Part 2

Pihalle astuessamme näimme, että pylvään juureen vaipunut nainen oli kuollut. Korjasimme portin kohdalle kuolleen sotaveljemme mukaamme ja kannoimme hänet kilpiemme päällä alas vuorenrinnettä laulaen Ikuisen Hämärän laulua. Mutta minä ajattelin vain vihreän jumalattaren ihanuutta ja aavistin myöskin toverieni ajattelevan häntä. Ja silloin tunsin vihaavani heitä kaikkia.

Jälleen alkoi aurinko painua saaren taakse. Me juhlimme alhaalla satamassa ja hävitetyn kaupungin taloissa, viini vaahtosi kultaisissa maljoissa ja nopat kolisivat. Pelasimme naisista ja pelasimme kullasta ja Auringon Laskun Saaren kalleuksista. Tunsimme olevamme väkeviä ja tiesimme miekkamme teräviksi. Ja me väijyimme salaa toisiamme, mutta kukaan ei puhunut mitään viheriästä jumalattaresta. Kuitenkin me kaikki muistimme joka silmänräpäys, että hän, ihmeellinen, oli yksin tuolla ylhäällä, jumalallinen ruumis alastomaan syleilyyn ojentuneena. Hänen temppelinsä torneja ympäröi laskeva aurinko, muuttaen ne mustiksi ja vihreiksi ja verenkarvaisiksi.

Kalpean vihertävä hämärä sakeni yöksi. Taivaalle syttyivät tähdet ja rantaan roviot. Uusikuu nousi merestä punaisena ja äärettömän raskaana. Mutta me emme voineet saada rauhaa, sillä rintamme täytti levottomuus. Toverini riitelivät keskenään ensimmäistä kertaa matkalle lähdettyämme. Sentään ei vielä ainoatakaan miekkaa paljastettu.

Vähän ennen keskiyötä tein minä päätökseni ja sanoin tovereilleni lähteväni uudelleen vuorelle. Samalla kielsin ketään seuraamasta jätkiäni. Minä olin kuningas ja minun sanani oli laki. Kuulin epäselvää murinaa vastaukseksi, mutta kukaan ei vielä noussut minua vastaan niskuroimaan. Lähdin matkaan ja otin miekkani mukaan, mutta raskaan kilpeni jätin leiriin.

Kun olin päässyt tielle ja toisien näkyvistä, aloin juosta vuoren rinnettä ylös, sillä levottomuuteni oli liian suuri. Kuu paistoi punaisena ja sydämessäni paloi tuli, jota en koskaan ennen ollut tuntenut ja joka teki oloni vaikeaksi ja sai minut huohottamaan. Kulkiessani ohi tuntemattomien puiden poimin minä niiden hedelmiä ja söin niitä, ja ne polttivat kurkussani, mutta se oli minusta suloisia. Silmieni edessä tanhusi outoja varjoja, mutta minä en pelännyt, sillä minussa oli uusi voima, joka sai minut juoksemaan ja lihakseni voimaansa paisumaan.

Kuunvalossa saivat temppelin tornit ja muurit vihreäänsä syvän punertavan vivahduksen. Pylvään juurella oli edelleen naisen kuollut, kasaanpuristunut ruumis, mutta sen kasvot olivat kääntyneet kuuta kohti, pää luonnottomasti taipuen olkapään yli. Ja sen silmät olivat rävähtämättömät ja auki. Mutta temppelin sali oli aivan punainen kuunsäteistä.

Pysähdyin pylväitten purppuraiseen varjoon. Kuvapatsas oli paikallaan. Naisen ruumista kouristi intohimo ja vasemmassa nilkassa oli aavemaisen kalpea juova siinä paikassa, missä rengas oli ollut. Hivelin hänen ruumistaan, hänen rintojaan ja vyötäisten kaarta, ja niiden kylmyys teki minut raivokkaaksi, niin että mieleni teki kuolla. Ja minä, maailman mahtavimman ja pelätyimmän kansan kuningas, polvistuin voitetun heimon jumalan eteen rukoillen häntä ja löin otsani kiviseen lattiaan anoen, että hän ilmestyisi minulle ja antaisi minulle koko viheriän ja kuultavan ruumiinsa ihanuuden. Sillä rakastin häntä ja vereni paloi häneen.

Silloin kuulin ovella kilahduksen, aivan kuin metalli olisi koskenut hiljaa kiveen. Ja kun käännyin katsomaan, näin tovereistani sen, jota eniten rakastin, joka oli minun veriveljeni pelastettuaan kerran henkeni frankkien maassa. Hän vapisi koko ruumiiltaan katsellessaan kuun punaisissa säleissä kylpevää alastonta jumalatarta. Näin hänen kouristuvat kätensä ja sappeni alkoi nousta. Korotin ääneni ja uhkasin häntä vihallani, koska hän oli käskyni rikkonut. Ja minä käskin hänen palata sinne, mistä oli tullutkin.

Mutta hän ei välittänyt minusta eikä uhkauksistani, tuskinpa kuulikaan ääntäni, vaan lähestyi koskettaakseen kädellään jumalattaren paljasta olkapäätä. Silloin vedin minä miekkani ja parhaan ystäväni veri juoksi lattialle mustaksi lammikoksi ja hänen ylöspäinkäännetyt silmänsä raukenivat ja särkyivät. Mutta minä en tuntenut katumusta, sillä näin, että jumalatar oli kääntänyt päänsä ja hymyili minulle ja että hänen kasvoissaan oli ilme, jota en osannut selittää.

Ja minä repäisin vaatteeni ja paljastin hänelle rintani, joka oli ruskea ja väkevä. Ja minä polvistuin kylmälle lattialle ja vannoin hylkääväni sukuni ja sen paikan, missä olin syntynyt, ja kaiken, mikä minulle ennen oli ollut kallista, jos hän vain tahtoisi rakastaa minua.

Ja jumalatar astui alas kiviseltä jalustallaan. Kohta tunsin, että hänen vihreä ihonsa oli pehmeä ja kuuma ja tuoksuavainen. Pitkät, soikeat silmät katsoivat minua polttavin katsein ja mieleni upposi niiden vihreään tuleen. Kuiskailin hänen korvaansa intohimon kuumia sanoja tuntien hänen ihanuutensa omaa ruumistani vasten. Ja syleillessäni häntä minä kuulin, kuinka viimeiset veripisarat parhaimman ystäväni ruumiista pirahtaen särkyivät kivilattiaa vasten.

Kun vihdoin raukeana vaivuin kylmälle lattialle suonissa viimeinen, häipyvä kohahdus, oli hän astunut jälleen jalustalleen ja kohottanut kätensä tähtiä kohti. Ymmärsin, että hän kirosi minut ja minun toverini ja minun heimoni ja kaiken, mikä minulle oli ollut rakasta. Hänen silmistään hehkui sellaista vihaa, etten koskaan ollut sellaista nähnyt. Mutta mikään ei liikuttanut minua, vaan minä vaivuin suloisen raukeana uneen, joka ei ollut unta, vaan kuoleman horrosta.

Aurinko oli korkealla, kun heräsin siihen, että kolme toveriani astui temppeliin minua etsien. He olivat kalpeita ja surullisia ja mieleni valtasivat synkät aavistukset. He kauhistuivat nähdessään lattialla ystäväni ruumiin, mutta kukaan ei puhunut mitään, kun käskin heitä kantamaan hänet ulos.

Toverini kertoivat, että yöllä minun poistuttuani oli syntynyt riita ja taistelu kaikkien kesken. Eripuraisuus oli puhjennut vereen. Kaikki olivat uskoneet toisten pettävän heitä. Ja pelinopan vähäinen siirto oli saanut aikaan yleisen taistelun. Orjat olivat kiistelleet viinistä ja naisista. Lopuksi oli henkiin jäänyt tuskin puoltakaan orjista ja vain muutamia näiden kolmen toverini lisäksi, jotka vannottivat minua kiireesti lähtemään saarelta, sillä täällä vallitsivat vieraat ja pahat voimat.

Minä katsoin jumalatarta ja he katsoivat sitä. Ymmärsin, että sen kädet olivat ojentuneet kiroukseen ja että sen kasvoilla oli pilkallinen riemun ilme, mutta toverini eivät nähneet siinä mitään muutosta. Heidän silmissään sekaantui hurjaksi hehkuksi pelko ja himo.

Silloin sanoin, että tahdoin ottaa laivaan mukaan vihreän jumalattarenkuvan voittosaaliiksi. He säikähtivät, mutta kun sanoin, että itse halusin vain sen ja että he saivat keskenään jakaa kaiken muun saaliin, tulivat he iloisiksi. Mutta silti he eivät olleet tyytyväisiä.

Käskin heitä kantamaan patsaan alas laivaan ja he kaikki koettivat vuoroin, mutta kukaan ei saanut sitä liikahtamaan. Silloin tartuin minä itse siihen ja heti nousi se minun syliini. Minä kannoin sitä aivan niin kuin viikinkikuninkaat ainakin kantavat ryöstettyä neitoa kotiinsa. Toverini ihmettelivät voimaani suuresti, vaikka itse en tuntenut patsaan painoa juuri ollenkaan. Ja sen jalassa oli vaalea juova ja omassa ranteessani raskas jalokivirengas.

Kun kuljimme hävitetyn kaupungin läpi ja sylissäni oli vihreän jumalattaren patsas, repivät vastaamme tulevat naiset vaatteensa ja sirottivat hiuksiinsa multaa. Mutta kun he näkivät käsivarressani jumalattaren renkaan, oli heidän silmissään ihmetystä ja kammoa ja he polvistuivat maahan ja kumarsivat minua.

Kannoin jumalattarenkuvan laivaan ja asetin sen pystyyn keulakannelle. Me hautasimme kuolleemme yhteiseen hautaan ja annoimme orjien kasata sen päälle kiviröykkiön. Mutta orjien ruumiit me heitimme mereen. Kaikkiaan oli orjia jäljellä vain parikymmentä ja meitä kymmenkunta.

Lastasimme saaliimme laivaan ja se painui syvälle kullan ja kalliitten kivien painosta. Lisäksi otimme mukaamme vettä ja viljaa ja hyviä hedelmiä. Mutta emme iloinneet.

Oli jo yö, mutta emme tahtoneet jäädä enää hetkeksikään saarelle. Nostimme purjeet ja lähdimme hiljaa soutamaan auringonnousua kohti ohjaten kulkumme tähtien mukaan. Takanamme hävisi Auringon Laskun Saari yön pimeyteen, mutta sen temppelin tornien varjo lankesi päällemme ja me tunsimme sen varjon painon.

Aurinko nousi monta kertaa ja laski monta kertaa ja kuu kuoli ja syntyi uudestaan. Orjiin tuli hirveä tauti ja he kuolivat toinen toisensa jälkeen ruumis täynnä kammottavia paiseita. Meri oli uhkaava eikä meillä ollut myötätuulta. Ja toverini valtasi kauhu, ettemme enää koskaan pääsisi pois tällä tuntemattomalta mereltä.

Yöt olivat pilkkopimeitä ja joka yö heräsi vihreä jumalatar kivisestä unestaan ja minä pusersin hänet syleilyyni keinuvalla laivankannella. Hänen rakkautensa oli tuhoavaa, mutta sen ihanuus oli suuri.

Muutamana päivänä tulivat toverini luokseni ja sanoivat, ettemme enää koskaan näkisi paikkaa, missä olimme syntyneet, ellen heittäisi mereen viheriää jumalatarta, joka tuotti meille vain onnettomuutta ja tuhoa. Mutta minä en suostunut siihen. Ja kun he tahtoivat väkisin tarttua häneen, taistelin minä hänen puolestaan. Näin surmasin minä viimeisetkin toverini ja käskin orjien heittää heidän ruumiinsa mereen. Minuun ei ollut tullut haavaakaan, mutta nyt olin aivan yksin.

Tauti levisi levenemistään orjien keskuudessa, vaikka minä heti itse surmasin ja heitin mereen jokaisen, jonka ihossa näkyi ensimmäinen paise. He kuolivat toinen toisensa perästä. Kun kuu jälleen oli täysi, olin ainoa elävä olento laivalla eikä ketään ollut purjeita hoitamassa.

Kuljin tuntemattomalla merellä ja annoin laivan ajelehtia, minne se tahtoi. Minua ympäröivä jähmettynyt yksinäisyys sai ajatukseni sekaviksi ja järjettömiksi. Mutta joka yö minä syleilin vihreätä jumalatarta, vaikka syleilyssämme oli vain vihaa. Hänen rakkautensa imi minusta elämän ja järjen, sen minä tajusin. Ja minä ajattelin monesti sitä onnettomuutta, minkä hän oli minulle tuottanut. Minulla ei ollut enää ystäviä eikä synnyinpaikkaa eikä uskoa hyviin jumaliin. Mutta silti minä illan tullen syöksyin aina hänen syliinsä.

Tein kuitenkin vihdoin päätökseni. Vihaten hänen alastonta, vihreää kauneuttaan, jonka vuoksi niin paljon jaloa verta oli vuotanut, heitin hänet äkkiä muutamana päivänä vihreään, kuultavaan veteen. Näin hänen vajoavan ja koko ajan katsoivat hänen pitkät, soikeat silmänsä minuun veden lävitse. Mutta kun hän oli kadonnut äärettömään syvyyteen, kaduin minä tekoani ja itkin ja viilsin itseeni haavoja miekallani ja sirotin niihin kirvelevää tuhkaa.

Syntyi myrsky ja vesi kiehui hornankattilana. Nostin kaikki purjeet, sidoin peräsimen kiinni ja köytin itseni keulamastoon. Laiva kiisi kohisevassa pimeydessä tuntemattomaan suuntaan ja minä toivoin sen hukkuvan, jotta itse olisin saanut kuolla sen mukana. Lopulta kuulinkin parraslautojen murtuvan, pohjan natisevan ja raakapuitten katkeavan, enkä tietänyt enää mistään enkä välittänyt mistään.

Kun jälleen tunsin auringon, olin rappeutuneessa hylyssä, jonka laudat lohkeilivat ja mastot törröttivät katkenneina. Eikä keulassa enää ollut lohikäärmeen ylpeätä kuvaakaan. Minut otettiin ohikulkevaan hispanialaiseen laivaan, jonka miehillä oli värikkäät puvut ja käyrät miekat, ja minusta tehtiin orja. En vastustellut, sillä en välittänyt enää mistään, mitä minulle tapahtui tämän auringon alla.

Monen isännän käskettävänä jouduin sitten kiertämään kaikki eteläiset maat ja opin tuntemaan niiden tiedon ja viisauden. Mutta mikään ei tyydyttänyt mieltäni. Kaipaus kuihdutti ruumistani. Vasta ollessani jo vanha ja väsynyt vapauttivat kansani heimolaisviikingit minut ja minä pääsin palaamaan niille seuduille, joitten kuninkaaksi olin syntynyt. Mutta heimoni oli sortunut ja hävinnyt. Viholliset olivat hävittäneet synnyinlaaksoni ja rutto ja nälkä olivat siellä raivonneet. Tiedän, että minä itse olen tuottanut kirouksen heimolleni, mutta en enää välitä siitä, sillä olen jo vanha ja väsynyt.

Isä Anselmus, joka tämän on kirjoittanut muistiin vahvalle pergamentille pyynnöstäni, on kertonut minulle tarinoita Valkeasta Kristuksesta, joka oli lempeä ja hyvä. Hän on antanut minulle kirkkaina päivinä mielen rauhan. Mutta kuitenkin antaisin kaiken rauhani, jos vielä kerran saisin tuntea ruumistani vasten vihreän jumalattaren alastoman ihanuuden ja jos saisin kuiskailla hänen korvaansa voimieni päivien kuumia sanoja.

Neljäkymmentäkahdeksan kertaa on kevät sen jälkeen palannut kierrokseltaan, neljäkymmentäkahdeksan kertaa on meri syntynyt uudestaan, mutta ikäväni ei ole kuollut eikä kaipaukseni sammunut. Joka yö minä suutelen käsivarteni timanttirengasta ja kaipaan ikuista hämärää, jotta palavassa laivassa saisin lähteä viimeiselle matkalleni yli sinisen ja säihkyvän meren etsimään häntä, jonka pitkät ja soikeat silmät ikävöiden kutsuvat minua, hohtaen kuultavan veden lävitse äärettömästä syvyydestä. —

NAULA.

Kirkko oli vanhan pitäjän keskiaikainen kivikirkko ja sitä ympäröi laaja, korkean kivimuurin reunustama hautausmaa. Oli jo melkein pimeä. Koettaessani aukaista kirkkomaan raskasta rautaporttia huomasin sen lukituksi.

Suurten vaahteroin keskeltä kohosi kirkon korkea katto synkkänä ja uhkaavana. Puitten ruskeat ja punaiset lehdet alkoivat sakenevassa hämärässä näyttää mustilta. Syystuuli raastoi oksia ja kellotapulin ruostunut viiri vingahteli kimeästi. Kaiken kaikkiaan oli sopiva tunnelma lähteä etsimään vainajain ja menneitten seuraa, kun oli kyllästynyt kaikkiin vaikutelmiin ja muistot painoivat raskaina ja vastenmielisinä.

Portti oli lukossa enkä minä tuntenut erikoista halua kiivetä muurinkaan yli. Mutta kauempana, parin kivenheiton matkan päässä, oli haudankaivajan pieni talo, jonka seinistä valkea maali oli irtautunut suurina liuskoina jättäen jälkeensä keltaisen harmaita läikkiä. Häneltä saattoi saada avaimen.

Pienestä ikkunasta pilkotti valo syksy-yöhön. Mustien pilvien kiitävät varjot hipoivat talon kattoa astuessani sisään. Haudankaivaja oli pitkä, laiha mies, jonka ympärillä vaatteet riippuivat poimuissa ja laskoksissa. Hänen sameat, harmaat silmänsä katselivat minua tyytymättöminä. Kuitenkin käski hän minut istumaan.

Katselin huonetta, seinällä riippuvia hautalapioita ja isäntääni, joka kyläläisten mielestä oli hiukan noin... Haastelimme jonkun aikaa.

— Kyllä niinkin, hautausmaa oli vanha. Joka kerta, kun kaivoi, löysi entisten luita. Työ oli raskasta, mutta siihenkin tottui. Avain? Aikoiko herra sinne nyt yöllä? Ee-ei! Siitä ei hyvää seuraisi. Tiesipä haudankaivaja montakin seikkaa, joita muut eivät tienneet. Sanoivat häntä hassahtavaksi, mutta joka ilta lukitsi hän portin kello yhdeksältä ja aukaisi sen taas aamulla. Niin oli tehnyt siitä asti kuin Haanperän Eemeli kuoli. Ei herra tainnut sitä juttua tietääkään? Eiväthän monet täälläkään sitä tunteneet. Mutta kahvitpa piti toki ensin juoda ja sitten jutella.

Ukon sameat silmät hohtivat, hän hieroi käsiään ja lisäsi puita uuniin. Olin varmaan kysymykselläni koskenut sopivaan paikkaan hänen sielussaan, eikä minulla oikeastaan ollut mitään jäämistäkään vastaan.

»Kuulkaapa, miten pohjoinen ulvoo ulkona. Sepä se lennättää pilviä. Tällainen yö oli silloinkin kuin Eemeli meni sen Ruusenmarkin haudalle. Siitä on kohta kaksitoista vuotta. Kerron teille koko jutun nyt, kunhan lupaatte, ettette muille puhu, vaikka kyllähän monet siitä tietävät lopun, joskaan eivät kokonaan.

Tiedättehän sen suuren, harmajan herrastalon, joka on kylän eteläkulmassa. Siellä ne Ruusenmarkit olivat asuneet koko suku, poika pojan jälkeen, siksi kunnes tämä viimeinen kuoli. Nyt ei kukaan tahdo siellä asua, ostajat muuttavat sieltä pian pois ja myyvät taas halvalla. Sanovat siellä kummittelevan. Herra nauraa, mutta odottakaapa, kun kerron loppuun.

Tämä viimeinen Ruusenmarkki oli aikanaan nuori ja ihmiset pitivät hänestä, sillä hän oli kaunis mies ja hyvä köyhille. Pappilassa oli tytär, Sirkka neiti, ja he kulkivat paljon yksissä ja rakastivat toisiaan. Heidän pitikin mennä naimisiin.

Haanperän Eemeli, tämän kylän kauppiaan poika, oli aika renttu, juoppo ja tappelija. Hän ja se nuori Ruusenmarkki olivat jo lapsina aina tapelleet toistensa kanssa ja Eemeli vihasi Ruusenmarkkia siksi, että tämä oli niin hyvä ja hieno.

Eemelikin oli iskenyt silmänsä Sirkka neitiin, ei siksi että olisi hänestä sen enempää pitänyt, vaan pikemminkin vain kiusatakseen Ruusenmarkin nuoria herraa. Eemelikin oli hyvän näköinen ja kulki se Sirkka neiti joskus hänenkin kanssaan.

Sitten se asianjuoksu oli vähän sekavaa, ei siitä ole koskaan saatu täyttä selvää, mutta lopputulos oli se, että Eemeli kulki kylällä ilkkuen ja ylpeänä ja Sirkka neiti laihtui ja kävi kalpeaksi. Kylän ämmät alkoivat kuiskailla hänen olevan raskaana.

Muutamana elokuun yönä hukkui sitten Sirkka neiti pappilan ohi juoksevaan jokeen ja Ruusenmarkki sai hänellä vain pienen kirjeen.

Minä se kaivoin Sirkka neidille haudan ja se oli surun päivä. Me kaikki näimme, miten murheellinen Ruusenmarkin nuori herra oli. Kun hautajaisista palattiin, tuli Haanperän Eemeli vastaan kylänraitilla humalassa ja pilkkasanoja huudellen. Ruusenmarkki ei tehnyt mitään. Minä vain näin, kuinka hän puri hammasta, niin että ohimosuonet paisuivat. Minä ihan pelästyin hänen silmiensä ilmettä.

Seuraavana aamuna matkusti Ruusenmarkki pois eikä kukaan tietänyt, minne. Sillä matkalla viipyi hän kolmattakymmentä vuotta. Tällä aikaa Haanperän Eemeli joi ja rälläsi talonsa ja isänsä tavarat, kunnes oli pakotettu rupeamaan rengiksi.

Kun Ruusenmarkki palasi matkaltaan, oli hän aivan muuttunut. Tukka alkoi jo harmaantua, hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmissä outo hehku. Jotkut väittivät, että hän oli hullu, mutta rahaa hänellä oli hyvin paljon. Välistä hän auttoi köyhiä, mutta aina niin, että toiset eivät siitä tienneet.

Hän eli epäsäännöllisesti, kävi monta päivää kestävillä matkoilla ja valvoi myöhään yöhön. Hänellä oli huone, joka oli täynnä lasipulloja ja putkia ja niissä erivärisiä nesteitä ja pulvereita, ja huoneessa oli erikoinen uuni, jossa oli palkeet. Ja huoneessa oli aina paha haju.

Ihmiset puhuivat hänestä nyt paljon pahaa eivätkä piiat tahtoneet pysyä hänen palveluksessaan, sillä hän luki suuria kirjoja, joissa oli mustat lehdet ja niillä punaisia merkkejä. Jotkut väittivät hänen olevan liitossa paholaisen kanssa. Kerran kävi hänen luonaan uusi kirkkoherrammekin, joka oli herännyt ja ankara mies. Mutta tämäkään ei saanut hänen suhteensa mitään aikaan.

Hyvin usein kävi Ruusenmarkki hautausmaalla, mutta melkein aina iltapimeällä. Luulen hänen istuskelleen pitkiä aikoja Sirkka neidin haudalla, vaikka en tiedä varmasti. Ainakaan ei hän koskaan tästä mitään puhunut.

Monesti hän pistäytyi minunkin mökissäni juttelemassa enkä minä hänessä mitään hulluutta huomannut. Haanperän Eemelin oli hän ottanut taloonsa rengiksi, piti häntä helpoissa töissä ja väliin ryypiskelikin hänen kanssaan. Eikä heillä tuntunut enää olevan mitään vihankaunaa, mikä kylläkin tuntui hiukan ihmeelliseltä.

Kerran me kävimme, Ruusenmarkki ja minä, hänen sukunsa hautaholvissa, joka on kirkon takana hautausmaan keskellä. Hän tahtoi melkein väkisin nähdä sen sisällä tietääkseen, kuten hän nauraen sanoi, millaiseen koppiin hänet pian pistettäisiin. Holvin ruostuneen lukon aukaisemiseen tarvittiin voimaa ja oven auettua löyhähti holvista vastaan niin kauhea lahonneen lemu, että minua ihan kuvotti. Mutta Ruusenmarkki meni holviin ja katseli tarkoin mätäneviä arkkuja. Sitten näytti hän aivan seinän vierestä lattialta paikkaa ja sanoi tahtovansa, että hänen arkkunsa pantaisiin siihen. Hän käski minua tarkasti muistamaan sen.

Muutamana talvi-iltana tulivat Ruusenmarkki ja Haanperän Eemeli tänne minun tupaani, tähän samaan huoneeseen. Heillä oli mukanaan pari pulloa Kolmea Tähteä ja sikareita, ja me vietimme iltaa myöhään yöhön. Lopulla siirtyi puhe hautausmaahan ja aaveisiin. Kerroin muutamia tapauksia, jotka itse olin nähnyt ja joiden vuoksi en mielelläni mene pimeässä hautausmaalle. Ruusenmarkki tiesi myös kertomuksia ulkomailta ja ne jutut karmivat minun selkäpiitäni. Mutta Haanperän Eemeli se vain nauroi niille.

Ruusenmarkkikin nauroi, mutta minusta hänen naurussaan oli jotain pirullista ja kammottavaa. Muistan yhä vieläkin melkein kokonaan sen, mitä hän sanoi:

— Hah-haa, Eemeli! Sinä Laidatkin olla sellainen mies, joka ei pelkää piruakaan. Minulla on sinulle hauska ehdotus. Sinä kai muistat, että meillä aikoinaan oli vähän niin kuin riidankaunaa keskenämme. Mutta nyt minä sovitan sen ja lupaan jättää sinulle perinnöksi taloni ja kaikki rahani. Ja tiedäpä, että niitä on pankissa yli kolmesataatuhatta markkaa. —

Meidän silmämme levisivät, sillä se merkitsi siihen aikaan hyvin paljon rahaa. Mutta Ruusenmarkki jatkoi:

— Siinä on vain yksi pieni ehto, joka sinusta kuitenkin varmaan on hyvin helppo. Kolmantena yönä sen jälkeen kuin minut on haudattu, täytyy sinun kello kahdeltatoista mennä yksin hautausmaalle, aukaista sukumme hautaholvi ja lyödä vasaralla minun arkkuni päähän kantaa myöten naula, jonka itse sinulle annan. Mutta valoa ei sinulla saa olla mukana ollenkaan.

Ensi viikolla minä teen laillisen testamentin ja teetän jo nyt valmiiksi arkun, annan sinulle naulan ja näytän, mihin paikkaan se on lyötävä.

Aamulla sinä, — Ruusenmarkki osoitti minua, — saat sitten tarkastaa sen, ja jos se on tehty, tulee Haanperän Eemelistä sinä päivänä rikas mies. —

Minun oli paha olla, vaikka ajattelinkin, että se oli vain humalaisen miehen lörpötystä ja että Ruusenmarkki ei enää seuraavana aamuna muistaisi koko juttua. Mutta Eemeli löi heti kättä Ruusenmarkin kanssa ja niin kaupat oli tehty.

Erehdyin kuitenkin luullessani, että Ruusenmarkki unohtaisi koko jutun, sillä seuraavan viikon alussa hän tuli hakemaan minua, ja me matkustimme kolmisin Haanperän Eemelin kanssa kaupunkiin. Siellä kävi Ruusenmarkki ensin lääkärin puheilla, joka antoi todistuksen siitä, ettei Ruusenmarkin päässä ollut mitään vikaa. Sitten menimme kolmisin asianajajan luo, joka kirjoitti kaikkien lain muotojen mukaisen testamentin Ruusenmarkin viimeisestä tahdosta. Asianajaja ja minä vahvistimme testamentin, joka viidellä lakkasinetillä suljettuna annettiin Haanperän Eemelille. Mutta Ruusenmarkki kielsi meitä hiiskumasta asiasta kenellekään.

Kotiin palattuamme kutsui Ruusenmarkki meidät luokseen ja näytti meille ruumisarkkunsa. Se oli mahtavan suuri, tammesta tehty ja hopealla silattu. Sen kanteen päänpuolelle oli kiinnitetty hopealevy, jonka keskellä oli reikä. Siihen reikään tuli Eemelin lyödä naula. Tämänkin Ruusenmarkki antoi valmiiksi hänelle. Me katselimme sitä ja näimme ihmeeksemme, että se oli aivan tavallinen, neliskulmainen viiden tuuman lankanaula.

Kului sitten jonkun aikaa ja tuli kevät ja kesä. Olin, vähitellen unhottanut koko asian, mutta Ruusenmarkki tuli huonoksi ja alkoi yskiä pahasti ja sylkeä verta. Seuraavana syksynä, syyskuun puolivälissä, hän kuoli ja hänet pantiin siihen arkkuun, jonka hän itse oli talvella ennakolta hankkinut. Mutta mitään hänen salaperäisiä tavaroitaan ei löydetty. Siinä huoneessa, jota ihmiset olivat ihmetelleet, jopa hiukan pelänneetkin, oli vain paha käry. Ja lattialla oli lasinpalasia ja uunissa paljon mustaa tuhkaa.

Kun kuulin Ruusenmarkin kuolemasta, muistin hänen testamenttinsa ja menin Haanperän Eemelin luokse. Testamentti oli hänellä tallessa ja niin ikään Ruusenmarkin antama rautanaulakin.

Kävimme yhdessä Eemelin kanssa katsomassa ruumista, kun se makasi arkussa. Sen vasen silmä ei ollut pysynyt kiinni, vaikka se oli useaan kertaan suljettu umpeen painamalla. Se oli osittain musta, osittain valkea, mutta himmeä niin kuin kuolleen silmä aina on. Minusta tuntui siltä kuin olisi hän salaa iskenyt silmää Eemelille.