Part 7

Nosdrew'in personan tuntee lukija jo kaiketikin osaksi. Semmoisia ihmisiä on jokainen nähnyt yltä kyllä. Heitä sanotaan huimiksi pojiksi, ja lapsena ja koulussa pidetään heitä kelpo tovereina, ja he saavat kaiken tämän ohessa selkäänsäkin aika lailla. Heidän kasvoissansa on aina jotakin avonaista, suoraa ja reipasta. He tutustuvat pian; ei aikaakaan, niin jo he sinua sinuttelevat. Ystävyyden liiton he solmivat -- luulisi iki-päiviksi, mutta niinpä melkein aina käy, että uusi ystävä joutuu heidän kanssansa tappeluun jo samana iltana ystävysten kemuissa. He ovat aina suulaita, mässääjiä, huimapäistä, esiin astuvaa väkeä.

Kolmenkymmenen vuoden iässä oli Nosdrew aivan samallainen kuin oli ollut kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vanhana: aina halukas kemuihin ja juominkeihin. Avioliitto ei muuttanut häntä ensinkään, varsinkin kun hänen vaimonsa muutti manalan maille, jätettyään hänelle kaksi lasta, jotka olivat hänelle aivan liikaa. Lapsista piti kumminkin huolta sievännäköinen lapsenpiika. Kotonaan hänen oli mahdoton kestää kauempaa kuin päivä kerrassaan. Hänen tarkka nenänsä se vainusi penikulmain päästä markkinoita ja kaikkia pitoja ja tanssiaisia niissä; silmänräpäyksessä hän oli jo siellä, kiisteli ja nosti riitaa viheriän pöydän ääressä, sillä hänellä, niinkuin kaikilla kaltaisillaan, oli erinomainen halu kortinlyöntiin. Niinkuin jo ensimmäisestä luvusta näimme, ei hän kortinlyonnissä ollut aivan vilpitön ja puhdaskätinen, hän kun tunsi koko joukon kaikenlaisia metkuja ja hienoja temppuja, ja siksipä usein kortinlyönti päättyi toisenlaiseen lyöntiin: joko sai hän maistaa saappaitten kärkiä tahi tehtiin temppuja hänen sakealle ja erinomaisen hyvälle poskiparralleen, niin että hän välistä toi kotiansa ainoastaan toisen puolen, senkin hyvin harvana ja hatarana. Mutta hänenpä terveet ja verevät poskensa olivat niin erinomaista laatua ja niissä oli niin paljo kasvamisen voimaa, että entisen parran sijaan kasvoi uusi ja parempi. Ja -- se se oli kummista kumminta ja saattaa tapahtua ainoastaan Venäjänmaassa -- jonkun ajan kuluttua seurusteli hän jälleen samain kumppanien kanssa, jotka olivat häntä löylyttäneet, ja seurusteli, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan: hän ei ollut millänsäkään, eivätkä hekään olleet millänsäkään.

Nosdrew oli tavallansa mainio mies. Mihin seuraan hän kerran tuli, niin aina siellä jotakin mainittavaa tapahtui. Jotakin mainittavaa aina ilmaantui: joko hänet taluttavat santarmit ulos tahi omain toverein täytyy lykkiä hänet seurasta pois. Jos ei tätä tapahdu, niin tapahtuu kumminkin jotakin, jota ei suinkaan tapahdu toiselle: joko juo hän itsensä niin juovuksiin, ettei muuta osaa kuin nauraa hohotella vain, taikka päästää hän semmoisia valheita, että viimein itseäänkin rupeaa hävettämään. Ja valheetkin hän päästää ihan ilman vähintäkään tarvista; niinpä kertoa päläyttää hän esimerkiksi, että hänellä oli sininen tahi viheriä hevonen tai jotakin sellaista, niin että kuulijat menevät pois, lausuen: "jo tulee, jo tulee!"

Muutamilla ihmisillä on erinomainen halu leikata toisen ihmisen mainetta ja arvoa. Kohtaattepa usein korkeankin herran, ulkomuodoltaan jalon ja ylhäisen, tähtirintaisen, ja hän se puristaa teidän kättänne ja pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja, mutta samassa, aivan teidän nähdessänne, hän tekee teille tepposet, tekee kuin pelkkä kollegian registratori eikä ollenkaan niinkuin mies, jolla on tähti rinnassa ja joka pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja, niin ett'ette muuta saata kuin kohauttaa olkapäitä ja panna ihmeeksenne. Samallainen omituinen halu oli Nosdrew'illakin. Mitä lähemmin hänen kanssaan tutustui, sitä tuntuvammat tepposet häneltä sai kokea. Hän pani liikkeelle aivan perättömiä huhuja, niin ett'ei sen typerämpiä enää voi keksiä, purki ihmisten kihlauksia, kauppa-yrityksiä, eikä pitänyt itseänsä ollenkaan teidän vihamiehenänne, päin vastoin, jos hän jälleen sattui kohtaamaan teitä, oli hän ystävällinen jälleen, vieläpä virkkoi: "Kyll' olet vaan oikea lurjus; jos edes kerrankin kävisit minua katsomassa!" Nosdrew oli monessa katsannossa monipuolinen mies, aina altis mihin hyvänsä. Yhdellä henkäyksellä ehdotti hän teille, että lähdettäisiin matkustamaan, vaikka minne, vaikka maailman ääriin, ja että ryhdyttäisiin mihin hankkeisin hyvänsä ja että vaihdettaisiin mitä tahansa mihin tahansa. Pyssyt, koirat, hevoset, -- kaikki oli vaihdon alaista; eikä ensinkään halunnut hän voittaa näillä vaihtokaupoilla; siihen oli syynä vaan omituinen hillitsemätön huimuus ja rohkeus luonteessa. Jos hänen markkinoilla onnistui kohdata joku herkkäuskoinen ja voittaa siltä rahoja, niin osteli hän suunnattomat määrät kaikkea semmoista, mitä hän ennen oli nähnyt puodissa: siinä oli länkiä, suitsukynttilöitä, huiveja lapsenpiialle, orit, rusinoita, hopeinen pesukannu, Hollannin palttinaa, hienoja nisujauhoja, tupakkia, pistoleja, sillejä, kuvia, tahkokone, kivikuppeja, saappaita, poslini-astioita, niin paljon kuin vaan rahoja riitti. Harvoin kumminkaan sattui niin, että kaikki nämä tavarat saapuivat kotia asti: usein menivät kaikki tyyni jo samana päivänä toiselle onnellisemmalle kortinlyöjälle, välistä meni lisäksi vielä piippu kukkaroineen ja hammasluineen, toisinaan koko nelivaljakkokin, kaleskoineen kuskineen päivineen, niin että isäntä itse läksi lyhyessä nutun huippanassa hakemaan tuttavata, jonka ajopelissä pääsisi kotiin.

Semmoinen oli Nosdrew!

Sanotaan kukaties, että tuommoiset luonteet ovat jo liiaksi märehdittyjä, sanotaan, ett'ei enää ole Nosdrew'eja. Voi sentään! Väärässä ovat ne, jotka niin puhuvat. Nosdrew'it eivät joudu maailmassa niinkään pian sukupuuttoon. Kaikkialla on heitä meidän keskellämme. Heillä kenties on vaan toinen nuttu päällä, mutta ihmiset ovat kevytmielisiä ja lyhytnäköisiä: kun on nuttu toinen, niin eivät luule ihmistäkään enää samaksi.

Sillä välin saapuivat äsken mainitut kolme ajopeliä Nosdrew'in talon eteen. Talossa ei ollut mitään valmistuksia heidän tulonsa varalta. Keskellä ruokasalia oli puiset pukit, joilla seisoi kaksi talonpoikaa seiniä valkaisemassa, vetää loilotellen jotakin päätöntä laulua; lattia oli kirjavana alasroiskuneesta kalkista. Nosdrew käski heti kohta talonpojat sekä pukit pois ja riensi toiseen kamariin antamaan käskyjä. Vieraat kuulivat hänen määräilevän kokille, mitä oli päivälliseksi laitettava. Tshitshikow, joka jo oli ruvennut tuntemaan ruokahalua, päätti tästä puheesta, ett'eivät he suinkaan käy pöytään ennen kello viittä. Nosdrew, tultuansa takaisin, vei vieraansa katsomaan mitä kaikkia hänellä oli, eikä kulunut kuin hiukka kolmatta tuntia, niin oli hän näyttänyt heille kaikki tyyni, niin ett'ei enää ollut mitään näytettävänä.

Ensinnäkin mentiin talliin, jossa oli kaksi tammaa, toinen harmaa papurikko, toinen ruskea, ja raudikko ori, joka ei näyttänyt miltään erinomaiselta, mutta josta Nosdrew vannoi maksaneensa kymmenen tuhatta ruplaa.

-- "Kymmentä tuhatta sinä et ole siitä maksanut", virkkoi lanko. "Ei se maksa yhtäkään tuhatta".

-- "Maksoin, jumal'avita, niinkin", sanoi Nosdrew.

-- "Vanno mitäs vannot", vastasi lanko.

-- "Lyödään veto!" sanoi Nosdrew.

Lanko ei tahtonut lyödä vetoa.

Senjälkeen näytti Nosdrew tyhjät seimet, missä myöskin oli ennen ollut hyviä hevosia. Samassa tallissa näkivät myös pukin, jota vanhan luulon mukaan pidettiin välttämättömänä hevosten luona ja joka nähtävästi olikin hevosten kanssa hyvässä sovussa, astua pastieraillen heidän mahainsa alitse, niinkuin kotonaan. Sitten mentiin katsomaan sudenpoikaa kahleissa.

-- "Kas tässä sudenpoikanen", sanoi Nosdrew, "minä syötän sitä tahallanikin pelkällä raa'alla lihalla, sillä minä tahdon, että siitä tulee täydellinen peto".

Siitä mentiin katsomaan lampea, jossa Nosdrew'in puheen mukaan oli niin suuria kaloja, että kaksi miestä töin tuskin jaksoivat vetää yhtä. Sukulainen ei sentään malttanut olla tässäkään kohden lausumatta epäilystänsä.

-- "Minä näytän sinulle, Tshitshikow", virkkoi Nosdrew, "parin aivan erinomaisia koiria: varvaslihat niin lujia, että oikein hämmästyy, ja kuono -- jotakin ihmeellistä!" Ja niin hän vei vieraansa varsin soman pikku rakennuksen luo, jonka ympärillä oli kaikilta puolin aidattu piha. Pihalle tultuansa, he näkivät kaikenlaisia koiria: puolirotuisia ja täysirotuisia, sekä jos jonkin laatuisia ja karvaisia: ruskeita, mustan ja vaalean kirjavia, täplikkäitä, ruskea-täpläisiä, puna-täpläisiä, mustakorvaisia... Siinä oli kaikki mahdolliset nimet ja käskentölaadut: ammu, hauku, juokse, kuuma, viikate, aja kiin', saa kiin', pidä kiin', tyttö, palkka, emäntä. Nosdrew oli heidän keskellänsä kuin isä keskellä perhettään: kaikki nostivat samassa pystyyn häntänsä -- joita koiramiehet sanovat peräsimiksi, -- syöksivät vieraita vastaan ja rupesivat tervehtimään heitä. Kymmenkunta pani käpälänsä Nosdrew'in olalle. Aja kiin' osoitti samallaista ystävyyttä Tshitshikow'ille: noustuaan takajaloilleen, se nuolasi kielellään vierasta suoraan suuhun, jotta Tshitshikow samassa sylkäisi. Niin, katseltiin tuosta sitten koirat, joitten varvaslihat olivat niin lujia, että oikein hämmästytti, -- kelpo koiria. Sitten mentiin katsomaan krimiläistä narttua, joka oli jo sokea ja, Nosdrew'in sanain mukaan, pian oli kuoleva, mutta kaksi vuotta sitten se oli ollut varsin hyvä narttu. Narttu nähtiin, ja sokea se oli totisesti.

Mentiin tuosta vielä katsomaan vesimyllyä, jossa puuttui päällimmäiseltä kiveltä kiinnitin.

-- "Pian tullaan pajalle", sanoi Nosdrew.

Vähän matkaa kuljettuansa, he näkivätkin pajan. Käytiin katsomassa pajaakin.

-- "Tällä pellolla", virkkoi Nosdrew, osoittaen sormellansa peltoa, "on jäniksiä niin suunnattomasti, ett'ei maata näy; minä sain omilla käsilläni jäniksen kiinni takajaloista".

-- "Jänistä sinä et kädellä saa kiinni", huomautti lanko.

-- "Sainpas vaan, näethän, sainpas suottenkin!" vastasi Nosdrew ja, kääntyen sitten Tshitshikow'in puoleen, jatkoi, "nyt mennään katsomaan minun maani rajaa".

Nosdrew vei vieraansa pellon poikki, joka monessa kohdin oli mättäissä. Vierasten täytyi vähä väliä kulkea kesantojen ja karhittujen sarkain välitse. Tshitshikow'ia alkoi väsyttää. Monissa paikoin pursui heidän jalkainsa alta vettä: niin alhainen oli keto. Ensi alussa he kulkivat varovasti, vältellen märjempiä paikkoja, mutta huomattuaan, ett'ei siitä ole mitään hyötyä, läksivät astumaan suoraa päätä, katsomatta, tarkastamatta missä oli likaa paksummalta, missä ohuemmalta. Vaellettuansa melkoisen matkan, näkivät he todellakin raja-merkin, nimittäin vähäisen pylvään ja kapeanlaisen ojan.

-- "Täss' on raja", sanoi Nosdrew. "Kaikki, minkäs näet tällä puolen, se on minun omaani, ja tuollakin puolella koko tuo metsä, mikä tuolta siintää, sekin on minun omaani, ja kaikki, mikä on metsän takana, kaikki sekin on minun".

-- "Mistäs saakka tuo metsä on sinulla ollut?" kysyi lanko. "Oletkos sen äsköttäin ostanut? Muittenhan se on ollut".

-- "Niin, minä ostin sen äsköttäin", vastasi Nosdrew.

-- "Milloinkas sinä ennätit sen ostaa niin pian?"

-- "No kuinkas sitten? Vastahan minä sen ostin toissa päivänä ja kalliin hinnan siitä, pahuus vieköön, maksoinkin".

-- "No mutta, markkinoillahan sinä silloin olit!"

-- "Voi sinua pässinpäätä! Eikös sitä ihminen voi yht'aikaa olla markkinoilla ja ostaa metsää? Minä olin markkinoilla, mutta vouti sillä välin osti metsän".

-- "No niin, vouti", sanoi lanko, epäilevänä kumminkin pyörittäen päätänsä.

Vieraat palasivat samaa kelvotonta tietä takaisin. Nosdrew vei heidät omaan kirjoitushuoneesensa, jossa kumminkaan ei näkynyt sitä, mitä tavallisesti näkee kirjoitushuoneissa, nimittäin kirjoja tai papereita. Siellä riippui vaan seinällä miekkoja ja kaksi pyssyä, toinen kolmensadan ja toinen yhdeksänsadan ruplan maksava. Lanko, tuon kuultuansa, pyöritti vaan päätään. Sitten näytettiin vieraille turkkilaisia tikareita, joista yhteen oli erehdyksestä lyöty "Mestari Saneli Sibiriakow". Senjälkeen otettiin nähtäville kanto-urut. Nosdrew se samassa veivautti vieraillensa yhtä ja toista. Kanto-uruissa oli jotenkin hyvä ääni, mutta sisus-värkissä oli kaiketikin tapahtunut jotakin, sillä masurkka päättyi lauluun: "Marlborough se sotaan läksi", ja Marlborough'in sotaan-lähtö se taas päättyi erääsen vanhaan, tuttuun valssiin. Nosdrew oli jo aikaa sitten lakannut veivittämästä, mutta uruissa oli muuan kovin uhkea pilli, joka ei ottanut talttuakseen, vaan kauan aikaa vielä ulisi ypö yksinään. Senjälkeen näytettiin piippuja, puisia, savisia, merenvahaisia, poltettuja ja polttamattomia, säämyskällä verhottuja ja säämyskällä verhoamattomia, sitten piipun varsi ja siinä hammasluu merenkullasta, vastikään voitettu, ja sitten tupakkakukkaro, ja sen oli ommellut eräs kreivinna, ja tämä kreivinna oli eräässä kestikievarissa rakastunut häneen sanomattomasti, ja tämän kreivinnan kätöset ne olivat "superfiinintä superflus" -- tämä sana se hänellä kaiketikin merkitsi täydellisyyden ylintä määrää.

Haukattuansa ensin kapasampea, kävivät he pöytään kello viiden tienoissa. Päivällinen ei näkynyt olevan pääasia Nosdrew'm elämässä; ruoat eivät olleet niin varsin erinomaista laatua: muutamat olivat pohjaankin palaneet, toiset taas keskenkeittoisiakin. Kokissa näkyi vaikuttavan enimmäkseen jonkinlainen hetkellinen innostus; hän mätti, mitä ensiksi käteen sattui: kun oli hänellä vieressään pippuria, niin riputti hän pippuria, kun sattui kaalia, niin pantiin kaalia, sinne ajettiin maidot ja sianlihat ja herneet, sanalla sanoen: -- anna soittaa vaan, kunhan kuumaa saadaan, kyllähän siihen aina joku maku tulee. Viinit ne sen sijaan olivat Nosdrew'illa suuressa arvossa. Ei ollut vielä liemikään pöydässä, niin jo kaasi hän kummallekin vieraalle ison lasin portviiniä ja toisen lasin haut-sauterne'ia, sillä läänin ja kihlakunnan pääkaupungeissa näettehän ei olekaan tavallista sauterne'ia. Sitten käski Nosdrew pöytään pullon madeiraa; "sen parempaa ei juonut itse sotamarsalkkikaan". Madeira se oikein poltti suuta, sillä kauppiaat, tietäen, millainen madeira se tilain-omistajain mielestä hyvää madeiraa oli, sekoittivat siihen armottomasti rommia, joskuspa kaasivat siihen kuninkaankin vettä, kyllä muka Venäläisen vatsa kestää vaikka mitä. Edelleen tuotiin Nosdrew'in käskystä pöytään vielä pullo viiniä, joka hänen puheensa mukaan oli sekä burgundilaista että sampanjaa yht'aikaa. Hän kaateli varsin uutterasti kumpaankin lasiin, oikealleen ja vasemmalleen, Tshitshikow'ille ja langolle. Tshitshikow huomasi kumminkin noin ohi mennen, ett'ei Nosdrew lisäillyt itselleen kuin hyvin vähän. Hän päätti olla varovainen ja milloin vaan Nosdrew joutui puhumisen intoon tai täytti langon lasia, tyhjensi hän samassa lasinsa lautaselle. Vähän ajan perästä tuotiin pöydälle pihlajanmarja-viiniä, jolla Nosdrew'in vakuutuksen mukaan oli aivan kerman maku, mutta jossa, kumma kyllä, tuntui sikuna täydessä voimassaan. Sen jälkeen juotiin erästä palsamia, jolla oli semmoinen konstikas nimi, että sitä oli vaikea muistaakin, ilmankos isäntäkin nimitti sitä toisen kerran jo toisella nimellä.

Päivällinen oli aikaa sitten päättynyt ja kaikkia viinejä maisteltu, mutta yhä vielä istuivat vieraat pöydässä. Tshitshikow ei tahtonut millään muotoa ruveta puhelemaan pääasiasta Nosdrew'in kanssa langon läsnä-ollessa. Lankokin oli kaikissa tapauksissa syrjäinen, ja asiahan vaati ystävällistä keskustelua kahden kesken. Langosta ei kumminkaan olisi saattanut olla mitään haittaa, sillä hän oli näköjään saanut jo tarpeeksensa ja, tuolilla istuen, tuon tuostakin löi nenänsä lautaseen. Huomattuansa itsekin, ett'ei hänen tilansa ollut ihan luotettava, rupesi hän viimein pyrkimään kotia, mutta niin laiskasti ja veltosti, niinkuin olisi, venäläisen sananlaskun mukaan, hohtimilla kiskonut länkiä hevosen kaulaan.

-- "En laske, en laske!" sanoi Nosdrew.

-- "Ei mutta kuules, älä minun mieltäni pahoita, armas ystävä; kyllä minä lähden", puheli lanko; "kovin sinä pahoitat mieleni".

-- "Joutavia! Me pistämme kohta pieneksi peliksi".

-- "Ei, veikkonen, pistä sinä itse, minä en saata: vaimoni panee pahakseen, oikein totta, minun pitää kertoa hänelle markkinoista. Niin, veikkonen, kyllä hänelle pitää tehdä se mielihyvä, pitää. Niin, älä sinä minua estele!"

-- "Menköön vaimo...! Jopa jo teillä on hyvinkin tärkeitä asioita!"

-- "Älä, veikkonen! Hän on niin kelpo vaimo ja uskollinen! Hän on niin hyvä, että ... uskotkos? Minulle kyynelet kiertyy silmiin. Niin, älä sinä minua estele; minä lähden, niin totta kuin olen rehellinen mies, ja sen minä sinulle myöskin vakuutan täydestä sydämmestäni, sielustani ja mielestäni".

-- "Menköön! Vähänpä hänestä on tolkkua!" kuiskasi Tshitshikow Nosdrew'ille.

-- "Niinpä niinkin!" sanoi Nosdrew. "En voi sietää tuommoisia ämmiä", ja lisäsi ääneen: "No mene sitten hiiteen, mene vaan ämmäsi luokse, ämmä!"

-- "Älähän, veikkonen, sinä hauku minua ämmäksi", vastasi lanko; "minä panen vaikka henkeni hänen edestään. Hän on, oikein totta, niin hyvä ja niin armas ja hyväilee minua ... että oikein itku pääsee minulta. Hän kysyy, mitä uutta minä markkinoilla näin, -- no pitää kertoa ... niin, oikein totta, hän on niin herttainen".

-- "No mene, mene ja valehtele hänelle miten paraiten taidat! Tuossa on lakkisi".

-- "Älähän, veikkonen, sinun ei ensinkään sovi tuommoisia lauseita hänestä lausua; sillä siten, niin sanoakseni, loukkaat sinä minua itseäni ... niin, hän on niin herttainen".

-- "No korjaa sitten luusi pian hänen luokseen!"

-- "Niin, veikkonen, kyllä minä lähden. Älä pane pahaksi, etten saata jäädä. Kaikesta sydämestäni sitä halajaisin, mutta en saata".

Lanko uudisteli vielä kauan aikaa anteeksi pyyntöjään, huomaamatta, että oli jo aikaa sitten käynyt vaunuihinsa, aikaa sitten ajanut ulos portista ja aikaa sitten jo kulki autioitten ketojen poikki. Vaimo se ei varmaankaan mahtanut saada kovin tarkkoja tietoja markkinoista.

-- "Riepu koko mies!" puhui Nosdrew, seisoen akkunassaan ja katsoen poistuvia vaunuja. "Kas niin sitä mentiin. Tuo sivullinen on jotenkin oiva hepo, minun on jo kauan tehnyt mieli siepata se omakseni. Mutta eihän semmoisen miehen kanssa miten kauppoihin voi käydä; ämmä mikä ämmä".

He astuivat sisään. Polykarpus toi kynttilät ja Tshitshikow huomasi isännän käsissä korttipakan -- ties mistä se oli ilmautunut.

-- "Kuules, veikkonen", sanoi Nosdrew, puristaen korttipakkaa syrjästä ja taivuttaen sitä vähäsen, niin että käärepaperi paukahtaen lensi auki. "Mitäs, jos tässä ajan kuluksi minä panisin pankin, kolmesataa ruplaa".

Tshitshikow ei ollut tuota kuulevinansakaan, vaan sanoi, ikäänkuin vastikään muistaen jonkun asian: -- "Niin, muistaissani! Onhan minulla pyyntökin sinulle".

-- "Mikä niin?"

-- "Lupaa ensin täyttää se".

-- "Mutta mikä pyyntö se on?"

-- "No lupaahan!"

-- "Olkoon menneeksi!"

-- "Miehen sana?"

-- "Miehen sana".

-- "Pyyntö näet on tämä. Sinulta kai on hyvä joukko talonpoikia kuollut sitten viime hengille-panon?"

-- "On niinkin. Mitäs siitä?"

-- "Siirrä ne minun niinelleni".

-- "Mitä sinä niillä teet?"

-- "Tarvitsen".

-- "Mihinkä?"

-- "Tarvitsenhan vaan ... se on minun asiani se ... sanalla sanoen, minä tarvitsen niitä".

-- "Jo on kuin onkin sinulla jotakin hankkeissa. Sanopas suoraan, mitä?"

-- "Hankkeissa muka. Mitäpä tuommoisesta romusta mitään hankkiikaan?"

-- "No mitäs sinä niillä teet?"

-- "Katsos uteliasta miestä! Kaikkia joutavia sinä tahtoisit koetella koplotella ja vielä nenälläsikin haistaa".

-- "Mutta miks'etkäs sinä sano sitten? Ja koska niin on, niin en tee sitä, ennenkuin sanot".

-- "No mitähän sinulle siitä olisi hyötyä? Muutoin vaan tahdon näet niitä; oikku pisti päähäni semmoinen. Etkä menettelekään nyt enää miehen tavoin: lupasit, mutta syötkin sanasi".

-- "Olkoon miten hyvänsä, mutta minä en anna niitä sinulle, ennenkuin sanot, mihin sinä niitä tarvitset".

-- "Mitähän minä tuolle sanoisin?" arveli Tshitshikow ja hetkisen mietittyänsä sanoi tarvitsevansa kuolleita sieluja saadakseen yhteiskunnassa arvoa. Suuria tiluksia hänellä kun ei ole, niin tahtoisi toistaiseksi edes muutamia sielun ramppia.

-- "Älä valehtele!" sanoi Nosdrew ennenkuin toinen ennätti puhua loppuunkaan. "Älä valehtele!"

Tshitshikow huomasi itsekin keksineensä kovin kömpelösti ja kovin huonon tekosyyn.

-- "No, sanon kuin sanonkin sinulle suoraan", virkkoi hän uudelleen, "mutta älä, veikkonen, puhu muille. Minä näes olen päättänyt naida, mutta morsiamen isä ja äiti ovat peräti turhamaisia ihmisiä. Niistä nyt on semmoinen tekeminen! Kaduttaa jo, että ryhdyin kauppoihin ensinkään. He näes tahtovat, että sulhasella olisi vähintäänkin kolme sataa sielua, mutta minulta kun vielä puuttuu melkein puolitoista sataa, niin..."

-- "Älä valehtele, älä valehtele", huudahti Nosdrew jälleen.

-- "No mutta nyt", sanoi Tshitshikov, "en valehdellut, en tuonkaan vertaa", ja hän näytti peukalollaan hyvin pienen osan sakarisormeaan.

-- "Valehtelit vainenkin; vaikka pääni panen pölkylle".

-- "No mutta kuules, tämä on liikaa. Mikäs minä sinun mielestäsi oikeastaan olenkaan? Miksikä minä juuri valehtelen?"

-- "No kyllähän minä sinut tiedän: sinä olet suuri lurjus -- salli minun sanoa se sinulle sulasta ystävyydestä. Jos minä olisin sinun päällikkösi, niin hirttäisin sinut ensimmäiseen puuhun".

Tämä puhe loukkasi Tshitshikow'ia. Jokainen, vähänkin karkea tahi säädyllisyyttä loukkaava, lause oli hänelle vastenmielistä. Hän ei edes suvainnut missään tapauksessa liian tuttavallista kohtelua, elleihän juuri erittäin korkeasaätyisten ihmisten puolelta. Niinpä hän nytkin oli kokonaan loukattu.

-- "Hirttäisin, Jumal'avita, niinkin!" vakuutteli Nosdrew, "sen minä sanon sinulle suoraan; minä en tahdo sillä loukata sinua, minä sanon sen muutoin vaan, sulasta ystävyydestä".

-- "Määränsä on kaikella", lausui Tshitshikow arvokkaisuudella, "jos sinun tekee mielesi loistaa tuommoisilla puheilla, niin mene hollitupaan", ja lisäsi sitten: "ellet tahdo antaa ilmaiseksi, niin myö".

-- "Vai myö vainen? Tunnenhan minä sinut, roistohan sinä olet, ethän sinä niistä kallista hintaa anna".

-- "Kyll' olet hyvä sinäkin! Mitähän ne sinulle ovatkaan laatuansa, kultaa ja kalliita kiviä, vai?"

-- "No niin, tiesinhän minä, mikä sinä olet".

-- "No mutta kuules, veli hyvä, niinhän sinä olet kuin mikä Juutalainen! Saisit antaa ne minulle ilman mitään".

-- "Kuules nyt, todistaakseni sinulle, ett'en minä ole mikään visukinttu, niin minä en ota sinulta niistä yhtään mitään. Osta minulta vaan ori, niin saat ne kaupanpäällisiksi".

-- "Hyväinen aika, mitäs minä oriilla teen?" sanoi Tshitshikow, todellakin hämmästyen moisesta ehdotuksesta.

-- "Mitäkö teet? No mutta minähän maksoin siitä kymmenentuhatta ja sinä saat sen neljästä".

-- "Mutta mitäs minä sillä teen? Eihän minulla ole hevoslaitosta".

-- "Kuulehan toki -- sinä et ymmärrä: -- minä en vaadi tällä haavaa kuin kolmetuhatta ruplaa, loput maksat sittemmin".

-- "Enkä tarvitse minä oritta. Olkoon omissa lämpösissään".

-- "Osta sitten ruskea tamma".

-- "Ei ole tarvis tammaakaan".

-- "Tammasta ja harmaasta hevosesta, jonka sinä näit minulla, otan minä sinulta kaksituhatta ruplaa".

-- "Enkä tarvitse minä hevosia".

-- "Saat myödä ne: ensimmäisillä markkinoilla saat niistä kolminkertaisen hinnan".

-- "Myö sitten itse heposi, koska olet vakuutettu niin suuresta voitosta".

-- "Tiedän kyllä voittavani, mutta minä tahtoisin, että sinäkin voittaisit".

Tshitshikow kiitti suosiosta ja kieltäysi jyrkästi sekä harmaasta hevosesta että ruskeasta tammasta.

-- "Osta sitten koiria. Minä myön sinulle parin -- ihan pintaa karmii. Saat karhukoiran, viikset huulissa, karvat seisovat kuin harjakset; kylkiluut tiedäs niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää; käpälä noin yhtenä myttynä vaan; kun juoksee, niin ei maahankaan kajoo".

-- "Ja mitäs minä tekisin koirilla? Enhän minä ole metsämies".

-- "Niin mutta minä tahtoisin, että sinullakin olisi koiria. Kuules, jos et tahdo ostaa koiria, niin osta minulta kanto-urut. Urut ovat aivan erinomaiset. Itse maksoin minä niistä -- niin totta kuin minä olen rehellinen mies -- itse maksoin niistä puolitoista tuhatta ruplaa, mutta sinä saat ne 900:lla".