaa teille, että minä olen upseri! Te voitte sanoa tuommoista palvelijallenne, vaan ette minulle".

Nyt ei Tshitshikow enää ruvennut odottelemaan, mitä muka Nosdrew tähän vastaa, vaan sieppasi lakkinsa ja luiskahti ispravnikan selän ta'atse kuistille, istui vaunuihinsa ja käski Selifan'in ajaa minkä hevoset kestävät.

V LUKU.

Kovinpa meidän sankarimme oli pelästynytkin. Vaunut kiitivät niinkuin viimeistä päivää. Nosdrew'in kylä oli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistä, peittyen peltojen, mäkien ja mäenrinteiden taa, mutta yhä hän vaan vilkuili taakseen: tuossahan muka ne nyt tulevatkin ajamaan häntä takaa. Hän hengitti raskaasti ja pantuaan käden sydämmensä kohdalle, tunsi hän sen hyppivän ja vapisevan kuin lintu häkissä.

-- "Sielläpäs oli lämmin! Semmoinen mies!"

Ja siinä nyt Nosdrew sai senkin seitsemän toivotusta, tuimaa ja tuntuvaa; pujahti siihen joukkoon pahojakin sanoja. Mitäs tehdä? Venäläinen mies, näet sen, ja vielä suutuksissaan! Eikä asia sitä paitsi ollut leikkiä ensinkään.

-- "Se nyt on viljainen vissi", puheli Tshitshikow itsekseen, "että jollei ispravnikka olisi osunut oikeaan aikaan, niin tuskinpa minä Jumalan päivää enää olisin nähnytkään! Ja niin olisi mennyt mies, mennyt kuin tina tuhkaan, järjettömästi, eikä olisi jäänyt edes perillistäkään eikä perillisille omaisuutta eikä rehellistä nimeä!"

Sankarillamme oli suuri huoli perillisistä.

-- "Semmoinen häijy herra!" ajatteli itseksensä Selifan, "en minä mokomaa ennen ole nähnyt; elikkä nyt niinkuin meinaten: minä olisin sylkenyt koko miehelle. Pidä ennen ihmistä syömättä, vaan älä hevoselta ruokaa kiellä, sillä hevonen se rakastaa kauroja. Siinähän hevosen muona ja amissioni; mikä meille, esikuvan kautta puhuakseni, on ruoka ja ruumiin ravinto, sitä on hevoselle kaurat: siinä hevosen muona ja amissioni".

Hevosillakaan ei näkynyt olevan parempia ajatuksia Nosdrew'ista; ei ainoastaan raudikko ja assessori, vaan papurikkokin oli pahalla tuulella. Se on kyllä totta, että hänen osaksensa tuli aina huonompia kauroja eikä Selifan niitä milloinkaan kaatanut hänen eteensä sanomatta: "senkin roisto!" mutta ne olivat kumminkin kauroja eivätkä pelkkiä heiniä. Se syödä rouskutteli niitä mielellään ja usein pisti pitkää turpaansa tovereinsakin soimeen: mimmoiset muka heillä oli muonat ja amissionit, varsinkin kun ei Selifan'ia ollut tallissa; mutta nyt ei ollut kuin heiniä vaan -- paha asia! Kaikki olivat tyytymättömiä.

Mutta pianpa kaikki tyytymättömät, kesken kaikkia sydämmen purkauksia, käänsivät huomionsa toisaalle. Kaikki, yksin kuskikin, havahtivat ja toipuivat vasta silloin kuin heidän päällensä syöksi kuusivaljakkoiset kaleskat ja melkein heidän päänsä päällä kajahti kaleskoissa istuvain naisten huudot sekä vieraan kuskin tora ja uhkaukset.

-- "Senkin vietävä! Enkös minä huutanut sulle täyttä kulkkua: käännä oikealle, tarhapöllö! Humalassako sinä olet, vai?"

Selifan huomasi olleensa huolimaton, mutta milloinkas Venäläinen toiselle vikansa tunnustaa? Niinpä Selifankin otti mahtavan ryhdin ja vastasi:

-- "Mitäs sinä sitten päätäsi seinään ajat? Kapakkaanko sinä silmäsi jätit oppiin, vai?"

Hän rupesi nyt peräyttämään hevosiansa, päästäksensä irti vieraitten hevosten valjaista, mutta valjaat ne sekaantuivat vaan kahta pahemmin.

Papurikko se uteliaana nuuski uusia kumppaneita, joita oli tulla tupsahtanut kummallekin puolen.

Naiset kaleskoissa katselivat sillä väliä tätä kaikkea, kauhistus kasvoillansa. Toinen heistä oli vanha, toinen nuori, kuudentoista iässä, kullan keltaiset hivukset varsin sievästi ja somasti kammattuina hänen pienessä päässään. Hänen soikeat, kauniit kasvonsa olivat pyöreä-piirteisiä kuin tuore kananmuna ja niinpä niissä asui semmoinen valkoinen kuultokin kuin munassa, koska sitä tuoreena, vasta saatuna pitelee ruskeissa käsissänsä emäntäpiika, pitelee vasten valoa ja sen hyvyyttä tutkii, ja se lävitsensä laskee sätehet päivän paistavaisen. Hänen hienoiset korvansa ne kuulsivat nekin, punertaen, koska kävi niitten lävitse lämpöinen valo. Lisäksi vielä säikähdys avonaisiksi jääneillä huulilla, kyynelet silmissä -- kaikki tuo oli hänessä niin armasta, että sankarimme katseli häntä kotvan aikaa, vähääkään huolimatta hevosten ja kuskien välisestä sekaannuksesta.

-- "Pane takaisin, sinä Nishniläinen naakka!" huusi vieras kuski.

Selifan nykäsi ohjaksia taakse päin, vieras kuski teki samoin, hevoset peräytyivät ensin vähäsen, vaan takertuivat sitten uudelleen, astuin vetohihnain yli. Tässä tilaisuudessa mielistyi papurikko niin kokonaan uuteen tuttavuuteen, ett'ei ensinkään tahtonut päästä pälkähästä, johon käsittämättömät kohtalon vaiheet olivat sen panneet. Se nosti turpansa uuden tuttavansa kaulalle ja näkyi jotakin kuiskuttavan sille korvaan, -- kauheata lorua kaiketikin, sillä toinen ravisteli korviaan alinomaa.

Tähän kahakkaan ennätti jo keräytyä talonpoikiakin, sillä kylä oli kaikeksi onneksi lähellä. Tämmöinen näky se on talonpojalle sulaa autuutta, aivan kuin Saksalaiselle sanomalehdet tai klubi, ja siksipä heitä olikin pian vaunujen ympärille kokoontunut suunnaton joukko; kylään olivat jääneet ainoastaan akat ja pienet lapset. Vetohihnat päästettiin auki; muutama turpatalkkuna papurikolle pakotti sen peräytymään; sanalla sanoen, hevoset selvitettiin ja eroitettiin. Mutta -- lienevätkö jo pahaksensa panneet hevoset siitä, että heidät oli kumppaleista eroitettu, vai lienevätkö muuten hullulle tuulelle tulleet, en tiedä, summa vaan se, etteivät he liikahtaneet paikaltansakaan, vaikka kuinka läiskyi kuskin ruoska. He seisoivat kuin naulatut. Talonpoikain osan-otto kasvoi nyt äärettömiin. Kilvassa nyt sateli heiltä neuvoja:

-- "Menes sinä, Anttu poika, taluttamaan oikean puolista riiprässiä; ja Simo setä nouskoon aisahevosen selkään! Nouse nyt, Simo setä!"

Pitkä ja laiha Simo setä, punapartainen, kiipesi keskimmäisen hevosen selkään ja oli tässä asemassaan niinkuin mitkä kellonjalat maan kirkossa tahi paremmin sanoen, semmoinen koukku, jolla vettä nostetaan kaivoista. Kuski läiskäytti hevosiaan, vaan se oli turhaa: ei ollut apua Simo sedästä vähääkään.

-- "Älkääs nyt, älkääs nyt!" huusivat talonpojat. "Käypäs sinä, Simo setä, riiprässin selkään, niin Timo setä käy aisahevoselle!"

Timo setä, harteva mies, parta musta kuin sysi ja vatsa semmoisen hirmuisen samovarin kaltainen, jossa makuvaria keitetään kohmettuneelle markkinaväelle, kävi kernaasti aisahevosen selkään, joka hänen allaan painui melkein maahan asti.

-- "Kyllä nyt menee", huusivat ukot. "Läimäytäpäs tätä tässä, läimäytäpäs oikein miehen kädestä! Iskepäs tätä voikkoa; mitähän se siinä nyt kiemuroi ja keppuroitsee kuin mikä vekara!"

Mutta kun ei tästäkään keinosta ollut mihinkään, kun ei apua lähtenyt mistään läimäyksestä eikä iskusta, niin kiipesi sekä Simo setä että Timo setä kumpikin aisahevosen selkään; riiprässille nostettiin Anttu poika. Kuski menetti viimein malttinsa ja ajoi tipo tiehen Simot ja Timot, ja hyvinpä hän siinä tekikin, sillä hevosista löylysi jo semmoinen höyry, niinkuin olisivat yhtämittaa, henkeä vetämättä nelistäneet koko kestikievarin välin. Hän antoi niiden levähtää hetkisen, jonka perästä ne läksivät liikkeelle muitta mutkitta.

Kaiken tämän puuhan ja melun aikana oli Tshitshikow katsellut varsin tarkasti nuorta naista kaleskoissa. Oli hän muutaman kerran yrittänyt puhutellakin häntä, mutta sikseen se oli jäänyt, miten lie jäänytkään. Naiset läksivät ajamaan edelleen. Tuo kaunis pääkkönen ja hienot kasvojen piirteet ja hieno vartalo katosivat kuni näky, ja jäljellä oli taaskin vain maantie, vaunut, kolme hevosta, jotka lukija jo tuntee, Selifan, Tshitshikow sekä sileät ja autiot kedot.