Part 3

Me olimme myös molemmat Ruusenmarkin hautajaisissa, kun hänet suljettiin esi-isiensä hautaholviin. Minä näytin sen paikan lattialla seinän vierestä, mihin hän itse oli määrännyt arkkunsa pantavaksi. Lattiassa oli pieni koroke seinävierustalla eikä arkun reuna joutunut aivan seinään kiinni, vaan siihen jäi välille muutaman tuuman levyinen rako. Arkku tuli olemaan sellaisessa asennossa, että päänpuoli oli suoraan länteen ja jalkopuoli itään päin.

Hautajaisissa oli paljon väkeä, suurimmaksi osaksi köyhiä, joille Ruusenmarkki eläessään oli ollut hyvä. Heistä itkivätkin monet ja siunasivat häntä. Mutta oli siellä myös toisia, jotka sanoivat, että hän oli ollut paholaisen palveluksessa ja joutuisi nyt helvettiin. Haanperän Eemelin silmät kiiluivat ilkeästi, kun hän ajatteli rahoja, jotka hän pian saisi huostaansa. Mutta kun arkkua kannettiin ohitse ja hän peräytyi taaksepäin, sattui hän tallaamaan Sirkka neidin hautakumpua. Silloin hän säpsähti ja tuli aivan kalpeaksi.

Seuraavina parina päivänä oli minun kovin paha olla ja minä jo kaduin, että olin ollenkaan ryhtynyt osalliseksi tähän leikkiin. Minusta se alkoi jo tuntua synniltä ja pahojen voimien ärsyttämiseltä. Sydämessäni oli raskas onnettomuuden aavistus.

Kolmantena iltana Ruusenmarkin hautauksen jälkeen tuli Haanperän Eemeli luokseni. Heti huomasin, että hän oli juonut, vaikka hänen puheensa olikin selvää ja vaikka hän ei lainkaan horjunut. Hänellä oli taskussaan Ruusenmarkin antama naula ja tavallinen puusepän vasara. Hän oli olevinaan iloinen ja remseä ja kehuskeli rahoillaan jo etukäteen. Näin kuitenkin selvästi, ettei hänenkään ollut oikein hyvä olla.

Varoittelin häntä, sillä olin hiukan levoton hänen puolestaan. Mainitsinpa jotain Sirkka neidistäkin, mutta hän vain pöyhisteli ja kerskaili, että kun hän ei kerran eläviä pelännyt, niin ei sitten kuolleitakaan. Myös hän sanoi Sirkka neidistä pari asiaa, jotka koskivat kovasti minun sydämeeni. Ja hän ryyppäsi yhä lisää pullosta, joka hänellä oli mukanaan, ja antoi minullekin. Hänen sisunsa yltyi ja nousi siitä yhä.

Kun kello oli vähän vailla kaksitoista, lähdimme yhdessä ulos. Oli aivan samanlainen ilma kuin nytkin. Pohjatuuli kiskoi oksia puista ja putoilevat lehdet löivät meitä kasvoihin. Pilvet olivat mustia ja repaleisia ja kiitivät taivaalla hurjaa vauhtia. Kapea kuunsirppi vilahti välistä niiden lomasta näkyviin. Se oli myrkynkeltainen ja valaisi aavemaisesti puiden mustia, törröttäviä oksia. Tuuli oli kylmä ja pureva. Eemelin päällä oli paksu, lämmin sarkatakki. Muistan kadehtineeni häntä sen vuoksi.

Niin tulimme hautausmaan portille ja odotimme siinä kello kahtatoista. Tuulen ulvonnan läpi kuulimme väliin vaimentuneesti tapulin tuuliviirin ilkeän vingahtelun. Minun oli hyvin paha olla.

Kun kello oli täsmälleen kaksitoista, kulautti Haanperän Eemeli loput pullon sisällyksestä kurkkuunsa ja löi pullon kiroten rikki hautausmaan muurin kylkeen. Annoin hänelle hautaholvin avaimen ja hän aukaisi raskaan, rautaisen portin sekä astui siitä hautausmaalle. Tuuli paiskasi portin kiinni heti hänen perässään.

Eemelillä ei ollut mitään lyhtyä eikä valoa, niin kuin olikin määrä. Kuulinkin hänen sen vuoksi pari kertaa kompastuvan hautakumpuihin ja kiroavan katkerasti. Mutta sitten en kuullut muuta kuin tuulen ulvonnan puiden oksissa ja tapulin ruostuneen viirin vingunnan.

Odotin odottamistani ja tunsin, kuinka kello tikitti taskussani. Se tikitti äärettömän hitaasti, niin että jokaisen lyönnin välillä tuntui olevan pitkä, pitkä aika. Ehdin ajatella melkein koko entisen elämäni ja Ruusenmarkin ja Sirkka neidin jutun, istuessani siinä kosteassa ruohossa hautausmaan muurin vieressä piippuani imien. Eikä piipun pahus tahtonut oikein palaakaan, vaan sammui monta kertaa. Ja tuuli puhalsi tulitikut aina sammuksiin, niin että lopulta pistin kyllästyneenä piipun taskuuni.

Aloin olla levoton, sillä minusta tuntui siltä kuin olisi Haanperän Eemeli ollut poissa jo monta tuntia. Mutta kun katsoin kelloani, oli se vasta kolmetoista minuuttia yli kahdentoista. Juuri tällä samalla hetkellä luulin kuulleeni jotain ääntä, aivan kuin rautalevyä olisi kovalla voimalla lyöty kiveen ja kuin samalla joku olisi huutanut.

Ajattelin sen johtuvan vain omasta levottomuudestani. Arvelin, että tuuli se ehkä vain ulvoi oksissa, enkä välittänyt siitä. Odotin yhä.

Vaivuin puoleksi uneen, sillä en ollut tottunut näin pitkään valvomaan. Kun jälleen katsoin kelloani, oli se jo vähän yli kaksi. Nyt olin jo todella huolissani, sillä Eemeliä ei vieläkään kuulunut palaavaksi. Yht’äkkiä juolahti mieleeni ajatus, että hän ehkä halusikin vain peloittaa minua, kun olin häntä varoitellut, ja oli työnsä tehtyään hypännyt muurin yli hautausmaan toiselta laidalta ja lähtenyt kotiin nukkumaan.

Tämä ajatus kiukutti minua. Minua myös nukutti kovasti; siihen kaiketi vaikuttivat nuo pari Eemelin antamaa ryyppyä. Lopulta päätinkin lähteä kotiin. Eemeli kyllä varmaan tulisi aamulla luokseni, jotta voisin käydä testamentin mukaisesti tarkastamassa, oliko työ oikein tehty.

Lähdin kotiin päin kulkemaan. Mutta kuta kauemmaksi hautausmaalta ehdin, sitä vaikeampi oli minun olla. Jokin sisässäni sanoi, että tein väärin. Ja kotona en saanut unen rahtua silmiini koko yönä.

Aamu alkoi vähitellen sarastaa. Aurinko nousi ja tuli pilvisen yön jälkeen hyvin kaunis päivä. Tuulikin oli lakannut puhaltamasta, niin että oli aivan tyven.

Eemeliä ei vain kuulunut. Kun kello alkoi käydä yhdeksättä, kävi levottomuuteni liian suureksi. Lähdin naapuritaloon ja kerroin Mattilan vanhalle isännälle, joka oli tunnettu teräväksi ja viisaaksi mieheksi, koko jutun ja pyysin häntä mukaani hautausmaalle.

Lähestyimme yhdessä rautaporttia. Mieleni oli niin raskas ja ruumiini niin järkkynyt, että polveni eivät tahtoneet kestää. Jo kaukaa näimme, että Ruusenmarkin hautaholvin ovi oli auki. Ja kun pääsimme lähemmä, niin näimme, että se oli paiskattu auki kauhealla voimalla. Ovi oli näet auetessa iskenyt kiviseinän kulmaan niin, että tuuman paksuinen rauta oli taipunut kuhmuille. Sisällä vallitsi kauhea sekasorto. Arkkujen lahonneet laudat olivat murtuneet ja jonkun ruumiin luita oli lennähtänyt lattialle hajalleen. Mutta Ruusenmarkin arkku oli poissa.

Hautaholvin ovelta vei kirkon toiselle puolelle syvä ura, aivan kuin raskasta esinettä olisi raahattu maassa. Kuljettua tietä merkitsivät katkenneet pensaat ja kaatuneet ristit. Seurasimme sitä äänettöminä ja peläten, sillä tunsimme, että kirkon takana saisimme nähdä jotain kauheaa.

Kun käännyimme nurkan ympäri, olimme vähällä kompastua, sillä siinä makasi Ruusenmarkin ruumis selällään kasvot taivasta kohti ja vasen silmä auki himmeänä ja kiillottomana. Parin metrin päässä siitä oli tyhjä arkku ja sen vieressä irtautunut kansi. Ja kannen päällä makasi Haanperän Eemeli kasvot ruohoon painettuina.

Kun koetimme nostaa häntä pystyyn, huomasimmekin, että hän oli kuollut. Hänen suunsa oli aivan ammollaan, ikään kuin hän olisi kuollessaan huutanut hirveästi, ja kieli törrötti suussa paksuna ja sinisenä ja paisuneena. Silmät olivat revähtäneet niin auki, että valkuaiset näkyivät leveälti molemmin puolin silmäluomien päältä. Vääntyneissä kasvoissa ja silmissä oli sellainen kauhun ilme, että Mattilan vanha isäntä ja minä siunasimme itsemme vapisevin käsin.

Emme saaneet Eemelin ruumista irti arkun kannesta. Ja kun katselimme häntä tarkemmin, näimme, että hän oli naulinnut takinliepeensä kiinni arkun kanteen ja että naula oli kantaa myöten lyöty puuhun hopealevyn reiästä.

Katsoimme kauhistuneina toisiamme. Kuvittelimme selvästi mielessämme, kuinka Haanperän Eemeli oli pilkkopimeässä yössä, tuulen ulvoessa puiden oksissa, tuntenut olevansa kiinni arkussa, kuinka hän oli syöksynyt mielettömin voimin ulos holvista, paiskannut oven seinää vasten ja huutanut ja raastanut arkkua perässään, kunnes se oli auennut ja ruumis oli singahtanut ulos — ja kuinka Haanperän Eemeli oli samassa lysähtänyt kuolleena arkun kannelle — — —»

Haudankaivaja lopetti juttunsa ja pirskautti miettivästi pitkän syljen uunin eteen. Hänen silmänsä, joihin kertoessa oli kohonnut kirkas hohto, muuttuivat jälleen sameiksi ja kiillottomiksi. Hetken äänettömyyden jälkeen lisäsi hän vielä väsyneesti:

— Sellainen se oli kertomus Haanperän Eemelin kuolemasta. Siitä lähtien olen minä joka ilta sulkenut hautausmaan portin kello yhdeksältä enkä päästä enää ketään sinne pimeässä.

TALVINEN SUOJAPÄIVÄ.

Huone oli suuri ja sen ruskeat, tammiset seinäpaneelit kiilsivät kolmen vahakynttilän valossa, nurkkien jäädessä hämärään. Vaikka oli päivä, kalpea talvipäivä, oli tummat kaihtimet laskettu ikkunoiden eteen, sillä keskellä lattiaa makasi mustalla veralla peitetyllä korokkeella kuollut arkussaan, eikä kantta ollut vielä kierretty kiinni.

Jääkylän vanha parooni piti kädessään raskasta kynttilänjalkaa, jossa kolme liekkiä sinisinä lepatti heittäen seinille vaihtuvia varjoja. Hänen kätensä ei vavissut, kun hän katseli ruumista.

Se oli vanha nainen, jonka kuoppaposkisilla kasvoilla oli kuoleman sinerrys. Kädet lepäsivät ristissä rinnan päällä ja niiden suonet muodostivat ryppyiseen ihoon pingoittuneita, kiiltäviä kohonemia. Leuka pisti esiin terävänä ja vaativana; silmät olivat auki ja niiden kulmissa kiilsi pari hyytynyttä, lasimaista pisaraa. Mutta vanha parooni ei pyyhkäissyt niitä pois eikä sulkenut kuolleen lasittuneita silmiä.

Jääkylän vanhan paroonin käsi ei vavissut, vaikka hän tiesi jotain, mitä kukaan muu ei tiennyt eikä tulisi koskaan tietämäänkään. Hän ei tuntenut mitään omantunnonvaivaa eikä kauhua siitä, mitä oli tehnyt.

Kuuma, sulanut vahapisara valui kynttilänjalkaa pitkin vanhan paroonin kädelle, mutta hän ei tuntenut sen polttoa. Kostealta katolta tuntui irtaantuvan raskas suojalumi, liukuvan pehmeästi kalloa pitkin ja putoavan paksuun kinokseen seinän vierelle, mutta vanha parooni ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Armida oli nyt siis vihdoin kuollut. Kahdenkymmenen pitkän vuoden helvetti oli vihdoin lopussa. Vanha parooni oli jälleen vapaa, eikä hän tuntenut pienintäkään katumusta. Se oli käynyt niin helposti. Armida oli tuskin itsekään ehtinyt huomata sitä.

Armida oli lukenut mustia ja raskaita kirjoja, ja hän oli tehnyt elämän synkäksi ja raskaaksi. Jääkylän vanha kartano, jossa ennen oli kaikunut nauru ja soitto, oli muuttunut kylmäksi ja kuolleeksi ja sen elämä kovaksi ja ankaraksi Armidan tullessa taloon. Nyt makasi hän jäykkänä ja liikkumattomana, niin kuin oli elänytkin. Vanha parooni puhalsi kynttilät sammuksiin, sulki oven jäljessään ja jätti hänet yksin pimeyteen.

Armidan jälkiä oli kaikkialla. Työhuoneessa oli hänen suuri, musta raamattunsa vielä avoinna telineellään, ja sen lehdillä oli kovia ja ankaroita sanoja. Huonekalut olivat raskaita ja jykeviä. Seiniltä oli poistettu väri ja elämä. Palvelijakin, joka auttoi sudennahkaturkit Jääkylän vanhan paroonin päälle, oli jäykkä ja vakava.

Jääkylän vanha parooni pysähtyi portaille ja katseli harmaata taivasta ja kosteata, lumista maisemaa, jonka yllä aamuhämärä huomaamatta, vaihtui iltapäivän hämäräksi. Vanha parooni tunsi itsessään suojaisen talvipäivän surullisen, raskaan tunnelman. Hän ei enää osannut iloita, kun komea parivaljakko ajoi himmentyneet hopeakulkuset kilisten kuistin eteen ja hän istuutui reen perään karhunnahkapeittojen alle. Nuo kulkusetkin oli Armida kieltänyt: nekin olivat syntiä ja maallista koreilua. Mutta reki kulki raskaasti, kun suojalumi takertui suuriksi kokkareiksi jalaksiin, eikä kulkusten kilinässä ollut entistä heleätä ääntä.

Hän, Jääkylän ylpeä parooni, oli nainut rikkaan porvaristytön tuhlattuaan ensin perintörahansa ja tehtyään kartanonsa turvin suuria velkoja. Armida oli ottanut talon ohjakset lujiin käsiinsä, murhannut hänen elämänilonsa ja kuivettanut hänet vanhukseksi ennen aikojaan. Heidän välillään oli ollut näkymätön ja salainen viha, joka myrkytti kaiken ja teki kaksikymmentä kaunista vuotta Jääkylän paroonin elämästä yhtämittaiseksi helvetiksi. Armida ei oikeastaan niin paljon puhunut, mutta hänen katseensa oli kauhea. Mutta nyt se oli lopussa. Armida oli juonut myrkyn... mutta siitä ei kukaan saanut tietää... Jääkylän parooni saattoi rauhassa alkaa uuden elämän.

Mutta miksi kaikki oli niin lohduttoman harmaata ja miksi aisakellot kilisivät niin vaimeasti raskaassa ilmassa? Miksi ei niissä ollut entistä helakkaa, villiä ääntä, niin kuin oli silloin kuin Jääkylän nuori parooni raisuilla hevosilla riensi iloisesta juomaseurasta toiseen. Nuori parooni... niin, Jääkylän parooni alkoi olla jo vanha... Mutta roskaa! Osaa sitä vanhanakin elämästä nauttia!

Kylä oli kovin kurja ja luhistunut. Kinokset olivat paksut ja talot näyttivät omituisen litteiltä niiden keskellä. Jostain piipusta nousi savua ja sekin oli harmaata eikä tahtonut jaksaa nousta korkealle, vaan painui alas aivan kinosta pitkin.

Yht'äkkiä Jääkylän vanhasta paroonista tuntui kaikki niin omituisen epätodelliselta, aivan kuin hän jostain yläpuolella olisi katsellut itseään ja mielessään liikkuvia ajatuksia. Hän näki, kuinka reki kulki raskaasti nuoskassa lumessa, ja näki, että vanha parooni kiukutteli mennyttä nuoruuttaan. Ja kun hän jälleen palasi todellisuuteen, iski hänen mieleensä lause, jonka Armida kerran oli sanonut ja jolle hän oli vain nauranut:

»Tiedätkö, minä en uskalla jättää sinua yksin maailmaan. Jos minä kerran kuolen, täytyy sinun kuolla minun jälkeeni. Minä tulen itse sinua hakemaan, sillä sinä olet luonnostasi kevytmielinen ja voisit pahalla tahrata kaiken sen hyvän, mitä minä olen sinulle tehnyt.»

Paksujen sudennahkaturkkien alla kihosi hiki Jääkylän vanhan paroonin ruumiiseen. Hän ajatteli, että turkit olivat tällaisena päivänä liikaa. Mutta sydämessään tiesi hän sen johtuvan siitä, että hän kuvitteli, millaista olisi kuolla juuri nyt.

Reki pysähtyi postimestarin talon eteen. Taas tunsi Rautakylän vanha parooni olevansa oman itsensä ulkopuolella. Hevoset seisoivat päät riipuksissa, hiestyneillä kyljillä vaahtopirskeitä. Vanha parooni astui sisään tupakansavuiseen huoneeseen, joka oli siniharmaa talvipäivän kalpeassa valossa. Hän kätteli postimestaria ja asemapäällikköä ja apteekkaria. Ja kohta hän nauroi heidän jutuilleen ja joi totilasinsa pohjaan.

Mutta nämä kaikki vanhat ystävät ja juomaveikot tuntuivat vierailta ja kaukaisilta ja omituisen varjomaisilta tupakansavuisessa huoneessa. Lopuksi Jääkylän vanha parooni parin tunnin kuluttua hyvästeli ja lähti pois ja sanoi reessä torkkuvalle ajopojalle, että tämä saisi ajaa edellä kotiin; parooni tahtoi itse kävellä.

Ilman oli täyttänyt punertava hämärä, joka ei tullut mistään, vaan jota säteili ilmasta itsestään. Jääkylän vanha parooni kulki hitaasti kylän halki, kuuli kulkusten häipyvän, vaimenevan kilinän ja erotti jostain kaukaa koiran kumean haukunnan. Mutta missään ei näkynyt ihmisiä ja kylä oli äänetön ja jähmettyneen liikkumaton.

Kun vanha parooni ehti metsään, jonka suurten, solakkain mäntyjen rungoista oli huurre sulanut, niin että ne olivat märkiä ja ruskeita ylhäältä ja harmaita alempaa, tunsi hän, ettei hän enää ollut nuori ja ettei hän enää osannut elää.

Alkoi tulla jo pimeä, mutta tie näkyi vielä selvästi ja siihen painuneet kavionjäljet näyttivät mustilta. Vanhan paroonin tuli hiki ja hän mietti mielessänsä, että turkit olivat sittenkin liian paksut.

Armida oli sanonut, että myöskin vanhan paroonin täytyisi pian kuolla. Jääkylän vanha parooni muisti taas, että Armida oli uhannut tulla itse häntä hakemaan. Paroonia puistatti. Hän oli hämärässä näkevinään vaanivia varjoja puiden takaa. Hän kiirehti askeleitaan. Sydämessä tuntui outo kouristus.

Hän vihasi nyt Armidaa enemmän kuin koskaan ennen. Mutta itselleenkään sitä selvästi myöntämättä tiesi hän sisimmässään, että tämä viha oli voimatonta, sillä Armida oli aina ollut väkevämpi häntä. Sitäkin voimakkaampi nyt vainajana.

Tie teki vähän matkan päässä mutkan. Jääkylän parooni tunsi ja tiesi, että mutkan takana oli Armida tulossa häntä vastaan, hakemaan häntä pois. Vaikka hän kuinka koetti vakuuttaa itselleen, että se oli vain kuvittelua, oli hän jo näkevinään Armidan laihan, jäykistyneen ruumiin liikkumassa tietä pitkin. Parooni saattoi erottaa hänen kuoppaposkiset kasvonsa sekä tarmokkaan leuan ja ihon, jolla oli kuoleman sinerrys, ja ennen kaikkea nuo tuimat harmaat silmät, joiden kulmissa oli pari lasimaista, hyytynyttä pisaraa. Hän tiesi, että juuri tuolla tien mutkassa he kohtaisivat toisensa.

Raskaat turkit painoivat yhä enemmän. Vanhan paroonin ruumis oli aivan hiessä. Hän huohotti ja sydänalassa tuntui yltymistään yltyvä kouristus. Äkkiä tunsi vanha parooni olevansa suuren pelon vallassa, oudon kammon, suorastaan kuoleman kauhun. Häntä halutti kääntyä takaisin, juosta, paeta... jonnekin... kauas. Mutta hän ei voinut. Hänen ikään kuin oli pakko kulkea eteenpäin välttämätöntä, vaativaa ratkaisua kohti.

Kun Jääkylän parooni oli ehtinyt tien mutkaan, putosi korkealta, männyn kostealta oksalta, kasa märkää lunta tupsahtaen hänen eteensä hankeen. Jääkylän vanha parooni hätkähti, horjahti ja kaatui tielle eikä noussut enää.

Yön tultua alkoi hiljaa sataa lunta ja suuret, pehmeät hiutaleet peittivät pian paksuissa sudennahkaturkeissa makaavan miehen. Siitä löysi hänet aamulla kunnantalon ruotivaivainen, Leena, joka oli matkalla katsomaan viimeisen kerran Jääkylän armeliasta ja hyvää Armida emäntää.

KIROTUT SILMÄT.

»Ee-ei, ha-haa! Te erehdytte aivan kokonaan. Minä en suinkaan ole mikään mielipuoli, kaikkea vielä. Minua huvittaa tuo otaksumanne. Olen vain ystävieni neuvosta täällä parantamassa rasittuneita hermojani. Tein liiaksi työtä. Ja minä pidän vahvoista muureista ja ristikkorautaisista ikkunoista ja lukituista ovista. Ne antavat niin turvallisen tunteen. Tänne niiden on vaikeata päästä. Ha-haa!

Oletteko kuullut nimeni? Niin, minä olen arvossapidetty mies, hiukan kuuluisakin, vai kuinka? Ha-haa! Ehdin vielä pitkälle — en ole vanhakaan — kunhan hermoni vain parantuvat. Vain pari kuukautta ehkä, luulen sen riittävän.

Olette kukaties lukenut minun tutkielmani »Tilastotieteen käyttämisestä yleisen rikollisuuden vähentämiseksi yhteiskunnassa?» Se herätti aikoinaan paljon huomiota. Minuun kiinnitetään suuria toiveita. Täydentäisin ja jatkaisin sitä nyt, elleivät nuo kirotut silmät aina vaivaisi minua!

Silmissänikö vikaa? Hah-haa! Erehdytte taas. Minun silmäni ovat hyvässä kunnossa, vieläpä paremmat kuin toisten. Mutta nuo kaksi kirottua silmää ne...! Ebban silmät nimittäin. Ne ne häiritsevät minua, kiusaavat minua, hermostuttavat ja ärsyttävät, vaikka Ebba onkin kuollut. Ebba raukka. Hän lepää nyt kirkkomaassa, rauhassa — — niin — — —.

Ei, ei, saatana! Ei! Minä en murhannut Ebbaa! Vai ette sanonut mitään? Hm, luulin kuulleeni jotain, hermoni ovat vähän kiihdyksissä. Katsokaahan, hänen silmänsä elävät eivätkä anna minulle milloinkaan rauhaa.

Mutta sehän oli hänen oma syynsä. Itsehän hän niin tahtoi. Ja miksi hän suostui siihen? Minä olin silloin nuori enkä osannut harkita tekojani. Ebba oli niin kaunis, ja minähän kyllä rakastin häntä. Niin, rakastin, ja jos minä joskus satuin jotain lupaamaan — ha-haa! — niin sehän vain oli hetken hurmassa luvattu — kuinka se nyt latinaksi sanotaankaan? — aivan ajattelematta. Mutta hän uskoi varmaan siihen — hän taisi, näin meidän kesken sanoen, olla hiukan typerä — ja sitäpaitsi hän oli niin kovin viaton.

Tietysti minä pidin hänestä, rakastin häntä. Mutta hän oli köyhä ja halpa-arvoinen. Enhän minä voinut häntä naida. Sehän olisi ollut mielettömyyttä ja itsetuhoamista. Minun tieni tähtäsi korkealle — a-a-a-a-h! — korkealle, niin kovin korkealle! Häntä minun olisi ollut mahdoton ottaa mukaani. Hän olisi ollut taakka, este, kahle. Kaikki olisivat minua nauraneet, jos olisin jonkun rihkamakauppiaan tyttären kanssa yrittänyt ruveta nousemaan kunnian ja loiston portaita. Se olisi särkenyt urani ja unelmani, sen ajatteleminenkin jo oli mieletöntä, se oli yksinkertaisesti sanoen mahdotonta, aivan mahdotonta.

Voi, kuinka hyvin minä muistankaan sen alun! Silloin kukkivat tuomet ja minä olin juuri saanut maisterinsormukseni ja suuret unelmat kypsyivät mielessäni. Me leikittelimme yhdessä, Ebba ja minä, muka kiistellen. Se tapahtui tuomilehdossa, ja tuomien tuoksussa oli kummallista värinää. Oli valkea kesäyö ja leikitellessämme minä sieppasin hänet syliini, muka vain vangitakseni leikillä hänet. Tunsin silloin hänen vyötäistensä hennon notkeuden ja lanteittensa pehmeän kaarteen omaa ruumistani vasten.

A-a-a-ah, miten hullu minä silloin olin. Mutta veri jyskytti pyörryttäen ohimoissani ja minä tunsin kasvoilleni painuneen vaatteen lävitse hänen nuoren povensa huohotuksen ja hänen sydämensä lyönnit. Hän pelkäsi, hän tempoili itseään irti, hän tahtoi huutaa, mutta minä puhuin hulluja, kiihkeitä sanoja hänen pieneen korvaansa, minä lupasin, ehkäpä vannoinkin. Ja hän raukeni syliini, uskoen minuun, tuossa valkeassa, tuomentuoksuisessa kesäyössä.

Hullu minä silloin olin, kun annoin tuon ainoan hetken takia alttiiksi koko loistavan tulevaisuuteni. En ajatellut silloin muuta kuin aistien pyörryttävää hekumaa. Ja rakastinhan minä Ebbaa, vaikkakin vähemmän kuin tulevaisuuttani.

Unohdin pian koko asian, sillä tein ankarasti työtä koko kesän. Tutkin kirjastoja ja alustelin tutkielmaani. Kunnianhimoni oli suuri. Tahdoin jo nuorena päästä eteenpäin. Paljonkaan en ehtinyt tavata Ebbaa. Mutta kerran, juuri kun asterit alkoivat kukkia ja ilmassa oli jo syksyn kaiku, tuli Ebba luokseni muistuttamaan minua lupauksestani. Hän vaati, että täyttäisin sen pian. Samalla hän kuiskasi korvaani jotain, joka sai minut kauhistumaan ja kiroamaan.

Lähetin Ebban pois toiselle paikkakunnalle. Kun hänen aikansa oli tullut, menin hänen luokseen ja selitin hänelle, kuinka mahdotonta minun oli täyttää se, mitä joskus ajattelematta olin tullut luvanneeksi hänelle. Hän itki ja valitti, mutta tulevaisuuteni oli kysymyksessä, ja minä otin lapsen pois häneltä.

Minä vannon, niin, minä vannon, ja te tietysti ymmärrätte, ettei minulla ollut pienintäkään aikomusta tappaa sitä. Se oli vain sattuma, ikävä tapaturma, että se putosi vahingossa siihen suohautaan. Enkähän minä voinut estää maata vierimästä sen päälle. Ah, kuinka kaameasti vihreä, limainen vesi loiskahti, kun se putosi sinne! Ja kirottua, miten se huusi ja parkui vielä sittenkin kauan aikaa, vaikka olin tukkinut sammalia sen suuhun! Miksi helvetissä sen täytyi parkua? Se teki minuun pahan, kovin pahan ja ikävän vaikutuksen.

Palasin Ebban luokse. Juuri silloin se tapahtui. Hän ei sanonut mitään. Miksi hän ei sanonut mitään? Hän vain katsoi minuun, katsoi kokonaisia ikuisuuksia noilla saatanallisilla silmillään. Tuo katse kaivautui minuun kuin tulinen neula, se kaivautui ikipäiviksi sydämeni syvimpään pohjukkaan, enkä minä koskaan pääse vapautumaan siitä.

Ebba palasi lakaisin kotiinsa ja sai jonkinlaisen halvauksen, niin ettei hän päässyt enää kävelemään. En käynyt kertaakaan hänen luonaan, mutta sain toisilta tietää, että hänen täytyi aina maata vuoteessaan liikkumattomana ja että vain hänen silmänsä elivät ja liikkuivat.

Joka päivä täytyi minun kulkea sen talon ohitse, missä hän makasi, ja aina tunsin minä silloin seinien ja verhojen lävitse hänen kirotut silmänsä. Minä näin, kuinka ne katselivat minua. Ah, tuo kirottu katse kaivautui jokaiseen soluuni, se poltti ja repi hermojani, se seurasi minua, se turmeli työni, kaikkeni, koko elämäni. Mikään ei sitä kyennyt estämään eikä antamaan minulle rauhaa.

En ollut koskaan käynyt hänen huoneessaan, mutta kuitenkin näin sen aina silmieni edessä. Saatoin erottaa huonekalut, taulut seinillä, verhot, lattiamaton kuviot — mutta ennen kaikkea vuoteen ja siinä makaavan liikkumattoman ruumiin. Ja sitten nuo Ebban kirotut, polttavat silmät.